En tiedä mistä johtuukaan, mutta minua jaksaa aina vaan huvittaa tämä ihmisenä olemisen loputon itsetärkeys ja omahyväisyys. Ettäkö vallan koko suunnattoman universumin olemassaolosta vastuullinen taho jaksaisi olla kiinnostunut eniten ja nimenomaan jonkin uhoavan ja ruikuttavan ihminen-merkkisen lajin edesottamuksista? Jotta niin että vallan kyttää yksittäisten ihmisten touhut ja pitää kirjaa että onkos sitä oltu kilttejä lapsia. Ja jos ei ole, niin kuritusta ja tulikiveä pitää tuleman. Jos VT:n Jehova olisi tämä kaikesta vastuullinen jumala, niin hänhän on jo osoittanut armottomuutensa ihmislajia kohtaan jos myytti on totta, ja tuskin hän lopullisesti olisi miksikään muuttunut sillä perusteella että sai "poikansa" tapetettua.
Luulenpa että jos "jumalaan" liittyy jokin kaikesta olemassaolevasta erillinen tietoisuus (mitä en tosin pidä todennäköisenä), hän/se ei todellakaan jaksa ottaa niin tosissaan meikäläisten touhuja täällä. Koko universumin ja typerryttävien pitkien ajanjaksojen mitalla verraten ei ole periaatteessa mitään merkitystä sillä vaikka räjäyttäisimme koko planeettamme ns. paskaksi. Sillä on merkitystä vain MEILLE.
Kiihkeät kannanotot minkä tahansa uskonnon puolesta (vaikka edellä käytinkin meille tutuinta uskoa esimerkkinä) vain kertovat siitä miten tärkeää ihmisille on pönkittää omaa egoaan. Tämä ego vain nostetaan ja muunnetaan myyttiset mitat saavuttavan satuolennon tasolle. Yhtäkkiä meidän sijasta maailmamme asiat ovatkin tärkeitä jonkinlaiselle jumalalle.
Mitäs jos otettaisiin itseämme niskasta kiinni ja kasvettaisiin aikuisiksi? Ei se jumala siitä mihinkään katoa, jos on olemassa. Emme tarvitse isä- tai äiti-hahmoja kannustimeksi, riittää kun haluamme tehdä maailmasta paremman paikan odottamatta kiitosta (=taivaspaikkaa). Aikuinen ihminen tekee työtä itsensä ja ympäristönsä hyväksi, ei uikuta sääliä itselleen, eikä suurentele omaa tärkeyttään vetoamalla oman heimonsa jumalaan.
Luulenpa että jos "jumalaan" liittyy jokin kaikesta olemassaolevasta erillinen tietoisuus (mitä en tosin pidä todennäköisenä), hän/se ei todellakaan jaksa ottaa niin tosissaan meikäläisten touhuja täällä. Koko universumin ja typerryttävien pitkien ajanjaksojen mitalla verraten ei ole periaatteessa mitään merkitystä sillä vaikka räjäyttäisimme koko planeettamme ns. paskaksi. Sillä on merkitystä vain MEILLE.
Kiihkeät kannanotot minkä tahansa uskonnon puolesta (vaikka edellä käytinkin meille tutuinta uskoa esimerkkinä) vain kertovat siitä miten tärkeää ihmisille on pönkittää omaa egoaan. Tämä ego vain nostetaan ja muunnetaan myyttiset mitat saavuttavan satuolennon tasolle. Yhtäkkiä meidän sijasta maailmamme asiat ovatkin tärkeitä jonkinlaiselle jumalalle.
Mitäs jos otettaisiin itseämme niskasta kiinni ja kasvettaisiin aikuisiksi? Ei se jumala siitä mihinkään katoa, jos on olemassa. Emme tarvitse isä- tai äiti-hahmoja kannustimeksi, riittää kun haluamme tehdä maailmasta paremman paikan odottamatta kiitosta (=taivaspaikkaa). Aikuinen ihminen tekee työtä itsensä ja ympäristönsä hyväksi, ei uikuta sääliä itselleen, eikä suurentele omaa tärkeyttään vetoamalla oman heimonsa jumalaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
niin pakko sanoo, että kirjoituksesi on jeeeeees!
... delegoida?
Minusta on luonnollista että Universumin Herra - Jumala - on aina käyttänyt tätä em. sanaa.
Se delegoida selittää miten on mahdollista huolehtia koko Universumista ja keskittyä olemisessaan tärkeimpään - niihän täällä maassakin tehdään!
Sanopa mikä on nk. Jumalan tärkein tehtävä ihmisen näkökulmasta katsoen ja samoin mikä Jumalan näkökulmasta?
Mielestäni "jumalan" tärkein tehtävä on ylläpitää koko maailmankaikkeutta. (Tottakai kun hän/se on se itse...) Maailmankuvaani kuuluu myös se että jumala on epäpersoonallinen "olento" joka on valinnut olemassaolon saadakseen kokemuksia, tämän vuoksi katsoisin "jumalan" kannalta tärkeimmäksi niitä sitten nimenomaan saadakin. Se johtaa mm. siihen että on oltava kärsimystä. Jos elämä olisi pelkkää onnea ja iloa, se ei olisi niin vivahteikasta.
Jotain "jumalaa" pitäisi edes paskaakaan kinnostaa ihminen?
Siksi että ihminen on osa Jumalaa. Kyllä sinuakin kiinnostaa mitä sinun jäsenellesi kuuluu, enkä tarkoita vain sitä yhtä jäsentä.
jos sinusta me olemme Jumalasta riippumattomia, ja Jumalaa ei voisi vähempää kiinnostaa leikkimme vakavuus, niin eiköhän ole aika sama mikä on suhteemme häneen?
Itseasiassa, silloinhan omaisimme, käytännössä saman 'suuren olemattomattoman, ja persoonattoman'-jumalan kuin ateistit.
(kun puhutaan tuosta teesi vs. anti-teesistä.)
Mutta totta puhut siinä tapauksessa että meidän vakava leikki, on vain hullutusta Jumalalle.
Vieläpä kun jotkut miettivät suurella kämmenellä että onko olemassa Jumalaa. ;)
on sikäli mielenkiintoista elää että kiitollisuus siitä mahdollisuudesta on itsestäänselvää. Tällaisen "jumalaan" kohdistuvan tunteen ymmärrän jotenkin helpommin kuin sellaisen ruikuttavan asenteen että anna minulle sitä sun tätä TAI sellaisen kiukkuisen asenteen että enpä "sinuun" sitten enää uskokaan kun tämänkin minulle paiskasit (esim. syövän). Anelu ja kiroilu ovat lapsellisia tekoja, mielestäni.
Jumalan puolestaan näen kaikkeuden ylläpitäjänä, "hän" kun on koko kaikkeus (ja ehkä vielä ns. ekstrat päälle).
Yhdentekeväksi en siis "jumalaa" julistamassa ole, vaan naurettavaksi häneltä/siltä inisemisen...
Muurahainen on Jumalalle yhtä tärkeä kuin Universumi. Pienin on yhtä tärkeä kuin suurin. Molemmat yhtä paskanhaileita muuten, mutta kun sattuvat olemaan Jumalan osia. Helevettiä on jos muurahaiset kuolevat sukupuuttoon, eikä Jumala voi kokea millaista on olla murkkuna. Jumala haluaa olla myös paskantärkeä ihminen, mutta se on tietysti hänen alhaisempia ilmentymismuotojansa, joten siitä kannattaa pyrkiä "ylemmäksi".
Onko Jumalalla tietoisuus? Mielestäni Jumalan tietoisuus on kaikien sielujen yhteinen tietoisuus. Jumalan olemus on hologrammi, joten sen pienimmässä osassakin on KAIKKI.