Amerikkalainen Skeptic-lehti on julkaissut koululaisille suunnatun erityispainoksen kriittisen ajattelun taidosta. Kyseisen ”Huuhaa-tunnistimen” ovat toimittaneet Michael Shermer ja Pat Linse. Pertti Laine on kääntänyt tekstin suomalaisen nuorison käyttöön.
Kymmenen työkalua huuhaan tunnistamiseen
Yhdysvaltalainen tähtitieteilijä ja skeptikko Carl Sagan (1934–1996) on sanonut tieteen olevan parhain koskaan rakennettu huuhaan tunnistin. Muun muassa SETI-ohjelman (maan ulkopuolisen älyn etsintä) käynnistäjänä ja kirjan ”Ensimmäinen yhteys” (jonka elokuvaversiossa pääosaa esitti Jodie Foster) kirjoittajana tunnettu Sagan taisteli väsymättömästi suvaitsemattomuutta, tietämättömyyttä ja taikauskoa vastaan. Hänellä oli taito kertoa tieteellisestä tutkimuksesta kansantajuisesti. Kirjassaan ”The Demon-Haunted World: Science as a Candle in the Dark (Ballantine Books 1997) Sagan antoi joitakin työkaluja huuhaan tunnistamiseen. Seuraavassa kymmenen parasta:
Mikäli mahdollista, faktalle pitää olla riippumaton vahvistus.
Suosi keskustelua aiheesta eri näkökantoja edustavien asiantuntijoiden kanssa.
Auktoriteettien väitteillä ei ole suurta painoa. ”Ammattilaiset” ovat tehneet virheitä menneisyydessä. He tekevät niitä myös tulevaisuudessa. On ehkä parasta todeta, ettei tieteessä ole auktoriteetteja, enintään asiantuntijoita.
Keksi useita oletuksia, hypoteeseja. Mieti kaikkia niitä erilaisia tapoja, joilla ilmiö voidaan selittää. Hylkää sitten systemaattisesti vaihtoehto toisensa jälkeen. Jäljelle jäävä hypoteesi, joka on kestänyt darwinilaisen valinnan monen toimivan hypoteesin joukosta, on paljon todennäköisemmin oikea ratkaisu kuin se, että olisit hyväksynyt ensimmäisen mieleesi tulleen aivoituksen.
Älä tule ylimielisen hellävaraiseksi hypoteesia kohtaan vain sen vuoksi, että oletus on omasi. Tiedon etsinnässä on vain yksi tie. Kysy itseltäsi, miksi pidät ideastasi. Vertaile sitä rehellisesti vaihtoehtoisiin selityksiin. Tutki, voitko löytää perusteita, jonka perusteella hylätä se. Jos et löydä niitä itse, kysy toisilta.
Punnitse. Jos hypoteesisi sisältää mitä tahansa numeerista mitattavaa, on paljon helpompi hylätä selitys kilpailevien selitysten joukosta. Epämääräinen ja pelkästään laadullinen väite on avoin monille selityksille. Tietenkin on olemassa totuuksia, jotka olemme velvoitettuja hyväksymään laadullisin perustein, mutta sellaisten löytäminen on haastavampaa.
Jos väitteet muodostavat loogisen ketjun, jokaisen lenkin pitää olla pitävä (lähtökohta mukaan lukien), ei pelkästään useamman niistä.
”Occamin partaveitsi.” Periaate, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selityksistä tulee siis karsia kaikki ylimääräiset tekijät eli teorioiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Occamin partaveitsen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista tulisi valita kaikista yksinkertaisin (Risto Selin, Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja, Ursa 2001).
Kysy aina, miten väite, hypoteesi, ainakin periaatteessa, voidaan falsifioida. Falsifiointi tarkoittaa sopimista niistä edellytyksistä, joilla hypoteesin voidaan katsoa olevan väärässä. Sellaisten väitteiden todentaminen, joita ei voi testata, ei ole kovin arvokasta. Ajattele suurta ideaa, että maailmankaikkeutemme onkin vain yksi alkeishiukkanen, sanotaan vaikka elektroni, paljon suuremmassa kosmoksessa. Mutta jos emme koskaan saa tietoa maailmankaikkeuden ulkopuolelta, eikö väite ole silloin mahdotonta todistaa vääräksi? Tiedot pitää voida tarkistaa. Piintyneelle skeptikolle täytyy antaa mahdollisuus seurata päättelyäsi, toistaa tutkimuksesi ja päästä samaan tulokseen.
Asian avain on luottamus, huolellisesti ja kontrolloidusti suoritettu tutkimus. Emme opi paljokaan puhtaasta ajattelusta. On houkuttelevaa olla tyytyväinen ensimmäiseen mieleen tulevaan selitykseen. Yksi on paljon parempi kuin ei mitään. Mutta mitä tapahtuu, jos voimme keksiä useampia selityksiä? Kuinka voimme päätellä sen oikean niiden joukosta? Emme tee niin. Annamme kokeiden tehdä sen puolestamme.
Kymmenen kysymystä huuhaan tunnistamiseen
Michael Shermer (s.1954) on skeptikkojärjestö Skeptics Societyn puheenjohtaja sekä Skeptic-lehden kustantaja ja päätoimittaja. Shermer on koulutukseltaan psykologi, mutta hän on myös väitellyt tohtoriksi tieteenhistoriassa. Seuraavassa Shermer esittää kymmenen kysymystä huuhaan tunnistamiseen:
Kuinka luotettava esitetyn väitteen lähde on? Tiedemiehet ovat tavallisesti luotettavia; pseudo-/näennäistieteilijät epäluotettavia. Niin kuin mahdollisia tieteellisiä hämäyksiä tutkinut Daniel Kevles osoitti tehokkaasti kirjassaan ”The Baltimore Affair”, on äärimmäisen hankalaa löytää huijaukseen viittaavia signaaleja siitä erehdysten ja lipsahdusten taustakohinasta, mikä on aivan normaalia tieteellisessä prosessissa. Itsenäinen komitea, joka perustettiin kongressin toimesta tutkimaan mahdollisia tieteellisiä huijauksia, löysi tietystä osasta Nobel-ehdokkaiksi mainittujen David Baltimoren ja Imanishi Karin laboratoriomuistiinpanoja yllättävän paljon erehdyksiä. Tiede on sotkuisempaa kuin useimmat ihmiset ymmärtävät. Raaka-datan käsittelyssä tapahtuu virheitä ja lipsahduksia. Kysymys kuuluukin, voidaanko tahallinen ja tahaton häiriö tutkimuksissa ja niiden tuloksissa erottaa toisistaan? Baltimore ja Kari vapautettiin epäilyistä, kun tuli selväksi, ettei tarkoituksellista tulosten manipulointia ollut tapahtunut.
Tuleeko samalta taholta usein samanlaisia väitteitä? Pseudotieteilijöillä on tapana mennä tosiasioiden tuolle puolen, eli tuottaa jatkuvasti useita samankaltaisia väitteitä. Kyseessä on jälleen määrällisen mittaamisen asia, sillä myös jotkut suuret ajattelijat menevät tosiasioiden ulkopuolelle spekulaatioissaan. Cornellin yliopiston tutkija Thomas Gold on tunnettu radikaaleista ideoistaan, mutta hän ollut oikeassa tarpeeksi monta kertaa, jotta muut tieteilijät kuuntelevat häntä. Nämä samat tieteilijät myös testaavat hänen ideoittensa kelpoisuutta. Goldin kirja ”The Deep Hot Biosphere” esittää esimerkiksi harhaoppisen idean, ettei öljy olisikaan fossiilista alkuperää, vaan maanalaisten peruskalliossa elävien bakteerien aineenvaihdunnan sivutuote. Tuskin kukaan maaperää tutkiva tiedemies, jonka kanssa olen keskustellut, ottaa väitettä vakavissaan. He eivät kuitenkaan pidä Goldia sekopäänä tämän takia. Miksi? Koska hän pelaa tieteen peliä oikeilla säännöillä. Se, mitä etsimme, on ajatuskuvio, joka johdonmukaisesti ohittaa tai vääristää tietoa.
Onko väitteet verifioinut joku toinen lähde? Tyypillisesti pseudotieteilijät tekevät päätelmiä, jotka ovat verifioimatta tai verifioitu heidän omissa uskomusympyröissään. Meidän pitää kysyä, kuka tarkistaa väitteet ja jopa kuka tarkistaa väittäjät. Suurin ongelma esimerkiksi kylmäfuusion epäonnistumisessa ei ollut siinä, että Stanley Pons ja Martin Fleischman olivat väärässä, vaan siinä, että he julkaisivat mullistavan havaintonsa ennen kuin se oli verifioitu muissa laboratorioissa (lehdistökonferenssissa, ei sen vähempää). Mikä pahinta, vaikka kylmäfuusiota ei oltu verifioitu missään, he jatkoivat työtään ripustautuneina uskoonsa ilmiön todellisuudesta – huolimatta todisteiden puutteesta.
Miten väite käy yhteen tämänhetkisen tietämyksemme kanssa ja kuinka se toimii? Epätavallinen väite pitää asettaa laajempaan asiayhteyteen, jotta nähtäisiin kuinka ja missä se toimii. Kun pseudoarkeologi väittää, että erillinen kehittynyt ihmisrotu rakensi sfinksin 10000 vuotta sitten (koska sfinksissä on merkkejä veden aiheuttamasta rapautumasta, joka ei ole voinut tapahtua viimeisen jääkauden jälkeen), hän ei tuo esiin mitään asiayhteyttä tuohon aikaisempaan sivilisaatioon. Missä ovat muut tuon sivilisaation älylliset tuotokset? Missä ovat heidän taideteoksensa, aseensa, vaatteensa, työkalunsa, heidän jäänteensä? Näin yksinkertaisesti historia tai arkeologia ei toimi.
Onko kukaan onnistunut todistamaan väitteen vääräksi tai onko yhtään puoltavaa todistetta esitetty? Taipumus etsiä väittettä vahvistavia todisteita ja hylätä tai ohittaa epäluotettavia todisteita on niin voimakas ja kaikkialle tunkeutuva, että jokaisen meistä on vaikea sitä välttää. Siksi kokeellisen tieteen metodeihin kuuluuvat tarkistus, vertailu, toisto. Erityisesti yritykset falsifioida väitteitä ovat tärkeitä. Menetelmät ja kokeet selostetaan niin, että ne ovat kenen tahansa toistettavissa. Esimerkiksi kylmäfuusiota vastaan on olemassa niin paljon todisteita, että kaikki muut paitsi kourallinen härkäpäisiä fyysikoita, kemistejä ja toivottoman optimistisia futuristeja luopuivat asiaan liittyvän tieteellisten tutkimusten jatkamisesta. Vieläkin nk. ”vapaan energian hankkeet (on olemassa jopa alaa käsittelevä lehti ”Infinite Energy”) pureutuvat kaikkein laihimpiin kokeellisiin tuloksiin ja lakaisevat huolettomasti päinvastaiset todisteet salaliittoteorioiden maton alle. Esimerkiksi öljy- ja sähköalan liikeyritysten sanotaan estävän positiivisten tulosten saattamisen yleisön tietoisuuteen.
Johtaako enemmistö todisteista väittäjän johtopäätökseen vai erilaiseen ratkaisuun? Muun muassa evoluutioteoria toimii esimerkkinä useiden selvityksien ja todisteiden läpileikkauksesta. Ei yksi fossiili, ei yksi pieni pala biologista tai paleontologista materiaalilla pidä evoluutiota kirjoitetuttuna sisällään. Sen sijaan löytyy kymmenien tuhansien todistusseikkojen palasia, jotka yhdistelmällä ovat johtaneet elämän synnyn tarinaan. Kreationistit unohtavat johdonmukaisesti tämän ja suuntaavat huomionsa mitättömiin poikkeamiin tai vielä selvittämättömiin ilmiöihin elämän historiassa.
Onko väitteen esittäjä noudattanut hyväksyttyjä sääntöjä, käyttänyt luotettaviksi todettuja tieteellisiä menetelmiä vai onko hän käyttänyt mahdollisesti sellaisia menetelmiä, jotka muut ovat hylänneet, mutta jotka johtivat haluttuun johtopäätökseen? Ufotutkijat kärsivät tästä virheestä suuntaamalla jatkuvan huomionsa kouralliseen ilmakehän selittämättömiin poikkeamiin ja tietämättömien todistajien väärin tulkitsemiin näköhavaintoihin. Samanaikaisesti he hylkäävät tosiasian, että huima osa (n. 90–95%) ufoilmiöistä on täysin selitettävissä arkisiksi ilmiöiksi.
Onko väitteen esittäjä tarjonnut erilaisen selityksen havaitulle ilmiölle vai onko kyseessä jyrkkä prosessi vain hyväksytyn selityksen torjumiseksi? Tämä on klassinen kiistämisstrategia: kritisoi vastustajaasi, mutta älä koskaan paljasta mihin itse uskot välttääksesi kritiikin. Tämä juoni ei toimi tieteessä. Ne, jotka puoltavat pyramidien olevan joidenkin egyptiläisten edeltäjien rakentamia, eivät tarjoa mitään todisteita siitä, mikä tämä kansa oli. Sen sijaan he poimivat poikkeamia arkeologien tutkimuksista. Alkuräjähdysteorian kritisoijat sivuuttavat tätä kosmologista mallia tukevien todisteiden summan suuntaamalla huomion muutamaan epäkohtaan.
Jos väitteen esittäjä on tarjonnut uuden selityksen ilmiöstä, pitääkö se sisällään yhtä monta ilmiötä kuin aikaisempi selitys? Esimerkiksi HIV-AIDS -epäilijät väittävät, että elämäntyyli (huumeet tai holtiton sukupuolikäyttäytyminen) on kytköksissä heikentyneeseen immuunisysteemiin, eikä HI-virus aiheuta AIDSia. Esittääkseen tämän argumentin heidän on ohitettava niiden todisteiden summa, joiden mukaan HIV on syy- ja seuraussuhteessa AIDSiin. Samanaikaisesti heidän on jätettävä huomioimatta huomattava korrelaatio AIDSin lisääntymisen verenvuototautia sairastavien joukossa juuri sen jälkeen, kun HIV oli huolimattomuuden vuoksi joutunut verivalmisteeseen. Kaiken huipuksi heidän teoriansa ei selitä läheskään niin paljon kuin HIV-teoria.
Johtavatko väitteen esittäjän henkilökohtaiset uskomukset ja asenteet johtopäätökseen vai päinvastoin? Kaikilla tieteilijöillä on sosiaalisia, poliittisia ja ideologisia uskomuksia jotka voivat potentiaalisesti kallistaa heidän tulkintojaan tuloksista suuntaan jos toiseen. Kysymys kuuluu: kuinka paljon nuo asenteet ja uskomukset vaikuttavat tutkimukseen? On totta, että vain hyvää tarkoittavat tiedemiehet saattavat löytää itsensä etsimässä tuloksia, jotka tukevat heidän ennakkokäsityksiään. Mutta jossakin pisteessä, vertaismenettelyssä, tällaiset uskomukset ja asenteet suodattuvat pois, tai tutkimuksen julkaisu hylätään. Tämän vuoksi kenenkään ei pitäisi työskennellä tyhjiössä. Ilman kriittistä palautetta saattaa tapahtua älyllisiä kompastuksia ja horjahduksia. Jos et löydä asenteitasi tutkimuksestasi, joku toinen löytää ne.
Kymmenen työkalua huuhaan tunnistamiseen
Yhdysvaltalainen tähtitieteilijä ja skeptikko Carl Sagan (1934–1996) on sanonut tieteen olevan parhain koskaan rakennettu huuhaan tunnistin. Muun muassa SETI-ohjelman (maan ulkopuolisen älyn etsintä) käynnistäjänä ja kirjan ”Ensimmäinen yhteys” (jonka elokuvaversiossa pääosaa esitti Jodie Foster) kirjoittajana tunnettu Sagan taisteli väsymättömästi suvaitsemattomuutta, tietämättömyyttä ja taikauskoa vastaan. Hänellä oli taito kertoa tieteellisestä tutkimuksesta kansantajuisesti. Kirjassaan ”The Demon-Haunted World: Science as a Candle in the Dark (Ballantine Books 1997) Sagan antoi joitakin työkaluja huuhaan tunnistamiseen. Seuraavassa kymmenen parasta:
Mikäli mahdollista, faktalle pitää olla riippumaton vahvistus.
Suosi keskustelua aiheesta eri näkökantoja edustavien asiantuntijoiden kanssa.
Auktoriteettien väitteillä ei ole suurta painoa. ”Ammattilaiset” ovat tehneet virheitä menneisyydessä. He tekevät niitä myös tulevaisuudessa. On ehkä parasta todeta, ettei tieteessä ole auktoriteetteja, enintään asiantuntijoita.
Keksi useita oletuksia, hypoteeseja. Mieti kaikkia niitä erilaisia tapoja, joilla ilmiö voidaan selittää. Hylkää sitten systemaattisesti vaihtoehto toisensa jälkeen. Jäljelle jäävä hypoteesi, joka on kestänyt darwinilaisen valinnan monen toimivan hypoteesin joukosta, on paljon todennäköisemmin oikea ratkaisu kuin se, että olisit hyväksynyt ensimmäisen mieleesi tulleen aivoituksen.
Älä tule ylimielisen hellävaraiseksi hypoteesia kohtaan vain sen vuoksi, että oletus on omasi. Tiedon etsinnässä on vain yksi tie. Kysy itseltäsi, miksi pidät ideastasi. Vertaile sitä rehellisesti vaihtoehtoisiin selityksiin. Tutki, voitko löytää perusteita, jonka perusteella hylätä se. Jos et löydä niitä itse, kysy toisilta.
Punnitse. Jos hypoteesisi sisältää mitä tahansa numeerista mitattavaa, on paljon helpompi hylätä selitys kilpailevien selitysten joukosta. Epämääräinen ja pelkästään laadullinen väite on avoin monille selityksille. Tietenkin on olemassa totuuksia, jotka olemme velvoitettuja hyväksymään laadullisin perustein, mutta sellaisten löytäminen on haastavampaa.
Jos väitteet muodostavat loogisen ketjun, jokaisen lenkin pitää olla pitävä (lähtökohta mukaan lukien), ei pelkästään useamman niistä.
”Occamin partaveitsi.” Periaate, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selityksistä tulee siis karsia kaikki ylimääräiset tekijät eli teorioiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Occamin partaveitsen mukaan kilpailevista, yhtä selitysvoimaisista teorioista tulisi valita kaikista yksinkertaisin (Risto Selin, Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja, Ursa 2001).
Kysy aina, miten väite, hypoteesi, ainakin periaatteessa, voidaan falsifioida. Falsifiointi tarkoittaa sopimista niistä edellytyksistä, joilla hypoteesin voidaan katsoa olevan väärässä. Sellaisten väitteiden todentaminen, joita ei voi testata, ei ole kovin arvokasta. Ajattele suurta ideaa, että maailmankaikkeutemme onkin vain yksi alkeishiukkanen, sanotaan vaikka elektroni, paljon suuremmassa kosmoksessa. Mutta jos emme koskaan saa tietoa maailmankaikkeuden ulkopuolelta, eikö väite ole silloin mahdotonta todistaa vääräksi? Tiedot pitää voida tarkistaa. Piintyneelle skeptikolle täytyy antaa mahdollisuus seurata päättelyäsi, toistaa tutkimuksesi ja päästä samaan tulokseen.
Asian avain on luottamus, huolellisesti ja kontrolloidusti suoritettu tutkimus. Emme opi paljokaan puhtaasta ajattelusta. On houkuttelevaa olla tyytyväinen ensimmäiseen mieleen tulevaan selitykseen. Yksi on paljon parempi kuin ei mitään. Mutta mitä tapahtuu, jos voimme keksiä useampia selityksiä? Kuinka voimme päätellä sen oikean niiden joukosta? Emme tee niin. Annamme kokeiden tehdä sen puolestamme.
Kymmenen kysymystä huuhaan tunnistamiseen
Michael Shermer (s.1954) on skeptikkojärjestö Skeptics Societyn puheenjohtaja sekä Skeptic-lehden kustantaja ja päätoimittaja. Shermer on koulutukseltaan psykologi, mutta hän on myös väitellyt tohtoriksi tieteenhistoriassa. Seuraavassa Shermer esittää kymmenen kysymystä huuhaan tunnistamiseen:
Kuinka luotettava esitetyn väitteen lähde on? Tiedemiehet ovat tavallisesti luotettavia; pseudo-/näennäistieteilijät epäluotettavia. Niin kuin mahdollisia tieteellisiä hämäyksiä tutkinut Daniel Kevles osoitti tehokkaasti kirjassaan ”The Baltimore Affair”, on äärimmäisen hankalaa löytää huijaukseen viittaavia signaaleja siitä erehdysten ja lipsahdusten taustakohinasta, mikä on aivan normaalia tieteellisessä prosessissa. Itsenäinen komitea, joka perustettiin kongressin toimesta tutkimaan mahdollisia tieteellisiä huijauksia, löysi tietystä osasta Nobel-ehdokkaiksi mainittujen David Baltimoren ja Imanishi Karin laboratoriomuistiinpanoja yllättävän paljon erehdyksiä. Tiede on sotkuisempaa kuin useimmat ihmiset ymmärtävät. Raaka-datan käsittelyssä tapahtuu virheitä ja lipsahduksia. Kysymys kuuluukin, voidaanko tahallinen ja tahaton häiriö tutkimuksissa ja niiden tuloksissa erottaa toisistaan? Baltimore ja Kari vapautettiin epäilyistä, kun tuli selväksi, ettei tarkoituksellista tulosten manipulointia ollut tapahtunut.
Tuleeko samalta taholta usein samanlaisia väitteitä? Pseudotieteilijöillä on tapana mennä tosiasioiden tuolle puolen, eli tuottaa jatkuvasti useita samankaltaisia väitteitä. Kyseessä on jälleen määrällisen mittaamisen asia, sillä myös jotkut suuret ajattelijat menevät tosiasioiden ulkopuolelle spekulaatioissaan. Cornellin yliopiston tutkija Thomas Gold on tunnettu radikaaleista ideoistaan, mutta hän ollut oikeassa tarpeeksi monta kertaa, jotta muut tieteilijät kuuntelevat häntä. Nämä samat tieteilijät myös testaavat hänen ideoittensa kelpoisuutta. Goldin kirja ”The Deep Hot Biosphere” esittää esimerkiksi harhaoppisen idean, ettei öljy olisikaan fossiilista alkuperää, vaan maanalaisten peruskalliossa elävien bakteerien aineenvaihdunnan sivutuote. Tuskin kukaan maaperää tutkiva tiedemies, jonka kanssa olen keskustellut, ottaa väitettä vakavissaan. He eivät kuitenkaan pidä Goldia sekopäänä tämän takia. Miksi? Koska hän pelaa tieteen peliä oikeilla säännöillä. Se, mitä etsimme, on ajatuskuvio, joka johdonmukaisesti ohittaa tai vääristää tietoa.
Onko väitteet verifioinut joku toinen lähde? Tyypillisesti pseudotieteilijät tekevät päätelmiä, jotka ovat verifioimatta tai verifioitu heidän omissa uskomusympyröissään. Meidän pitää kysyä, kuka tarkistaa väitteet ja jopa kuka tarkistaa väittäjät. Suurin ongelma esimerkiksi kylmäfuusion epäonnistumisessa ei ollut siinä, että Stanley Pons ja Martin Fleischman olivat väärässä, vaan siinä, että he julkaisivat mullistavan havaintonsa ennen kuin se oli verifioitu muissa laboratorioissa (lehdistökonferenssissa, ei sen vähempää). Mikä pahinta, vaikka kylmäfuusiota ei oltu verifioitu missään, he jatkoivat työtään ripustautuneina uskoonsa ilmiön todellisuudesta – huolimatta todisteiden puutteesta.
Miten väite käy yhteen tämänhetkisen tietämyksemme kanssa ja kuinka se toimii? Epätavallinen väite pitää asettaa laajempaan asiayhteyteen, jotta nähtäisiin kuinka ja missä se toimii. Kun pseudoarkeologi väittää, että erillinen kehittynyt ihmisrotu rakensi sfinksin 10000 vuotta sitten (koska sfinksissä on merkkejä veden aiheuttamasta rapautumasta, joka ei ole voinut tapahtua viimeisen jääkauden jälkeen), hän ei tuo esiin mitään asiayhteyttä tuohon aikaisempaan sivilisaatioon. Missä ovat muut tuon sivilisaation älylliset tuotokset? Missä ovat heidän taideteoksensa, aseensa, vaatteensa, työkalunsa, heidän jäänteensä? Näin yksinkertaisesti historia tai arkeologia ei toimi.
Onko kukaan onnistunut todistamaan väitteen vääräksi tai onko yhtään puoltavaa todistetta esitetty? Taipumus etsiä väittettä vahvistavia todisteita ja hylätä tai ohittaa epäluotettavia todisteita on niin voimakas ja kaikkialle tunkeutuva, että jokaisen meistä on vaikea sitä välttää. Siksi kokeellisen tieteen metodeihin kuuluuvat tarkistus, vertailu, toisto. Erityisesti yritykset falsifioida väitteitä ovat tärkeitä. Menetelmät ja kokeet selostetaan niin, että ne ovat kenen tahansa toistettavissa. Esimerkiksi kylmäfuusiota vastaan on olemassa niin paljon todisteita, että kaikki muut paitsi kourallinen härkäpäisiä fyysikoita, kemistejä ja toivottoman optimistisia futuristeja luopuivat asiaan liittyvän tieteellisten tutkimusten jatkamisesta. Vieläkin nk. ”vapaan energian hankkeet (on olemassa jopa alaa käsittelevä lehti ”Infinite Energy”) pureutuvat kaikkein laihimpiin kokeellisiin tuloksiin ja lakaisevat huolettomasti päinvastaiset todisteet salaliittoteorioiden maton alle. Esimerkiksi öljy- ja sähköalan liikeyritysten sanotaan estävän positiivisten tulosten saattamisen yleisön tietoisuuteen.
Johtaako enemmistö todisteista väittäjän johtopäätökseen vai erilaiseen ratkaisuun? Muun muassa evoluutioteoria toimii esimerkkinä useiden selvityksien ja todisteiden läpileikkauksesta. Ei yksi fossiili, ei yksi pieni pala biologista tai paleontologista materiaalilla pidä evoluutiota kirjoitetuttuna sisällään. Sen sijaan löytyy kymmenien tuhansien todistusseikkojen palasia, jotka yhdistelmällä ovat johtaneet elämän synnyn tarinaan. Kreationistit unohtavat johdonmukaisesti tämän ja suuntaavat huomionsa mitättömiin poikkeamiin tai vielä selvittämättömiin ilmiöihin elämän historiassa.
Onko väitteen esittäjä noudattanut hyväksyttyjä sääntöjä, käyttänyt luotettaviksi todettuja tieteellisiä menetelmiä vai onko hän käyttänyt mahdollisesti sellaisia menetelmiä, jotka muut ovat hylänneet, mutta jotka johtivat haluttuun johtopäätökseen? Ufotutkijat kärsivät tästä virheestä suuntaamalla jatkuvan huomionsa kouralliseen ilmakehän selittämättömiin poikkeamiin ja tietämättömien todistajien väärin tulkitsemiin näköhavaintoihin. Samanaikaisesti he hylkäävät tosiasian, että huima osa (n. 90–95%) ufoilmiöistä on täysin selitettävissä arkisiksi ilmiöiksi.
Onko väitteen esittäjä tarjonnut erilaisen selityksen havaitulle ilmiölle vai onko kyseessä jyrkkä prosessi vain hyväksytyn selityksen torjumiseksi? Tämä on klassinen kiistämisstrategia: kritisoi vastustajaasi, mutta älä koskaan paljasta mihin itse uskot välttääksesi kritiikin. Tämä juoni ei toimi tieteessä. Ne, jotka puoltavat pyramidien olevan joidenkin egyptiläisten edeltäjien rakentamia, eivät tarjoa mitään todisteita siitä, mikä tämä kansa oli. Sen sijaan he poimivat poikkeamia arkeologien tutkimuksista. Alkuräjähdysteorian kritisoijat sivuuttavat tätä kosmologista mallia tukevien todisteiden summan suuntaamalla huomion muutamaan epäkohtaan.
Jos väitteen esittäjä on tarjonnut uuden selityksen ilmiöstä, pitääkö se sisällään yhtä monta ilmiötä kuin aikaisempi selitys? Esimerkiksi HIV-AIDS -epäilijät väittävät, että elämäntyyli (huumeet tai holtiton sukupuolikäyttäytyminen) on kytköksissä heikentyneeseen immuunisysteemiin, eikä HI-virus aiheuta AIDSia. Esittääkseen tämän argumentin heidän on ohitettava niiden todisteiden summa, joiden mukaan HIV on syy- ja seuraussuhteessa AIDSiin. Samanaikaisesti heidän on jätettävä huomioimatta huomattava korrelaatio AIDSin lisääntymisen verenvuototautia sairastavien joukossa juuri sen jälkeen, kun HIV oli huolimattomuuden vuoksi joutunut verivalmisteeseen. Kaiken huipuksi heidän teoriansa ei selitä läheskään niin paljon kuin HIV-teoria.
Johtavatko väitteen esittäjän henkilökohtaiset uskomukset ja asenteet johtopäätökseen vai päinvastoin? Kaikilla tieteilijöillä on sosiaalisia, poliittisia ja ideologisia uskomuksia jotka voivat potentiaalisesti kallistaa heidän tulkintojaan tuloksista suuntaan jos toiseen. Kysymys kuuluu: kuinka paljon nuo asenteet ja uskomukset vaikuttavat tutkimukseen? On totta, että vain hyvää tarkoittavat tiedemiehet saattavat löytää itsensä etsimässä tuloksia, jotka tukevat heidän ennakkokäsityksiään. Mutta jossakin pisteessä, vertaismenettelyssä, tällaiset uskomukset ja asenteet suodattuvat pois, tai tutkimuksen julkaisu hylätään. Tämän vuoksi kenenkään ei pitäisi työskennellä tyhjiössä. Ilman kriittistä palautetta saattaa tapahtua älyllisiä kompastuksia ja horjahduksia. Jos et löydä asenteitasi tutkimuksestasi, joku toinen löytää ne.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tämä on oikeaa huuhaata!!!!!