Itse olen vielä nuori eikä kumpikaan vanhemmistani ole kuollut. Mutta mitä surullista kuolemassa on? Minä itkisin vanhempieni kuolemaa ainoastaan jos en tapaisi heitä enään ollenkaan, mutta tavataanhan ne tuonpuoleisessa. Helvetissä tai taivaassa. Tässä välissä tulee vain puoliaika. Sit taas tavataan.
mitä pahaa?
poooika
202314
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hyvä puhua jos et ole joutunut sellaista kokemaan... Minulla on kokemusta ja se sattuu ja lujaa!! Ja sattuu ja itkettää yhä!!
samaa mieltä. Ei se kuoleman kohtaaminen nyt noin helppoa ole. jos näin olis, niin sehän oliskin mukavaa. Eiköhän se mieli muutu kun menet itse tuttavasi arkun luo ja kohtaat sen kylmän ruumiin ja ilmeen. Eikä mitkään puheet enää tuo takaisin, teet sitten mitä vaan.
Et ole näköjään kohdannut kuolemaa vielä mutta voin vannoa, että yksikään ei ole sen yläpuolella. et edes sinä.
vastaus tarkoitettiin sitten asian esittäneelle ei vastanneelle . sorry.
Kyllä se läheisien ihmisten kuolema kourasee aika jumalattoman syvältä.
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta kirjotat olevasi nuori.. nuoressa iässä tytöt ja pojat väittää että ei rakasta vanhempiaan (vissiin "nössöä" sanoa rakastavansa isää tai äitiä).. sanoin itsekkin noin lapsena.
"Minä itkisin vanhempieni kuolemaa ainoastaan jos en tapaisi heitä enään ollenkaan"
Niinhän se on, että kunhan joku kuolee, niin et näe sitä enää koskaan.
Kyllä sinä itkisit, et ehkä heti, mutta tajuttuasi tilanteen paremmin.
Ei kuolemassa ole välttämättä mitään itkemistä tai vouhkaamista, ainoastaan se, että joutuu luopumaan rakkaista ihmisistä hetkeksi. Monissa hautajaisissa suuri osa vuodatetuista kyyneleistä on pelkkää tekopyhyyttä. Surun määrä ja luonne riippuu tietysti täysin kuoleman luonteesta ja ajankohdasta. Moni ihminen lähtee täältä aivan liian varhain ja turhaan. Ja sitten on taas on niitä, jotka kituvat vuosikymmenet kärsien ja sairastaen.
Ei välttämättä tekopyhää. Sanotaan, että jonkun prosentin mukaan ihmninen itkee hautajaisissa tiedostamattaan omaa kuolemaansa. Voin allekirjoittaa tämän. Mutta kun oikein läheinen kuolee, siinä vaiheessa, kun on hautajaisten aika, sitä on mukana siellä mutta loppujen lopuksi ei tajua olevansa. Vasta jälkeenpäin. Menetin oman äitini 2,5 vuotta sitten, vuotta sitä ennen lasteni isän. Aika parantaa, ehkä. Mutta se on kokemuksena aina raju, mutta ei välttämättä negatiivisessa sävyssä, se kasvattaa.
jokaista peloittaa ajatus, että joutuu luopumaan läheisistään, ja siksi kannattaakin elää niin, että se päivä on edessä joko kauempana tai lähempänä.
ihanaa tuo nuoren vilpittömyys. Uskon itsekin tuonpuoleiseen, mutta kuolema on silti mielestäni surullinen.
Menetin mieheni ja lasteni isän viisi vuotta sitten. Uskon että tapaamme vielä ja että hänen on nyt hyvä olla, enkä varsinaisesti sure hänen kuolemaansa. Surullista tässä on se, että lapseni joutuvat kasvamaan ilman isää ja minä elämään ilman miestäni. Suurin suru tulee arjen pienistä asioista. Ne ovat niitä asioita joita ei ole huomannutkaan ennen kuin ne on menettänyt.
Varmasti surisit vanhempiesi kuolemaa. Se tyhjyyden tunne valtava kun läheisen ihmisen menettää.
Ei kai siinä pahaa,mutta suru ja ikävä rakkaan poismenosta voi olla ja onkin usein todella tuskaista ja kivuliasta.Siinä kun ei auta ajatus"jälleennäkemisestä"!Hän on juuri nyt pois elämästäni,tekisinpä mitä tahansa,en saa häntä takaisin.
Kyllähän sitä surisi pakosti vaikka uskoisi/tietäisi että tapaat heidät vielä. Kestäähän siinä 2v tai enemmän jotta suurin suru on hävinnyt. Onhan sillon tietenkin rukouksista apua. Sanotaan että kuolleet esim vanhemmat vartioi ja suojelee sinua vaikket sitä itse tuntisi/huomaisi sitä. Joistain kirjoista on apua. esim Diana Cooperin (menikö nimi oikein) kirjoista saa hyvää apua. "ihanat enkelit" jos sinun sydän on puhdas niin voit ottaa vielä yhteyttä vanhempiisi. Onhan se vielä plussaa jumalan silmissä jos rukoilet. saat ainakin itse menolipun taivaaseen ^^
Hei!
Ensinnäkään en usko, että voisit olla itkemättä ja surematta, jos esim. äitisi kuolisi. Oma äitini poistui maan kamaralta tasan kaksi viikkoa sitten ja todella pahalta tuntuu vieläkin. Yöllä eikä päivällä saa nukutuksi, ruoka ei maistu ja muutenkin elämä tuntuu niin h*lvetin kiinnostavalta tällä hetkellä. Oma äitini suojelee ja vartioi minua sydämessäni koko lopun ikäni..
En usko mihinkään Jumalaan. Se viimeinenkin uskomisen ripe hävisi sinä julmetun perjantai iltana, kun veljeni huusi äitini kuolleen. Mikä ihmeen Jumala ottaisi mieheltä vaimon ja lapsilta äidin noin nuorena? Itse en usko mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään, vaan siihen, että elää enää muistona toisten mielissä ja sydämissä. Itse odotan kuoleman olevan vain tyhjä, pimeä, suuri tila jossa on aivan yksin kunnes "haihtuu" pois. Ja sen jälkeen ei ole enää mitään..
.... mihinkään Jumalaan.
Meillä oli niin mukava ja kiltti poika ja saimme vain n.20v. hänen kanssaan täällä maan päällä kulkea. Mikä Jumala se sellainen on joka tämmösiä järjestää meille. Surua, itkua, ikuista IKÄVÄÄ.
Kyllä siinä usko menee vähemmästäkin.
Niinpä. Lieneekin selvää, että meille on valehdeltu jumalasta. Ja jos moinen olisikin olemassa, ei hän olisi palvomisen arvoinen, kun on tuollainen sadisti.
Voimia sinulle. Muistathan, että lapsesi elää kyllä silti ikuisesti. Muistot - hänen perintönsä - eivät kuole koskaan.
Kyllä RAKAS POIKAMME on aina läsnä muistoissa.Käymme usein haudalla hänen luonaan. Siellä kerron ajatuksiani hänelle.
Se on vaan niin raskasta ajatella että ikinä en enää näe häntä.Odotan vaan joka päivä että ihme tapahtuu.
yhdyn tuohon samaan, et kyllä on luojalta julmaa peliä vai onko se joku leikki kun vie nuorena mieheltä vaimon ja lpsilta äidin et sais taivaan isä vähän hävetä ja mennä itteensä.(kirjoitaa saman kokenut.)
Pahoitteluni, mutta olet väärässä.
Taivasta (sellaisena kuin se esim. kristinuskossa ymmärretään ja esitetään) ei ole olemassa. Asian luulisi olevan päivänselvä.
Myönteisenä asiana voin sen sijaan muistuttaa, että ikuinen (tai ainakin kuolemanjälkeinen) elämä on saavutettavissa abstraktioiden maailmassa esim. muistojen kautta. Menehtyneet ihmiset ovat yhä vuorovaikutuksessa kanssamme: "isoisä olisi sanonut, että kyllä se siitä". :)
Mistäs sitä tietää joutuuko helvettiin vai pääseekö taivaaseen, siis rakkaat ihmisethän voi olla sitten eri paikassa,eikä heitä sitten voi tavata..? Ja oletetaan että ihminen kuoltuaan joutuu helvettiin, siis kärsimyspaikkaan, tuleen. Ilahtuisiko hän muka siitä kun hänen rakkaansa tulisi sinne jonkun ajan päästä? Minä en ainakaan ilahtuisi, vaan haluaisin tietenkin että rakkaani pääsisi taivaaseen vaikka en itse sinne pääsisikään.
On kuoleman jälkeen sitten mitä tahansa minusta kuolema nyt vain on mahdottoman tuskallista ajatellakin. Sehän siinä juuri on, se ikävä kuollutta läheistä kohtaan, joka on mennyt pois. Kuolema on aina surullinen asia.
Itse olen myös nuori (18v) ja äitini kuoli puoli vuotta sitten. Itken ja suren vieläkin ja niin varmasti tulee jatkumaan pitkään. Menetinhän yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Itse en usko tuohon kuoleman jälkeiseen elämään, mutta vaikka uskoisinkin, surisin, että en saa elää äitini kanssa täällä ja nyt.
On niin monia asioita, jotka olisi toivonut äitini näkevän. Ihan omasta valmistumisesta ja ajokortin saamisesta lähtien, hän ei tule ikinä näkemään lapsenlapsiaan, tms. Sellaisia asioita, jotka tiesin olevani äidilleni tärkeitä.
Kukaanhan ei voi tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mitä jos et tapaakaan vanhempiasi?
Kyllä kuolema on lopullista. Jäljelle jää vain tyhjä hengetön kuori. Omakohtaisesti en usko siihen, että sen jälkeen, kun ihminen on kuollut. Hänet vielä tapaisin jossakin tuon puoleisessa. Mennyt on mennytttä ja ne elämänviivat vain koskettivat toisiaan hetkellisesti, matkalla syntymästä kuolemaan.
Toivottavasti saat pitää omat vanhempasi vielä hyvin pitkään, ettet joudu kokemaan sitä miten paljon heidän menettämisensä itkettää.
Oma äitini kuoli syöpään viime joulukuussa ja itken häntä vieläkin varsin usein, vaikka olen aikuinen ihminen (lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä) enkä varsinaisesti enää "tarvitse" äitiä. Me olimme äidin kanssa läheisiä ja hänen kuollessaan menetin paljon.
Ajattelen kyllä että äidillä on nyt hyvä olla, ei ole enää syöpä- tai reumakipuja tai muita huolia, ja olen varma että siellä minne äiti meni, on hyvin kaunista, ikuinen kevät ja paljon valkovuokkoja (äidin lempikukkia). AJATTELEN siis noin, vaikka en tiedä USKONKO aina tuohon itsekään. Liian lohdutonta olisi ajatella, ettei äitiä ole enää olemassa millään tavalla, missään...
Mutta ei suru siitä vähene, vaikka todella uskoisikin että joskus se jälleennäkeminen koittaa. Se millä nyt on väliä, on tämä elämä, ja tässä elämässä äitini on ikuisesti poissa, ikävä suuri ja suru syvä.