Mies ja kaverit

sellaisia, joille kumppani ja perhe on aina etusijalla.

Ikävää, että olet törmänyt sellaiseen toisenlaiseen mieheen ja joudut kärsimään yksinäisyyttä parisuhteessa.

Sano miehellesi, että näin ei tule jatkumaan, muuten se jatkuu niin kauan kuin mahdollistat sen. Jos mies lähtee sen takia, niin anna mennä.

esimerkiksi. Mutta nyt ei oo kumppania.

AP tarttui minuakin askarruttaneeseen aiheeseen. Minun exäni oli illat aikaa vievissä harrastuksissa (ei pettänyt). Kyseinen kolmekymppinen mies sai häipyä, koska tunsin itseni aina kakkoseksi, enkä enää luottanut miehen sanaan. Minä otin aina ensin huomioon meidän suunnitelmamme, ennen kuin sovin jotakin muuta ja pidin sanani. Jostain syystä sama ei näköjään päde miehiin.

Mistä löytyy kolmekymppisiä miehiä, jotka laittavat parisuhteen ykköseksi? Onko teitä olemassa?

tilanne oli meillä.. Ex-avopuolisoni valitsi aina kaverit, harrastukset tai muun mun edelle. Ei edes jäänyt melkein aikaa seksin harrastamiseen, kun hän oli aina menossa, ja itsellänikin on kiireinen elämä.

Yritin aina suunnitella menojani niin, että voisimme viettää edes osan viikonlopusta yhdessä, mutta kun hän ei ottanut minua huomioon vaan suunnitteli omia menojaan siitä ei ikinä oikein tullut mitään. Niin monet viikonloput mietin miksi rakastamani mies ei halua viettää aikaa kanssani. Viestejä tuli aina tyyliin "rakastan sua mutta nyt haluan mennä sinne ja tänne..".

Eikä kyse todellakaan ollut siitä, että olisin kokoajan ollut vaatimassa toisen huomiota ja aikaa, vaan edes yhden illan viikossa olisimme rauhassa voineet viettää aikaa yhdessä. Ei vaikuta paljolta ottaen huomioon että asuimme yhdessä..

Päätin, kun suhde kulutti minua enemmän kuin antoi, että mieluummin olen yksin sinkkuna kun yksin suhteessa. Tietenkin ero otti koville, kun olimme asuneet yhdessä jo kolmisen vuotta. Mutta siitä selvisin, ja ainakin tiedän nyt minkälaista suhdetta en etsi..

Jaksamisia alkuperäiselle, varmaan jossain vaiheessa joudut itse päättämään onko tämä se tilanne missä haluat viettää elämääsi.

Itselläni on samanlainen mutta erinlainen tilanne :) otappa siitä sitten selvää.

Eli siis, mieheni kanssa menee jos kaverit soittaa.. ei sen nyt erikoisemmin kuuntele jos minä vaikka haluaisin viettää hänen kanssaan aikaa jos hänen kaverit soittaa.
Pari kertaa ollaan sovittu että se ilta on vaan meille kahdelle, mutta sitten onkin miehellä tullut halu lähteä baariin. Onneksi nuita ei kamalan monia ole.

Itsekkin kerran menin kaverille viettämään iltaa ja mieheni ilmoitti MYÖHEMMIN että oli pyytämässä minua hänen luokseen.. ja sitten vähän suutahti siitä kun olin kaverini luona ottamassa olutta, enkä hänen luonaan. Olisi ilmottanut aikasemmin.

Elikkäs siis minun pitäisi tehdä kaikki hänen mielen mukaan, mutta jos minä haluan jotain, niin "sota" tulee jos minä suutun kun miehelleni ei käy jokin asia.

Eli jos hän haluaa olla kanssani, niin sillon ollaan ja jos minä haluan olla hänen kanssaan kaksin, niin akka nurkkaan mätänemään ja baanalle :) Jos siis baariin haluaa mennä.

Tosiaan, omanikin käyttää tuota "pitäisikö vaan istua ja pidellä kädestä"-menetelmää, kun yritän kieltää juomaan menoa jonain viikonloppuna.

Heh.. menköön, ei siinä mitään. Mutta itsellänikin alkanut mökötys hänen juomisestaan, sen takia koska hän saa määrätä ja jos minä yritän, niin hän kääntää aina yritykseni vääräksi. Turhauttaa.

Minulla on mies, joka kysyy ja tarkistaa aina minulta, onko meillä jotain yhteisiä suunnitelmia vai voiko hän lähteä kavereiden kanssa. Meidän yhteinen aika on siis ykkönen ja kavereiden kanssa vietetty aika kakkonen.

Pistä miehesi koville asian suhteen ja jos muu ei auta suosittelen eroa....minä tulisin hulluksi tuollaisessa suhteessa. Rakkaus on tekoja eikä sanoja!

Oletko aivan varma, että miehesi tietää miten koet hänen toiminnan? Ymmärtääkö mies, miten epäreilua kohtelua saat häneltä? Jos hän tietää ja ymmärtää asian, häneltä puuttuu silloin ainoastaan tahto, olla tekemättä niin kuin tekee.

Voi että kun näissä asioissa olisi joku kultainen keskitie. Oma aviomieheni kärsii siitä, kun hänellä ei ole kavereita uudessa asuinpaikassamme ja siitä saan myös minäkin osani. Olisin niin onnellinen, jos hän lähtisi joskus uusien työkavereiden kanssa kaljalle, alkaisi harrastaa jotakin yms. Hän ei vaan osaa tutustua uusiin ihmisiin, kun vanhat kaverit jäi Manseen. Ymmärrän, että olet rikki. Mutta ei sekään ole kivaa, jos mies kiukuttelee illat yksinäisyyttään kotisohvalla.

Emme ole avioliitossa, ollaan seurusteltu vuoden ja mies kans aina rikkoo sen lupauksia. Sovitaan ettmä tehdään yhdessä jotain viikonloppuna, mut enää ei ole yllätys et se unohtaa kaikki suunnitelmat heti kun kaverit kutsuu kylään. Todella itsekästä. En itsekään ole enää varma haluanko jatkaa enää koko suhdetta. Ja se vielä kehtasi kerran sanoa etten ole sille yhtä tärkeä kun kaverit, sillä mua se on tuntenut vain vuoden ja kavereita koko elämänsä!! Ja ärsyttävää on myös se että nähdään aina vain myöhään illalla ja mies vaan ruinaa seksiä, törkeetä! Mun kanssa ei voi tehdä mitään, mutta seksiä sille on muka pakko antaa. Ihan kun olisi mun kanssa vain seksin takia. Vaikka tiedän et se saisi seksiä muualtakin jos ei oltais yhdessä, ja tiedän että se rakastaa mua, mutta aika omaperäinen tapa osoittaa rakkauttaa, jättää aina yksin..?

Miehen kaverit on ISO kompastuskivi.. Jos kaveri soittaa ja pyytää käymään, kaljalle ihan mitä vain, mieheni lähtee sen erikoisempia ajattelematta tai kysymättä. Kerran meillä oli lapset hoidossa, olin suunnitellut että vietetään ilta yhdessä, mieheni otti päikkärit ja kaveri soitti ja kysyi kuskiksi, lupautui ja tekosyynä hän sanoi ettei tiennyt että olen jotain suunnitellut ja kun kysyin että etkö muka voi perua, niin ei voi perua jos kaverille on jo luvannut. Mutta siis, jos minulle hän lupaa jotain, sen voi aina rikkoa. Usein luvannut että hän on tänään vain kotona perheen kesken, mutta auta armia jos puhelin soi..

Olen odottanut ja suunnitellut meille kaikenlaista yhteistä, reissuja yms. Kerran kysyi mitä jos mennään ruotsin laivalle, hän kieltäytyi ettei tykkää käydä Ruotsissa. Mutta kuitenkin, jos kaveri on menossa ruotsin laivalle ja kaveri kysyy lähetkö mukaan, niin mies lähtee. Mieskin on monesti kertonut että on suunnitellut sitätätä yhteistä, että mennään sillon ja tällön sitten reissuun, lapset voisivat mennä hänen vanhemmilleen, mutta ei ne koskaan toteudu.

Joskus hän on jopa sanonut että kaverit on tärkeimpiä, että "mitä jos me joskus erotaan, niin mulla on kaverit joilta saa tukea." Ja myös tämä että kun me ollaan tunnettu niin vähän aikaa hänen mielestään verrattuna kavereihin jotka hän on tuntenut pienestä asti. Haluaisin vain tuntea olevani tärkeä miehelleni, en muuta. En vaadi häntä jättämään kavereitaan kokonaan. Mutta muistaisi että minäkin olen olemassa. Enkä ole vain se lapsenvahti, kodinhoitaja ja rakastaja sängyssä.

Mutta jos minä haluan mennä kaverille iltaa istumaan? Niin syttyy sota, se kielletään. Minä en saisi mennä mihinkään tai jos on omia suunnitelmia ja ne "pilaa" miehen suunnitelmat, niin yleensä mies käskee minua perumaan tai siirtämään niitä. Mutta peruuko tai siirtääkö hän omia menojaan? Ei...

Sama juttu täälläkin.

Heti kun kaveri soittaa, niin mies katoaa samantien. Vaikka olisi leffailta kesken.
"Moro! Ei täs mitään, kattelen vaan telkkua, joo nähdään!". Ihan kuin hän yksin kattelisi sitä telkkua...

Pari tuntia muuttuu helposti kokonaiseksi päiväksi ja joskus myös yöksi, kun "saunaillat venyy" ja kaikkea sattuu.

Tuskin olen nähnytkään hänen kavereitaan, eikä hänkään ole pitänyt kovinkaan suurta ääntä minusta.

Eikä siinä vielä kaikki. Mies ei käy minun kanssa missään! Kavereiden kanssa kyllä käydään kaupungilla, osotoskeskuksissa kahvilla, kaljalla jne. Minun kanssa voi korkeintaan käydä marketissa ja äkkiä autolla kotia. En ole edes ruma, että minua pitäisi jotenkin hävetä... Ihan normaalin näköinen nainen.

Ja sit tää äijä kehtaa valittaa jostain tyynyistä. Että on muka liian kovat tyynyt. No vois ens kerralla ottaa minun mukaan sinne shoppailureissulleen, niin voisin etsiä herralle paremman tyynyn.

No en jaksa nyt enempää valittaa.

Ei herranjumala, meitä on enemmänkin! ;) Luulin että olen ainut onnetona nainen jonka kumppani ei välitä tarpeeksi halutakseen viettää aikaansa kanssani.

Hän myöskin käy lähes joka viikonloppu baareissa, eikä minua kutsuta mukaan, tosin en jaksaisi heidän juttujaan kyllä kuunnellakaan, eikä IKINÄ vie minua yhtikäs mihinkään vaikka haluaisin. En todellakaan halua olla joku lemmikkieläin kotona, jota sitten panna reissujen jälkeen. Ja minunkin mies kääntää sen niin päin että olen liian riippuvainen ja hän tukehtuisi jos alkaisi vain istumaan kotona kanssani.

En vain tajua miksi olen tällaisessa suhteessa. Kuitenkin sitten ilahdun niin kovasti jos hän ei joskus mene, ja toivon et järkkäisi meillekin jotakin mukavaa.

Kahdella kaverillani on ulkomaalaiset miehet, toinen saksalainen, toinen jenkki. Heillä naiset tulee ykkösenä, he käyvät yhdessä ulkona ja obvat jotenkin tasapainoisemmin kodin ja ulkoelämän kanssa. Ja se tulee aivan luonnostaan heiltä... Ihan vain miettimisen aihetta.

Hyvät naiset, näitä juttuja on niin kamala lukea, että melkein itkettää teidän puolesta. Älkää antako kohdella itseänne kuin paskaa.

Koska olet "avo" niin sinun on helppo leikata pois yhdyssanan jälkiosa.
Pikaisesti!

Tuttavapiirissämme on ex-aviopari jossa mies ei saanut katkaistuksi napanuoraansa äitiinsä.
Rouva teki myöhemmin onnistuneeksi osoittautuneen ratkaisuna ja erosi lähtien kahden alaikäisen pojan kanssa omilleen.

Tuota kaverijuttua en ymmärrä lainkaan.

Kun muodostetaan kiinteä parisuhde on elinkumppanni ehdoton ykkönen!
Sen ei kuitenkaan tarvitse, eikä se saakaan merkitä aikaisempien sosiaalisten kontaktien katkaisua eikä harrastuksista luopumista mutta kompromisseihin johtava järjestys pitäisi olla selvä.

Liika ripustautuminen saattaa johtaa vastareaktioon ja aiheuttaa kuvaamasi ilmiön.

Etsi toinen kumppani!

Tämä on kyllä mielenkiintoinen ilmiö, sillä itsekkin saanut kokea samanlaista. Seurustelusuhteen alussa muistan kuinka sanoin, että en aio kahlita häntä kotiin jatkuvasti, mutta enpä arvannut mitä se sitten tarkoittikaan. Kun muutimme yhteen jonkin aikaa meni vielä hyvin, hän kävi silloin tällöin kavereittensa kanssa baareissa ja itse saatoin joko olla kavereilla tai yksin kotona, eikä se sinänsä edes haitannut, sillä se ei ollut joka viikonloppusta.

Sitten eräs hänen parhaimmista kavereista erosi omasta naisystävästään ja kaikki alkoi. Olin tuolloin vielä joka lauantai aamuvuorossa joten itse en silloin voinut mihinkään lähteä. Tämä ei kuitenkaan estänyt miestä lähtemästä baariin, koska tällä kaverilla oli niin vaikeaa. Tietenkin vielä niin, että puhelin soi puoli viiden aikaan aamulla, että kotiin pitäisi päästä. Eipä ollut itsellä sydäntä pistää toista kävelemään melkein kymmentä kilometriä ja taksikin olisi tullut joka viikonloppuisena kalliiksi.

Pian myös huomasin, että koska tällä kaverilla on niin vaikeaa tämä kyseinen kaveri suurinpiirtein asuikin meillä. Viikossa saattoi olla yksi päivä, ettei kyseistä kaveria pitänyt hakea meille pelailemaan ja saunomaan, tämä päivä oli yleensä sunnuntai, koska silloin kaverilla saattoi olla krapula. Itse taas tykkään olla kotona välillä puolialastomana ja lukea vaikka kirjaa. Tämä taas ei onnistu, sillä kuka nyt haluisi rintsikoissa hyppiä kun vieraat ihmiset kämpässä. Meillä oli tälle kaverille oma pyyhekkin vaatehuoneessa. Kyseinen kaveri siis kuitenkin asui omassa asunnossaan.

Tämä lopulta meni siihen pisteeseen, että tosissaan meinasin jo menettää järkeni ja huomautin tästä miehelleni, siis joka viikonloppuisesta baariin lähtemisestä ja siitä, että tämä kaveri vain istui meillä. Äkkiä muutuin miehen kavereiden silmissä SELLAISEKSI naiseksi ja mies alkoi sitten viettämään lähes joka illan kotona marttyyrina maristen siitä, että kuinka muiden naiset eivät valita menoista. Siinä sitten silloin tällöin yritin miestä patistaa lähtemään johonkin kaveriporukalla, kummasti miehellä muka juuri niinä iltoina teki mieli olla kotona.

Kyllähän noita yhteisiä hauskanpitoiltojakin on ollut, mutta ne ovat lähinnä sitä, että maksetaan ensin 20 euroa siitä, että päästään baariin, mies nukahtaa baaritiskille ja portsari heittää ulos, tämän jälkeen maksetaan uudestaan taksista 20 euroa ja tällä maksulla saan yleensä juotua puolikkaan kaljan baarissa. Voiko joku syyttää minua siitä, että ei oikein huvita lähteä mihinkään miehen kanssa.

Nyt sitten päätin tammikuun alussa pitää tipattoman. Mies siihen sanoikin, että voisihan tuota itsekkin vaikka pitää ja sovimme yhdessä, että molemmat on juomatta. Kavereillekkin tuosta kerrottiin. Itse en missään vaiheessa painostanut miestä tähän en edes ehottanut vaan olin itse vain sitä mieltä, että taukoa voisi pitää. Tämä sinkkukaveri vaan ei ilmeisesti tajunnut, että mitä se tipaton tammikuu sitten tarkoittaa. Kummallisesti se puhelin soi koko viikonlopun ajan ja kaveri pyysi juopottelemaan. Mies sitten tottakai, että joo katsellaan ja puhelun loputtua alkoikin kyselemään minulta, että mitä mieltä olen. Sanoin, että tekee mitä huvittaa, muttei tuo nyt mikään tipaton kyllä ole. Lopulta mies päätti, että ei lähde mihinkään ja soitti kaverille. Satuin siinä olemaan kännykän vieressä ja kuulin kuinka kaveri kysyi, että "eikö ***** päästä", mieheni tähän, että joo ei se oikeen, kun tipaton.

Toinen todella ärsyttävä tapa, kun tämä kaveri on sinkuksi jäänyt, on se, että miehelle on jostain tullut ihme käsitys, että pääsee helpommalla kun valehtelee lähdöstään. Tässä tammikuun aikana nimittäin yhtenä viikonloppuna hän kyseli, että haittaako, että menee kaverinsa luokse kun sinne on toinenkin kaveri tulossa. Kysyin suoraan, että meinasiko kaljaa ottaa, eihän toki kuulemma ollut tällaisia suunnitelmia. Siihen sanoinkin, että no ottaa auton ja tulee sitten kotiin illan päätteeksi, etten itse jaksa lähteä häntä ajamaan. Kummasti muuttui mieli, eikä kaverille lähtö sitten houkutellutkaan. Viikon päästä sitten vahingossa lipsautti, että tämä kaveri oli pyytänyt juopottelemaan. Lisäksi on tosiaan näitä puheita, että me otetaan vaan pari kaljaa eikä mennä baariin. Kummasti kuitenkin se baari alkaa jossain vaiheessa kutsumaan ja ilta venyy. Haluaisin itse kuitenkin olla jonkinverran perillä siitä, että mitä illan aikana tulee tapahtumaan, että mahtaako se kännykkä soida siinä aamuyöstä vai tuleeko ukko jo ihmisten aikoihin.

Nytkin saan koko viikonlopun olla yksin, tai ainakin ilma miestä.
Onhan nuo jääkiekko-ottelut ja kaverin uuden auton töllöttäminen paljon parempaa puuhaa kuin eukon kanssa kotona olo. Minun kanssahan ei voi mihinkään urheilutapahtumaan mennä....

Kaverini käyvät kumppaneineen viikonloppuisin elokuvissa ja syömässä, niin minä joudun olemaan yksin kotona.

Väkisinkin tulee mieleen, että jos toinen haluaa koko ajan hiihdellä jossakin muualla, että viihtyykö hän kotona? Onko kumppani lähinnä rasittavaa seuraa? Meillä ainakin yhteinen aika on aina ykkös-sijalla ja toiselta kysytään, voiko kavereiden kanssa lähteä jonnekin jne. Me ainakin haluamme olla kotona yhdessä ilman mitään muuta sähläystä. Tuo nalkuttaminen on sinällään vähän ikävä asia, että se häätää miehen kuin miehen pois kotoa!

Aloittajan mies on juoppo. Kaljan juonti on tärkeämpää kuin naisensa kanssa oleilu. Sinä on se ettei mies välitä naisesta vaan kalja ja kaverit menee aina edelle vaikka mikä olisi.

Suurin osa naisista seurustelee just tuollaisten miesten kanssa. Itse viettäisin aika naisen kansa jos sellanen olisi.

Aloittajalle. Et ole yksin ongelman kanssa. Minulla on sama tilanne oman miehen kanssa. Kaverit on "jännempää" seuraa. Yhdessäkin kun ollaan menossa, puhelin piippaa ja siihen rinkutellaan soittaa. Mies menee yleensä hiljaiseksi kun tulee joku pyyntö, että tule tänne eikä enää sen jälkeen kiinnostu minun kanssa olemisesta moneen tuntiin, on omissa maailmoissaan ja odottaa vaan, että saadaan yhteinen päivä loppuun, kiirehtii että pääsee taas rientämään kaverinsa luo.

On vaan pakko päästä kun pyydetään. Jotenkin se on kiinnostunut kavereidensa elämistä ja niiden selostuksista esim. omista kuvioistaan. Minulla on tunne, että olen hänen elämäsä kakkossijalla ellen jo kolmantena. Ei minunkaan auta sanoa, olen vaan sen jälkeen valittaja ja kiusaaja, ja saa tuntemaan minut niin kuin pyytäisin liikaa kun huomautan asiasta, että jos ja kun olet minun kanssa, ei mennä ja tulla voi yksinkertaisesti ihan yksin päättämälle. Surullistahan se on kun näet, että kavereilta kysellään arjessa useammin kuulumiset kuin minulta. Olo on kuin nurkkaan heitetyllä rukkasella.

Mutta en näköjään ole yksin. Kiitos kirjoituksestasi.

Ajattelen asiaa aina simpsoneiden kannalta :D
Siinäkin Homerilla on aina jotain omia menoja, ellei baarissa niin sitten jotain muuta häsellystä. Marge on vaan kotona.

Mulle nainen olis tärkeempi kuin kaverit ja kaljan juonti. En mä muutenkaan käy baareissa ku ehkä 4 kertaa vuodes. Olisin oikein hyvä poikaystävä jollekkin ihanalle naiselle. Eikä mulla ole kuin tuo sali harrastus eikä se vie paljoo aikaa.

Hieman saman ongelman kanssa painin. Ongelma ei ole siis se etteikö mies viihtyisi kanssani ja kotona. Arki-iltoina näin on, satunnaisia harrastuksia mutta pääsääntöisesti ollaan yhdessä kotona. Mutta anti olla kun koittaa viikonloppu. Harrastuksia molemmille illoille ja päiville, jos ei harrastuksissa niin sitten kaljalla tai vähintään pelaamassa pleikkaria kaverin luona.

Sinänsä kaverit, saatika harrastukset, ei ole minulle ongelma. En vain ymmärrä miksei näitä voi harrastaa arki-iltaisin. Olen arki-iltaisin itse hirveän väsynyt, viikonloppuisin taas jaksaisin puuhastella. Haluaisin edes yhden lauantai-illan viettää yhdessä, esim. ruokaa laittaen ja leffaa katsoen. Seksielämäkin kärsii, kun silloin kun on energinen olo ja haluttaa, paikalla ei ole se kenen kanssa haluja tyydyttää.

Mun mies on just tommonen, kaverit ykkösenä ja minä kaukana kakkosena. Emme asu yhdessä, koska olen töissä toisella paikkakunnalla. Matkaa on kuitenkin niin vähän, että pystytään näkemään, kun menen iltavuoroon. Eilen minun piti mennä hänen luokseen yöksi. Soitan oletko kotona, että lähden nyt tulemaan. Mies onkin sitten kaverinsa luona. Vedin tästä herneet nenään ja jäin kotiin. Minä teen pitkää päivää töissä ja en jaksa valvoa kovin myöhään arkisin. Olisi ollut niin kiva viettää ilta yhdessä, mutta mies ilmoittaa menevänsä kotiin n. klo 22. Mulla se on jo melkein nukkumaanmenoaika. Kerran olin hänen luonaan, kaveri soitti että nyt on paha riita kotona, lähdetkö kaljalle. Mies sanoi vaan että nyt on pakko lähteä ja minä jäin yksin. Muutenkin peruu tapaamisia ja minä kelpaan lähinnä yöseuraksi. Mä en enää jaksa tätä, olen niin kovin surullinen. Exänsä kanssa oltiin niin paljon enemmän yhdessä ja minä olin aina se tärkein. Kaipaan häntä.. Tämän nykyisen kanssa ollaan tunnettu noin 3 vuotta, josta seurusteltu puoli vuotta. Päiväpäivältä alkaa koko tyyppi potuttaa, mutta sitten kun ollaan yhdessä on vain niin hyvä olla.

Itse olen tyytyväinen siihen että mies käy pari iltaa viikossa harrastuksissa niin minullakin jää omaa aikaa. Muutaman vkl silloin tällöin käy myös pe-la töissä viikon lisäksi, ja tämäkään minua ei haittaa sillä tahdon viettää aikaa välillä myös omien ystävieni kanssa, ilman häntä.
Tottakai rakastan miestäni yli kaiken ja hän menee useimpien asioiden edelle, onneksi hänkin rakastaa minua ja kunnioittaa ystävyyssuhteitani. Hän myös tietää että jos ystävilläni on hätä, on ovemme aina auki. Sama pätee hänen ystäviinsä.

ajattelin, että tänä viikonloppuna ulkoillaan yhdessä, mutta eipä ulkoiltu.
miesystävä lähti taas jonkun kaverinsa kanssa kahville. varmasti on ihan kiva ilma kahvitella... viimeks kävi tämän saman kaverin kanssa kahvilla pari päivää sitten.

Täälläkin yks joka on kuvitellut olevansa yksin ajatuksiensa kanssa! :o Oon ollut kohta jo 9 vuotta avomieheni kanssa ja parina viime vuotena mua on alkanut suuresti häiritsemään se ettei tehdä paljonkaan yhdessä :( Mies on aina ollut "katellaan"-tyyppiä; siis että jos ehdotan jotain menoa niin melkeen aina vastaus on "katellaan". Joku aika sitten vielä jaksoin vitsailla asialle että "hehheh, nii jos et löydä parempaa tekemistä niin sit mun seura kelpaa vai? :D"

Eipä enää naurata yhtään. Kamalan vaikea suunnitella mitään kun toinen ei ikinä osaa sanoa varmaksi mitään. Kun alettiin seurustella, asuttiin pienellä paikkakunnalla ja siellä asuessa tehtiin ja käytiin vaikka missä ja usein, ja mieskin ehdotteli vaikka mitä menoja. Näin jälkeenpäin ajatellen asiat alko muuttumaan heti kun muutettiin nykyselle kotipaikkakunnallemme. Ehkä ei alunperinkään saatu sovitettua meidän elämää uudessa kaupungissa oloon tms... varmasti vaikutti asiaan myöskin se että mies meni tuolloin amk:n ja sai sieltä paljon kavereita, itse olen saanut hyviä kavereita nykyisestä kotikaupungista vasta muutamien viime vuosien aikana.

Tän vuoden alkupuolella asiasta kunnolla puhuin miehelleni useaan kertaan. Hänen mielestään meillä menee hyvin ja oli ilmeisesti ihmeissäänkin "valituksestani". Keskustelujen tuloksena mies onkin nyt vähän petrannut aiempaan käytökseen verrattuna, ja ainakin selvästi tiedostaa asian, ottaa mut vähän enemmän huomioon, mutta ei tää edelleenkään riitä mulle :(
En kyllä voi ymmärtää, käsittääkseni hän haluaa olla kanssani edelleen. Mutta eikö luonnollisesti sellaisen ihmisen kanssa haluaisi viettää aikaakin muualla kuin kotona telkkaria tuijotellen, ketä rakastaa? Minä ainakin haluaisin. Suunnittelen monet menoni sen mukaan, miten mieheni ehkä ehtisi/haluaisi olla kanssani, minulla on siis paljon omiakin menoja.
Rakastan miestäni edelleen ja paljon, mutta valitettavasti koen olevani toisella sijalla lähes kaikessa, kaipaan enemmän sellaista "ME"-henkistä parisuhdetta, juuri nyt tuntuu siltä että kunhan nyt ollaan yhdessä ja tehään joskus jotakin kun huvittaa ja jaksaa ja ehtii ja..ja...

Itse oon melko vähän aikaa seurustellut nyk. kumppanini kanssa.

Kaverit menee jotenkin aina edelle, mutta aikaisemmin pystyttiin menemään yhdessä hänen kavereidensa kanssa, ja käytiin paljon kimpassa ulkona. Omat kaverini on hieman erisorttia ja tykkää enemmän baareilusta, joten molempien porukat ei koksaan yhdistyny. Mutta mies ei sitten koskaan kuitenkaan lähtenyt minun ystävien kanssa ulos. Itse olisin halunnut baariin miehen kanssa, mutta joustin ja vietettiin illanistujaisia aina jonkun luona.

Nyt on rieponut viimeaikoina se, että itse aina joustin että saatiin yhdessä käydä ulkona, mutta harvemminpä kävi toiste päin. Edelleen mies ei tunne juuri ketään minun kaveria, tai ole kaverustunut heidän kanssaan, toisinkuin minä hänen kavereittensa kanssa.

Nyt olen sitten raskaana, ja alkuun oli ilmeisen vaikea tajuta, että menoa pitää rajoittaa, että vaikka ollaan nuoria, niin jos samassa paketissa halutaan pysyä, niin sitten ei voi mies enää riennellä. Rahaa menee tarvikeisiin ja luonnollisesti en voi itse enää ottaa alkoholia, niin lähmötin kaikki viikonloput yksin kotona. Niin, ja olen käyny selvinpäin välillä baarissa ja viihtynyt hyvin, ja valittanut miehelle kun kukaan ei enää pyydä mukaan ja että hän sortuu samaan. Ja katsos, siitäkin huolimatta istun taas itse kotona ja hän on kavereitten kanssa, kun ihan hyvin olisin voinut selvinpäin lähteä mukaan.

Toki muutamien isojen riitojen jälkeen tuo miehen meno rajoittui silleen, että jokatoinen vklp voi ottaa toisena päivänä (eli ei kahenpäivän putkea enää) ja se on toiminut melko moitteettomasti. Sitten jos tulee jotkut kissanristiäiset niin tuntuu aina että koko maailma sortuu, kun mies lähteekin varoittamatta ulos. Varmaan hormoonit aiheuttaa, mutta en mahda mitään sille että olen katkera ämmä ja tämä jatkuva yksinolo tuntuu ihan vitun kamalalle most of the time. Olen vieläpä saikulla, joten viikot pällötän itekseen kotona, mies tulee töistä ja käy ehke salilla, kello on sitten jo nukkumaanmenoaika, ja päivästä toiseen samalla lailla. Sitten kun viikonloppuna odottaa sitä toista päivää, millno miehen pitäisi olla kotona, eli ekaa päivää viikossa kun on seuraa, niin se romuttuu ihan ylitöpaskaks jos sitä ei tulekkaan. Ihan säälittävää olla ku koira oottamassa huomioo omalta mieheltään, mut minkäs teet. Kaverit hävis tietty heti kun tuli raskaaks, joten turha vinkua kenenkään että voisin ite nähä omia kavereita. Niitä ei siis enää ole.

Sitten edelleen, olen saikulla, joten uusia on hankala hommata.

Maailma pyörii nyt siinä milloin voin olla miehen seurassa, ja tuntuu että koko maailma romuttuu paskaks sit jos joku poikkeus yllättää. Sitten menee itkuks koko ilta.

Tämä on nyt yks sellainen ilta että jäinkin yllättäen ihan tyhjän päälle, vaikka olin saanut vakuutteluja eilisen känni-illan päätteeks, että tänään ei lhde ulos. Joten siksi viestini kalskahtaa vielä enemmän katkeralle, kun ihan tympääntyneenä tässä kirjoitan.

Vois luulla että jokatoinen vklp riittää, ja välillä tietty tulee perättäisiä jos on joku oikea syy juhlia, mutta nyt tulikin molemmille päiville jtn näennäistä.

Suhde on muuten ihan loistava, mutta tuntuu jotenkin, että kaverit ainaki viikonloppuisin voittaa. Ja en voi pakottaa kotiinkaan jäämään, tai haluais anella, koska sitten mulla on täällä mies, joka istuu iltaa naama norsun vitulla. Kyllä hän siis jää, jos siitä muuten riita tulis, mutta p*ska mieli on aina jommalla kummalla, ja jotenki annan tilanteen mennä aina niin, että siitä huonosta mielestä kärsin minä ja mies saa mennä.

Semmosta tänäiltana.

Jollain tavalla lohduttavaa että näin monella on samanlainen tilanne kuin itsellä..
Olen ollut nyt vähän yli kaksi vuotta yhdessä miesystäväni kanssa. Emme asu vielä yhdessä mutta olemme suunnitelleet kyllä muuttamista yhteen. Mieheni viettää mieluummin aikaa ystäviensä kanssa kuin minun kanssani vaikka meillä on opiskelujen vuoksi aikaa nähdä toisiamma usein vain viikonloppuisin. Yleensä näemme kerran viikossa pari tuntia ja silloinkin minä teen aloittee kysymällä näkisimmekö tänään. Usein vastaus kysymykseen on: "Kuinka kauan olisit?" Johtuen siitä, että hänellä pitää olla aikaa lähteä palvelemaan kavereitaan heti kun he soittavat ja pyytävät.

Luottamus on mennyt täysin myös, koska mies lupaa aina viettää aikaa kanssani, mutta kun kaverit soittavat tilanne muuttuu heti. Kaikista turhauttavinta tässä on se, että olen yrittänyt erota monta kertaa. Olen väsynyt tähän kaikkeen ja tunnen että ansaitsen parempaa.Mies ei kuitenkaan suostu eroamaan, en ymmärrä miks. Emme näe toisiamme tai edes puhu, koska hän nukkuu yleensä päivät pitkät arkena ja viikonloppuisin lähtee illalla kavereittensa kanssa kylille. En ole koskaan ollut turhasta nipottaja, enkä mielestäni nytkään ylireagoi.

Miesystäväni kertoi, että hän haluaa viettää aikaa sinkkukavereidensa kanssa, koska pian he löytävät naiset, eivätkä pääse sen jälkeen mihinkään.

Just, tuntui tosi kivalta kuulla tuo.

Kaverit ja kumppani on kaksi eri asiaa, ei niitä edes voi laittaa tärkeysjärjestykseen. Lupausten pettäminen ja haluttomuus viettää aikaa toisen kanssa (on sitten aina mielummin kavereiden kanssa tai korjailemassa moottoripyörää, salilla tms.) on tietenkin ongelma. Et varmaankaan ole niin tärkeä miehelle kuin haluaisit. Kenties olet niitä naisia, jotka on otettu, että olisi edes joku. Hän saa muttei anna. Leppoisaa parisuhde-elämää.

Tässä ketjussa huomaa hyvin, mitä suomalainen nainen tekee: ottaa, ottaa, ottaa.
Ensin pitää löytää komea mies jotta voi tuntea saaneensa jotain mitä kaikki muutkin naiset haluaa.
Miehellä pitää olla vino pino kavereja jotta kelpaisi, eihän se kelpaa kenellekään jos ei ole paljon kavereja.

Sitten pitää parisuhteessa ottaa mieheltä sen kaverit, siis ne kaverit joita kelvollisella miehellä on pakko olla ja paljon.
Parisuhteessa toki pitää, luonnollisesti parempituloiselta mieheltä ottaa myös kaikki irtoavat lahjat ja rahat.

Viimeisenä, muttei tosiaankaan vähäisimpänä, pitää ottaa ero miehestä ja viedä puolet omaisuudesta sekä rajoittaa yhteisten lasten tapaamisoikeus mahdollisimman minimiin.

Kyllä on onni sillä joka suomalaisen naisen kanssa lähtee yhteistä elämää rakentamaan.

Keskiviikkona vuokrasin nämä 42neliötä, pienen kaksion,itselleni. Perjantai aamuna mies lähti töihin. Pakkasin loputkin tavarani,soitin taksin ja vein ensimmäisen lastin vaatteitani.
Palasin asunnollemme ja hain toisen erän tavaroitani.
Kävin vielä kolmannen kerran entisessä kodissamme, noutaen loput tavaroista, jotka otin mukaani.
Jätin avaimet ja avoimen kirjeen keittiön pöydälle, kiittäen kahdesta yhteisestä vuodestamme.
Kerroin etten ole katkera, mut pettynyt ja surullinen olen!
Enää en pyydä jäämään! En edes joka toiseks viikonloppuks oleen mun kanssani.
Kotiapulainen/taloudenhoitaja: kypsyi viimein näkemään
millä tavoin olin sulle tärkeä. Pesin pyykin,laitoin ruuan,kävin kaupassa,siivosin ja kotona oli aina lämmin sänky odottamassa sua.
Enää ei ole yhtään yhteenottoa menemisistäsi,olet vapaa menemään.
Niin tein nyt minäkin, enkä palaa takaisin.Puhua ei enää kannata.
Riidellä en halua,siksi lähdinkin salaa sulta.
Kaikkea hyvää sulle: xx xx!

Ostin keskiviikkona jo 120cm runkopatjan ja se tuotiin eilen,
joten viime yön nukuin jo sängyssä.
Edellisen yön nukuin lattialla peitteen päällä ja pusilakana peitteenä.
Mulla on mikro, kahvinkeitin, yks kattila ja 2 mukia,kertakäyttölautasia.
Ei yhtään veistä ei lusikkaa tai haarukkaa. Heh heh!
Ilmeisesti hieman poissa tolaltani. Ei ajatus oikein luistanut lähtö kiireessä ja niin jäi jotain oleellista ottamatta.
Pärjään, ja maanantaina saan ostettua jo jotain tarpellista itselleni.
Työkaveri tuo miehensä kanssa mulle pienen pöydän ja pari tuolia,tänään. Veljeni lupas mulle nojatuolin ja vanhan TV:een.
Kyllä tämä tästä, ystäviäkin mulla vielä on muutama ja suku, jotka tukevat mua. Olen näet ilmoittanut jo perjantaina heille; et muutin erilleen kihltustani/avomiehestäni.
Etteivät huolestu, jos mua kysellään heiltä,mulla on kaikki hyvin!
Siis niin hyvin kuin tässä tilanteessa nyt voi olla!
Mä jatkan matkaa yksin, se on varmaan helpompaa kuin kitua.nain

On näitä miehiä paljonkin. Heitä kutsutaan onnettomiksi reppanoiksi ja tossukoiksi.

Tässä kirjoittaa yksi sellainen. Kumpa olisikin niin, että kaverit menisi edelle.

Varmaan sun ongelma ei ole (kuten kaikki täällä alkaa heti väittää, etenkin miehet) että haluaisit kytätä ja roikkua vaan että tunnet todella olosi arvottomammalle sijalle mitä mielestäsi ansaitsisit miehen elämässä.

Jos mies älyää antaa sinulle paljon varmaan soisit vapauden mennäkin. Myös jos sinua ei pidetä koskaan mukana, olla susta ylpeitä, se sattuu..epäilyttää

Tuo touhu vaikuttaa miehen touhulta joka ei osaa arvostaa sua, tai ei ole varma haluaako sitoutua. Voit sanoa miehelle että tuntuu että olet kakkossijalla eikä hän tee mitään suhteenne eteen viikonloppuisin, ja tee sua onnelliseksi.

En kyllä lähtis yksille enkä kaksille jos kaverit soitttaa. Jos sovin tyttöystävän kanssa jotain niin kyllä mun lupaus pitää. Se vaan että tuskin pääsen koskaan suhteeseen.

Olin viikonloppuna yhen kaverin luona ja sain tietää että kaverin tyttöystävän äiti oli kuollut. No, kaveri pyysi mua baariin ja koska en lähtenyt niin se lähti itse toisen kaverin kanssa ryyppäämään ja jätti tyttöystävän kotiin yksin. Tuollaisiin miehiinnaiset rakastuu että kun naine tarvii miestä niin mies hylkää. Siksi mä olenkin yksin kun naiset rakastuu idiootteihin. Ja kaverini on kyllä idiootti..

Silloin, kun hänen kavereistaan suurin osa vielä seurusteli (nyt oikeastaan kaikki eronneet), minullekin riitti aikaa. Nyt minulle liikenee ehkä yksi päivä viikonlopusta ja yleensä senkin ajan hänellä on jotakin muuta tekemistä kuten opiskelua tai muuta tietokoneen kanssa säätämistä. Hellyyttä saan silloin, kun hän haluaa seksiä. Muulloin hän työntää minut pois, kun koitan halata tai kääntää pään pois, kun yritän suudella. Olen useaan otteeseen sanonut hänelle, että se loukkaa ja saa minut tuntemaan itseni vastenmieliseksi mutta asia ei ole muuttunut miksikään. Hän ei koskaan kehu minua, en muista onko koskaan sanonut kauniiksi. Itse kehun häntä usein mutta juuri mitään vastakaikua en saa.

On liikaa pyydetty, jos ehdotan yhdessäoloa edes yhtenä viikonloppuiltana. "Ollaanhan me joka arkipäivä yhdessä ja kavereita ehtii näkemään vain viikonloppuisin niin tottakai silloin on oltava niitten kanssa." Mutta se ei ole mielestäni yhdessäoloa, jos kumpikin istuu arki-iltoina koneen ääressä opiskelujen parissa eri huoneissa...Olen myös suoraa kysynyt, onko hän mielummin kavereidensa kanssa kuin minun kanssani ja vastaus oli, että "kyllä, tottakai. Eihän sun kanssa voi tehdä mitään sellasta kivaa, mitä kavereiden kanssa." Hän ei ymmärtänyt, miksi loukkaannuin tästä.

Minua ei myöskään pyydetä koskaan mukaan, vaikka nämä miespuoliset kaverit olen tuntenut jo kauan ennen kun aloitimme seurustelun ja viihdyn hyvin heidän seurassaan. En vain osaa puhua miesten juttuja, en osaa saunoa, pelata mitään pelejä tai juoda kaljaa mieheni mielestä. Kavereita ei voi myöskään pyytää koskaan meille (varmaan minun takiani, vaikkei hän sitä suoraa olekaan sanonut). Jos yritän ottaa asian puheeksi, kertoa, että olisi mukava viettää joskus viikonloppua yhdessä, hän suuttuu välittömästi siitä, että yritän rajoittaa hänen elämäänsä.

Jos hän joskus suostuu viettämään illan kanssani, hän ilmaisee varsin selvästi, että olisi mieluummin jossakin muualla. Lisäksi hän ilmoittaa kavereilleen, että haluaisi olla heidän kanssaan muttakun tuo nainen käskee jäämään kotiin. Tämä nostaa huimasti pisteitäni hänen kavereidensa silmissä. Jos taas hän lähtee pyynnöistäni huolimatta ja vaikutan millään tavalla olevani surullinen tai pahalla mielellä jäädessäni taas yksin kotiin, hän suuttuu ja syyttää minua siitä, että yritän pahoittaa hänen mielensä ja pilata iltansa. Se olen siis aina minä, joka pyydän anteeksi.

Rakastan häntä ja uskon hänen rakastavan myös minua mutta olen kyllästynyt hänen itsekkyyteensä. Kai se on vain pakko odottaa, että nämä kaverit löytävät itselleen naisen, jonka kanssa viettävät aikansa mielummin kuin mieheni kanssa...

Olette vain valinneet väärät kumppanit.

Oma mieheni (täyttää 34) on aina laittanut minut etusijalle. Harrastuksiin mennessäkin aina kyselee, onko minulle ok, saanko ajan kulumaan sinä aikana. Ja vaikka kuinka toitotan, ettei hänen tarvitse tuollaisia menoja kysellä, aina hän vastaa: "Mutta haluan ottaa sinut huomioon, olet paljon tärkeämpi kuin joku harrastus. Niitä saa aina uusia, sinua ei."

Kavereiden kanssa sama juttu, jopa oman veljensä kanssa. Jos sanon, että kyllä se häiritsee että hän lähtee, hän ei lähde. Tuota käy hyvin harvoin, mutta joskus jos mies on ollut koko viikon menossa, voin sanoa, että olisi kiva jos hän ei menisi.

Tosin samaa kohtelua saa mieheni, en minäkään juoksentele pitkin kyliä.

Mutta kyllä heitä löytyy. Ja tämäkin mies oli 20~ täys hunsvotti, ei ymmärtänyt naisista yhtään mitään, kunhan vaan oli sängyssä kun sattui tekee mieli, muuten ei väliä.

Kyllä on miehiä jotka pistää parisuhteen ykköseksi. Minulle on ainakin sattunut mies kohdalle joka ei lähde yksin liitämään. Ja tietää että minä lähden toiseen suuntaan jos lähtisi liitämään. Sen olen alusta asti tehnyt selväksi.

Mies viettää aikaa kavereidensa kanssa, mutta siltikin jos meillä on yhteisiä juttuja mietittynä niin kertoo kyllä kavereille että nyt ei sovi

Vaikka tämä on jo vanhempi viestiketju, niin oli yllätys huomata, etten todellakaan ole ainoa. Olen asunut jonkin aikaa avomieheni kanssa yhdessä ja tietenkin alussa sitä jaksoi ymmärtää pitkiä työpäiviä sekä salilla ja kavereilla käymistä. Yhteistä aikaa löytyi kuitenkin iltaisin ja välillä tuntui, että kyllä tämä tästä. Pian kuitenkin ne kavereilla olemiset alkoivat venyä yöhön ja yhteisiä menoja peruttiin. kun kysyn mieheltä, että tehtäisiinkö huomenna jotain yhdessä niin vastauksena on kauhistunut ilme ja soperrusta, että pitää mennä kaverille. Miehelläni kuulemma ahdistaa istua illat kotona ja viettää aikaa kanssani. Kelpaan kyllä hoitamaan kotia, koiraa ja olemaan panettavana. Meillä onkin riidelty asiasta viikoittain ja mies pakkasi protestiksi laukkunsa ja meni kaverilleen. Silti välillä tulee käymään kotona hakemassa pyykkejä, syömään ja ruinaamaan seksiä. Kehtasi vielä ehdottaa, että tämä olisi sopiva parisuhde hänelle, että minä tyydytän kaikki tarpeet ja muuten saisi asustella poikien kanssa ja elää villinä. Mikä helvetti noita miehiä oikein vaivaa?? Itse en kohta enää jaksa olla viimeisellä sijalla miehen kiinnostuksenkohteista vaan pakkaan hänen loputkin tavaransa ja toivotan hauskaa sinkkuelämää.

^ Olisi kiva kuulla vielä mitä edelliselle kuuluu...

Täälläkin yksi samanlainen. Aikuiset miehet, kuin jotain pikkupoika joiden on pakko päästä kaverin luo kokeilemaan uusimpia pelejä ja vehkeitä. Just toi sama, että "ahdistaa olla eukon kanssa kotona". No sitä se parisuhde tuppaa olemaan, ei sitä voi joka ilta olla menoa ja meininkiä, ellei hanki parikseen jotain draamakuningatarta, jonka saa joka päivä pelastaa pulasta. Ja mitä hienoa tuommoisessa poikamieselämässä on, yhtä lailla istutaan sohvalla ja kitataan kaljaa, isketään jotain pubiruusuja joiden kanssa seurustellaan viikko ja sitten palataan taas kaljaa kittamaan. No ehkä tuommoinen elämä on miesten mielestä sitä "oikeaa elämää" ja parisuhde, lapset, perhe sitä "toisarvoista".

Vaikka tämä on jo hyvin vanha viestiketju, kerron tänne ystäväni tarinan. Ystäväni (mies) tiivis jätkäporukka koostui yhteensä kolmesta henkilöstä. Lukiossa tämä ystäväni löysi itselleen naisen ja nämä kaksi muuta nuorta miestä jäivät sinkuiksi.

Noh, kaverithan siinä menivät tyttöystävän edelle. Aina. Oli baari-iltoja, kalastusreissuja, peli-iltoja, you name it. Käytännössä tämä pariskunta tapasi toisensa lähinnä lukion käytävillä ja ehkä joskus viikonloppuna, jolloin ystäväni sortui usein valittamaan naiselleen, että haluaisi enemmän olla kavereiden kanssa. Tästä ei-niin-yllättäen tuli heille yleinen riidan aihe. Ystäväni haki minulta tähän usein näkökulmaa ja neuvoa, koska olenhan itsekin nainen.

Ystäväni oli kai jo ekalla kerralla yllättynyt, kun otinkin hänen naisensa puolen tässä riidassa. Kerroin aina tälle ystävälleni suoraan, että hänen on vietettävä enemmän aikaa tyttöystävänsä kanssa tai muuten tämä kyllä lähtee enemmin tai myöhemmin. Itse en tuollaista katselisi pitkään, jos kokisin kamppailevani jatkuvasti mieheni huomiosta hänen kavereidensa kanssa. Sain vastaukseksi (luultavasti samat syyt kuin tämä tyttöystävä) nämä täälläkin kuullut perustelut "Olen tuntenut kaverit kauemmin kuin hänet" "Pitää hänen nyt päästä rellestämään, miten haluaa kun on nuori." "Kaverit on niin tärkeitä ja ei hän aio rajoittaa heidän kanssaan vietettyä aikaa X:n takia" Nämä sinkut jätkäkaverit komppasivat tätä tietty, eivätkä ymmärtäneet, miksi tämän ystäväni olisi pitänyt viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä kanssa. Ystäväni oli sitä mieltä, että kyllä he sitten viettävät enemmän aikaa naisen kanssa, kun muuttavat yhteen. Esitin hänelle usein omat epäilyni tuosta, että edes päätyisivät asumaan samaan asuntoon, mutta tämä oli kuulemma heidän suunnitelma hänen armeijansa jälkeen.

Kuinkas kävikään? Ystäväni armeija-aikana sama homma jatkui ja ne kaikki vapaatkin vietettiin kavereiden kanssa. Tyttöystävä kelpuutettiin usein kuskiksi tuolloin. Ei siinä montaa kuukautta enää mennyt, kun erohan siinä tuli. Syyksi nainen kertoi juuri tämän, että hän jää kavereille kakkoseksi. Yhteistä taivalta heille oli ehtinyt kertyä reilut kaksi vuotta. Ja se itku sen jälkeen! Jätkäporukalla haukkuivat naisen ja minä puolustelin. I told you so. Ystäväni oli pitkään sitä mieltä, että mitään väärää ei ollut tapahtunut hänen puoleltaan. Kunnes....

Seuraavan vuoden sisään nämä kaksi muuta jätkää tästä kaveripiiristä löysivät itselleen naiset ja katosivat kuin tuhkana ilmaan ystäväni elämästä. Jätkien iltoja ei enää ollutkaan, koska he halusivat viettää aikaa omien tyttöystäviensä kanssa ja "eivät halunneet tehdä samaa virhettä kuin ystäväni". Sinne siis katosivat ne tärkeät kaverit ja ystäväni oli murtunut. Ystäväni tunnustikin minulle ymmärtävänsä tehneensä virheen ja kaipasi exäänsä. Valitettavasti hän ei enää exänsä kanssa päätynyt yhteen, koska tämä oli jo löytänyt uuden. Sanonta pitää siis paikkansa: Ei sitä ymmärrä mitä on ollut ennen kuin sen on menettänyt.

Mutta nykyään ystäväni asuu yhdessä uuden naisensa kanssa ja kohtelee tätä kuin kukkaa kämmenellä! Virheistään siis oppii, ja olen todella iloinen hänen puolestaan. Heille on lapsikin tulossa. Parisuhde- ja kaverielämä on tasapainoitettu terveelle tasolle.

Älkää naiset antako miesten ottaa teitä itsestään selvyytenä. Kyllä niitä muitakin miehiä löytyy. Joskus on molempien osapuolien takia hyvä lähteä eri teille.

Tuttua. Mies teki pitkiä työpäiviä. Sen jälkeen harrasti joka ikinen iltamyöhä. Viikonloppuisin tuli ja meni edes takaisin. Välillä oli koko viikonlopun poissa esim. kalastamassa, vaeltamassa.
Ärsyttävimmäksi tilanteen teki sen, että meillä oli useampi lapsi, jotka eivät oåtulleet kunnolla tuntemaan isäänsäänsä.
Nyt aikuisina he kertovat, etteivät muista lapsuudestaan, kuin häivähdyksiä isästään.
En ymmärrä, mitä miehen/isän päässä likkuu, kun hän ei näe tarpeelliseksi olla lastensa elämässä.
Monet ilta keskustelut käytiin miehen kanssa asian tiimoilta. Hän ei oikeasti ymmärtänyt, että käytöksessään olisi mitään huomauttamista. Ei hän ymmärtäny. Koskaan ei selvinnyt, miksi pakeni. Olisin niin toivonut lapsilleni lösnäolevan isän, mutta nähtävästi hän ei nähnyt sitä tarpeelliseksi.
Muutoin kaikki oli hyvin. Harmittaa vain, kun isä ei nykyäänkään pidä minkäänlaista yhteyttä jo aikuisiin lapsiinsa. Olemme keskustelleet asiasta. Hän ei vieläkään ymmärrä, miksi pitäisi käyttäytyä toisin.
Tekee edelleen töitä paljon ja harrastaa ja kulkee omia menojaan. Eikä edelleenkään kerro etukäteen menoistaan.

Kerron teille omasta näkemyksestä. Ja joo olen melkein 30mies. Ei ole lapsia. Kotona ahistaa se ettei saa olla oma ittensä, tarkoittaa että jos on väsyny niin ei tarvi puolison alkaa keksimään tekemistä sitten. Ei kotona voi levätä kun se on yhteisestä ajasta pois!! Ei kotona voi tehdä harrastuksia joten kun ajattelee että jos on väsyny niin ottais päikkärit ja sitten harrastuksiin, oli se autojen rassaamista yms. Ja jos puolisosta ei ole kyseiseen harrastukseen kiinnostusta niin kas, taas on yhteistä aikaa vähemmän. Jos jostaki tekemisestä nauttii aivan 100% ja teiltä naisilta se kiellettäis tai miehet siittä teille nalkuttais niin tilanne ois samanlainen. Menemiset ja tulemiset ei tarkoita välttämättä sitä etteikö rakastais tai haluaisi olla yhdessä. Itse rakastan puolisoani valtavasti muttakun minun menot/työt ei hänelle sovi:-( olen sanonut monesti että lähe mukaan mutta ei. Teillä on vääränlainen elämänkuva puolisostanne. Tai ylipäätänsä parisuhteesta. Ei pahalla mutta eläkää elämäänne niinkuin viimeistä päivää ja nauttikaa yhteisistä ajoista joita on, nauttikaa kavereista älkääkä hylätkö heitä, kun ne kuitenki ovat ihmiselämässä aika tärkeitä tekijöitä. Kaverit loppupeleissä auttavat kaikista eniten kaikessa. Rakastakaa puolisoanne ja olkaa hänelle kaveri älkääkä pelkästään vain se toinen osapuoli joka odottaa kotona täyttämään velvollisuuksia.

Exäni oli kyllä paljon kotona mutta tuntui silti viihtyvän paremmin kavereiden seurassa ja minua kohtaan hän oli passiivis-agressiivinen. Minun kanssa hän ei koskaan halunnut tehdä mitään tai käydä missään. Nykyinen tapailukumppanini itsekin aina ehdottaa yhteisiä tekemisiä ja hän haluaisi aina nähdä viikonloppuisin, kun silloin hänellä on eniten aikaa minulle. Olen ihmetellyt eikö hän halua ystäviäkin nähdä vkonloppuina mutta ilmeisesti hän priorisoi meidän tapaamiset ja järjestää muut menot niiden ympärille 😊 ystäviä ja harrastuksia hänellä kyllä on.

Minä jäin kakkoseksi tietokoneelle. Aina kun nähtiin, mies oli tietokoneella. Vaikka emme asuneet yhdessä ja näimme muutamia kertoja viikossa, tietokone vei voiton. Vaikka kuinka monet kerrat asiasta itkin ja sanoin, mikään ei muuttunut. Lopulta "yhdessäoloaikoinamme" mies ei ollut enää minuuttiakaan ilman konettaan. No, se suhde päättyi ja mies oli ihmeissään, että miksi näin.

Kyllä sellaisia miehiä on.
Itse olen aina laittanut parisuhteen etusijalle, työtä lukuunottamatta, joka asiassa.
Työ on etusijalla vain rahan takia.
Mutta muuten otan aina vaimoni huomioon, kun jotain suunnitelmia ajankäytölleni teen.

Meillä vaimo on se, joka ei huomioi mua, kun lähtee esim.kavereiden kanssa johonkin.
Hän onkin onnistunut pilaamaan monta yllätystä, joita olen hänelle järjestänyt.

Isä ei pidä yhteyttä aikuisiin lapsiinsa, kaikki viestittely ja puhelut tapahtuu vaan mun kautta. Harmittaa tosi paljon ja ymmärrän tuon tunteen täysin.

On ainakin minun mieheni. Hän on välillä jättänyt näkemättä kavereitaan minun vuoksi. Ja hän pyytää minua usein mukaan, vaikka muita naispuoleisia ei ole tulossa. Minusta on hyvä, että on sopivasti kaikkea, että välillä nähdään kavereita yhdessä ja välillä voi nähdä ihan vain kavereiden kesken.

Itse en hyväksyisi tuollaista tilannetta alkuunkaan, ja jos ei tilanne keskusteluilla pian muutu, niin eroaisin. Exäni kassa tilanne ei ollut edes noin paha kuin sinulla, mutta silti minulla oli tunne, että en ollut hänelle yhtä tärkeä kuin hän minulle. Kun eron jälkeen löydät miehen, joka asettaa sinut arvoisellesi sijalle, tulet olemaan tyytyväinen päätökseesi. Tuollaista miestä tuskin jäät kaipaamaan.

Moi! Tämä ei nyt ihan (ehkä) liity aiheeseen, mutta kuitenkin sinne päin. Eli siis oon nyt 22v nainen ja aiemmin en oo seurustellut. Nyt kuitenkin parinkympin jälkeen tutustuin netin välityksellä yhteen mieheen, jonka kanssa oltiin tosi hyviä kavereita, kummatki humoristisia, samat päämäärät suurinpiirtein ja näin. Nyt tää "juttu" tiivistyi noin 4kk sitten hiukan läheisemmäksi. Mies on kohdellut mua alusta alkaen kuin prinsessaa ja on ilmaissut useasti, että olen hänelle tärkeintä. Viime aikoina on ilmaissut myös rakastavansa minua ja haluavansa jakaa elämän kanssani. Tiedostan itsekin,että meillä on tällä hetkellä meneillään jotain, jota voisi kutsua rakkaudeksi. Näin parikymppisenä ja seurustelemattomana uskon, että tästä vois tullakin jotain, ollaan vaan ihmisinä kuitenkin niin erilaisia. On ainakin asia, joka meitä yhdistää; haluamme molemmat lapsia. Olemme jutelleet lapsista paljon, mutta olen sanonut, että ei lapsia ennenkuin minä saan opintoni korkeakoulussa päätökseen. Tämän mies otti vastaan todella hyvin ja kertoi ettei ole kiirettä ja, että se on mun keho ja saan päättää milloin, montako jne. mutta lapsiasian puheen otettua hän ei ole muusta puhunutkaan kuin lapsista.
Ei olla ehditty ees "olla" kovin kauaa aikaa. Joo, ymmärrän että hän lapsista puhuu, jos hän niitä rakastaa, niin minäkin. Ja on hyvä tietää jo alussa, mitä se toinen puolisko elämältään haluaa :D. Mutta ongelmana on lähinnä se, että useasti mietin, että rakastaako hän minua lainkaan vaan olenko minä hänelle pelkkä lastentekokone. Kun vain ja ainoastaan puhuu lapsista. Entä sitten, kun on niitä lapsia, ja jos ne on saanut nuorina eikä lisää enää ole tulossa niin mitä sitten?? En tiedä mitä oikein sepitän, mut jos on jollain kommentoitavaa, kokemusta asiasta tai sanottavaa tähän niin ilomielin vastailkaa, kiitos etukäteen :)

Minusta tuntuu että tää kulttuuri vai onko sitä edes.. on niin itsekeskeistä ja missä on kunnon perhearvot? Harrastukset, työ ja kaverit tuntunvat monella olevan kärjessä sitten vasta perhe siltä se ainakin tuntuu. Minun on vaikea luottaa kehenkään tässä maailmassa, joskus vaan on pakko ettei myrkytä itseään liikaa. Totuus vaan on se että olen nähnyt, kokenut ja kuullut liikaa. Minua ei kiinnosta perus siideri Pirkot ja saunottelevat Sepot kaljaölkit kädessä ja jokaiseen kissanristiäisiin osallistuvia joka asiaan sanovia joo joo miehiä. Eikä kyllä mitkään rikolliset ja elämänkoululaisetkaan mutta voisko olla jotain erilaista mutta sopivasti?! Terveisin: Kyllästynyt kaikkeen! Ps. Mies joka osaa sanoa ihmisille EI ja varsinkin toisille miehille on ihailtavaa mutta missä niitä on?