Rooman antama asetus

syrjäyttäjänä kirjoitti:

Sunnuntainvieton synty.

Muutos sapatinvietosta sunnuntainviettoon tapahtui asteettain. Ei ole olemassa mitään todistetta kristittyjen viikoittaisesta sunnuntainvietosta ennen toista vuosisataa, mutta on todisteita, jotka osoittavat, että toisen vuosisadan puolivälissä jotkut kristityt viettivät vapaaehtoisesti sunnuntaita jumalanpalveluspäivänä, ei lepopäivänä.

Rooman seurakunta, joka koostui suureksi osaksi pakanakristityistä (Room.-11:-13), oli johtava vaikuttaja siinä kehityksessä, joka johti kohti sunnuntain omaksumista jumalanpalveluspäiväksi. Roomassa, valtakunnan pääkaupungissa, esiintyi voimakkaita juutalaisvastaisia asenteita, jotka ajan myötä vahvistuivat entisestään. Tuossa kaupungissa asuvat kristityt pyrkivät tämän vuoksi erottautumaan juutalaisuudesta. He luopuivat joistakin tavoista, jotka olivat olleet yhteisiä kristityille ja juutalaisille. Tässä vaiheessa alkoi kristittyjen keskuudessa esiintyä siirtymistä pois sapatin kunnioittamisesta kohti yksinomaista sunnuntainviettoa.

Toiselta vuosisadalta viidennelle vuosisadalle kristityt kuitenkin jatkoivat seitsemännen päivän sapatin viettämistä lähes kaikkialla Rooman valtakunnan alueella samalla kun sunnuntain asema vahvistui. Viidennellä vuosisadalla elänyt historioitsija Socrates kirjoitti: "Lähes kaikki seurakunnat kautta maailman viettävät pyhiä salaisuuksia joka viikko sapattina, kuitenkin kristityt Aleksandriassa ja Roomassa ovat luopuneet tästä tavasta jonkin vanhan perinteen vuoksi."

Neljännellä ja viidennellä vuosisadalla monet kristityt pyhittivät sekä sapatin että sunnuntain. Sozomen, toinen historioitsija samalta aikakaudelta, kirjoitti: "Ihmiset Konstantinopolissa ja lähes kaikkialla kokoontuvat yhteen sapattina samoin kuin viikon ensimmäisenä päivänä; tätä tapaa ei kuitenkaan noudateta Roomassa eikä Aleksandriassa." Nämä lähteet osoittavat Rooman johtavaa asemaa sapatinvietosta luopumisessa.

Miksi ne, jotka luopuivat pyhittämästä seitsemättä päivää, valitsivat lepopäiväksi sunnuntain eikä jotain muuta päivää? Pääsyynä oli se, että Kristus oli noussut kuolleista sunnuntaina; itse asiassa väitettiin, että hän oli antanut valtuudet sunnuntainvietolle. "Mutta niin oudolta kuin se ehkä tuntuukin, yksikään kirjoittaja toisella tai kolmannella vuosisadalla ei kertaakaan esitä ainuttakaan Raamatun kohtaa sen tueksi, että sunnuntaita vietettiin sapatin sijasta. Ei Barnabas, ei Ignatios, ei Justinus Marttyyri, ei Irenaeus, ei Tertullianus, ei Klemens Roomalainen, ei Klemens Aleksandrialainen, ei Origenes, ei Cyprianus, ei Victorinus eikä kukaan muukaan kirjoittaja, joka eli lähellä sitä aikaa, jolloin Jeesus eli maan päällä, mainitse mitään mistään sellaisesta Jeesuksen tai muun Raamatun henkilön antamasta opetuksesta."

Se kansansuosio ja vaikutus, minkä pakanallisten roomalaisten harjoittama auringon palvonta antoi sunnuntaille, epäilemättä myötävaikutti sen yleistyvään hyväksyntään jumalanpalveluspäiväksi. Auringon palvonta esitti tärkeää osaa kaikkialla antiikin maailmassa. Se oli "yksi vanhimpia elementtejä roomalaisessa uskonnossa." Itämaisen aurinkokultin vuoksi "toisen kristillisen vuosisadan alkupuolelta lähtien Voittamattoman Auringon (Sol Invictus) kultti oli hallitsevassa asemassa Roomassa ja muissa osissa valtakuntaa."

Tämä suosittu uskonto pääsi vaikuttamaan varhaiseen kirkkoon uusien käännynnäisten välityksellä. "Pakanuudesta kristinuskoon kääntyneet tunsivat jatkuvasti vetovoimaa auringon palvontaa kohtaan. Tämä ilmenee siitä, että kirkkoisät toistuvasti tuomitsivat auringon palvonnan, mutta myös siitä, että auringon palvonnalla oli merkittäviä vaikutuksia kristillisen kirkon liturgiaan."

Neljännellä vuosisadalla annettiin ensimmäiset sunnuntailait. Ensin sunnuntailait olivat luonteeltaan yhteiskunnallisia, myöhemmin annettiin luonteeltaan uskonnollisia sunnuntailakeja. Keisari Konstantinus Suuri antoi ensimmäisen siviilioikeudellisen sunnuntailain 7. maaliskuuta 321 jKr. Ottaen huomioon sunnuntain suosion aurinkoa palvovien pakanoiden keskuudessa ja sen arvonannon, millä monet kristityt siihen suhtautuivat, Konstantinus toivoi, että tekemällä sunnuntaista lepopäivän hän voisi varmistaa kummankin kansanryhmän tuen hallitukselleen.

Konstantinuksen sunnuntailaki heijasti hänen taustaansa auringon palvojana. Siinä sanottiin: "Auringon kunnianarvoisena päivänä (venerabili die Solis) virkamiehet ja kaupungeissa asuva kansa levätkööt ja kaikki työpajat olkoot suljettuina. Maaseudulla voivat maanviljelystä harjoittavat henkilöt kuitenkin vapaasti ja laillisesti jatkaa töitään."

Useita vuosikymmeniä myöhemmin kirkko seurasi hänen esimerkkiään. Laodikean konsiilissa (n. 364 jKr., tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä), joka ei ollut ns. ekumeeninen kirkolliskokous vaan ainoastaan roomalaiskatolisen kirkon hyväksymä, annettiin ensimmäinen kirkollinen sunnuntailaki. Kaanonissa 29 kirkko sääsi, että kristittyjen tulisi kunnioittaa sunnuntaita ja "jos mahdollista, olla tekemättä työtä tuona päivänä". Samassa yhteydessä se tuomitsi tavan levätä sapattina ja opetti, että kristittyjen "ei tulisi olla joutilaina lauantaina (kreik. sabbaton, 'sapattina'), vaan työskennellä tuona päivänä."

Vuonna 538, samana vuonna, josta lasketaan alkavan 1260 - vuotta käsittävä profeetallinen ajanjakso (ks. tämän kirjan lukua 12), Orleansin kolmas konsiili antoi lain. joka oli ankarampi kuin Konstantinuksen sunnuntailaki. Tuon konsiilin kaanonissa 28 sanotaan, että sunnuntaina myös "maanviljelystyöt on pantava syrjään, jotta ihmiset eivät estyisi tulemasta kirkkoon."

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä