..kun en tiedä mistä ja mitä etsiä.Tilanne on se että äitini on todella huonossa kunnossa ja joutuu jossain vaiheessa letkuihin.Lääkäri haluaa jo etukäteen tietää mitäs sitten.Eli kuinka pitkään pidän äitiäni elossa.Kamala ajatuskin mutta koska olen jo tätä suru-työtä joutunet pari vuotta tekemään,osaan jo ajatella asian niin että et turhaan ala "kiduttamaan" jos on pahassa kunnossa.
Olisko jossain keskustelu-palstaa josta voisin lueskella muiden mielipiteitä aiheesta jotta osaisin itse tehdä päätöksiä.
Äidilläni on parkinsonintauti melkein siinä vaiheessa että kohta ruoka annetaan letkusta ja hengityskoneesta jo puhuttu.
Olisko jossain keskustelu-palstaa josta voisin lueskella muiden mielipiteitä aiheesta jotta osaisin itse tehdä päätöksiä.
Äidilläni on parkinsonintauti melkein siinä vaiheessa että kohta ruoka annetaan letkusta ja hengityskoneesta jo puhuttu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onko äitisi kuolemassa sairauteensa? Nyt tai joskus myöhemmin? Asuuko hän kotona vai jossain laitoksessa? Onko hän henkisesti tässä maailmassa? Voiko hänen itsensä kanssa asiasta puhua?
Olet vaikeassa tilanteessa, mutta mieti mitä äitisi itse haluaisi. Jos hän on väistämättä kuolemassa joko nyt tai myöhemmin ilman, että siihen väliin mahtuu "oikeaa elämää" (anteeksi karmaiseva ilmaisu, toki elämä on aina elämää), miksi pitkittää väistämätöntä? Tiedän ettet halua luopua äidistäsi ja toivot että ihme vielä tapahtuisi, mutta valitettavaa on että elämässä joutuu luopumaan aina ja kaikesta mitä on joskus omakseen saanut.
Mieti kuka hyötyy eniten mahdollisesta hengityskone hoidosta. Äitisi vai sinä? Puhu hoitavan lääkärin kanssa ja pyydä kertomaan rehellisesti mielipiteensä.
Yleisesti ottaen itse ajattelen, että elämää on turha pitkittää jos sillä ei saavuteta ihmisarvoista elämää (anteeksi taas, mutta uskon että tiedät mitä tarkoitan).
On kuolemassa sairauteen.Ei ihan nyt mutta lääkäri haluaa tietää etukäteen.Äitini on laitoksessa,ei kävele,istuu tuettuna,ei oikein ole tässä maailmassa kuin harvoin,ei tunnista useinkaan ihmisiä.Eli ei voi puhua aiheesta.Aikoinaan ollaan puhuttu ja hän on aina ollut sitä mieltä ettei halua maata laitoksessa.
Olen jo kauan tehnyt surutyötä eli luopuminen ei ole niin kovin vaikeaa,etenkään kun tietää mikä odotta.Toisaalta tuntuu etten haluaisi laitattaa edes letkuihin mutta toisaalta taas tuntuu voiko olla laittamatta.
Tiedän ettei ihmettä tapahdu.Asian ole aika hyvin käsitellyt itsekseni.Jostain on luovuttava jotta jokin voisi tulla tilalle.Niin se vaan yleensä menee vaikka raaàlta kuulostaakin.
Tämäkin kuulostaa kovalta mutta ei sitä ole.
Jos äitisi on joskus sanonut toiveensa ettei halua laitoksessa elää, miksi hän haluaisi vielä letkuissakin olla?
Kannattaa tehdä ehdottomasti päätös: joko letkuihin tai ei.
Jos äitisi joutuu letkuihin joudut jossain vaiheessa tekemään uuden päätöksen milloin letkut irroitetaan. Joudut siis toistamiseen luopumaan.
Ja jos toivoa ei kerran ole...
Minä olen tehnyt "hoitotahdon", eli ei letkuhin, ei keinotekoista hengissäpitämistä.
En halua, että lapseni joutuvat sen päättämään.
Joskus on päästettävä irti, päästää rauhaan.
Sekä rakkaansa että itsensä.
En osaa edes kuvitella miltä sinusta tuntuu, mutta toivon sinulle voimia päätöksen tekemiseen.
tehdä ns. elvyttämättä jättämis päätöksen. Eli ei aloiteta mitään elämää keinotekoisesti ylläpitäviä hoitoja. "Letkuihin laitto" on aina mietittävä jokaisen kohdalla erikseen. Joskus sen tarkoituksena on ravinnon saannin turvaaminen, joskus taas oireiden lievittäminen. Puhu lääkärin kanssa ja anna hänen tehdä päätös.
Antaisin menehtyä. Tuskin sinäkään haluaisit olla puolikuoleena sairaalan sängyssä? Jos haluat tehdä oikein, anna periksi ja päästä hänet menemään ja sure rauhassa. Hän varmaan ilahtuu päästä täältä pois tapaamaan mahdollisen miehensä tai omat vanhempansa.
Anna hänen mennä. Suurinta rakkautta on antaa toisen kuolla jonkinlaisen ihmisarvon säilyttäneenä. Suurinta rakkautta on unohtaa hetkeksi omat tarpeensa ja halunsa ja tehdä niin kuin parasta toisen ihmisen kannalta. En jaksa uskoa, että kovinkaan moni ihminen haluaa oikeasti olla letkujen nokassa enää silloin, kun mitään toivoa ei enää ole ja on jo oikeastaan poissa tästä maailmasta.
Raskaita päätöksiä sinulla on edessä, mutta surun hetkelläkin voi löytää itsestään tarpeeksi suuren voiman tehdä oikea päätös. Sen päätöksen, jonka tietää sydämessään oikeaksi. Oli se sitten kumminpäin vain.
Olen itse ajatellut tehdä hoitotestamentin, jotta kenenkään toisen ei tarvitse tuota päätöstä tehdä minun puolestani.
Juttele hoitavan lääkärin kanssa ja sopikaa ER-päätöksestä, eli siis ei elvytetä kun tilanne menee siihen. Lääkärit tekevät päätökset letkuihin laitosta ja muusta. ER-päätöksen tekeminen on raskasta. Olen sen itse joutunut sopimaan äitini kodalla ja tein niin kuin äidin toive oli: ei halunnut kitumalla lähteä.
Olen myös sitä mieltä että anna Hänen mennä.
Isäni kuoli syöpään viime vuonna. Minulle oli "helpotus" kun hän kuoli. Nyt tiedän että hänellä on hyvä olla. Ja vaikka hän on poissa, hän on kuitenkin luonani; sydämessäni ja muistoissani. Voimia Sinulle