Omat taudit elämän napana

Mielummin voitaisiin puhua ruoanlaitosta.

Minusta tuo on aivan normaalia.
Meilläkin on ystävien kanssa sopimus, että kun menemme kylään, otamme reseptit mukaan. Jos loppuu puheenaiheet, vertailemme niitä.

Onhan näitä joitakin. Ymmärrän vakavan vaivan eli sellaisen, joka johtaa kuolemaan tai onnettomuudet jne. Niistä pitää voida ystävien kanssa keskustella, siksikin ystävät ovat olemassa. Lopputulemahan voi olla, että kyseistä ystävää ei mahdollisesti kohta enää ole. Yleensä näissä tilanteissa olemme käyneet sairauden ohella läpi kaikenlaista muutakin.

Mutta niitä, joilla vaivat ovat vaivoja eli iän tuomia kremppoja, satunnaista kivistelyä, kaikenlaista luulemista tms.: en oikein jaksa innostua. Varsinkin, jos keskustelu sinnikkäästi pysyy vaivojensa vangin valituksissa käännösyrityksistä huolimatta.

Onko siinä oikeastaan enää kyse ystävyydestä? Kaipa ystävyydeltä voi odottaa vuorovaikutusta eikä ainoastaan sitä, että toinen on toisen kaatosanko. Keljumpaa tietysti on, jos tällainen on vaikkapa läheisena työkaverina, vaivastooreja ei pääse pakoon mitenkään.

Kaikki me olemme itsekeskeisiä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Olen varmasti ikävä ihminen, mutta aivan huippuviritetyt " vain minä ja minun asiani ovat tärkeitä" -tyypit olen jättänyt hivuttautumalla tai jos heitä tapaan,viipyilen hyvin lyhykäisesti. Näin silläkin uhalla,että ehkä kökötän omassa hyvässä seurassani loppuikäni.

Ystävyydestä pitäisi jäädä hyvä maku suuhun, oli vaikeuksia tai ei. Kun aina kohdattaessa tapaamisesta jää kelju olo - mitä ystävyyttä se muka on. Odotan ystävältä, että minunkin asiani joskus kiinnostavat. Jaksan toimia kuuntelevana korvana, mutta en loputtomasti.

On tullut mieleen sekin,että pelkäävätkö nämä kremppavalittajat oikeaa elämäää eli että pitäisi mennä sekaan vaan ja kokeilla sitä jos tätä, ottaa riskejä. Vaivathan - oikeat tai luulotellut- antavat hyvän syyn jäädä kotiin makaamaan.

Muutamalle on myös tehnyt mieli sanoa, että purkamattomat ns. kovat jutut elämässä, kuten aviopuolison/lasten kuolema/vauikea sairaus/onnettomuudet, avioerot, ym. muut isot ja ikävät jutut pitää purkaa jossakin vaiheessa itsestään. Eroon niistä ei pääse, mitenkäs menneisyyttä itsestään erottaisi, mutta ei niitä loputtomasti sisälläänkään pidä hautoa.

Ensin myötäillen sitten, kauhistellen ja lisäten vettä myllyyn, sitten kuppi nurin,mutta ajatteleppa ei tuo viellä mitään kun minulla on.....,se vasta paha onkin sehän, lyhentää elin ikääkin.Kyllä yleensä valitus lakkaa.

Kyllä toisen vaivoja jaksaa ensin kuunnella ja tuntea ihan aitoo myötätuntoa, mut kun jokainen tapaaminen on saman sairauskertomuksen jatko-osaa ja kertausta, miten sitä jaksaisi? Itse olen katkaissut kokonaan yhteydenpidon joihinkin tämmösiin terroristeihin, jotka vaan marisee eivätkä edes yritä korjata tilannettaan, eivät noudata edes hoito-ohjeita ja sitten vika onkin lääkärissä, hoitajissa jne. Kyllä yksi iso syy kehon vaivoihin löytyy esim. liiasta istumisesta tietokoneen ääressä, itsestäni olen huomannut. Elämäntaparemontti on auttanut ainakin minua monessa asiassa, ja semmoisessa on kiva tukea myös kaveria!

Älä vain kuuntele taudeista vaan vaida joka välissä puheenaihe johonkin ajankohtaiseen aiheeseen tai vaikka lemmikeihin. Tapavalittajalle voi lisätä vettä myllyyn ja kysellä, mistä keppejä voi ostaa ja mitä rollaattorit maksavat, kun varmasti niistä olisi apua.

niille jotka ammattinsa puolesta kuuluvat terveysalalle ja joutuvat kuuntelemaan kaikenmaailman oireita esim. juhlissa ja muitten tapaamisten yhteydessä.

Itseni ei ole tarvinnut olla kovinkaan paljon valitusmuurina tavallisten kremppojen takia. Ystäväpiirissä on kuitenkin sellaisia, joilla on/on ollut jokin vakava sairaus ja silloin tukea ja rohkaisua tarvitaan ystävien taholta.

En vielä lukenut noita ketjun kommentteja, vaan hönkäisen omani tähän nyt ihan justiinsa heti - oli niin mieluinen ärhentelyn kohde mulle tämä aihe.

Minua ärsyttää eniten semmoiset ihmiset, jotka joskus ihan vuodesta toiseen kertovat siitä ja siitä vaivastaan, ja kuinka se pahenee koko ajan. Kun neuvon menemään lääkäriin, he sanovat ettei ne lääkärit mitään tiedä kuitenkaan tai katsotaan nyt vielä, jos se siitä. Niinpä saavat sitten lähimmäiset kuunnella tätä sankaria, joka ei nyt ihan pienistä mene tohtoreita vaivaamaan. Mutta minulta maallikolta hän kyselee: Mikähän minulla oikein on...

Ehkä joillakin pitää olla kipua ja vaivaa, jotta tietävät olevansa elossa? Myötätunto loppuisi, jos vaivat loppuisivat?

Muuan mies (mies osaa joskus/usein täräyttää monimutkaisen naismielen oikeille raiteilleen) sanoi kerran: Joo, naiset kilpailevat siitä, kuka on saanut eniten kärsiä. No, se joka on saanut eniten kärsiä, perustakoon kärsäkaupan.