Menetin juuri 25v tuntemani ystävän. Haluaisin huutaa,karjua ja itkeä mutta maailma vaatii minua olemaan vahva. Pitää jaksaa ja näytellä vahvaa vaikka tuntuu että katkean. Hän oli minulle tärkeä ja rakas kuin oma veljeni.
Hänen lähtönsäkin oli traaginen mutta onneksi nopea. Miksi tuntuu että rivit harveneva ympärillä ja jäämme yksin tänne tuuleen ja tuiskuun. Itkettää ja on voimaton tunne mutta on pakko jaksaa vaikka tuntuu että olisi helpompi romahtaa kasaan.
Ketään se ei meistä säästä mutta miksi juuri hänen aikansa oli nyt?
Hänen lähtönsäkin oli traaginen mutta onneksi nopea. Miksi tuntuu että rivit harveneva ympärillä ja jäämme yksin tänne tuuleen ja tuiskuun. Itkettää ja on voimaton tunne mutta on pakko jaksaa vaikka tuntuu että olisi helpompi romahtaa kasaan.
Ketään se ei meistä säästä mutta miksi juuri hänen aikansa oli nyt?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei maailma niin vaadi itke toki jos tuntuu ja voimia sinulle.On aika ystävien on aika lähteä syytä ken tietäis.
Hei
Suru on koettava ja sitä päin on mentävä. Itse olen kokenut vastikään läheisen ihmisen menetyksen, ja ymmärrän hyvin, miltä Sinusta tuntuu. Ole lempeä itsellesi - karkaa arjesta pariksi tunniksi puun alle, meren rantaan tai jonnekin yksinäiseen paikkaan, jossa saat olla hetken rauhassa. Jos sinulla on omia läheisiä, puhu heidän kanssaan, tee vaikka kortti ja lähetä sen perheenjäsenensä tai puolisonsa menettäneelle, ottaen osaa myös muiden suruun - se on yhteinen suru, etkä varmaan ole yksin kokemustesi kanssa.
Suru on hiljaista voimaa, sillä surua tuntee vain ihminen, joka on myös osannut rakastaa. Koska kaikki on loppujen lopuksi katoavaista - surun ja menetyksen kautta opit paremmin ymmärtämään, mikä voima sisältyy elämään!
Siksi, sitten kun toivut kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä, älä missään nimessä unohda tätä arvokasta tunnetta, vaan kanna sitä sisälläsi kuin aarretta, joka auttaa näkemään kaiken uusin silmin: Tunnista ympärilläsi pysymättömyys - kaikki on koko ajan liikkeessä, ei eilisessä, eikä huomenessa, kaikki mitä on on tässä ja nyt!
Lohdun sanoiksi myös se, että ehkä ystäväsi aika oli lähteä, ja hän oli siihen jo valmis. En tunne tarinaanne, mutta ihminen voi olla valmis monella tavalla - ja yleensä parhaat meistä lähtevät ensin. Me vain emme ole valmitta hyväksymään hänen lähtöään - luopuminen on niin vaikeaa... Mutta ehkä ystävälläsi on parempi olla nyt. Ajattele hetki rauhallisesti iankaikkisuutta, suurta sielujen valtamerta, joka hellii, huolehtii ja hoivaa elämän kaarensa päähän tulleita väsyneitä - eivätkä he ole kaukana ja kadonneet mihinkään - vain toisessa ulottuvuudessa.
Jos haluat lukea lisää surutyöstä, itse olen etsinyt tietoa vähän kaikkialta - niin esim. www.traumaterapiakeskus.com sivuilta löytyy tietoa. Surun voimakkain aalto on kaksi viikkoa järkyttävistä uutisista, sen jälkeen se jää ja kulkee kanssamme läpi elämän - rikkautena, jos osaamme nähdä sen sellaisena.
Voima ja valo olkoon kanssasi
Ina
"Hänen lähtönsäkin oli traaginen mutta onneksi nopea. Miksi tuntuu että rivit harveneva ympärillä ja jäämme yksin tänne tuuleen ja tuiskuun. Itkettää ja on voimaton tunne mutta on pakko jaksaa vaikka tuntuu että olisi helpompi romahtaa kasaan."
Me myös sitten kohtaamme joku päivä nämä "edesmenneet ihmiset". Ajattelepas tuota sanaa "edesmennyt", muuten. Sehän viittaa juuri siihen, että "joku toinen meni jo edeltä"...:)
Itse uskon kyllä uudelleensyntymiseen - siis että henki/sielu voi hyvinkin nopeasti tulla takaisin tänne (halutessaan), että kyseessä ei ole mielestäni muutenkaan mikään "finaali", kun ihminen kuolee.
"Ketään se ei meistä säästä mutta miksi juuri hänen aikansa oli nyt?"
Voi olla, että hän valitsee uuden kehon itselleen jo ensi viikolla.:)