Matkustitteko

Matkustin usein Helsingistä Parikkalaan (junan päättäri oli Savonlinna). Musitelen, että yöjunassa oli kaksi petiä päällekkäin. Erityisesti muistan vesikarahvin, joka oli erillisellä pikku ulokkeellaan vaunun seinässä. Sen kansi oli kiinni pullossa ketjuila ja koko hoito helisi ja kolahteli junan tahdissa. Ihmettelin, juoko niistä kukaan.

Kyllähän matkustaminen oli koko päivän puuhaa, kun olin lapsi. Toisaalta se oli jännääkin. Koska rahaa oli yleisesti vähän, harva ravintolavaunua käytti. Omat eväät oli mukana lähes kaikilla. Muistelen, että lähes aina oli joku joka soitti haitaria tai maniskaa ja korttia pelattiin. Humalaisia oli harvinaisen vähän. Joskus, kun ei ollut varaa yöjunan vuoteeseen, olen nukkunut puupenkilläkin.

Konnarit olivat mainioita tyyppejä. Kyllä kuuli, kun konnari sisän rynnisti ja aina muutama ystävällinen sana vaihdettiin. Muistan ainakin itseltäni säännöllisesti kysytyn, että mihinkäs se tämä pieni tyttö on sinne Parikkalaan menossa?

Useita kertoja olen matkustanut yöjunalla nimenomaan pohjoiseen. Kun illalla köllähti makuuvaunuun, siinä kiskot jyskyttivät, vihellykset kuuluivat asemille tultaessa mutta seuraavana päivänä olinkin jo 10 maissa Kemijärvellä. Koulutusmatkat Ouluun samalla systeemillä aamulla klo 7 perillä.

Univelkaa aina jäi, ei siinä kolinassa hyvää unta saanut. Onneksi tuli lentokoneen käyttömahdollisuus jossakin vaiheessa.

Helsinki - Joensuu - Helsinki.
Nyt se mahdollisuus valitettavasti on poissa!

50-luvun lopulla matkustin paljon junalla ja pitkille matkoille varasin aina makuupaikan. Tapanani oli varata yläpeti, koska mielestäni oli hyvä ettei tarvinnut kiipeillä ylös alas matkan aikana, vaan voin levitellä kaiken tarvittavan ympärilleni.
Olin aina halutessani saanut yläpetin, mutta sitten tuli kerta että piti tyytyä keskipetiin...

1962 olin juuri mennyt kihloihin ja olin menossa ensimmäistä kertaa appivanhempieni luo Pietarsaareen.
Kun nousin yöjunaan Hämeenlinnassa niin kanssamatkustajani vetivät jo sikeitä. Riisuuduin pimeässä ja kiipesin keskipetille.
Uni ei tullut, mutta nälkä yllätti. Äidin tekemät eväät, karjalanpiirakat ja munavoi, omenat olivat kassissa lattialla. Pienen jaakobinpainin jälkeen kiipesin alas ja heitin piirakkapaketin edellä petille.
Piirakkapaketti oli kuitenkin hävinnyt, enkä löytänyt sitä mistään, en edes tyynyn alta.
Ahaa! se oli varmaankin luisunut lattialle petin ja seinän välisestä raosta. Ei muuta kuin alas taas ja kontalleen alimman sängyn alustaa penkomaan. Alapetillä nukkuva nainen heräsi ja pimeässä tuijotimme toisiamme kämmenen etäisyydeltä, silmävalkuaiset vaan muljahtelivat. Hän luuli varmaankin että olen penkomassa hänen matkatavaroitaan! Omituista kyllä, kumpikaan emme puhuneet mitään, ikäänkuin olisin kuvitellut hänen nukkuvan silmät auki (sitä teki unissakävelevä veljeni) ja hän puolestaan tunsi kai antaneensa varoittavan muljauksen suuntaani.
Hiukan häpeissäni kiipesin takaisin slaafilleni, kunnes tuli mieleen omenat! Olisin ottanut edes yhden omenan kun kerran olin lattialla!
Takaisin vaan omenaa hakemaan. Tällä kertaa pidin omenan kourassani, ettei se häviäisi samalla mystisellä tavalla kuin piirakat.
Siinä omenaa järsiessäni käänsi yläpetillä kuorsaava nainen kylkeä ja pimeässä kuulin että jotakin tipahti lattialle! Piirakkani! Olin heittänyt ne vaistomaisesti yläpetille!
Kiiruusti taas alas pakettia pelastamaan. Tietenkin voipaperi rapisi vaikka kuinka varovaisesti olisin yrittänyt aukaista pakettia, se oli sellaista hidastettua rapinaa.
Piirakoitten maku ei ollut yläpetilla pahentunut, munavoi oli kyllä alkanut sulaa mutta pistelin kaikki piirakat poskeeni. Mitäpä niitä säästelemään kun joutuvat välillä hukkaan.
Sitten pääsi valtava röyhtäys!
Sitten alkoi naurattaa koko tilanteen koomillisuus. Yritin tukahduttaa naurun hyrskettä tyynyn avulla, seurauksena oli että tuo hetekapohjainen slaafi alkoi narista naurun tahdissa!
Mitähän lie nämä seuralaiseni ajatelleet!!?

Ei auttanut muu kuin pukea vaatteet taas päälleen ja kerätä kimsunsa ja kamsunsa ja mennä käytävään nauramaan loppuyöksi.

Lapsena silmäluomeni turposivat vanhanaikaisissa makuuvaunuissa, jos jouduin olemaan ylimmällä petillä. Veto tai joku aiheutti sen.

Myöhemmin vaunut olivat parempia.

Helsinki-Oulu välillä, ehkä muhinkiin suuntiin oli mahdollista saada "ministeripaikka". Junassa oli aina yksi vapaa hytti ministerin mahdollista matkaa varten. Useimmiten hytti oli vapaa, ja sen saattoi lunastaa tuntia ennen junan lähtöä. Sai olla yksin. En tiedä, onko enää sellaista. Sen olemassaolosta ei moni tiennyt, mutta sen sai kuka hyvänsä.

Kerroin aikaisemmin matkasta Hämeenlinna-Pännäinen, joka tapahtui 22.6.1962. Karjalanpiirakat hävisivät matkan aikana mutta löytyivät lopulta ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

Muutakin on tapahtunut tälle "yläpetin kanta-asiakkaalle".
Koulu oli loppunut 1960 ja olin tulossa etelä-Suomeen. Yöjuna Joensuu-Riihimäki.
Olin pukeutunut valkoiseen pliseerattuun hameeseen, tummansiniseen jakkuun, alla brodyyrisomisteinen pusero a la Brigitte Bardot, tummansiniset piikkarit jalassa.
Oli valkoiset hansikkaat ja A-mallinen popliinitakki. Näin kuului olla pukeutunut 1960, säästä riippumatta.

Makuuvaunuun tullessa riisuin vaatteet ja ripustin huolellisesti hengariin, valkoisen hameeni päällimmäiseksi, ettei vaan rypistyisi toisten vaatteitten alla.
Yläpetillä oli kuuma, joten aukaisin ikkunan.
Veturin savu haisi, mutta senkin kesti mieluummin kuin lämmön, joka oli sietämätön siellä katon rajassa.

Kun sitten aamulla heräsin ja menin alas pukeutumaan, vilkaisin ohimennen peiliin ja näin vaan silmävalkuaiset. Muuten olin aivan musta!
Ja valkoinen hameeni! Joka ikinen vekki oli nokea täynnä!
Vaunu sattui olemaan ensimmäinen veturista laskettuna ja kaikki noki oli tullut sisään avonaisesta ikkunasta yön aikana!
Tuntui että noki tarttui vaan lujempaan kun yritin naamaani pestä kylmällä vedellä! Kun naama oli kutakuinkin "puhdas" ei ollut enää aikaa alkaa siivota vaatteitaan. Pölläytin hamettani kerran ikkunasta ja päätin kulkea popliinitakki päällimmäisenä lopun matkaa. Matkalaukku vaihtovaatteineen oli tavaravaunussa.
Kotiasemalla otin sitten taksin ja pääsin kotiin.
Silloin tuntui olleen kaiken lisäksi kevään kuumin päivä, joten popliinitakki todella lämmitti hiukan ekstra mukavasti!

kun vaimon kanssa oltiin yöjunassa makuuvaunussa.Se oli 70-kymmentä lukua.Oltiin nuoria ja vaunu keikkui!!