30. 12. 2002
No niin, hyvää huomenta arvon yleisö. Olen tehnyt SUUREN päätöksen elämässäni ja luvannut itselleni, omatunnolleni ja superegolleni (?) pitää mielenkiintoista päiväkirjaa vuodesta 2003. Nyt sinä vedät kauhistuksesta henkeä ja olet jo painamassa nappia päästäksesi pois. Kuinka tyyylsäääää, ajattelet. Sitähän se on. Mutta maltahan: ei pelkoa, en tule julkaisemaan täällä muuta kuin tämän yhden ainokaisen, ensimmäisen päiväkirjan sivuni.
Herätessäni nyt…öh noin puolisentoistatuntia sitten, syvennyin heti päärynöiden ja perunalaatikon kera Stephen Kingin ”Kirjoittamisesta”-oppaan pariin. Todella innostava kirja – sinällään jo motiivi tämän tekstin syntyyn. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella kirjoittamisesta. Olenko hyvä? Vai mitäänsanomaton? Onko kirjoittamisessa minulle mitään tulevaisuutta? Kenties ammatti? Äh… kukapa tietäisi, en ainakaan minä! Jonkinlainen ihmeellinen sattuman ja kohtalon risteytys kuitenkin kerta toisensa jälkeen vetää minua kirjoittamisen pariin. Kirjotan aivan yksinkertaista lässytystä – ja silti sopivin väliajoin joku kehuu tekstiäni niin että silmäni ovat pullistua päästä ja aivoni leimahtaa tuleen. Minun tekstini, minun sepustukseni mielenkiintoista? Ei voi olla totta… Toisinpäin kääntäen olen saanut suunnattomasti voimaa ja rohkeutta (kuulostaa kliseiseltä, mutta on totta!) juuri noista positiivisista kommenteista ja niiden saattelemana napannut loistaviakin arvosanoja ainekirjoituksesta. Välillä olo on pilvenhattaran pehmeä ja kärsimätön, maltan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan vihdoin sen kynän käteeni ja tyhjän, minua ja minun sanoitusta kaipaavan liuskan eteeni. Ohoi tuota hetkeä…jotenkin se tempaa minut niin, että on melkein pelottavaa olla sen voiman alaisena. Ja pelottavan hienoa.
Toisaalta ajattelen kirjoittamista myös sieluni näkökantana, jonkinlaisena sisäisen totuuden lähteenä. Taas saan vähäpätöisen asian löyhkäämään kalliilta, imelältä hajuvedeltä, ikäänkuin puen lemmikkiporsaani juhlavaatteisiin. Ei, mutta se on totta. Minä ajattelen jotain. Minä kirjoitan jotain. Saatan kirjoittaa, mitä ajattelen, mutta useimmiten teksti tavallaan pulppuaa pohjimmaisen Katajansavun syövereistä, ja jopa pelästyn kirjoittamaani. Pelästyessäni torjun sisäiset, paperille maalaamani ajatukset ja uskottelen niiden olevan harhaa, jotain jota haluan sanoa, mutta mikä ei ole totta. Väärin. Kaikessa, mitä kirjoitan, on totuuden itu. Miksi muuten kirjoittaisin sen? Minustahan se lähtee…minusta itsestäni, lihastani, korkeimmasta sielustani, joka solusta. Sorrun nyt liioittelemaan, mutta en saa ajatusta ulos itsestäni, ellen samalla vakuuta tuhannesti, että se on totta. Tässä käytännön esimerkki – edellisen lauseen kirjoittivat sormenpääni yhdessä tuntemattoman siäisen voiman kanssa, ja ihan tosissani ihmettelen, ajattelenko minä todella noin. Täten kirjoittaminen onkin mitä mainiointa itsetutkiskelua. Ilmaista psykoterapiaa. Ainakin minulle.
Itse asiaan siis. Huomenna on…uudenvuodenaatto otaksun? Ja koko Turun kansa heittää muodollisuudet nurkkaan ja lähtee Alkon kautta baanalle. Itselleni huominen on vielä arvoitus, valitettavasti. Mahdollisuudet ovat kauniistisanottuna vähissä, eikä se, etten oikeestaan haluaisi tehdä mitään erikoista, paranna lainkaan asiaa. Tosin nyt huijasin, tottakai haluan, vaadin itseltäni, että vien itseni johonkin, missä viini virtaa ja pidot ovat kuumimillaan. Muutenhan tunnustaisin itseni nörtiksi…ja sehän on pahinta, mitä nörtti voi itselleen tehdä. Minähän olen niin ajan hermolla ratsastava nuori urbaani neitonen, muahhahhaaaa. Uskokaa kaikki, minä olen elämä. Totuus on kuitenkin se piilossa oleva, lymyilevä ja itseään häpeävä olento. Ja todellinen totuus ei ole kumpikaan, se on kumpikin.
Luin juuri kirjan, joka käsitteli ihmisen syvää pyrkimystä erotella asiat ja paloitella maailma vastakohtaisuuksiin. En nyt enempää käsittele tuota paikoittain osuvaa opusta, joka kulkee myös nimellä ”Uskalla rikkoa rajasi”, vaikka mieleni kovasti haluaa ja sormeni jo syyhyävät. Ei, en sitä tee. Siellä kuitenkin tarpettoman sonnan välissä pilkoitti versoja, joista kasvattamalla saisi itselleen toimivan ja jopa kauniin, hedelmiä tuottavan puutarhan. Lässyn lässyn lää. Versot ja puutarhat ja maailmankaikkeuden kastemedet, on se kumma kun jokaikinen ajatuksenpoikanen pitää maalata kullalla ja hukuttaa mirhamiin, Katajansavu! Pieni mietelmä ei ymmärrä niiden päälle, menehtyy parka, ja lukija, minä ainakin pelästyn ja juoksen mielummin kuolleita kultamuumioita karkuun, kun menen ja tutustun. Anna jo olla, ei tarvi esittää, kerro miten asiat on, se riittää. Nyt kadotin jo tulipunaisen lankani pään ja unohdin miksi ylipäätänsä kerroin sontaisesta (muuten valehtelin taas luonnehtiessani sontaa tarpeettomaksi, sehän on pohjamme, luomakunnan polttoaine!) opuksesta nimeltään ”Uskalla rikkoa rajasi”. Halusin kai kertoa miten olen sekä säälittävä nörtti, jos tuo sana sitä on omiaan kuvaamaan, ja samalla ajanmukainen tyttönen, molempia, erottelematta. Sen halusin sanoa, nyt en halua enää.
Jännää on huomata, miten nautin tästä. Nautin…tämä on minua, minä olen tätä, minä kirjotan ja synnytän miellekuvia, synnytän synnytän, minä, minä, minä, minä….Tämä sopii minulle. Uudenkiiltävässä solidaarisuuskalenterissani, ah olen sen ylpeä ja kerskuva äiti, on eräs mietelause, joka sanoo menestyksekkään kirjoittamisen kumpuavan sisäisestä, kolhujakestävästä paskanosoittimesta. Vai mikäköhän tuo lienee ollut…paskanjulkaisu, paskanlevitys? Noh, asia tärkein, eli paljastaessaan totuuden, tai paremmin paljastaessaan sen sisäisen olotilan, perimmäisen, pelätyn tunteen, jota ihmiset vierastavat ja arvostavat kuullessaan sen muualta, osuu kirjoittajan kultasuoneen ja tutummin, löytää menestyksen salaisuuden. Siihen tämäkin teksti perustuu. Haluan olla suora – kertoa asiat niin, että ne koskettavat ja tuntuvat lämpimiltä ja haisevat hieltä. Elävät. Minun tekstini elää koska minäkin elän.
Samoin kuten jo aikasemmin kovin runsassanaisesti totesin, olen yhtä tuottamani kanssa. Lukiessasi tätä pidät samalla minusta leikattua lihapalaa kädessäsi ja rakastelet kanssani kiihkeästi. Me olemme yhtä, tämän pienen hetken ajan. Minä kerron, mitä tunnen, sinäkin tunnet sen. Jos kerron olevani raskaana, ymmärrät minua, ehkä säälitkin. Kertoessani olevani rakastunut – olet myös. Olet rakastunut minussa, minun kauttani. No joo, myönnetään, taas maalaan piruja seinille, isoja punaisia ja mehukkaita piruja. Monta monta monta, koko seinä täyteen! Mutta kyllä sinä ymmärrät, minä olen niin pieni vasta ja maalaaminen on niin hemmetin kivaa.
Luettuani äsken koko aikaansaannokseni läpi, suoraansanoen yllätyin. En osaa kuvailla, en edes maalata nyt, miltä tuntuu. Helpottaa. Minä saan kuin saankin tekstiä ulos. Iänikuinen sanaummetus jääköön historiaan, tämä tyttö hörppäsee kohveeta ja kylppärin nurkassa nielaisee pari epämiellyttävää pilleriä ellei muu auta. Nooa, tulehan, pato sortuu ja pian koko maailma on tulvan vallassa. Seilaa kauas ja kauniisti, ja ota mukaan ne parhaat eläimet, ne mitkä puhuvat TOTTA ja jättävät kullat ja pitsit kotiinsa.
Ja saakeli soikoon, luettuani huomaan myös miten itsekeskeinen ihmislapsi todella tätä kirjoittaa. Oikea tekopyhä antikristus: ” Uskokaa kaikki, minä olen elämä. Totuus on kuitenkin se piilossa oleva, lymyilevä ja itseään häpeävä olento. Ja todellinen totuus ei ole kumpikaan, se on kumpikin.” Ai jaa, just joo. Näinhän se oli. Tosiaan uskokaa kaikki että minulta löytyy se perimmäinen totuus, elämän todellinen tarkoitus. Juu juu, tiedän kaiken kaikesta, ja nyt kun olen kirjoittanut koko viimasen aamupäivän niin kyllä: minähän olen asiantuntija kirjoittamisessa. Kysykää vaan minulta, kysykää, katsotaan sitten jos minä mestaruuttani jaksan teille jotain vastata. Ei helkutti. Kyllä tyhmä on ihmismieli.
Tyhmä ja toiveikas.
No niin, hyvää huomenta arvon yleisö. Olen tehnyt SUUREN päätöksen elämässäni ja luvannut itselleni, omatunnolleni ja superegolleni (?) pitää mielenkiintoista päiväkirjaa vuodesta 2003. Nyt sinä vedät kauhistuksesta henkeä ja olet jo painamassa nappia päästäksesi pois. Kuinka tyyylsäääää, ajattelet. Sitähän se on. Mutta maltahan: ei pelkoa, en tule julkaisemaan täällä muuta kuin tämän yhden ainokaisen, ensimmäisen päiväkirjan sivuni.
Herätessäni nyt…öh noin puolisentoistatuntia sitten, syvennyin heti päärynöiden ja perunalaatikon kera Stephen Kingin ”Kirjoittamisesta”-oppaan pariin. Todella innostava kirja – sinällään jo motiivi tämän tekstin syntyyn. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella kirjoittamisesta. Olenko hyvä? Vai mitäänsanomaton? Onko kirjoittamisessa minulle mitään tulevaisuutta? Kenties ammatti? Äh… kukapa tietäisi, en ainakaan minä! Jonkinlainen ihmeellinen sattuman ja kohtalon risteytys kuitenkin kerta toisensa jälkeen vetää minua kirjoittamisen pariin. Kirjotan aivan yksinkertaista lässytystä – ja silti sopivin väliajoin joku kehuu tekstiäni niin että silmäni ovat pullistua päästä ja aivoni leimahtaa tuleen. Minun tekstini, minun sepustukseni mielenkiintoista? Ei voi olla totta… Toisinpäin kääntäen olen saanut suunnattomasti voimaa ja rohkeutta (kuulostaa kliseiseltä, mutta on totta!) juuri noista positiivisista kommenteista ja niiden saattelemana napannut loistaviakin arvosanoja ainekirjoituksesta. Välillä olo on pilvenhattaran pehmeä ja kärsimätön, maltan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan vihdoin sen kynän käteeni ja tyhjän, minua ja minun sanoitusta kaipaavan liuskan eteeni. Ohoi tuota hetkeä…jotenkin se tempaa minut niin, että on melkein pelottavaa olla sen voiman alaisena. Ja pelottavan hienoa.
Toisaalta ajattelen kirjoittamista myös sieluni näkökantana, jonkinlaisena sisäisen totuuden lähteenä. Taas saan vähäpätöisen asian löyhkäämään kalliilta, imelältä hajuvedeltä, ikäänkuin puen lemmikkiporsaani juhlavaatteisiin. Ei, mutta se on totta. Minä ajattelen jotain. Minä kirjoitan jotain. Saatan kirjoittaa, mitä ajattelen, mutta useimmiten teksti tavallaan pulppuaa pohjimmaisen Katajansavun syövereistä, ja jopa pelästyn kirjoittamaani. Pelästyessäni torjun sisäiset, paperille maalaamani ajatukset ja uskottelen niiden olevan harhaa, jotain jota haluan sanoa, mutta mikä ei ole totta. Väärin. Kaikessa, mitä kirjoitan, on totuuden itu. Miksi muuten kirjoittaisin sen? Minustahan se lähtee…minusta itsestäni, lihastani, korkeimmasta sielustani, joka solusta. Sorrun nyt liioittelemaan, mutta en saa ajatusta ulos itsestäni, ellen samalla vakuuta tuhannesti, että se on totta. Tässä käytännön esimerkki – edellisen lauseen kirjoittivat sormenpääni yhdessä tuntemattoman siäisen voiman kanssa, ja ihan tosissani ihmettelen, ajattelenko minä todella noin. Täten kirjoittaminen onkin mitä mainiointa itsetutkiskelua. Ilmaista psykoterapiaa. Ainakin minulle.
Itse asiaan siis. Huomenna on…uudenvuodenaatto otaksun? Ja koko Turun kansa heittää muodollisuudet nurkkaan ja lähtee Alkon kautta baanalle. Itselleni huominen on vielä arvoitus, valitettavasti. Mahdollisuudet ovat kauniistisanottuna vähissä, eikä se, etten oikeestaan haluaisi tehdä mitään erikoista, paranna lainkaan asiaa. Tosin nyt huijasin, tottakai haluan, vaadin itseltäni, että vien itseni johonkin, missä viini virtaa ja pidot ovat kuumimillaan. Muutenhan tunnustaisin itseni nörtiksi…ja sehän on pahinta, mitä nörtti voi itselleen tehdä. Minähän olen niin ajan hermolla ratsastava nuori urbaani neitonen, muahhahhaaaa. Uskokaa kaikki, minä olen elämä. Totuus on kuitenkin se piilossa oleva, lymyilevä ja itseään häpeävä olento. Ja todellinen totuus ei ole kumpikaan, se on kumpikin.
Luin juuri kirjan, joka käsitteli ihmisen syvää pyrkimystä erotella asiat ja paloitella maailma vastakohtaisuuksiin. En nyt enempää käsittele tuota paikoittain osuvaa opusta, joka kulkee myös nimellä ”Uskalla rikkoa rajasi”, vaikka mieleni kovasti haluaa ja sormeni jo syyhyävät. Ei, en sitä tee. Siellä kuitenkin tarpettoman sonnan välissä pilkoitti versoja, joista kasvattamalla saisi itselleen toimivan ja jopa kauniin, hedelmiä tuottavan puutarhan. Lässyn lässyn lää. Versot ja puutarhat ja maailmankaikkeuden kastemedet, on se kumma kun jokaikinen ajatuksenpoikanen pitää maalata kullalla ja hukuttaa mirhamiin, Katajansavu! Pieni mietelmä ei ymmärrä niiden päälle, menehtyy parka, ja lukija, minä ainakin pelästyn ja juoksen mielummin kuolleita kultamuumioita karkuun, kun menen ja tutustun. Anna jo olla, ei tarvi esittää, kerro miten asiat on, se riittää. Nyt kadotin jo tulipunaisen lankani pään ja unohdin miksi ylipäätänsä kerroin sontaisesta (muuten valehtelin taas luonnehtiessani sontaa tarpeettomaksi, sehän on pohjamme, luomakunnan polttoaine!) opuksesta nimeltään ”Uskalla rikkoa rajasi”. Halusin kai kertoa miten olen sekä säälittävä nörtti, jos tuo sana sitä on omiaan kuvaamaan, ja samalla ajanmukainen tyttönen, molempia, erottelematta. Sen halusin sanoa, nyt en halua enää.
Jännää on huomata, miten nautin tästä. Nautin…tämä on minua, minä olen tätä, minä kirjotan ja synnytän miellekuvia, synnytän synnytän, minä, minä, minä, minä….Tämä sopii minulle. Uudenkiiltävässä solidaarisuuskalenterissani, ah olen sen ylpeä ja kerskuva äiti, on eräs mietelause, joka sanoo menestyksekkään kirjoittamisen kumpuavan sisäisestä, kolhujakestävästä paskanosoittimesta. Vai mikäköhän tuo lienee ollut…paskanjulkaisu, paskanlevitys? Noh, asia tärkein, eli paljastaessaan totuuden, tai paremmin paljastaessaan sen sisäisen olotilan, perimmäisen, pelätyn tunteen, jota ihmiset vierastavat ja arvostavat kuullessaan sen muualta, osuu kirjoittajan kultasuoneen ja tutummin, löytää menestyksen salaisuuden. Siihen tämäkin teksti perustuu. Haluan olla suora – kertoa asiat niin, että ne koskettavat ja tuntuvat lämpimiltä ja haisevat hieltä. Elävät. Minun tekstini elää koska minäkin elän.
Samoin kuten jo aikasemmin kovin runsassanaisesti totesin, olen yhtä tuottamani kanssa. Lukiessasi tätä pidät samalla minusta leikattua lihapalaa kädessäsi ja rakastelet kanssani kiihkeästi. Me olemme yhtä, tämän pienen hetken ajan. Minä kerron, mitä tunnen, sinäkin tunnet sen. Jos kerron olevani raskaana, ymmärrät minua, ehkä säälitkin. Kertoessani olevani rakastunut – olet myös. Olet rakastunut minussa, minun kauttani. No joo, myönnetään, taas maalaan piruja seinille, isoja punaisia ja mehukkaita piruja. Monta monta monta, koko seinä täyteen! Mutta kyllä sinä ymmärrät, minä olen niin pieni vasta ja maalaaminen on niin hemmetin kivaa.
Luettuani äsken koko aikaansaannokseni läpi, suoraansanoen yllätyin. En osaa kuvailla, en edes maalata nyt, miltä tuntuu. Helpottaa. Minä saan kuin saankin tekstiä ulos. Iänikuinen sanaummetus jääköön historiaan, tämä tyttö hörppäsee kohveeta ja kylppärin nurkassa nielaisee pari epämiellyttävää pilleriä ellei muu auta. Nooa, tulehan, pato sortuu ja pian koko maailma on tulvan vallassa. Seilaa kauas ja kauniisti, ja ota mukaan ne parhaat eläimet, ne mitkä puhuvat TOTTA ja jättävät kullat ja pitsit kotiinsa.
Ja saakeli soikoon, luettuani huomaan myös miten itsekeskeinen ihmislapsi todella tätä kirjoittaa. Oikea tekopyhä antikristus: ” Uskokaa kaikki, minä olen elämä. Totuus on kuitenkin se piilossa oleva, lymyilevä ja itseään häpeävä olento. Ja todellinen totuus ei ole kumpikaan, se on kumpikin.” Ai jaa, just joo. Näinhän se oli. Tosiaan uskokaa kaikki että minulta löytyy se perimmäinen totuus, elämän todellinen tarkoitus. Juu juu, tiedän kaiken kaikesta, ja nyt kun olen kirjoittanut koko viimasen aamupäivän niin kyllä: minähän olen asiantuntija kirjoittamisessa. Kysykää vaan minulta, kysykää, katsotaan sitten jos minä mestaruuttani jaksan teille jotain vastata. Ei helkutti. Kyllä tyhmä on ihmismieli.
Tyhmä ja toiveikas.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei nyt...väsyttää niin ja päätäkin särkee :(