Tänään sain tietää, että äidilleni on annettu elinaikaa jouluun saakka-hyvässä lykyssä. Voi mennä aiemminkin. Vasta hän käveli ja oli suht hyvävointinen kotona,puhuimme puhelimessa vasta viime viikolla. Perjantaina hän sai halvauksen vasemmalle puolelle. Mut syöpä on se sairaus, joka hänet heikentää lopulta.
Miten tämän ajan sinne asti jaksaa, tehden itse luopumistyötä, kunnes äitiä ei enää ole? Järkyttää, ei itketä. Mitään ei voi tehdä itse auttaakseen äitiä. Fyysisiin kipuihin hän saa lääkettä, mut henkisiin kipuihin ei ole lääkettä, jota antaa. Ymmärrys on täysin tallella. Huomenna päätetään, miten hoidoissa jatketaan. Työtkin ja muut velollisuudet pitäisi jaksaa hoitaa, jaksanko?
Miten tämän ajan sinne asti jaksaa, tehden itse luopumistyötä, kunnes äitiä ei enää ole? Järkyttää, ei itketä. Mitään ei voi tehdä itse auttaakseen äitiä. Fyysisiin kipuihin hän saa lääkettä, mut henkisiin kipuihin ei ole lääkettä, jota antaa. Ymmärrys on täysin tallella. Huomenna päätetään, miten hoidoissa jatketaan. Työtkin ja muut velollisuudet pitäisi jaksaa hoitaa, jaksanko?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Suosittelen, että kirjoitat mahdollisuuksien mukaan ylös hänen muistojaan. Eipähän tarvitse sitten myöhemmin katua, että et koskaan tullut niitä kysyneeksi. Nimim. Kokemusta on.
Ja voimia.
Olen kokenut saman asian vasta hiljattain. Kesän korvalla äiti joutui sairaalaan ja tutkimusten jälkeen sanoin häntä hoitavalle lääkärille, että kerro kaikki mitään salaamatta. Hän kertoi, että äidillä on syöpä ja tilanne on se, että hoitoja ei voida enää aloittaa eikä mitään ole tehtävissä. Kysyessäni jäljellä olevaa aikaa sain vastaukseksi, ettei sitä voi ennustaa, mutta tilanne näyttää siltä, että kyse on muutamista viikoista. Järkytykseni oli suuri. Mutta siinä vain piti siirtää omat tunteet sivuun ja olla äidin seurana ja tukena niin paljon kuin suinkin ehdin. Vaadin hänelle kipulääkityksen ja myöhemmin myös sen lisäämisen. Olin hänen luonaan jatkuvasti ja pidin huolen siitä, että kaikki tehdään hänen olonsa helpottamiseksi, mutta se nyt ei aivan onnistunut, hoitohenkilökunta harasi vastaan. Minä jopa haukuin hoitohenkilökunnan, etteivät he ota toiveitani huomioon, odottavat vain äitini kuolemaa. Äitini oli dementoitunut, joten hän itse ei voinut pitää puoliaan. Kielsin heitä puhumasta äidin sairaudesta hänen kuultensa, en halunnut, että hän kuulisi mistä on kyse (vaikka olikin dementoitunut, niin oli selviäkin hetkiä välillä). Tätä luopumisaikaa kesti 3 viikkoa kun äitini sitten kuoli. Sinä aikana ei todellakaan ehtinyt tottua ajatukseen äidin poismenosta. Silloin tärkeintä oli vain se, että äidillä on hyvä olla, itseni jakamisesta en välittänyt. Juttelin äidille kaikenlaista, halasin häntä jatkuvasti, pidin kädestä, autoin häntä ruokailussa ja pesuissa, jne. Olin yksinkertaisesti lähellä, annoin hänelle kaiken vapaa-aikani. Kun sitten äitini kuoli, niin minä romahdin totaalisesti, vasta nyt kuukausien jälkeen olen toipumaan päin. Nyt muistelen kaikkia niitä ihania aikoja, joita sain viettää äitini kanssa vuosien varrella ja etenkin nämä viimeiset viikot. Vieläkin itku tulee aivan yllättäen, on niin paljon mikä muistuttaa hänestä muodossa tai toisessa.
Ole äitisi tukena, seurana, anna hänelle niin paljon aikaasi kuin suinkin kykenet. Jaksat kyllä, ja on sen arvoista. Voimia sinulle vaan hirveesti ja halaukset myöskin.
hän on mennyt iäksi..
ja kun on uskovainen, ei tarvi pelätä kuolemaa. Jeesus on kuolemankin Herra. Tässä osoite vl-keskustelupalstalle:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000 000000003&conference=4500000000000490&subcat=923
Vastaa tähän viestiin
Kerro kaverille tästä viestistä
Ilmoita asiattomasta viestistä
Yritän laittaa linkin
Kirjoittanut: uudelleen 8.9.2006 klo 02.32
jos se nyt toimis:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000 000000003&conference=4500000000000490&subcat=923
siis Rauhanyhdistykselle ja hakisin jonku uskovaisen papin tai puhujan sairasvuoteen äärelle. Aiankin jos tietäsin, että kuolema lähestyy.
Tunnen tällaisen omana vastuuna, että yrittäsin auttaa lähimmäistäni, että hän sais uskon lahjan ennen kuolemaa.
Se helpottais itseänikin, kun tietäis että oamiseni on päässyt taivaaseen, jos on uskomassa.
Puhumattakaan siitä, miten se auttais omaistani, jos hän sais parannuksen armon ja pääsis taivaaeen.
Raamatun mukaan ilman uskoa on mahdoton kelvata Jumalalle.
Entäs ne miljoonat jotka eivät ole kuulleetkaan sun jumalastas, helvettiinkö he suoraan joutuvat?
Ei tarvitse vastata.
Itse en usko taivaaseen tai helvettiin, mun veljeni ja isäni ovat käynyneet minua tapaamassa kuolemansa jälkeen.
Tiedän heidän seuraavan elämääni, se riittää minulle.
En tarvitse minkäänlaista uskontoa siihen.
Älkää tupatko joka paikkaan!
Ymmärrän että uskontoja on monia, ja ihmisellä oikeus puhua mitä vaan.
Oli mikä jumala tahansa, niin kuka jumala hylkää ? Eihän esimerkiksi nuori ole välttämättä edes käynyt rippikoulun kuolessaan, ei ehkä herännyt uskoon vielä..heitäkö käänytetään porteilta..??kaikki ei kuulu edes kirkkoon..
Siihen en usko, en millään.huh huh..
Ja paskat. Jos ihminen ei elämänsä aikana ole uskonut ei häntä kukaan uskoon saa kuolinvuoteella. Se on vaan niin että usko ei paljon siinä lohduta kun näkee kuolevan ihmisen kärsivän kivuissaan.
Tiedän miltä sinusta tuntuu,menetin isäni viime vuoden elokuussa keuhkosyövän takia,hän sai tietää syövästä 2.6 ja hän menehtyi 10.8.samana vuonna eli 2kk 8pv hän pystyi taistella,ennenkuin menehtyi.Heti kun sain tietää,että isäni syöpä on pahinta laatua ja aikaa ei ole kauheasti,päätin että vietän aikani isäni seurassa mahdollisimman paljon.Kävin häntä katsomassa sairaalassa päivittäin,päivällä ja illalla.Lähdin kotoani aamusti ja olin illalla kotona,välimatka oli 60km/matka.Aina kun menin katsomaan isääni olin iloinen ja pirteä,en näytänyt että olen surullinen ja kun lähdin sairaalasta,niin itku sai tulla.Minun oli pakko olla voimakas.Nyt jälkeen päin ajatellen tein aivan oikein ja niin olisin myös tänä päivänä tehnyt.Mutta ehkä sen olisin halunut tehdä vielä isälleni,että olisimme hoitaneet häntä kotona.Yhtä lupausta en pystynyt toteuttamaan,olin luvannut olla isäni vieressä kun hän pääsee taivaaseen,mutta se ei totteunut.Onneksi isä nukahti vain pois,nukkuessa.Nyt heinäkuussa menetin äitini ohitusleikkauksen myötä,eli tosi äkkiä.2kk kulunut äitini poismenosta,eikä sitä oikein tajua,että menetin molemmat rakkaat vanhemmat alle 11kk.Tiedän että on vaikeaa,mutta kun antaa surun tulla,juttelee asiasta,poraa,niin ajanmyötä tämä kauhea ikävä ja suru muuttaa muotoa.Tsemmpiä sinulle ja puhu asiasta!!
Menetin isäni myös keuhkosyöpään, siinä piti vaan olla ja töissä käydä,mut tiedän, että iskän on nyt hyvä olla.
Koita olla äitisi tukena mahdollisemman paljon ja puhu, onko sinulle tukiverkostoa ympärillä, että et olis yksin..
jaksamista ja hyvää syksyä kaikille
jaksa van