Menetin juuri lapseni.19 vuotta sain hänet pitää.Tuntuu kun kaikki oli kerrottu minulle aikaisemmin, ja hän teki tai jumala tai kuka lie, asian niin helpoksi kun vaan voi.Nopea kuolema ja kauniit muistot.Jokainen sekuntti tuskaa on kuitenkin liikaa.Mietin onko elämä kuitenkin realiteettiä tai onko kaikki tarkoitettu.Synnyt samalla kun saat leiman otsaasi koska aikasi on täysi.En tiedä mitä ajatella, kaikki on liian sekavaa ja liian normaalia yhtä aikaa.Ehkä en tiedosta asiaa vielä.
Rakas lapseni
äiti numero yksi
308877
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Otan osaa suruusi.Olen kokenut saman itsekin.
En tiedä löysitkö,lapsesi kuolleenna,mutta
se on niin kamalaa,ettei voi sanoin pukea.
Oma suruni,ei häviä koskaan,viikot teen töitä
viikonloput,suren lastani.
Toivon sydämmestäni sinulle,voimia,eteenpäin.
mutta vaistoni kertoi sen ennen virallista tietoa. Tuntuu oudolta kunnen pysty itkemäänkään , ihan kunnei ymmärtäisi asiaa , vaikka olen ollut tunnistamassa hänet.
Pyysin lähetteen psykoloogille, toivon että minulle löytyy paikka ja pian. Siitä on vasta kaksi viikkoa kun hautasin hänet.En tiedä mihin uskoa edes. Olen huolissani itsestäni koska olo onm liian normaali.Ajatukset toki pyörii lakkaamatta.Muisti on palannut suht hyvin jo.
Minussa vallitsee suuri rauha.kaipaan surra niin kuin oletetaan että ihminen suree.
Olen kiitollinen vastauksestasi, ja otan myös osaa suruusi.Tässä kohtaa tuntuu kun olisin päässyt helpomalla.On paljon asioita mitä en voi kertoa täällä, koska haluan suojella lapseni muistoa, vaikka hän onkin kuollut.
virallinen tieto tulee?
että suret "aidosti" vasta vuoden päästä?!Poikien isä kuoli viime kesänä.Vanhempi pojista itkeä tihrusti menetettyä isäänsä hiukan vasta haudalla.Paljon ei ole kuolemaa "surrut" saatikka jutellut.Kaipa sitä jokainen käsittelee ihan eri tavalla.Luulen,että se purkaus jossain vaiheessa tulee.Et vain ole vielä "valmis" hyväksymään menetystä.toiset reagoi heti ja jotkut ajan kuluessa...jaksamista sinulle, vaikka vaikealta tuntuukin.
Hei,
Olen kokenut 3kk sitten saman kuin sinäkin.21 vuotias poikani kuoli aivan yllättäen.Poliisit tulivat kertomaan asiasta kotiimme.Se oli niin valtava sokki, että en luullut selviäväni siitä koskaan!Enkä ole vielä selvinnytkään.Aluksi huusin ja itkin ääneen.En muistanut seuraavana päivänä mitään salasanojani, että olisin voinut hoitaa raha-asioita.Muisti on vieläkin huono.
Usko siihen, että päivämme on määrätty jo etukäteen on auttanut hyväksymään asiaa.Joka ainoa päivä hän on kuitenkin mielessäni ja välillä on niin raastava ikävä, että itken tuskaani jossain yksin..Mieheni kanssa olemme voineet tukea toisiamme ja muut lapset ja lapsenlapset ovat antaneet voimia kestää surua.
Koin aivan samaa kuin sinäkin.Vaistosin jo ennen
suruviestin tuloa, että poikani on kuollut!Tunsin
myös heti kuoleman jälkeen suurta rauhaa..
Meillä on myös paljon asioita, joista en tässä voi kirjoittaa.Tunnen nyt kolmen kuukauden kuluttua, että tarvitsisin saada puhua edelleen pojastani, kuinka paljon häntä rakastin ja kaipaan mutta tunnen, ettei kanssaihmisiä se enää kiinnosta, eivätkä he jaksaa enää kuunnella.
Perhe tietysti suree vieläkin.
Olenkin ajatellut jotain keskusteluryhmää, jos vaan sellaisen löytäisin.Olisi ihanaa, jos löytäisin saman kokeneen äidin esim.sinä, jonka kanssa voisin jakaa ajatuksia aivan henkilökohtaisesti.
Älkäämme luopuko toivosta.Lapsemme kulkee sydämissämme kaikkialla.
Me menetimme rakkaan poikamme tämän vuoden helmikuussa.Hän olisi täyttänyt keväällä 20v.
Kyselit saman kokenutta. Voisin vaihtaa ajatuksia sinun kanssa jos haluat. Laitat vaan meiliosoitteen johon voisin kirjoitella.
Jaksamme yhdessä. Lapsemme on joka paikassa mukana sydämissämme.
Hei Sureva äiti,
Kirjoittelen mielelläni kanssasi kokemuksistani,jos voisimme olla tueksi toisillemme molemmin puolin.
Meiliosoitteeni on: [email protected]
Terveisin äiti52
Ensin otan osaa sureen suruun jonka olette joutunut kohtaamaan.
Sinun reaktiot on jotain mitä odotin itseltäni.
Joten siksi on enemmän kun outo olo.Joku lukko estää tuntemasta niin kuin tunsin ennen.Jolloin myötäelin kaikkien kanssaihmisten tunteet.ilot surut ja säälit sun muita tunteita.Enää en tunne kun korkeintaan vihaa ja ärtymystä jotenkuten.nekin tunteet on aika mietoja, siihen verrattuna mikä olin ennen poikani kuolemaa.
voit laittaa sähköpostia [email protected]
Minäkin menetin nuoren poikani äkkillisesti alkuvuodesta.
Oman lapsen kuolema on järkyttävintä mitä ihmiselle voi tapahtua.
Vieläkään ei välillä tahdo uskoa sitä todeksi ja poikani on mielessäni jatkuvasti, yhtään hetkeä ei mene ettenkö ajattelisi häntä.
On niin ikävä!!!!
Lapsen kuoleman jälkeinen surutyö voi viedä vuosia, mutta varmasti tämä ensimmäinen vuosi tulee olemaan tuskallisin.
Tätä tuskaa ei voi ymmärtää muut kuin itse saman kokeneet -oman lapsensa hautaan saatelleet.
Voimia sinulle äiti numero yksi!!!
Otan osaa suruusi ja toivon sinulle voimia jaksaa eteenpäin.
Itse menetin äitini yllättäen vähän aikaa sitten.Sain ystävältäni Pekka Ervastin kirjan Valoa kohti, mikä on minua auttanut jaksamaan ja ymmärtämään vähän tätä kaikkea. Eilen luin James.S.Perkins:n kirjan Kuoleman kautta uuteen elämään. Halusin vain kertoa sinulle näistä kirjoista.
Suositeltavaa lukemista: Michael Newton: "Sielujen matka".
Kiitos kaikista vastauksista.
Ja kirjavinkeistä..
Virallinen tieto että poikani oli kuollut, oli puhelinsoitto poliisilta..vaistosin vaan asian ennen sitä soittoa, jok atuli miehelleni..
Mieheni sanoi että olo on tuskallisempaa päivä päivältä..ja äsken hän romahti ja itki melkein huutaen..ikävää..sitä iso ikävää..jollei muilla ole sanoja..eipä ollut minullakaan..silitin vaan selkää , en muuta..
Ihmettelit miksi kaikki tuntuu niin "normaalilta". Luulen että kyse on tunteen ja tapahtuman "eristämisestä", se on eräänlainen psyyken puolustusreaktio. Tämä tapahtuu, jos asia menee ns. yli ymmärryksen, eli tässä tapauksessa olisi liian vahingollista psyykellesi pistää tunteet peliin.
(Tämä ei ole mikään ehdoton totuus, asia voi olla toisinkin. Esitin vain yhden teorian tunteillesi.)
Voimia sinulle.
siihen myös tavallaan.Kaikki meni yli ymmärryksen. pelottavaakin tavallaan. Mitähän vielä seuraa..romahdusko..???en voi kun antaa ajan kulua...
Romahdus on tietysti mahdollinen siinä vaiheessa kun asian oikeasti tajuaa. Toisaalta ihmismieli on hyvin moniulotteinen eikä kaiken todellakaan pidä aina tapahtua kuten psykologian kirjoissa kerrotaan. Vaikutat hyvin vahvalta ihmiseltä. Ehkäpä jokin suurempi voima sinussa kantaa sinua, eikä pohjakosketusta tule. On myös hyvä huomio, että joissain kulttuureissa ihmisen kuolemista ei oikeasti surra juuri ollenkaan. Eikä se mielestäni tarkoita, että olisi kylmä ihminen, vaan että on ehkä ymmärtänyt jotain oleellista.
Älä turhaan pelkää pahinta vaan ota päivä kerrallaan :)
Ja kirjoittele tänne jos tuntuu vähän pahalta (mutta mene ihmeessä ammattiapuun, jos tuntuu pahemmalta).
Otan osaa suruusi!
Menetin oman poikani 1,5 vuotta sitten äkillisesti. Hyvien ystävien ja läheisten tuella raahauduin eteenpäin ja nyt voin jo sanoa että selvisin siitä elämään.
Poika on mielessäni joka ikinen päivä ja saatan ihan yhtäkkiä pillahtaa itkuun - mutta silti minä olen ja elän!
Suruun kuuluu monia vaiheita ja vaikka se itse asia onkin jokaiselle ainutlaatuinen ja omanlainen, on hyvä huomata että meitä muita saman kokeneita on. Muiden kokemuksista saa kenties ymmärrystä kaikkeen siihen mitä mielessä myllertää.
Itse osallistuin sururyhmään n. puoli vuotta tapahtuneen jälkeen ja sain siitä todella paljon apua.
Suru on elettävä mutta niin on elettävä tätä elämääkin. Minulle on monesti sanottu että kyllä sinä vielä pääset siitä yli...hyväähän sillä tarkoitetaan mutta en tosiaankaan pääse siitä yli. Olen ajatellut niin että se kokemus on osa minua, ihan kuin hän oli osa minua silloin kohdussakin.
Minun elämääni kuuluu tämä kokemus, en halua siitä "yli" vaan elän sen kera.
Sydämellisiä ajatuksia ja jaksamista Sinulle ja teille kaikille näiden raskaiden asioiden kanssa kamppaileville.
Kiitoksia kirjoituksestasi.
Samoin ajattelen kuin sinä, en halua päästä tästä yli.
Paljon mietin minäkin omassa pienessä päässäni.
Pakenenko surua tekemällä koko ajan jotain, ja onko se hyväksi tai pahaksi.
Tiedän ettei ole vain yhtä tapaa surra, silti koen itseni ja suruni kummalliseksi.Onko elämänkatsomukseni tehnyt minua valmiiksi vahvan??en tiedä.
Pakosta joudun käymään töissä, vaan kuusi päivää olin poissa , käytännön järjestelyiden takia.En tiedä olisiko asiani helpommat mikäli olisin surrut niin kuin oletin surevani.
Toisaalta ehkä .Itket itket ja pikkuhiljaa pääsee siitä yli.Nyt tavallaan odottaa koska homma repee käsin tavallaan.Koska se repivä tuska ja ikävä alkaa.Paljon on kysymyksiä.
Mikäli sieluja on, tämähän tapa surra kai helpottaa, mutta silti tunuu väärältä jopa poikaani kohtaan.Jo tämä lause todistaa sen että uskon tavallaan elämään kuoleman jälkeen.Toivoisin uskoni olevan vahvempi, koska kuvittelen että he kenellä on vahva usko , saa siitä apua hyväksyä asiat niin kuin ne on.Kuolema on niin lopullista kuitenkin.
Sinä suret ja olet ihan niinkuin sinä sen teet. Usko pois, sinulla on siihen oikeus.
Työ ja kaikki arkirutiinit ovat ihan hyvästä, ne pitävät kiinni siinä tavallisessa.
Hyväksy kuitenkin että olet voimattomampi - sinun ei tarvitse nyt jaksaa kaikkea.
Minäkin palasin työhön aika nopeasti mutta onnekseni meillä ymmärrettiin etten suinkaan pystynyt samaan kuin aiemmin.
Omalla kohdallani surussa on tosiaankin ollut hyvin monenlaisia vaiheita. Valtavaa ikävää, raivoa,epätoivoa, niitä miksi-kysymyksiä, tuskaa joka muuttuu fyysiseksi.
Minä pääsin eteenpäin läheisteni avulla, ja varmaasnkin myös oma luonteenlaatuni on auttanut. Pyrin kaikesta näkemään hyviä puolia.
Ei lapsen kuolemassa ole hyviä puolia, ei tietenkään. Jotenkin vain vältyin syvältä katkeruudelta kun tajusin kuinka paljon häneltä sain, että minulle annettiin hänet kuitenkin 20 vuodeksi. Kaikki eivät saa sitäkään.
Annathan itsellesi luvan surra ja olla heikko - mutta silti sinun on muistettava pysyä elämässä kiinni.
Minä uskon siihen että rakkaamme ovat jollain tapaa aina lähellämme vaikka eivät tässä maailmassa.
Tämä teksti on minua lohduttanut:
Kuolemaa ei ole.
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroit pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niinkuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua välimatkan päässä
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.
Henry Scott Holland
Siinä on jotenkin niin valoisa tunnelma...
Poikani siunaustilaisuudessa esitettiin Peppi Pitkätossun jäähyväislaulu. Kuuntelen sitä aika usein ja sen haikean lohdullinen tunnelma myös auttaa...vaikka itken aivan joka kerta.
Tässä vielä nekin sanat.
Toivon sinulle jaksamista ja uskoa siihen että vielä valo voittaa.
"On laiva valmiina lähtöön, se kaukomaille käy
missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy.
Kun nousee purjet purren ja köydet irroitetaan,
käymme ystävä armas surren, sua jäämme me kaipailemaan.
Ja ellet sä luoksemme tulla vois milloinkaan uudestaan,
niin kuitenkin sydämissämme sua vain aina muistellaan.
Me kanssasi riemuita saimme ja katsella maailmaa.
Monta ihmettä näytit sä meille, jotka nyt meitä lohduttaa saa.
Me tiedämme, että sä lähdet vain, koska muuta et voi.
Ja me toivomme, että nyt sulle pian taas laulu onnesta soi."
Kiitos sanoistasi.
Niin minäkin yritän ajatella hyviä puolia, ja onneksi olen ne löytänytkin luonnostaan ponnistelematta.
On syytä muistaa että monella on asiat paljon huonommin kun meillä, kuitenkin.
On paljon asioita meillä jotka olivat hyviä, mistä voin iloita, mistä minun ei tarvitse harmitella .
Pepin melodia ei ole päässäni, jos joku löytää linkin mistä sen voi kuunnella, se olisi kivaa.
Vielä kerran kiitos.
...ainakin helsingin sanomat/nyt/musiikkolataamosta numellä On laiva valmiina lähtöön. Mari Rantasilan levyltä voit kuunnella pikku pätkän.
Suren kanssanne ja toivon kanssanne, että huominen tuo lohdun viimein. Äiti1959, olet löytänyt kauniit sanat lohdutukseksi menetykseen,
jota ei voi sanoiksi juuri pukea, ei ymmärtää..:
Kuolemaa ei ole.
Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä, Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä.
Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.
Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.
Naura kuten aina nauroit pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.
Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niinkuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.
Elämä tarkoittaa kaikkea.
Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.
Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.
Odotan sinua välimatkan päässä
jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.
Henry Scott Holland
... olen varma siitä, että jossakin hyvin hyvin lähellä He katsovat ja valvovat nyt Teitä...
Tunnette sen viimein, kun suurin suru on väistynyt. Se ei tuo fyysisesti ketään takaisin luoksenne, mutta Heidän henkensä on aina juuri siinä kulman takana, joskus aivan vieressä .. kyllä sen voi jopa tuntea.
Ensishokki se ehkä on, joka estää "liian" surun tulemasta kerralla. Se päästää surun vain pieninä annoksina kerrallaan - onneksi. Ottakaa vastaan kaikki apu, mitä ympäriltänne saatte ja antakaa surun tulla, kun ei muuta voi. On aika itkeä, raivota ja olla ymmällä, eksyksissä kysellen, miksi. Vain todelliset ystävät ja omaiset vierellänne seisoen voivat auttaa olemalla läsnä omana itsenään kukin, itkien yhdessä, pitäen kädestä, silittäen, silloin kun surun taakka on
aivan liian suuri.
Kiitän omasta puolestani Teitä samaa kokeneet ja kätensä ojentaneet, siinä on Suuri Ystävän Ele,
jolla on hyvin suuri merkitys.
Voimia kaikille Teille suuressa surussanne.
Myötäelän kanssasi. Osaa en voi surustasi ottaa, ei kukaan voi. Voi vain olla ajatuksin kanssasi.
Poikani kuolemasta on vähän yli vuosi eikä ole yhtään päivää mennyt ettei jossain vaiheessa ole itku ja viiltävä ikävä tullut. Hautausmaalla käyn päivittäin, tuntuisi niin pahalta ellei haudalla palaisi kynttilä. Jotenkin siellä tunnen olevani poikaani lähellä.
Ystävien, sukulaisten ja naapureiden myötäeläminen kanssamme oli ns. "kriisiterapiaa", mutta nyt tunnen olevani surussani yksin. Seurakunnan sururyhmää en omakseni kokenut. Kirjoitin päivittäin ajatuksiani, tuntemuksiani ja tapahtumia paperille. Kaikki tapahtumat ovat mielessäni kirkkaina ja selkeinä, vaikka muuten olenkin unohtelevaista sorttia.
Alla oleva Timo Rautiaisen kappale Marjo Mattlarin sanoin puhuttelee minua edelleenkin.
Aalto häilyy kimallellen,
aurinko vettä tanssittaa.
Näkeekö äiti veden takaa
poikansa siniset silmät.
Tuuli pyyhkii metsän selkää,
oksia sivuun taivuttaa.
Näkeekö äiti puiden takaa
poikansa siniset silmät.
Pisarat puhkoo hiekan pintaa,
totuutta uutta rummuttaa.
Näkeekö äiti sateen takaa
poikansa siniset silmät.
Muistot mittaa uutta päivää,
mitään ei saata unohtaa.
Näkeekö äiti ajan takaa
kiinni on siniset silmät.
Tiedän tunteesi, menetimme oman poikamme noin 1,5 vuotta sitten liikenne onnettomuuden uhrina vain kahdeksan vuoden ikäisenä. Jos nyt jostain pitää olla hyvillään, niin siitä että lähtö tuli nopeasti, silti kuulen korvissani vieläkin kun poika huutaa Äitiä ennen kuin ambulanssi tulee...itse en edes ollut paikalla. mietinkin, miksi minulle asiasta kerrottiin? Koska tuskaa se on lisännyt suunnattomasti!! Jokainen äiti tietää sisimmässään mitä tarkoitan. Aikaa on kulunut ja voin kertoa että tuska ei lopu koskaan, mutta se helpottaa. itse kävin suru terapian ja tunsin että siitä oli apua. Ammatiltani olen asiakas palvelija ja pienellä paikkakunnalla, ensin alkuun jaksoin kuunnella ihmisten voivottelut, kunnes tuli mitta täyteen ja annoin ihmisten ymmärtää että en jaksa käydä asiaa kaikkien kanssa läpi 5 kertaa päivässä, toiset loukkaantuivat mutta ajattelin sen olevan oman mielen terveyteni kannalta pienempi haitta. Voimia se vaatii että tästä suosta ylös pääsee, mutta luovuttaa ei saa!! itselläni onneksi 7 vuotias tytär joka on minun pelastukseni!! Hän on ollut vaikeimpina aamuina syy, miksi on ollut pakko nousta sängystä ylös ja toistaa päivän rutiinit! Voimia sinulle! Vähän kerrallaan elämää eteen päin ja selviydyt, itseltään ei pidä vaatia liikaa! Suru on paras surra silloin kun on sen aika ja vain sinä voit sen tietää!
kiitos ja samalla syvä osanotto poikasi menehtymisen johdosta.
On paljon asioita jotka pyörii päässäni, tiedän kehoni stressaavan koska herään hikisenä, paita litimärkänä.Jotenkin vaan kai kuvittelen klaaraavan tämnän asian, ja toiseksi en osaa surra muiden läsnäollessa.Mies taas tarvitsee koko ajan ihmisiä ympärilleen, ja oilen liian kiltti luonteeltani.Joskus tunuu kun repeen ahdistusksesta liitoksistani ja tekis mieli huutaa ja olla vittu yksin..YKSIN::Ehkä on pakko lähteä pois..en tiedä..päviä kerrallaan vaan..muuta en voi..olen vihainen sinun puolesta että joku ääliö meni kertomaan sinulle tuollaista.Toisaalta huomasin itse että monet tietää enemmän kuin minä itse, ja enemmän kuin totuus oli..Soitin muutaman puhelun ja varmistin totuuden joka mulle oli varmana tietona kerrottu, eikä pitänyt laisinkaan paikkaansa.
Me emme kai voi kun toivoa että kaikella on tarkoituksensa, vaikkei sitä halua hyväksyä, eikjä mikään muutu ikinä ennalleen..ei ikinä!!!
Tänään kävin terveyskeskuksessa ihan muissa asioissa.Ja kyselin hiukan asioita lääkäriltä.Kerroin myös asioista jossa koen että varsinkin mieheni on kohdeltu väärin.
Totesin ettei vika ole hänen, mutta käytännössähän nämä asiat leviää kahvitauoilla parhaiten, ja se on tarkoituskin.En halua että kukaan lähtee diapamit kädessä autollaan kotiin ajaamaan, saatikka sokissa kaiken lisäksi.
Ilmoitin että sokin ensioireet olen opiskellut yläasteella, ja siitä on aikaa, ja jollei lääkäri edes osaa sitä diagnoisoida, on ehkä syytä kerrata hiukan asioita, ihan vaikka käydä ensiapuikurssin uudelleen.
Tiedän että olen vittumainen , ja vihainen.Mutta asiasta olen ja kuka tietää, alan ajamaan muiden ihmisten oikeuksia , meidän perhe ei ollut ainut joka on saannut asiatonta kohtelua.Ja onneksi minulla on kaksi todistajaa , jotka virkansa puolesta kai luokitellaan terveiksi todistajiksi, jos niitä tarvitaan.
otin yhteyttä ylempiin tahoihin, ja keskustelin asiallisesti asiasta.Eihän se lastani takaisin tuo, mutta ehkä joku muu säästyy ja saa tarvitsemansa avun joka kuuluu jokaiselle ketä ei itse sitä ymmärrä pyytää.
Otan osaa suruusi! Luulen, että kärsit shokista, jolloin mieli ikään kuin kieltää koko kuoleman vaikka sen tajuaa, että se on totta.
Ihmiset reagoivat niin eritavoin suruun. Itse aloin itkemään jo ennenkuin poliisit kerkesivät vastata myöntävästi kysymykseeni, onko veljeni kuollut. Kuolinpäivän jälkeen itkeminen on ollut työn ja tuskan takana.
Hyvä, että menet jonnekkin puhumaan. Itse en mennyt, kuin vasta sitten, kun romahdin totaalisesti ja tajusin, että jotain on tehtävä.
Suru ei häviä koskaan, mutta se helpottaa ajoittain. Voimia sinulle!
Kirjoitin jonnekkin tänne mitä meidän hautakulut maksoivat.Tässä erittely.
Kuljetus sairaalasta kirkkoon 120,-
Arkuunn laitto 65,-
Arkku n.600,-
nimilaatta 35,-
koriste arkun päälle 100,-
siunaustilaisuuden kukat (kaksi kimppua)222,-
ohjelmalehtinen 170,-
valokuvaus 200,-
tarjoilu 120 henkeä 2000,-(edullinen 16 euron paikkeilla /henk)
muistotilaisuuden kukat 340,-
kuolinilmoitus sekä kiitosilmoitus runsaat 800,-
haudan havutus 75,-
järjestelykuluja 70,-
hautakivi 2500,-
lisäksi ostin itselleni mekon 130,-
kengät 70,-
pojalleni puvun, paidan, kravatin sekä kengät ja isälle vielä kravatti
250.-, n.150,-, 25,-
kymppitonni menee helpolla
Jos olisin ollut järjissäni täysin , olisin vaatinut väliaikasummia , mitä en vaatinut ja mitä mieheni yritti kysellä..
Kukat oisin hommannut muualta.samoin olisin verrannut kivien hintoja ja ostanut sen suoraan muualta kuin hautatoimiston kautta.
Nämä eivät olleet pröystäilyä.hautakivi valittiin ihan suht pieni mutta ehkä hieman erikoisempi kivi , halusimme järjestää ystäville mahdollisuuden sanoa viimeiset hyvästit pojallemme.Ja enempää en voi poikani hyväksi enää tehdä koskaan , valitettvasti.
Niin ja lisäksi tietenkin hautapaikka ja kaivuu ja peitto..noin 600-700 euroa..arkkuhautaus.
Ekat 3 vk meni ajaessa sinne sun tänne , puheluita tuli, paljon yli 200 euron kännylasku joka on minulle yli puolet enemmän kuin normaalisti.
Pikaruokiin ja kaikenlaista pientä rekvisiittaa, sukkahousuja , lääkkeitä, valokuvien kehitystä sun muuta..kuukauden tili tuli ja meni, eikä tavallaan näkynyt missään.
En enää ihmettele miksi vanhukset usein säästää ns.hautajaisrahansa itse..taidan tehdä itsekkin niin, ettei jää kenenkään maksettavaksi.
miksi nöin eilen kolarin..paloautoja poliiseja jätesäkin sun muuta..miksi jumala halusi minun nähdä sen??
Onneksi poikaa ei enää ollut, ja jää kai henkiin..miksi???enkä vielä ole oppinut tarpeeksi surusta..??outoa..todella outoa..
Hei Olen menettänyt poikani vuonna 2001 tammikuussa. Hän ei kestänyt tyttöystävän menetystä. Me vanhemmat ja sisarukset emme voineet korvata menetystä. Ikävä on vieläkin ajoin tuskainen, mutta perheen ja ystävien tuella olemme selvinneet. Kuopuksemme oli 2001 12 vuotias,joten oli pakko selvitä arjen asioista. Ilman häntä olisimme vajonneet silloin maan alle. Meillä on mieheni kanssa ollut turva toisistamme. Nyt kun kuopuskin on opiskelemassa ,niin tänä pyhäinpäivänä minulla on suuri ikävä ja kaipuu, mutta elämän on jatkuttava ja asiassa mentävä eteenpäin. Ohjeemme on ollut ettei taaksepäin voi astua ,vaan edestäpäin löytyy elämän onni. M EILLÄ SE ON OLLUT ,TÄMÄ NYT 20 V. kuopus ja 5 lastenlasta 8,6, 2*4 ja 2 vuotiaat. TOIVON SINULLE JAKSAMISTA . VOIT OTTAA YHTEYTTÄ ,JOS KOET ETTÄ VOIN AUTTAA.