Ystäväni kuoli jokin aika sitten yllättäen. Aluksi tuntui, että toipuisin siitä, mutta nyt olen alkanut pelätä kuolemaa. En omaani vaan muiden. Ajattelen jatkuvasti, mitä jos jollekin muulle läheiselle käy samalla tavalla. Pääseekö tästä kuolemanpelosta ikinä eroon? Tuntuu, että en kestäisi jos tämä tilanne toistuisi.
Ystävän kuolema
h3l3na
61301
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
lapseni kuoleman jälkeen en itse enää pelkää.
Itseasiassa puhuin viimeisen vuoden niin paljon kuolemasta ettei se olisi itselleni ollut yllätys jos se olisi ollut minä.Miksi lapseni, sitä en tiedä vielä.Sitä en tiedä mitä ajattelen jos kuolema vie ainoan elossa olevan lapseni, mutta silloin ei ole elämälläni mitään merkitystä enää, ja tuskin psytyn edes ajattelemaan enää silloin..odotamme kuolemaa ja odotimme sitä, mutta se olisi ollut luonnollista, tämä ei ollut sitä, kyse oli lapsesta, terveestä lapsesta.
ainakin toivon niin. Itselläni ei ole lapsia, joten en voi edes kuvitella, millaista on sellainen menetys, jonka olet kokenut. Silti minustakin tuntuu, että elämältä on pudonnut pohja pois ja on vaikeaa aloittaa uudelleen.
Kuolema on niin lopullista. Minun kohdalla ei ollut aikaa jättää hyvästi.Ei sekunttiakaan aikaa hyvästellä tai sanoa edes jotain.En voinnut mitenkään valmistautua. Kaikki oli liian täydellistä hänen kohdalla, tuntuu kun minua rangaistiin jostain, enempää ei äitiä voi rangaista.Jos niin oli, onnistuttiin hyvin.
että sinua olisi rangaistu jostain. Se vain lisää tuskaa. Aluksi itse ajattelin, mitä kaikkea jäi sanomatta, olin aina ajatellut,että sitten vanhoina juttelemme menneistä ajoista, mutta eipä vain käynyt niin. Mennyttä ei voi valitettavasti muuttaa, voi vain toivoa tulevaisuudelta parempaa. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, et ole yksin surusi kanssa, meitä on paljon muitakin. Kiitos, kun vastasit viestiini, se jo antoi toivoa, että maailmassa tapahtuu jotain hyviäkin asioita.
Minä olen aina pelännyt läheisteni menetystä. Ajattelenkin sitä epänormaalin usein. Että mitä jos jotain tapahtuu...pelkään kun läheiseni ovat vaikka laivalla tai lentävät johonkin. Pelkään kun isäni tekee paljon työmatkoja ympäri suomea ja ajaa autolla öisin. Pelkään, että pikkuveljeni saa pahasti köniinsä hilluessaan päissään kaupungilla. Ei tämä siis mitenkään hallitse elämääni...mutta välillä ajattelen läheisteni kuolemaa. että miten selviän.
Uskon ajatusteni liittyvän pikkuveljeni kätkytkuolemaan ollessani 3-vuotias. Hän eli vain 2 päivää, mutta hänestä ehdittiin olla onnellisia. Kuolema oli niin yllättävä...lakkasi vain hengittämästä. Kuolema on ollut niin todellinen asia minulle jo lapsena. Monet ihmiset eivät ole kokeneet muuta menetystä kuin isovanhempiensa. Ja se pystytään jotenkin käsittelemään, koska ikä tuli vastaan. Elimistö ei enää pystynyt toimimaan. Olin 16- vuotias, kun luokkatoverini kuoli moottoripyörä onnettomuudessa. Ja kuukausi sitten 24- vuotiaan työkaverini elämä päättyi. Olen joutunut miettimään kuoleman syitä ja seurauksia niin paljon. Ja kokemaan sen surun. Pakostakin miettii, että mitä sitten tuntee, kun menettää jonkun oikeasti rakkaan ihmisen.
että menetettyään läheisen, tulee pelkotiloja, että mitä jos jollekin muulle käy samalla tavalla tai mitä, jos itse kuolen - miten muut, etenkin lapset, selviävät.
Menetimme mieheni kanssa molempien hyvän ystävän noin reilu vuosi sitten elokuussa. Ystävämme oli 32 vuotias eli koko elämä vielä edessä. Hän kuoli tapaturmaisesti moottoripyöräonnettomuudessa kauniina kesäpäivänä. Hyvästejä ei ehditty jättää, mutta hänestä jäi kaunis muisto elämään ajatuksiimme. Traagiseksi ystävämme kuoleman tekee se, että hänen vanhempansa menettivät jo toisen poikansa ( pikkuveli teki itsemurhan vajaa seitsemän vuotta sitten). Nämä pojat olivat vanhempiensa ainokaiset ja elävät nyt sitten vanhoiksi ilman lapsia ja lapsenlapsia.
Kun sain tiedon ystävän kuolemasta, ensimmäiseksi tuli lamaannus, jonka jälkeen viha elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan ja lopuksi pelko siitä, että mitä jos meille käy noin ( kotona on kaksi pientä poikaa kasvamassa aikuisiksi).
Nyt, kun kuolemasta on reilu vuosi, tunteet ovat tasoittuneet, mutta ajatus menettämisestä livahtaa aina silloin tällöin mieleen. Vuoden varrella on oppinut, että mitään ei pidä pitää itsestäänselvänä ja kaikista yhteisistä hetkistä pitää nauttia. Nukkumaan ei mennä ilman että halitaan ja pussataan ja sanotaan, että rakastetaan. Jos jonain päivänä en enää noita sanoja voisi omille pojilleni sanoa, haluan, että viimeiset sanani heille olisi "Rakastan sinua".