minun äit kuoli vain pari viikkoa ennen joulua, muistan kun äiti puhui samana iltana joulusta että miten tehdään silloin ja kaikkea jouluun liittyvää,
isäni ja äitini asuivat siis erillään, he erosivat jo 4 vuotta ennen äitini kuolemaa, olin mennyt siis saman päivänä kun äitini kuoli isälleni yötä koska oli aiksin koulua ja isän luota oli paljon lyhempi matka kouluun, oli normaali ilta, olin tietokoneella illalla, ja pistin aikasin nukkumaaan, yölä heräsin sitten pikkuvelini itkuun, olin jo siinä vään hämillään kun kuulin olohuoneesta itkua koska pikkuvelini piti olla äidillä yötä, sitten pikkuvelini joona tuli huoneeseen jossa nukkuivat isovelini ja minä, joona itki ja sano: äiti on kuollut. :,( sitten sain shokin en ollut aluksi uskoa, mutta kun isä tuli niin aloin jo pikkuisen uskoa, itkin aivan hirveesti ja rukoilin kokoyön,tähän päivään asti olen surenut, äitini kuoli siis sydämmen pysähdykseen, ja kun isäpuoleni asui koirani kanssa äitini luona, en ole jotenkiuskaltanut mennä isäpuolen nykyiseen kämppään, en ole voinut, tai uskaltanut, en tiiä.. haluaisin mennä.. mut ei se vaan onnistu jonku asian takia, en tiedä. ja kun talvi tulee tulee kokoajan huonompi olo äitin kuolemasta, en tiedä mitä, tehdä olen masentunut ja stressaantunut koulusta ja joka päiväsestä elämästä.. Äiti lepää rauhassa.
Marja-Leena 23.7.1968 -
15.11.2005. :,(
isäni ja äitini asuivat siis erillään, he erosivat jo 4 vuotta ennen äitini kuolemaa, olin mennyt siis saman päivänä kun äitini kuoli isälleni yötä koska oli aiksin koulua ja isän luota oli paljon lyhempi matka kouluun, oli normaali ilta, olin tietokoneella illalla, ja pistin aikasin nukkumaaan, yölä heräsin sitten pikkuvelini itkuun, olin jo siinä vään hämillään kun kuulin olohuoneesta itkua koska pikkuvelini piti olla äidillä yötä, sitten pikkuvelini joona tuli huoneeseen jossa nukkuivat isovelini ja minä, joona itki ja sano: äiti on kuollut. :,( sitten sain shokin en ollut aluksi uskoa, mutta kun isä tuli niin aloin jo pikkuisen uskoa, itkin aivan hirveesti ja rukoilin kokoyön,tähän päivään asti olen surenut, äitini kuoli siis sydämmen pysähdykseen, ja kun isäpuoleni asui koirani kanssa äitini luona, en ole jotenkiuskaltanut mennä isäpuolen nykyiseen kämppään, en ole voinut, tai uskaltanut, en tiiä.. haluaisin mennä.. mut ei se vaan onnistu jonku asian takia, en tiedä. ja kun talvi tulee tulee kokoajan huonompi olo äitin kuolemasta, en tiedä mitä, tehdä olen masentunut ja stressaantunut koulusta ja joka päiväsestä elämästä.. Äiti lepää rauhassa.
Marja-Leena 23.7.1968 -
15.11.2005. :,(
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olipa liikuttava kertomus.
Koita vaan jaksaa eteenpäin.
Onhan sulla sentään muistot ja muu perhe jäljellä.
Kimmo
Hyvin koskettava ja surullinen tarina. Huomioni herätti etenkin äitisi syntymävuotesi joka on sama kuin omani. Niin se vain on arvaamaton tämä elämä, meillä kaikilla on se oma aikamme, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Uskon itse niin, että Luoja on meille sen oman tehtävän jokaiselle laittanut jonka saamme täällä maanpäällä suorittaa ja sitten hän kutsuu meidän pois. Ehkä äitisi tehtävä oli jo suoritettu. Kuolema tuntuu aina luonnollisemmalta kun menettää iäkkään, vanhan ihmisen, mutta kaikki "ennen aikojaan" tapahtuva poistuminen tuntuu ikävälle ja paljon raskaammalle ja etenkin kun on vielä nuoria lapsia jotka jäävät suremaan.
Uskon että surusi helpottaa tästä eteenpäin, ensimmäinen vuosi on se rankin ja sen jälkeen alkaa parempi kausi.
Muistele kaikkia niitä ihania ja mukavia hetkiä äitisi kanssa niin saat niistä voimaa. Sinulla on muita perheenjäseniä jotka myös antavat voimaa, muistelkaa yhdessä äitiänne ja etenkin kaikkea hyvää ja kaunista.
Mene vain sinne isäpuolesi luokse, kerää rohkeutta ja mene tapaamaan häntä. Muista että hänkin varmasti rakasti äitiäsi ja kaipaa ja ikävöi yhtä lailla kuten sinäkin.
Suru, ikävä ja kaipaus helpottaa ajan myötä, muistot jää ja ne säilyy loppuelämän. Vaali niitä mielessäsi ja sydämessäsi.
Samu hei!Otan osaa, menetyksesti on suurin mitä voi olla.Tämä on silti sitä nk. elämää, ja me kaikki, ihan kaikki, myös sinä ja minä, meillekin on jokin päivä määrätty jolloin lähdemme. Kukaan ei tänne jää, ja sille me emme voi mitään.Usko pois että äitisi on nyt hyvässä paikassa, hänen on hyvä olla, ja hän vielä osaltaan tukee sinua kaikessa mitä täällä elämässä teetkin.Voimia Samu, älä emmi hakea apua, on kaikenlaisia ryhmiä joissa voit puhua asiasta toisten kanssa jotka ovat myös menettäneet lähimmäisen. Se auttaa vähän.
kiitos eteenpäin kannustavista kommenteista. :)
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu,menetin molemmat vanhempani alle vuodessa.Äitisi oli minua ainoastaan 2v vanhempi eli nuorena hän kuoli.Onneksi sain pitää omat vanhemmat näin "vanhaksi" asti!!!Kuolema jättää meille kaikille omat arvet ja surut,mutta kun äidin menettää noin nuorena kuin sinä olet,se ei ole oikein.Kauheata sanoa,mutta parhaat ihmiset lähtevät liian nuorena ja emme voi sille mitään,tiemme on kohtalon käsissä.Kunhan vaan muistamme nauttia joka päivästä ja joka hetkestä minkä saamme viettää rakkaittemme seurassa.
Mene vaan rohkeasti isäpuolesi luo,hänkin on surullinen ja puhukaa äidistäsi ja muistelkaa yhteisiä aikoja ja tapahtumia.Äläkä pidä suruasi sisällä vaan anna surun tulla.
Jos jokin asia painaa mieltä,kysele ja itke.
Jaksamista sinulle ja muista että sinullakin on oma suojeluenkeli taivaassa,joka seuraa sinua kulkuasi.(en ole uskovainen)
Hei!
Kiinnitin kirjoituksessasi huomioita siihen, miten paha olo sinulla on ja jotenkin tuli tunne, että olet yksin yrittänyt käsitellä suurta suruasi. Järjestettiinkö teille kriisipalaveria? Onko opettajasi tai kouluterveydenhoitajasi sellainen henkilö, jolle voisit kertoa tunteistasi? He ovat vaitiolovelvollisia ja voivat ohjata sinut esim perheneuvolaan juttelemaan äitisi menetyksestä.
Mieheni kuollessa kuukautta myöhemmin kuin äitisi ja samanikäisenä sydämen vain pysähtyessä, meillä oli lähimpien kesken pari kertaa kriisipalaveri. Vein lapseni myös perheneuvolaan juttelemaan asiasta muutaman kerran, mutta he olivat vielä liian pieniä siihen ja toisaalta heillä ei ainakaan tässä vaiheessa ole tarvetta asian käsittelyyn, koska tekevät sitä minun kanssani.
"Elämä on vain uni. Heräämme siitä jokainen ennemmin tai myöhemmin ja sillä välin jo heränneet rakkaamme vartioivat untamme sänkymme vierellä." Sinunkin äitisi on lähelläsi joka ilta!
Oma äitini kuoli tammikuussa ihan yllättäen. Osasimme kyllä jo odottaa äidin kuolemaa, sillä hän oli jo aika huonossa kunnossa. Silti järkytyin kun tätini soitti ja kertoi ikävät uutiset. Jäimme sitten siskoni kanssa kahdestaan järjestämään äitini asioita kuoleman jälkeen..kun vanhempani olivat jo eronneet kun itse olin vielä pieni. Koko kevät oli kyllä aika rankkaa aikaa, mutta kyllä siitä on jo selvitty pikkuhiljaa. Itselleni on suru tullut vasta näin jälkikäteen..jokainen kun käsittelee oman surun aina omalla tavallaan. Vaikka pahalta tuntuukin, on minulla silti aina äidistäni ne kauniit muistot, jotka lohduttaa. Äitisi on kassasi joka päivä:) Jaksamista sinulle!
joo, mulla alkoi just koulukuraattori, toivottavasti asiat selkenee sen avulla. vaikkka vähän pelottaa et mitä siitä tulee.
Otan osaa suruusi.
kertomuksesi ainakin valaa minuun toivoa että olet jo onneksi löytänyt yhden tien mihin voit purkaa ajatuksiasi.
Minä ainakin jaksan lukea ja kertoa miltä minusta tuntuu, jos se auttaa sinua yhtään , edes pykälän verran eteenpäin.Itselläni on yksi lapsi enää, ja mietin mitä hän ajattelee kun menetti veljensä.Olet hieno ihminen ja äitisi olisi taatusti sinusta ylpeä.
Täällä löytyy varmasti äitejä jotka jaksamme sinua auttaa niin paljon kuin me voidaan.
Toivon toki että saat muualtakin apua.
Iso voimahalaus sinulle.
Tuttu tunne. Itse olin 14v.kun menetin äitini. Jaksoin joten kuten joka päivä käydä koulua kun minun ei tarvinnut selitellä kenellekään mitään. Olin niinkuin sinä, valvoin yöllä ja itkin.Kuitenkin tiedän että on parempi puhua surusta kuin olla yksin sen kanssa.Äitini kuoli myöskin yllättäen. Siitä tultiin kertomaan minulle kouluun. Jäin isäni kanssa kahden koska minulla ei ole sisaruksia.Isä otti asian niin raskaasti että unohti minut surussaan. Olin aivan yksin. Niin minusta ainakin tuntui. Paras ystäväni olikin silloin kultaakin kalliimpi. Toivottavasti sinulla on ystävä jonka kanssa sinä voit asiasta puhua jos et koulukuraattorille tai vastaavalle voi. Olet vielä nuori niinkuin minä silloin. Suru haalistuu ja tilalle tulee ihanat muistot jotka eivät ole enää niin kipeitä kuin alussa. Nyt muistelen äitiäni hyvillä miélin ja kiitollisena että hän oli kanssani edes 14 vuotta.
Sanon saman kuin kaikki muutkin.Ole rohkea ja mene isäpuolesi luokse. Hänkin on menettänyt rakkaan.Tarvitsette molemmat tukea. Tukekaa toinen toistanne niin suru on ehkä puolta kevyempi kantaa.Aika parantaa haavat kuten sananlaskussa sanotaan. Se on totta, tiedän sen kokemuksesta.Jaksamista ja rohkeutta elämään....
Terveisin, kohtalotoveri
Olen todella pahoillani puolestasi. On todellakin suuri vääryys, että äitisi joutui lähtemään. Sitä vääryyttä ei riitä sanat kuvaamaan. Laitoksissa makaa tälläkin hetkellä tuhansa ihmisiä odottamassa kuolemaa, elämäntyönsä tehneitä ja väsyneitä. Kuolemaa ei vain tule - ennen kuin sen aika sitten on. Siinäkin valossa on tosiaan hirvittävää, ettei äitisi saanut elää. Sinulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin tästä asiasta, muista se. Saat olla katkera, pahalla mielellä, saat surra ja itkeä tai vain nukkua jos sinusta siltä tuntuu. Kukaan ei saa viedä sinulta tyhjänpäiväisillä puheilla tai tekopirteillä kehoituksilla suruaikaa pois. Mutta siitä huolimatta elämä jatkuu vielä niin kauan kuin sen on määrä jatkua. On vain mentävä eteenpäin ajan kanssa. Äitisi on aina osa sinua ja sinä kannat hänen muistoaan sisälläsi aina. Sinun tehtävänäsi on tästä lähtien vaalia ja hoitaa sitä muistoa.
Koulu ei tunne armoa, sen tiedän. Sinun olisi hyvä käydä keskustelemassa näistä jonkun ulkopuolisen kanssa, joka on tottunut vanhempansa menettäneen kanssa työskentelyyn.
Samu,
Sinulla on nyt vaikeaa ja pelottaa moni asia. Hyvä että kirjoitit, nyt sait sanottua mitä ajattelet. Se auttaa. Kun kirjoitit nettiin, monet lukevat tekstisi ja ajattelevat sinua lämpimästi. Se tuo sinulle voimia.Äidillesikin voit puhua missä vaan, voit kertoa hänelle salaisuutesi ja surusi. Äiti on sinun oma suojelusenkelisi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää. Nimimerkki Ajattelen sinua
Riipaisevan tuttua... Oma rakas äitini, ainoa perheeni ja omaiseni, kuoli puolitoista kuukautta sitten, pitkän sairauden jälkeen mutta kuitenkin yllättäen. Ensimmäisen kuukauden hoidin käytännön asioita apinan raivolla ja katselin itseäni ulkoapäin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Ei ollut muita tyhjentämässä asuntoa, järjestämässä perunkirjoiusta. Vaikka uuvuin fyysisesti stressistä, ihmettelin itsekin miten olin niin skarppi ja järjissäni.
Nyt kun se työ on loppu, suru on laskeutunut päälleni kuin harmaa huntu. Ilon tunne on kadonnut, mataan elämää päivä kerrallaan eteenpäin. Käsitänkö edes vieläkään mitä tapahtui?
Olen kyllä hakenut ja saanut lääkäriapua ja yritän pitää itsestäni huolen, kehittää tekemistä, tavata ystäviä - mutta tyhjyyttä sisälläni ei poista muu kuin aika, toivottavasti.
Tutulta kuulostaa. Mun äiti kuoli yllättäen viime vuoden tammikuussa. Ehti elää sairastumisensä jälkeen vain 3 päivää. Olin sokissa hautajaisiin asti. Kun oltiin saatu äiti haudattua, viimeinen perheenjäseneni isäpuoleni sairastui seuraavana päivänä ja kuoli tästä 3 viikon kuluttua.
Mulla meni monta kuukautta käytännön asioiden hoitoon. Vasta tämän vuoden puolella olen osannut ruveta suremaan. Sisällä on ahistava olo, hommat kyllä pystyy tekemään mutta jossain sisällä on harmaata ja ahistavaa. Päivittäin tulee kaipuu, vaikka tapahtumista on jo puoltoista vuotta.
Tuttua on sekin,,että pitää kaikki järjestää yksin ja on suvun "vimeinen". Siihenkin menee paljon voimia tottua.
nyt on aikaa kulunu ja olen oppinu käsittelemään surua paremmin, osaan surra silloin kun surettaa, osaan puhua jo jotenki muillekkin tunteista, mutta isäpuolen kanssa en ole vieläkään missään tekemisissä vaikka kuinka yritän, muuten kaikki on paremmpaan päin, toivon joka päivä että isäpuoleni soittaa ja pyytä mut vaikka kahville tai jotain, mut en tiedä haluaako se enää ees olla yhteyksissä, jos isäpuoli vaan haluaa jatkaa elmää unohtamalla kaiken tapahtuneen sillä tavalla että ei mua näe :S, en tiedä, pakko yrittää ottaa joku päivä häneen yhteyttä ja kysyä edes vointia, pakko joskus mutta milloin, miten, ja uskallanko? :S
Moi, tiedän miltä susta tuntuu, mun isä kuoli huhtikuussa 2006. Isä kuoli kaksi päivää myöhemmin kuin oli täyttänyt 55vuotta, kuolinpäivänä piti syödä kakkua jne. Mun vanhemmat olivat hakeneet eroa, äiti asui ja asuu edelleen, toisella paikkakunnalla, toisen miehen luona. me oltiin pikkuveljen kanssa isän kanssa, ja oltiin sillon kun isä kuoli omaan sänkyyn. Isän kuolemasta on 6kuukautta. Isä oli mulle tärkeä ihminen. Isä sanoi edellisenä iltana mulle ja pikkuveljelle, että kyllä me pärjättään, ja huomenna sitten lämmitettään sauna. mutta ei sitten saunottu seuraavana päivänä. nytkin kun kirjotan tätä viestiä niin kyyneleet valuu. :'( Isä sanoi aina, että ei lähde kotoanaan kun on pakko ja jalat edellä, ja niin lähti isä, isä kuoli sydänkohtaukseen. Isää kuvaa kari tapion laulama mun sydämeni tänne jää. kotona jossa isä kuoli, niin tuntee vielä kun isä on ollu täällä. ISÄ 1951-2006
Tänään olin oman äitini hautajaisissa, Ei katso ikää koska surua joutuu käsittelemään. Paha olo ja tyhjyyden tunne on läsnä... En oikein osaa ilmaista itseäni näin sanallisesti, pahalta tuntuu.. Äkkiä oli äitinikin lähtö, jäi sanomatta hyvästit ja muut arkipäivän asiat. Näille emme mitään voi koska korkeampi tahto vie ja ottaa omansa sanomatta etukäteen. Tänään opin jotain todella tärkeää jonka vaimolleni myös sanoin.. "Meidän kyllä täytyy elää ja olla tässä ja tänään koska ikinä ei voi tietää koska aika tulee, mä rakastan sua Vaimo.... ,
Huomenna tehdään asioita jotka tuntuu kaiken tämän jälkeen pieniltä jokapäiväisessä elämässä, mutta lopulta osoittautuu elämän moneksi peruspilariksi. Pois jää turha kiukuttelu, välittämättömyys sekä teennäisyys. Me ollaan tääl vain vähän aikaa joten ottakaa ihmiset huomioon läheiset. Minä itse en ole ollut siskojeni (2kpl) enkä sukuni kanssa tekemisissä pieneen aikaan. On ollut ns. kiireitä ja muuta menoa. Sitten se aika loppui kesken ja jäljelle jää selvittämättömiä asioita....niin minulle kävi äitini kanssa. Lupasin itselleni että sisaruksien kanssa sama ei tule toistumaan. Sovimme jo että seuraavan joulun vietämme yhdessä koska uusi sukupolvi on jäljellä entisten jättäessä maallisen. Tänään voin sanoa että ei tunnu hyvältä sanoa itseänsä suvun päämieheksi 27 vuotiaana. Äidin muistoa kunnioittaen sakke