Kansainvälisyyttä joukossamme

Tatuoitu nainen

Seison parvekkeeni ovella ja unohdun tuijottamaan maisemaa. Taivas on syksyisen tumma, aivan toista kuin kotona, siellä kaukana. Olen alasti. Mietin miltä näyttäisi, jos joku sattuisi katsomaan metsän kätköistä parvekkeella seisovaa alastonta naista. Ajatus antaa minulle voimaa ja tunnen olevani kaunis.

On hiljaista. Katuvalot palavat, niistä kuuluu pieni surina. Minä valun maisemaan, tunnen syksyn surun. Vielä se ei tuoksu ilmassa, eikä kukaan täällä syntynyt ihmettele ollenkaan sitä, että kesäyö voi olla näin tumma. Minulle syksy tulee joka ilta uudestaan. Keltainen valo loistaa katulampuista alaspäin. Asfaltissa on pieniä murtumia.

Murtumat vievät minut menneisyyteen. Olen vuosien päässä, katselen samanlaisia murtumia toisessa tiessä ja sydämeni on yhtä murtunut. Kaukana edessäpäin on valtava valkoinen pilvi, lähempänä sen edessä muutama hyvin tumma, hyvin pieni. Sen näköisinä että ovat matkalla jonnekin.

Ne ovat kuin eri maailmasta. Ehkä ovatkin.

Sen hetken jaoin sellaisen ihmisen kanssa, jota edelleen muistan päivittäin.

Jos kumpikin olisimme pitäneet päiväkirjaa, hänen tarinansa olisi aivan erilainen kuin minun. Tuskin hän edes muistaisi noita pilviä. Minä muistan. Ehkä pilvet kertoivat tulevaisuuteni. Joko niin, että edessäni oli vielä muutamia synkkiä hetkiä ja sen jälkeen valkoista. Niin on käynyt. Tai niin, että musta ja valkoinen pilvi kohtasivat, olivat lähekkäin vähän aikaa ja katosivat sitten omiin maailmoihinsa. Niinkin on käynyt. Koska sadepilvi ja poutapilvi eivät kuulu yhteen, eivät mahdu samalle taivaalle.

En tiedä.

Mitä rakkaus on? Onko se tämä ääretön ikävä edelleen, kaikkien vuosien, tuntien, etäisyyksien ja sanojen jälkeen?

Älä jää odottamaan minua, hän sanoi. Enkä minä jäänyt, sillä en minä tätä tietoisesti valinnut. Olen elänyt hänen jälkeensä, olen jatkanut eteenpäin, olen nähnyt ihmisiä, puhunut ihmisten kanssa, ihastunut ihmisiin. Sitä en tiedä olenko tutustunut hänen jälkeensä kehenkään ja onko kukaan voinut tutustua minuun. Sillä kun pysähdyn hetkeksi kaikki mitä ympärilläni nyt on katoaa ja hän on siinä. Miten voin elää ihmisten kanssa, jos katson heidän lävitsensä menneisyyteen?

Hän ilmestyy eteeni milloin tahansa, yhtä elävänä kuin silloin joskus. Hän on missä tahansa, kahvikupissa, puun lehdellä, bussissa takanani, pilvenhattaralla. Muistot tulevat kuin aallot ja vievät minut mennessään. Minä olen tatuoitu nainen.

Tiedän, että hän ei olisi ylpeä minusta, jos tietäisi minun itkevän hänen takiaan. Suru tulee syvältä, se on menetyksen tuskaa. Usein kyyneleet sekoittuvat nauruun, sillä olen surunkin keskellä onnellinen siitä, että olen tuntenut hänet. Suru on rakkauden hinta. Rakkaus herätti minut eloon ja antoi vahvan otteen elämään. Suru muistuttaa minua rakkaudesta ja tiedän olevani yhä elossa. Ehkä hän antaisi anteeksi, jos tietäisi kuinka tärkeä muisto minulle on, vaikka ei hänelle olisikaan. Voihan olla, että oli tarkoitus, että se muuttaa vain minun elämäni, antaa sille samalla merkityksen ja ottaa sen pois. Ajatus siitä, että sellaista voi kokea vain kerran elämässä tuntuu lohduttomalta. Mitä teen loppuelämälläni, jos hän jäi sinne missä asfaltti oli murtunut?

Tiedän, etteivät ihmiset näe sydämeeni. He eivät voi ymmärtää, enkä sitä vaadikaan. Vaikka en voisi huijata itseäni voisin huijata muita. En kuitenkaan halua elää valheessa. Ehkä siksi elämääni ei ole tullut uutta rakkautta.

Jollakin oudolla tavalla olen silti onnellisempi kuin koskaan. Nyt tiedän eläväni. Palaset ympärilläni ovat loksahtaneet paikoilleen. Tiedän selkeämmin paikkani tässä kuviossa. Tiedän mistä olen tulossa ja olen syvästi onnellinen siitä, että sain kokea sen. Näen tarkemmin, selkeämmin ja lempeämmin. Uskon vahvemmin.



LÖIT KIRVEESI KIVEEN:
EN OLE SE JOKSI LUULIT;
ÄLÄ NIMITTELE ELLET TUNNE VARMASTI:
Ai niin, oletko mahdollisesti adventisti?
Silloin käytöksesi ei olisikaan yllätys.

vastaaminen kirjoitti:

Tatuoitu nainen

Seison parvekkeeni ovella ja unohdun tuijottamaan maisemaa. Taivas on syksyisen tumma, aivan toista kuin kotona, siellä kaukana. Olen alasti. Mietin miltä näyttäisi, jos joku sattuisi katsomaan metsän kätköistä parvekkeella seisovaa alastonta naista. Ajatus antaa minulle voimaa ja tunnen olevani kaunis.

On hiljaista. Katuvalot palavat, niistä kuuluu pieni surina. Minä valun maisemaan, tunnen syksyn surun. Vielä se ei tuoksu ilmassa, eikä kukaan täällä syntynyt ihmettele ollenkaan sitä, että kesäyö voi olla näin tumma. Minulle syksy tulee joka ilta uudestaan. Keltainen valo loistaa katulampuista alaspäin. Asfaltissa on pieniä murtumia.

Murtumat vievät minut menneisyyteen. Olen vuosien päässä, katselen samanlaisia murtumia toisessa tiessä ja sydämeni on yhtä murtunut. Kaukana edessäpäin on valtava valkoinen pilvi, lähempänä sen edessä muutama hyvin tumma, hyvin pieni. Sen näköisinä että ovat matkalla jonnekin.

Ne ovat kuin eri maailmasta. Ehkä ovatkin.

Sen hetken jaoin sellaisen ihmisen kanssa, jota edelleen muistan päivittäin.

Jos kumpikin olisimme pitäneet päiväkirjaa, hänen tarinansa olisi aivan erilainen kuin minun. Tuskin hän edes muistaisi noita pilviä. Minä muistan. Ehkä pilvet kertoivat tulevaisuuteni. Joko niin, että edessäni oli vielä muutamia synkkiä hetkiä ja sen jälkeen valkoista. Niin on käynyt. Tai niin, että musta ja valkoinen pilvi kohtasivat, olivat lähekkäin vähän aikaa ja katosivat sitten omiin maailmoihinsa. Niinkin on käynyt. Koska sadepilvi ja poutapilvi eivät kuulu yhteen, eivät mahdu samalle taivaalle.

En tiedä.

Mitä rakkaus on? Onko se tämä ääretön ikävä edelleen, kaikkien vuosien, tuntien, etäisyyksien ja sanojen jälkeen?

Älä jää odottamaan minua, hän sanoi. Enkä minä jäänyt, sillä en minä tätä tietoisesti valinnut. Olen elänyt hänen jälkeensä, olen jatkanut eteenpäin, olen nähnyt ihmisiä, puhunut ihmisten kanssa, ihastunut ihmisiin. Sitä en tiedä olenko tutustunut hänen jälkeensä kehenkään ja onko kukaan voinut tutustua minuun. Sillä kun pysähdyn hetkeksi kaikki mitä ympärilläni nyt on katoaa ja hän on siinä. Miten voin elää ihmisten kanssa, jos katson heidän lävitsensä menneisyyteen?

Hän ilmestyy eteeni milloin tahansa, yhtä elävänä kuin silloin joskus. Hän on missä tahansa, kahvikupissa, puun lehdellä, bussissa takanani, pilvenhattaralla. Muistot tulevat kuin aallot ja vievät minut mennessään. Minä olen tatuoitu nainen.

Tiedän, että hän ei olisi ylpeä minusta, jos tietäisi minun itkevän hänen takiaan. Suru tulee syvältä, se on menetyksen tuskaa. Usein kyyneleet sekoittuvat nauruun, sillä olen surunkin keskellä onnellinen siitä, että olen tuntenut hänet. Suru on rakkauden hinta. Rakkaus herätti minut eloon ja antoi vahvan otteen elämään. Suru muistuttaa minua rakkaudesta ja tiedän olevani yhä elossa. Ehkä hän antaisi anteeksi, jos tietäisi kuinka tärkeä muisto minulle on, vaikka ei hänelle olisikaan. Voihan olla, että oli tarkoitus, että se muuttaa vain minun elämäni, antaa sille samalla merkityksen ja ottaa sen pois. Ajatus siitä, että sellaista voi kokea vain kerran elämässä tuntuu lohduttomalta. Mitä teen loppuelämälläni, jos hän jäi sinne missä asfaltti oli murtunut?

Tiedän, etteivät ihmiset näe sydämeeni. He eivät voi ymmärtää, enkä sitä vaadikaan. Vaikka en voisi huijata itseäni voisin huijata muita. En kuitenkaan halua elää valheessa. Ehkä siksi elämääni ei ole tullut uutta rakkautta.

Jollakin oudolla tavalla olen silti onnellisempi kuin koskaan. Nyt tiedän eläväni. Palaset ympärilläni ovat loksahtaneet paikoilleen. Tiedän selkeämmin paikkani tässä kuviossa. Tiedän mistä olen tulossa ja olen syvästi onnellinen siitä, että sain kokea sen. Näen tarkemmin, selkeämmin ja lempeämmin. Uskon vahvemmin.



LÖIT KIRVEESI KIVEEN:
EN OLE SE JOKSI LUULIT;
ÄLÄ NIMITTELE ELLET TUNNE VARMASTI:
Ai niin, oletko mahdollisesti adventisti?
Silloin käytöksesi ei olisikaan yllätys.

no ei sitten muuta.