KGB, totuudet julki

"puolueeton" arvostelu by kommari...


:D

Suomen kommunistisen puolueen (SKP), Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelun (KGB) tavoite oli saattaa Suomen työmarkkinat sekasortoon, ajaa Kekkonen nurkkaan sekä siirtää Suomi kommunistien komentoon 1970.

Kevään 1970 eduskuntavaalit, joissa kansanrintamahallituksessa mukana olleet puolueet eli SDP, SKDL, TPSL ja keskustapuolue olivat kärsineet murskatappion, oli syynä tähän vallankumousyritykseen. Kokoomuksen paikkaluku taas oli noussut 37 paikkaan ja SMP:n peräti 18:aan.

Kansanrintamapolitiikka oli 1950-luvun puolivälistä lähtien ollut NKP:n, KGB:n ja SKP keino Suomen valtaamiseksi sisältäpäin, ideologisin ja poliittisin keinoin.

Virolainen asiamies Leo Johannes Meeritz antoi todisteen etsivän keskuspoliisin kuulustelijoille:
- Hän kertoi, että jos venäläiset eivät onnistu valtaamaan Suomea aseellisesti, nämä pyrkivät sotien jälkeen poliittisin keinoin saamaan määräävän aseman Suomen asioista!

Vuoden 1970 maalisvaalien jälkeen Kekkonen yritti seurata vaalitulosta ja antoi hallitustunnustelijan tehtävät tuolloin ulkopoliittisessa paitsiossa olleen kokoomuksen puheenjohtajalle Juha Rihtniemelle.

Idästä tuli kuitenkin ukaasi, jonka mukaan Rihtniemen pääministeriys aiheuttaisi kriisin.

NKP johti Suomen sisäpolitiikkaa keväällä 1970!

(Tästä samasta syystä Suomessa EI VIELÄKÄÄN ole oikeistolaista presidenttiä!!!!)

Samaan aikaan neuvostoliittolaiset vihjasivat haluavansa uudistaa YYA-sopimusta, vaikka sillä oli vielä viisi vuotta voimassaoloaikaa.

- Silloin uhattiin, että jos Kekkonen ei tee tiettyjä koreografisia kuvioita, sopimusta muutetaan niin, että Suomi menettää mahdollisuutensa puolueettomuuspolitiikkaan ja YYA-sopimuksesta tulee liittosopimus.

Tässä tilanteessa Kekkosen oli taivuttava, ja vaalituloksesta huolimatta valtaan tuli uudelleen kansanrintamahallitus. Sitä ja sen pääministeriksi nimitettyä Ahti Karjalaista NKP oli Seppisen mukaan halunnutkin.

Lisäksi NKP:n keskuskomitean kanta oli, että näissä oloissa Suomessa piti aloittaa vallankumouksen valmistelut.

SKP, NKP, Suomen vallankumouksen suunnittelija NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtaja Aleksei Beljakov ja KGB eivät onneksi saaneet Suomea nurin vuosina 1970 ja 1971.

Pääjohtaja M. Koivisto vieraili yksin vaikuttajavakooja Aleksander Hrabskovin kotona. Näin kävi ainakin 3.3.1977. Osoite oli Tehtaankadulla. Koivisto oli liikkeellä klo 19:30. Hän painoi Hrabskovin summeria ja pitkä ilta alkoi. Vielä klo 24:00 Koivisto istui Hrabskovin luona.


Suomen kansa on elänyt pitkään suuressa valheessa ja pimeydessä. Hyvä ettei meitä sentään liitetty neuvostoliitoon.

Venäjän vallankumouksen jälkeen neuvostotasavallan keskeisiä tavoitteita oli levittää kommunismin ja vallankumouksen aatetta kaikkialle.

Neuvostoliiton tehokas tiedustelu- ja vakoilutoiminta tuki tätä tavoitetta.

Salaisessa toiminnassa oli mukana alusta asti tunnettuja suomalaisnimiä, kuten Hella Wuolijoki (vankilasta YLE:n pääjohtajaksi!) ja Hertta Kuusinen (kommunistien keulakuva).

Päätavoite oli Suomen siirtäminen kommunismiin!!!!

Vallankumousstrategian edetessä KGB tunkeutui syvälle suomalaiseenyhteiskuntaan.
Se sai otteeseensa osia keskeisistä puolueista laidasta laitaan.

Pelko leimaantumisesta neuvostovastaiseksi juurtui suomalaiseen politiikkaan.

Vuoden 1948 vallankaappauksen uhka on tunnistettu ja tutkittu.

Vuosina 1970–1972 ja 1976–1977 järjestelmällinen vallankumouksen valmistelu saavutti kuitenkin huippunsa.

1960- ja 1970-lukujen yliopisto- ja tiedemaailma, kulttuurielämä, valtionhallinto ja monet muut tahot joutuivat usein vallankumouksellisen toiminnan välikappaleiksi.

Länteen loikanneen KGB:n upseerin Oleg Gordievskin ja kirjailija Inga Rogatchin viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Sokea peili kerrotaan hurjia tarinoita mm. KGB:n värväämien suomalaisagenttien määrästä.

Teoksen mukaan ”KGB oli Suomessa kuin hallituspuolue”, jolla oli maassamme 91 suomalaista poliittista kätyriä vielä 1980-luvun puolessa välissä.

Nämä poliittiset yhteistyökumppanit olivat korkeissa asemissa, mutta kaikenkaikkiaan KGB:tä avusti 216 maamme kansalaista. Suomessa toimivien agenttien määrä oli yhteensä 376.

Teoksen pääuutiseksi nousee tieto, että SDP:n puheenjohtaja ja pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa kuului ensimmäiseen yhteysluokkaan, joka omasi yhteydet Helsingissä toimivaan KGB:n tiedustelupäällikköön.

Sorsa konsultoi neuvostoliittolaisia myös toimiessaan Sosialistisen Internationaalin aseistariisuntaryhmän johdossa. Sama syyte kohdistetaan myös Willy Brandtiin, joka toimi komitean puheenjohtajana. Päätöslauselmat noudattivatkin Moskovan toivomuksia.

Moskovan tiedetään jo ennestään rahoittaneen suomalaisten kommunistien toimintaa.
Suomen asioiden korkeasta käsittelytasosta kertoo se, että SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen avustuspyyntö päätyi Gorbatshovin käsiteltäväksi.

Teoksessa paljastetaan myös, että Ahti Karjalainen oli KGB:lle hyvä kontakti ja ”oma mies”. KGB:n ulkoisen tiedustelun entinen päällikkö Oleg Galugin on vahvistanut tämän väitteen.

Sokeassa Peilissä paljastetaan, että Karjalaisen operatiivinen salanimi oli ”Rehtori”.

Taneli Kekkosta voi ”jos ketä, kutsua Neuvostoliiton agentiksi”, kerrotaan teoksessa venäläisiin tiedusteluveteraaneihin viitaten.

Gordievsky toteaa, että Koivistoa ei pidetty Moskovassa samalla lailla omana miehenä kuin Urho Kekkosta, Karjalaista tai Paavo Väyrystä. Silti yhteytä pidettiin myös Koivistoon ”kaikilla linjoilla”. Koivisto peri kontaktit edeltäjältään, Väyryseltä. Lausunnossaan Väyrynen myöntää yhteydenpidon.

Neuvostoagentti oli henkilö, joka työskenteli tietoisesti ja kurinalaisesti KGB:n hyväksi työtä sekä noudattaa ohjaajansa ”case officerin” antamia ohjeita. Agentti tapaa kontaktinsa säännöllisesti ja salaa sekä saa palveluksistaan palkkioksi rahaa.

Esimerkkinä mainitaan 1960-luvulla noin 20-vuotiaasta suomalaispoliitikosta (KUKAHAN OLIS??), jonka nimeä ei kuitenkaan mainita. Hän on palvellut KGB:tä jo 30 vuotta ja yhteistyö jatkuu.

Suoranaisesti käskettävistä agenteista erosivat ”luotettavat yhteyshenkilöt”, joita tavattiin säännöllisesti. He hankkivat tarpeellista tietoa ja tekivät propagandaa neuvostotavoitteiden edistämiseksi mm. eri tiedotusvälineissä. Tämä saattoi tapahtua esimerkiksi syöttämällä KGB:n haluamia kohtia televisio-ohjelmiin tai radioreportaaseihin. (Eli kaikki YLEN työntekijät ;P

Kolmannen kategorian muodostivat ”kehiteltävät kohteet”, joita tavattiin ja kestitettiin siinä toivossa, että heidät saataisiin värvätyksi agentiksi tai ainakin luotetuksi yhteyshenkilöksi.

Oli myös ”tuloksettomia kontakteja”, joita tavattiin onnistumatta tavoitteessa. Heitä pidettiin ”virallisina kontakteina” ja heitä oli lukemattomia. Heitä tavattiin yleensä tiedustelutarkoituksissa.

Viides luokka on edelleen suurimpia salaisuuksia. Kyseessä oli ”epävirallinen erityisyhteys”, joihin luokiteltiin vain päätöksenteon kannalta kaikkein keskeisimpiä henkilöitä, kuten presidenttejä.

Lisäksi oli Sudoplatovin teoksessaan kuvaamia ”lepääviä” sabotaasi- ja tiedusteluryhmiä, joita oli tarkoitus käyttää mm. sotatilanteiden syttyessä avainkohteiden tuhoamiseen.

Vuonna 1961 länteen Suomen kautta loikanneen Anatoli Golitsynin vuonna 1984 julkaistuihin muistelmissa Golitsyn nimeää Kustaa Vilkunan (agentti ”Ahti”) ja kuulusteluissaan lisäksi TPSL:n puheenjohtaja Emil Skogin, Aarre Simosen ja poliisikomentaja Gabrielssonin. Yhteysmiehenä toimi myös Eero A. Wuori eli ”Mooses”.

Pääagentti oli kuitenkin presidentti Urho Kekkonen eli agentti ”Timo”, joka oli värvätty jo 1940-luvun lopulla. Jo sota-aikana Kekkonen oli väitteiden mukaan toimittanut suoranaisia sotasalaisuuksia

KGB:n vaikutusvallassa oli myös RKP:n puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson.

KGB-loikkari Mihail Butkovi paljasti 1992 kirjassaan ”KGB Norjassa” yhteyshenkilön ”Juri”. Nyt Norjassa on paljastunut, että ”Juri” oli Norjan työväenpuoluetta edustava pääministeri Thorbjörn Jagland.

Gordievsky paljasti aikanaan norjalaisen Arne Treholtin ja ruotsalaisen Stig Berglingin, jotka molemmat tuomittiin maanpetoksesta. Virossa puolestaan metsästetään edelleenkin innolla entisiä KGB-ilmiantajia. Tuoreimpiin tapauksiin kuuluu Viron parlamentin puhemies Toomas Savi, jonka väitetään toimittaneen KGB:lle tietoja 30 vuoden ajan.

Viron suojelupoliisi KAPO on ryhtynyt julkaisemaan nimilistaa entisistä KGB-miehistä. Listasta on jätetty pois niiden nimet, jotka ovat käyneet tunnustamassa KAPO:lle. Heitä on määräaikaan mennessä ilmoittautunut vain 1100, vaikka kokonaismääräksi on arvioitu kymmeniätuhansia!!!!!

Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala on vähintäänkin epäsuorasti vahvistanut, että erään sisäministeriön alaisessa toimistossa työskennelleen virkamiehen puhelinta salakuunneltiin lainvastaisesti 1960-luvulla. Nevalan mukaan yhteydenpito KGB:hen oli jatkunut ennemmin vuosia kuin kuukaisia ja kysymyksessä oli henkilö, jolla oli pääsy poikkeuksellisen suureen määrään erittäin arkaluontoista ja salaista aineistoa.

Minä kun olen vähän nuorempi (s.1988), niin en oikein tiedä näitä asioita. Eipä mistään kommunismista minun ikäpolveni ole innostunut. Eikä tiedetä Neuvostoliitostakaan juuri. Aika köykäsesti historiantunneilla joskus jotakin. Tai sit oon vaan nukkunut...

Sellainen kuitenkin ihmetyttää, että mitenkä se kommunismi oli sitten joidenkin mielestä niin ihana aate? Ja miten ihmeessä Neuvostoliittoa voitiin ihailla. Eikös siellä ollut asiat aina päin persettä ja ihmisillä kurjaa. Miksi sitä kurjuutta tänne haluttiin? En tajua.