Voisitko kuvitella elämää ilman ajoittaista kipua, surua, tai pettymystä?
Voisiko kuvitella elämän olevan, vain pelkää onnea, täyttymystä, tai huvittelua?
Merkillistä, eikö vain, että epämielyttävät asiat olisi mielyttävämpää ohittaa. Me ihmiset saatamme kokea itsemme jopa jollakin tavoin uhatuiksi, jos keskustelut johtavat syvällisiin kysymyksiin.
Vetäytydymme, mikäli joudumme kohtaamaan tilanteita, jotka koskettavat meissä itsessämme olevia arkoja aiheita. Toisena vaihtoehtona on puolustautuminen. Olemme valmiustilassa kohtaamaan
vaaran, jonka ei todellisuudessa tarvitse olla fyysinen. Voimme yhtälaisesti olla puolustus-, tai
hyökkäysasemissa, vaikka kysymys olisi ennen muuta
asenteistamme, tai varmoina pitämiimme mielipiteisiin.
Tunne koskettaa ensin nahkamme alle ja vasta seuraavaksi järkeily ehtii mukaan.
Tästä seuraa, että valmiustila useinkin värittyy eniten tunteiden kautta.
Muutoin kait saattaisimme ilman kiihkoa ja henkilökohtaisuuksiin menevää tunnelatausta kyetä keskustelemaan mistä tahansa aiheesta.
_vai olenko täysin väärässä:-)?
Voisiko kuvitella elämän olevan, vain pelkää onnea, täyttymystä, tai huvittelua?
Merkillistä, eikö vain, että epämielyttävät asiat olisi mielyttävämpää ohittaa. Me ihmiset saatamme kokea itsemme jopa jollakin tavoin uhatuiksi, jos keskustelut johtavat syvällisiin kysymyksiin.
Vetäytydymme, mikäli joudumme kohtaamaan tilanteita, jotka koskettavat meissä itsessämme olevia arkoja aiheita. Toisena vaihtoehtona on puolustautuminen. Olemme valmiustilassa kohtaamaan
vaaran, jonka ei todellisuudessa tarvitse olla fyysinen. Voimme yhtälaisesti olla puolustus-, tai
hyökkäysasemissa, vaikka kysymys olisi ennen muuta
asenteistamme, tai varmoina pitämiimme mielipiteisiin.
Tunne koskettaa ensin nahkamme alle ja vasta seuraavaksi järkeily ehtii mukaan.
Tästä seuraa, että valmiustila useinkin värittyy eniten tunteiden kautta.
Muutoin kait saattaisimme ilman kiihkoa ja henkilökohtaisuuksiin menevää tunnelatausta kyetä keskustelemaan mistä tahansa aiheesta.
_vai olenko täysin väärässä:-)?
Vastaukset 3
Vanhimmat
just eilen ajattelin, että miksihän ns. arkoina pidettyihin aiheisiin suhtaudutaan niin peläten, - en tiedä oliko oikea sana tässä yhteydessä, mutta minusta se on pelkoa.
Onko se pelkoa kohdata omat tunteemme, - joko kasvatuksen kautta saatujen elämänarvojen, kokemuksen, suvaitsemattomuuden tai muuten vain ennakkoluulojen vällyn alle peitetyt tunteet.
Tuolla myntthonin ketjussa joku ihmetteli kuinka vammaisia hoitava ihminen voi suhtautua, hänen sanojensa mukaan, kylmästi prostituutioon, ja yleensä vammaisten seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseen osto-, sanotaan nyt kaiken uhallakin, "rakkaudella".
Ajattelen tämän asian niin kohdallani, että me heitä hoitavat joudumme kohtaamaan paljaan, ja hyvin aidon ihmisen, ts kaiken inhimillisen mitä tämä yksilö ole ns. sivistyksellä, eikä ehkä muullakaan opilla pystynyt peittämään.
Minulle ainakaan ei ole mikään eteen tuleva inhimillinen kammottavaa, eikä kauhistuttavaa - eikä se suinkaan ole merkki meidän kylmyydestä, vaan me olen realistisia toimijoita siinä heidän keskellään, meidän/minun on pakko olla, tätä työtä ei ehkä voisi muunlainen ihminen tehdäkään.
Mutta hoitavan ihmisen pitää aina ajatella sanotaan nyt asiakaslähtöisesti, kuitenkin omien inhimillisten tuntemustemme pohjalta - ei heillä kaikilla ole sanojakaan.
loppulauseellani sanoa, että esim. kun me vaikka peittelemme heidät nukkumaan, - me lisäämme hänelle vielä villasukat jalkaa, vaikkei hän niitä nimenomaan pysty pyytämään.
Minullakin on jo villasukat yöllä jalassa....:)
..toisen ihmisen tarpeita on joillekin hyvin luontaista. Kuten sen kauniisti sanoit: vaikkei tarpeelle olisi aina sanojakaan.
Varmasti hoitoalan ihmiset näkevät sen kaiken inhimillisen selkeämmin. On ymmärrettävää, kuinka avuttomuuden kohtaaminen saattaa olla jopa peloittavaakin. Lähimmäisen näkeminen alastomuudessa, jossa ei enää kulissit vaikuta, on tietyssä mielessä hätkähdyttävää.
Vakavasti sairaan kohtaaminen saattaa olla tuskastuttavaa. Ihminen, jonkan on tuntenut vahvana ja itsenäisenä onkin muuttunut, kuin vieraaksi ja suhtautuminen voi välittyä tunteena; entäpä jos minä itse olisin tuossa tilassa.
Muistui mieleeni, kun kävimme katsomassa sukulaista, joka oli teholla ja vasta selvinnyt aivokasvain leikkauksesta.
Kuinka hennolle ja pienelle hän näyttikään siinä kaikkien kojeiden, mittareiden ja letkujen keskellä. Hän oli tajuissaan ja silmät auki, muttei kyennyt puhumaan.
Tunsin itseni typeräksi yrittäessäni siinä puhua ja tietämättä olenkaan, mitä hän mahdollisesti ymmärtää.
Tälläinen pysähdyttää. Se saa ajattelemaan, kuinka
haavoittuvia me kaikki lopulta olemme, silloin kun elämä koskettaa.