Lutherin ja Raattaman mukaan SRK:n julkaisemasta kirjasta Aulis Zidbeckin kirjasta:
Ole vapaaksi ostettu Lauma Juhani Raattamaa - opettaja ja sielunhoitaja
Lupasin ennen joulua palata Lutherin ajatuksiin seurakunnasta. Tässä on nyt lainattuna. Lutherille kansankirkko oli lähetyskenttä. Kokonaan tai osittain kirkon sisällä ja veljesseurakunta, tosi uskovien yhteisö, ikään kuin herätysliike, jonka ehtoollisella vain uskovaisten läsnäollessa jaetiin viini ja kalkki tavallisen jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisen pelkän kalkin sijaan. Veljesseurakunnassa käytettiin Lutherin ajatuksen mukaisesti myös sideavaimia( Jeesus antoi päästö- ja sideavaimet Pietarille). Pitkä on lainaus. Lukee ketä kiinnostaa.
III Seurakuntaoppi
Lutherin opetuksen mukaan käytännöllisessä julistuksessa vanhurskauttaminen ja elävä sana liittyvät selvästi ja elimellisesti seurakuntaoppiin. Uskoon tuleva ihminen löytää jo uudestisyntymisen hetkellä itsensä elävästä veljesyhteydestä. Oikeaan seurakuntayhteyteen ei näet tulla yhteenliittymällä, vaan syntymällä.
l. Näkyvä vai näkymätön seurakunta
Reformoidun opin mukaan ei oikea, näkymätön kirkko ole sidottu ulkonaiseen, näkyvään kirkkoon. Pelastus ilmenee näkyvän kirkon ulkopuolellakin. Näkymätön kirkko * perustuu Zwinglin ja Calvinin mukaan pre-destinaatioon.2 Sen muodostavat autuuteen ennakolta valitut. Jumalan armo valinnan toteutumiseen eivät näkyvän seurakunnan välitys ja jäsenyys ole periaattellisesti välttämättömät. Armovalinnan nojalla autuuteen määrätyt ovat etuoikeussuhteessa ulkonaiseen seurakuntaan, jonka perustana on uskovien sisäinen halu liittyä yhteen. Yksityiset uskovat muodostavat siis yhteenliittymisensä kautta näkyvän seurakunnan.3 He ovat tavallaan, voitaisiin sanoa, "seurakunnan äiti". Reformoitu kirkkokäsitys kätkee itseensä lahkolaisuuden ja pirstoutumisen siemenen. Se tapa, millä reformoitu teologia erottaa näkyväisen ja näkymättömän seurakunnan toisistaan, on epäraamatullinen.4
Lutherillakin tavataan käsitteet näkyväinen ja näkymätön kirkko, muttei samassa mielessä kuin Calvinilla. Koska näiden käsitteiden alalla luterilaisuudenkin piirissä on esiintynyt runsaasti sekaannusta ja epäluterilaisia ajatuksia, koetamme lyhyesti selvitellä alkukirkon ja Lutherin kantaa mainittuihin käsitteihin nähden.
Kristus ja seurakunta kuuluvat yhteen
Useat tutkijat ovat tällä vuosisadalla kiinnittäneet huomiota siihen, että alkukristillisyyden käsitystavan mukaan Kristuksen läsnäolo ja armo kohtasivat yksilön vain seurakunnassa ja sen välityksellä. Kristus ja seurakunta kuuluvat yhteen. "Alkukristillisyys elää seurakunta-ajattelussa; Kristusmietiskelyn rinnalle tulee seurakuntamietiskely. Kristus ja seurakunta (ekklesia) ovat käsitteitä, jotka viittaavat toisiinsa ollen niin läheisesti toisiinsa liitetyt, että seurakuntaa nimitetään Kristuksen ruumiiksi." "Kirkko oli jumalallisen Hengen eli Pneuman vaikutusalue. Se, joka
kuului Kristuksen kirkkoon, oli samalla tämän Hengen voimapiirissä."5 "Kristuksen yli-inhimillisen persoonan vastine ei ole yksityinen kristitty, vaan ainoastaan seurakunta."6
Seurakunta kuuluu alkukristillisen käsityksen mukaan itse pelastusoppiin. Yksityisen ihmisen pelastuminen ja seurakuntaan sisälle tuleminen ovat samanaikaisia tapahtumia. Kristuksen lunastuksesta osalliseksi päästyänsä ihminen tulee myös liitetyksi seurakunnan pelastusyhteyteen.7 Eräät 1900-luvun alkupuolen teologit ovat todenneet seurakunta-opinja pelastusopin keskinäisestä yhteydestä: "Pelastus Kristuksen kautta on samalla seurakunnan välittämä pelastus."8 Vielä on osoitettu, että kirkkoisä Cyprianuksen lause: "Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta", on täysin alkukristillisen näkemyksen mukainen.9 Eräs Pietarin kirjeen tutkija on huomauttanut, että kirjeen kirjoittajalle olisi ollut ajatusmahdottomuus, että ihminen olisi voinut olla osallinen uskosta ja pelastuksesta kuulumatta jäsenenä seurakuntaan. Vain se, joka kuuluu Jumalan kansaan, on kristitty.10
Alkukristillistä seurakuntakäsitystä elähdytti läheisenä Kristuksen toisen tulemisen odotus. Kristityt kokivat seurakunnan olemukseltaan yliluonnollis-taivaallisena ja eskatologisena eli viimeisiin tapahtumiin liittyvänä. Seurakunta on täällä alhaalla muukalaisuudessa. Kuitenkin se ilmenee tässä maailmassa täysin todellisena tekijänä. Se ei ole "näkymätön". "Kirkko on pantu tähän maailmaan niinkuin arkki synnin tuhotulvan keskelle. — — — Sama kirkko, joka on taivaallinen ja pre-eksistenttinen eli jo ennen maailman luomista ollut, on myös tämän maan päällä näkyvänä esiintyvä kirkko."" "Seurakunta on siis samanaikaisesti taivaallinen ja maallinen, se on kappale toteutunutta eskatologiaa, eli viimeiset tapahtumat ovat jo alkaneet."12
Seurakunta on sekä näkyvä että näkymätön
Luther on uudistanut alkukristillisen käsityksen seurakunnasta yliluonnollis-taivaallisena, josta hän käyttää sanaa "näkymätön" ja samalla kertaa täysin todellisena eli "näkyvänä". Näkyväinen ja näkymätön seurakunta eivät ole kaksi eri yhteisöä, joista edellinen sulkisi sisäänsä jälkim-mäisen, kuten ortodoksia eli puhdasoppisuus ja sitä seuraava teologia ovat viime aikoihin asti Melanchtonin kalvinisoivan hengen mukaisesti asian käsittäneet.13
Varhemmin ajateltiin Lutherin tarkoittaneen näkyväisellä kirkolla ulkonaista laitos- eli kansankirkkoa14 vastakohtana sen sisällä olevalle usko-
vien näkymättömälle kirkolle.15 Eräs ruotsalainen teologi toteaa, että ortodoksia on näin tekemällään erotuksella näkyvän ja näkymättömän seurakunnan välillä joutunut yksipuolisesti suuntaamaan huomion pois seurakuntaa luovasta sanasta ihmisiin ja heidän ominaisuuksiinsa.16 Lut-herille Kristuksen kirkko on samalla kertaa jotain näkyvää ja näkymätöntä.17
Sama ruotsalainen teologi tulkitsee Lutherin ajatusta syvällisesti: "Epäuskoinen näkee ainoastaan ulkonaisen yhteisön ääriviivat, muttei näe ylipäätään mitään kirkkoa. Kirkko on yksin uskolla käsitettävissä. _ _ _ Mutta uskon silmä näkee valon. - - - Usko näkee kirkon, näkee, että se on todella, kaikesta huolimatta, kirkko, mikä sillä on edessään. Se näkee, kuinka evankeliumi, elävä Jumalan sana suorittaa pysyvällä vireydellä kirkon rakentamistyötään. Lutherin käsityksen mukaan seurakunta pysyy näkymättömänä epäuskoiselle, mutta avautuu Pyhän Hengen kautta uskovalle."18
Asianlaita on alati sama kuin alkukristillisyyden aikana. Juudan kirkon johtajat ja näitä sokeita taluttajia seuranneet ihmisjoukot eivät nähneet apostolisessa seurakunnassa muuta kuin halveksittavan joukon osaksi vaarallisia osaksi säälittäviä kiihkoilijoita, "kansanvillitsijöitä". Mutta niiden kohdalla, joiden silmät Jumala sai avata näkemään tässä samassa ihmisjoukossa pyhän seurakunnan, jossa Poika elää, kuului Vapahtajan sana: "Jokainen joka näkee Pojan ja uskoo hänen päällensä, hänellä pitää ijankaikkinen elämä oleman, ja minä herätän hänen viimeisenä päivänä" (Joh. 6: 40). Eräs saksalainen tutkija, joka on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Lutherin ristin teologiasta, osoittaa, että Luther puhuu kirkon "näkymättömyydestä" yllä esitetyssä mielessä. "Lutherin aikaisimmista myöhäisimpiin kirjoituksiin asti tavataan hänellä ajatus oikean kirkon kätkettynä olemisesta."19
Sama tutkija osoittaa edelleen, että ajatus kirkon salattuna olemisesta ei kuulu suinkaan Lutherilla vain uskonpuhdistusta edeltäneeseen kauteen, vaan olennaisesti itse uskonpuhdistuskauteen.20 Tosi kirkkoa, maailman kalleinta aarretta, ei maailma pidä minkään arvoisena.21 Kristus kätkeytyy yhä edelleen alennuksen ja kärsimyksen muotoon. Siksi kirkkokin^ Kristuksen maan päällä oleva ruumis, on kätketty ja samalla kärsivä kirkko.22 Tämä Lutherin ydinajatus ei ole säilynyt elävänä luterilaisuu-dessa.23 Kuitenkin Luther yhä uudestaan teroittaa, että kärsimys, risti ja maailman pilkka ovat oikean kirkon tunnusmerkkejä.24 Sellainen kirkko, josta tätä ei voida sanoa, ei ole enää Herralleen uskollinen. Tämä ajatus ei ole suinkaan Lutherilla kehällinen, vaan yhteydessä hänen perusnäke-
myksensä, Jumalakuvansa kanssa. Jumala voi ilmoittaa itsensä vain kätkeytyneenä ristin alhaisuuteen ja häpeään.25 Ilmestyessäänkin Jumala on samalla kätketty Jumala. Itsensä ilmoittanut Jumala26 on aina samalla myös salattu Jumala.27 Jumalan lihaksi tuleminen eli inkarnaatio on sellaisenaan samalla kätkeytymistä. Eräässä Lutherin saamassa vuodelta 1517 on seuraava selitys siitä, miksi Jumalan täytyy kätkeytyä: "Ihminen kätkee omansa kieltääkseen sen, Jumala kätkee omansa ilmottaakseen sen."28
Seurakunnan "näkymättömyys" merkitsee siis Lutherilla sitä, että epäusko ja luonnollinen silmä näkevät vain seurakunnan inhimillisen ja erehtyväisen kehyksen, mutta eivät sitä Jumalaa, joka on kätkeytynyt tämän ihmisyyden verhon taakse. Mutta uskon silmä tuntee hänet ja iloitsee.
Mistä usko tuntee seurakunnan? Mikä on Lutherin mukaan oikean seurakunnan tuntomerkki? Kirjassaan "Kirkolliskokouksista ja Kirkosta" Luther luettelee useitakin tuntomerkkejä.29 Nämä tuntomerkit ovat eri arvoisia, koska sana ja sakramentit eroavat muista siinä, että kirkon olemassaolo perustuu niihin.30 Oikeastaan onkin Lutherin mukaan vain yksi täysin varma seurakunnan tuntomerkki:
"Ei ole muita kuin yksi ainoa varma tuntomerkki, josta saatat tietää, missä
Kristus ja hänen kirkkonsa ovat. Se on tämä tähti, pyhä evankeliumi; kaikki muu on pettävää ja harhaanjohtavaa. Mutta siellä, missä evankeliumia julistetaan, siellä tämä tähti loistaa, se on varmaa, siellä myös varmasti löydät kirkon, olkoot sitten vaikka Turkissa, Venäjällä, Böhmissa tahi missä vain Ei ole mahdollista, että Jumalan sana kaikuisi, eikä Jumala, Kristus ja Pyhä Henki kuitenkaan olisi siellä. Toiselta puolen ei ole mahdollista että Jumala, Kristus, Pyhä Henki, Kirkko tahi mitään autuutta olisi siellä, missä ei Jumalan sana kajahda, tapahtukoon siellä muutoin mitä ihmeitä tahansa."31
Siellä, missä Jumalan sanaa oikein julistetaan, siellä usko löytää seurakunnan. Sana tekee kirkon näkyväiseksi. "Ei seurakunnasta nähdä maailmassa muuta kuin sana."32 Kirjassaan "Rooman paavin vallasta" (v. 1520) Luther sanoo muun muassa: "Ne merkit, joista ulkonaisesti voidaan nähdä, missä senkaltainen kirkko maailmassa on, ovat kaste, Herran ehtoollinen ja evankeliumi, mutta ei Rooma, ei yksi tai toinen paikka."33
Hyvä Paimen ja Hänen laumansa kuuluvat yhteen. Missä usko kuulee Hyvän Paimenen äänen evankeliumin oikeana julistuksena, siellä se myös "näkee" seurakunnan, vaikka luonnollinen siinnä samanaikaisesti
näkisi siinä vain ylenkatsetta herättävän joukon tämän maailman vähimpiä. On katsottava Sanaa, ei ihmistä. Tätä Luther aina teroittaa:
"Sana yksistään on se, jota pitää katsoa ja jonka pitää hallita, eikä suinkaan henkilö, joka sanaa julistaa."34
Juhani Raattamaa korostaa kirjoituksissaan seurakunnan alkukristillistä pelastusmerkitystä. Hän puhuu sekä Raamatun että Lutherin hengessä seurakunnasta samanaikaisesti näkyväisenä ja näkymättömänä: "Älkää oudoksuko te uskovaiset. Hamasta Johannes kastajan ajasta niin tähän päivään asti on Kristus ja Hänen laumansa ollut tuntematon maailmalle, niinkuin Herra todistaa: ei maailma teitä tunne."35 Kun Raattamaa opasti kristittyjä Lapin vanhimman ominaisuudessa, hän Lutherin tavoin korosti Sanan arvovaltaa.36
2. Kansankirkko vai veljesseurakunta
Minkälainen oli siis Lutherin seurakunnallinen ihanne? Vastasiko se valtio- ja kansankirkkojärjestelmä, joka tuli toteutetuksi niin sanotuissa luterilaisissa maissa, Lutherin periaatteita ja seurakunnallisia ihanteita? Tähän kysymykseen ovat tutkijat tämän vuosisadan alkukymmeninä antaneet hyvinkin erilaisia vastauksia.
Eräät tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että valtio- ja kansankirkkojärjestelmä vastasi täydelleen Lutherin käsitystä kirkosta ulkonaisesti järjestäytyneenä uskonnollisena yhdyskuntana. Heidän mielestään vapaan veljes-seurakunnan aatteella on Lutherin kehityksessä ollut vain ohimenevä merkitys.37
Toiset tutkijat taas ovat päätelleet, että valtiokirkkojärjestelmä on aivan vastakkainen Lutherin seurakuntaihanteelle, joka tähtäsi vapaisiin tunnustus-seurakuntiin, joihin ei liityttäisi esivallan holhoamana joukkona, vaan evankelisen uskon vakaumuksellisina tunnustajina.38
Uskovien vapaa veljesseurakunta
Vapaaseurakunta-aate on ollut todistettavasti Lutherilla mielessä jo ainakin vuodesta 1522 alkaen vaikuttaen hänen käytännölliseen toimintaansakin hänen puuttuessaan Wittenbergin seurakuntaolojen kehitykseen Wartburgista palattuaan. Luther näet järjesti tällöin erityisiä evankeliseen tapaan kalkin kera vietettäviä ehtoollistilaisuuksia, joihin vain valveutuneet evankeliset seurakuntalaiset kokoontuisivat. Yleisessä kirkkojumalanpalveluksessa sen sijaan vietettiin ehtoollista vanhaan tapaan ilman kalkkia.
Molempien ehtoollisviettojen välistä erotusta oli kuitenkin vaikea ylläpitää ajan pitkään. Pian oli kalkki otettava käytäntöön yleisessä kirkkojumalanpalveluksessakin. Tämän kautta tuhoutui se perustus, jolle veljes-seurakunta oli rakentunut. Tämä herätti huolestumista Lutherissa, sillä suuret joukot tunkeutuivat evankeliselle ehtoolliselle, ei hengellisen nälän ajamina, vaan vanhaa tapaa seuraten.
Estääkseen arvottoman osanoton heräsi Lutherissa ajatus panna toimeen tutkinto ennen ehtoollisen nautitsemista. Näitä ajatuksia hän esittää Kiirastorstai-saarnassaan vuonna 1523 ja laveammin samana vuonna Wittenbergin seurakuntaa varten kirjoittamassaan latinankielisen Messun ja Herran ehtoollisen kaavassa. Papin ei tule tutkia vain kristinopin tietoa, vaan myös elämää ja tapoja, että nekin ovat sopusoinnussa uskontunnustuksen kanssa. "Sillä saatanakin sekä ymmärtää että taitaa puhua kaikesta tästä."39
Tutkinnan jälkeen tulee ehtoollisvieraitten asettua määrätylle paikalle, nimittäin kuoriin alttarin ympärille. Ehtoollinen on osa tunnustuksesta, ja sen kautta kristityt antavat tunnustuksensa Jumalan, enkelien ja ihmisten edessä. Tällaisen joukosta erottamisen kautta on seurakunnalla ja ennen kaikkea ehtoollisvierailla itsellään mahdollisuus pitää silmällä sitä, etteivät arvottomat ole läsnä. Toimenpiteen päätarkoitus oli kyllä ehtoollisen pyhyyden tehostaminen ja suojeleminen, mutta samalla oli hänen ilmeisenä tarkoituksenaan elävän veljesseurakunnan kokoaminen ja vireillä pitäminen. Luther toteaa tästä ehtoollisenvieton järjestelystä: "Niin voimme me lopulta päästä kristilliseen yhtymään (Versamlung), me jotka nyt olemme melkein pakanoita kristillisen nimen varjossa."40
Kun Luther julkaisi vuonna 1526 saksankielistä evankelista jumalanpalvelusjärjestystä esittävän kirjansa, hän kirjoitti teoksen esipuheessa kolmenlaisesta jumalanpalveluksesta. "Saksalaisen Messun"41 esipuhe tarjoaa oivan tilaisuuden tutustua uskonpuhdistajan mielessä noihin aikoihin liikkuneisiin ajatuksiin seurakunnan ja kansankirkon merkityksestä ja keskinäisestä suhteesta. Luther puhuu siinä kahden kansankirkko] jumalanpalveluksen — vuonna 1523 Wittenbergin seurakuntaa varten kirjoitetun latinankielisen viikkojumalanpalveluksenja vuonna 1526 kirjoitetun saksankielisen jumalanpalveluksen — ohella vielä kolmannesta jumalanpalveluksesta, jota hän esittelee seuraavasti:
"Mutta kolmas (jumalanpalvelus) tapa, oikea evankelinen järjestys ei olisi tapahtuva niin julkisesti kaiken kansanjoukossa; vaan niiden, jotka tahtovat tosimielessä olla kristittyjä sekä tunnustaa evankeliumia kädellä ja suulla, tulisi merkityttää nimensä luetteloon ja kokoontua omassa keskuudessaan johonkin kotiin rukoilemaan, lukemaan, kastamaan, sakramenttia nauttimaan ja harjoittamaan muita kristillisiä töitä. Tämän järjestyksen mukaan voitaisiin tuntea, nuhdella, ojentaa, sulkea yhteydestä pois eli panna pannaan Matt. Ev. 18. luvun mukaisesti ne, jotka eivät käyttäytyisi kristillisesti. Siinä (piirissä) voitaisiin myös velvoittaa kristityt yleisesti almun antoon, mikä suoritettaisiin alttiisti ja jaettaisiin köyhien kesken Paavalin esimerkin mukaan 2. Kor. 9. Tässä ei nyt tarvittaisi paljoa eikä lavealti laulua. Tässä voitaisiin — — — kaikki kohdistaa sanan ja rukouksen ja rakkauden harjoitukseen. — — — Lyhyesti, jos olisi tarjolla ihmiset ja henkilöt, jotka todenteolla haluavat olla kristittyjä, olisivat järjestykset ja muodot pian laadittuina!"
Nämä ajatukset kuvastavat johdonmukaisesti Lutherin seurakuntaihannetta.42
Ajatukset uskovien vapaasta veljesseurakunnasta esiintyvät Lutherilla vielä eräässä hänen kirjeessään maaliskuussa 1527. Siinä hän nimenomaan erottaa toisistaan "julkiset kirkkojumalanpalvelustilaisuudet, joissa kristityt ja ei-kristityt seisovat rinnatusten" ja "kristittyjen kokoukset", "joissa kehotetaan, rukoillaan ja rangaistaan oikealla tavalla."43
Suomalainen kirkkohistorioitsija on todennut: "Että Lutherilla oli täysi tosi kysymyksessä, kun hän 'Saksalaisen messun' esipuheessa puhuu vapaitten tunnustusseurakuntien järjestämisestä, näyttää siis ilmeiseltä samoinkuin sekin, ettei se ajatus ollut hänellä vain hetkellinen mieleenjohde tai vain teoreettinen ajatusmahdollisuus."44
Kansankirkko lähetyskenttänä Millainen sitten oli Lutherin suhde kansankirkkojärjestelmään? Oliko hänen suhteensa siihen periaatteessa kielteinen vai myönteinen? Millaiseksi hän jälkimmäisessä tapauksessa ajatteli kansankirkon ja vapaaseurakunnan keskinäisen suhteen? Lutherin kirkollisia kysymyksiä koskevien lausuntojen järjestelmällinen tutkimus aina hänen evankelisen kantansa aikaisimmalta asteelta todistaa, että hän johdonmukaisesti piti kiinni kansankirkkoaatteesta. Lutherin kirja "Saksalaiselle aatelistolle kristillisen tilan parantamisesta" (v. 1520) on "voimakas ilmaus hänen ajatuksestaan kirkon asemasta ja vaikutuksesta koko maan ja kansan elämää kokonaisuudessaan piiriinsä sulkevana kansankirkkona". Myös talonpoikaiskapinan kokemukset osoittivat selvästi Lutherille koko kansan ja etenkin sen syvien kerrosten henkisestä kasvatuksesta huolehtivan lujan kansankirkon välttämättömyyden.45
"Saksalaisen messun" esipuheessa Luther avoimesti ja selvästi tuo ilmi käsityksensä kansankirkon tehtävästä, sen jäsenistön uskonnollisesta yleistasosta sekä kansankirkkoseurakuntien suhteesta vapaisiin ydinseurakuntiin. Selittäessään siinä latinan- ja saksankielisen jumalanpalvelus-järjestyksen46 merkitystä hän kirjoittaa näin:
"Nämä kaksi jumalanpalvelustapaa ovat niin toimitettava, että ne pidetään julkisesti kirkoissa kaiken kansan edessä. Siinä on useita, jotka eivät vielä usko tai ole kristittyjä, vaan suurin osa seisoo siinä töllistellen nähdäkseen jotain uutta, aivan kuin viettäisimme jumalanpalvelusta keskellä turkkilaisia ja pakanoita avoimella paikalla tai kentällä. Sillä täällä ei vielä ole olemassa mitään järjestettyä ja vakiintunutta seurakuntaa, jonka piirissä voitaisiin evankeliumin mukaan hallita kristittyjä; vaan se (yleinen jumalanpalvelus) on julkinen kehoitus uskoon ja kristillisyyteen."
Lutherin sanoista ilmenee, että hän pitää kansankirkkoa olennaisesti sen pakanallisen ympäristön kaltaisena, jonka keskuudessa vanha kirkko eli ja vaikutti. Se on hänestä ennen kaikkea kristikunnan lähetyskenttä ja sen mukaisesti hän arvostelee kansankirkon julkista jumalanpalvelusta. Lutherille pysyy varmana: "Maailma ja kansan suuri joukko ovat ja pysyvät ei-kristittyinä, vaikka ovatkin kastettuja ja kutsutaan kristityiksi."47
Oikean seurakunnan olemukseen kuuluu Lutherin mukaan, että siinä Jumalan sana todella hallitsee, ja että siinä harjoitetaan kristillistä veljes-kuria. Lutherille on luonteenomaista, ettei hän koetakaan toteuttaa seurakuntakuria kansankirkossa, vaan jopa vastustaa sitä: "Henkilökohtainen rankaiseminen ei kuulu tänne (yleiseen jumalanpalvelustilaisuuteen), vaan kristittyjen kokouksiin."48 Hänen mielestään kansankirkolta puuttuvat edellytykset todelliseen evankeliseen seurakuntakuriin. Ulkonaisin pakkokeinoin tästä asiasta huolehtiminen ei ole kirkon, vaan esivallan tehtävä. Hän on tässä päinvastaisella kannalla kuin Calvin.
Edellisestä käy ilmi, että kansankirkko on Lutherille kauttaaltaan lähetys- ja kasvatuslaitos. Eikä tämä ole hänen mielestään mikään ohimenevä tilanne. Sillä persoonallinen uskonelämä ei ole suuren joukon asia. Kansankirkkoseurakunnat eivät sellaisina saatakaan olla seurakunnallisen toiminnan subjekteina eli suorittajina, vaan ne jäävät oleellisesti aina lähetyksen ja kasvatuksen objekteiksi eli kohteiksi. Luther ajattelee ilmeisesti elävän veljesseurakunnanja kansankirkkoseurakunnan välisen suhteen samanlaiseksi kuin uskovaisten messun suhde oli katekumeenien eli kasteoppilaiden messuun vanhassa kirkossa: Ydinseurakunta on
koko uskonnollisen työn toteuttaja. Sen harteilla on ennen kaikkea lähetystyön tekeminen kansankirkon sisällä.
Suomalainen kirkkohistorioitsija on ilmaissut Lutherin ajatukset osuvasti seuraavalla tavalla: "Lutherin sanoista näyttää ilmenevän, ettei hän katsonut kansankirkkoseurakunnanja sen järjestyksen sulkevan pois veljesseurakunta-yhtymää ja sen järjestystä. Vaan hänhän ilmeisesti katsoo niiden edellyttävän ja täydentävän toinen toistaan. Kansankirkon seura-kuntajärjestys on luotu kokoamaan kaiken kansan, joukossa paljon sellaisiakin, jotka eivät vaikka kastettuinakin ole vielä uskoon tulleet tai ole sanan täydessä merkityksessä kristittyjä, mutta jotka juuri sen tähden tarvitsevat tulla evankeliumin sanan vaikutuspiiriin. Sen mukaan kansankirkolla on oleva oleellisesti lähetystyön luontoinen tehtävä ja se on oleva olemukseltaan kasvatuslaitos jäykempine järjestyksineen ja suhteellisesti rajoitettuine vaatimuksineen jäsenistönsä uskonnolliseen ja siveelliseen tasoon nähden. Mutta tällaisen kansankirkon järjestyksen ja kasvatustyön pohjalla vasta on syntyvä edellytykset vapaille veljesseurakuntayhty mille, joissa järjestys on vapaampaa, mutta vaatimukset ankarammat. Päinvastoin taas tietenkin veljespiiri-seurakunta puolestaan oli palveleva kansankirkko-seurakuntaa sen valveutuneena kantajoukkona. Niinpä siis Luther on suunnitellut kirkollista eli seurakunnallista järjestelmää, jossa sekä kansankirkonomainen pitäjäseurakunta että vapaaseurakunta olisivat sisäkkäin toteutetut yhdistettyinä keskinäiseen vuoro-vaikutukseen."49
Juhani Raattamaalla ei kansankirkkoseurakunta, joka sulkee sisäänsä koko pitäjän väestön, ole mikään oikea seurakunta uustestamentillisessa mielessä. Uskovat, Kristuksen hallitsemat sydämet muodostavat tosi-seurakunnan. Toisaalta hän ei myöskään asetu hylkäävälle kannalle kansankirkkojärjestelmään nähden, vaan pitää yhteistyötä kirkon ja herätysliikkeen saarnaajien välillä luonnollisena ja toivottavana asiantilana, joka toteutuikin esimerkiksi Lanna vaaran lähetystoiminnan piirissä Raattamaan seurakunta-ihanteen mukaisesti. Uskova veljesseurakunta kansankirkon elävänä ytimenä ja sen keskuudessa suoritettavan herätys-ja lähetystyön kannattajana ja suorittajana, tämähän ilmeisesti oli Raattaman seurakunnallinen ihanne, jonka toteuttamisessa hän oli vakuutettu seisovansa Lutherin opin linjalla.50
Raattamaa kirjoitti uskovien seurakunnasta kansankirkossa käsitellessään Kuopion piispan Gustaf Johanssonin esittämää arvostelua: "Hän kuuluu tuomitsevan lahkolaisiksi — lutherilaisia seurakuntia ja heränneitä pappeja; vieläpä hän morkkaa Laestadiusta j oukkoinensa, jolle seu-
rakunnalle taivaan valtakunnan avaimet ovat annetut itseltä Herralta Kristukselta, ja käytäntöön pantu jo Laestadiuksen aikana, joita taivaan valtakunnan avaimia pelkäävät suruttomat piispat ja papit, sillä se seurakunta, joka on Pyhästä Hengestä osalliseksi tullut, ei anna avaimia (suruttomille) piispoille ja papeille, mutta yhdistettyinä elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, saattavat kristityt piispat ja papit hoitaa taivaan valtakunnan avaimia; vielä saamavirka elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, tarvitsee käyttää taivaan valtakunnan avaimia."51
Piispa Johanssonin näkemyksiä torjuessaan Raattamaa kirjoitti kristittyjen kirkossa pysymisestä: "Piispa Johansson häpäisee luterilaisia seurakuntia pohjoisessa Suomessa ja Ruotsissa, vieläpä solvaa lahkolaisiksi semmoisia seurakuntia, jotka ovat pysyneet luterilaisen kirkon helmassa. Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."52 Raattamaalla oh kuitenkin piispa Johanssonia kohtaan anteeksiantavainen mieli tämän esittämästä terävästä arvostelusta huolimatta: "Siinä uskossa ja toivossa olemme, ettei pappein päämiehet saa sitä tulta sammuttaa, jonka Jeesus on sytyttänyt. - - - Annan sydämmestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispalleki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laesta-diolaisiksi."53
Kauniisti Raattamaa kuvasi Jumalan valtakunnan kasvua elokuussa 1894 kirjeessään Kaarle Petteri Knuutille: "Monta tuhatta on, jos katselemme itään, länteen, etelään ja pohjoseen, jotka kiittävät Jumalaa, että ovat saaneet opettajia vieläpä pappeja, jotka jatkavat provasti Laestadiuksen työtä pohjanmaalla ja kaunistavat luteerilaista kirkkoa puhtaalla opilla ja puhtaalla elämällä."54
Ole vapaaksi ostettu Lauma Juhani Raattamaa - opettaja ja sielunhoitaja
Lupasin ennen joulua palata Lutherin ajatuksiin seurakunnasta. Tässä on nyt lainattuna. Lutherille kansankirkko oli lähetyskenttä. Kokonaan tai osittain kirkon sisällä ja veljesseurakunta, tosi uskovien yhteisö, ikään kuin herätysliike, jonka ehtoollisella vain uskovaisten läsnäollessa jaetiin viini ja kalkki tavallisen jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisen pelkän kalkin sijaan. Veljesseurakunnassa käytettiin Lutherin ajatuksen mukaisesti myös sideavaimia( Jeesus antoi päästö- ja sideavaimet Pietarille). Pitkä on lainaus. Lukee ketä kiinnostaa.
III Seurakuntaoppi
Lutherin opetuksen mukaan käytännöllisessä julistuksessa vanhurskauttaminen ja elävä sana liittyvät selvästi ja elimellisesti seurakuntaoppiin. Uskoon tuleva ihminen löytää jo uudestisyntymisen hetkellä itsensä elävästä veljesyhteydestä. Oikeaan seurakuntayhteyteen ei näet tulla yhteenliittymällä, vaan syntymällä.
l. Näkyvä vai näkymätön seurakunta
Reformoidun opin mukaan ei oikea, näkymätön kirkko ole sidottu ulkonaiseen, näkyvään kirkkoon. Pelastus ilmenee näkyvän kirkon ulkopuolellakin. Näkymätön kirkko * perustuu Zwinglin ja Calvinin mukaan pre-destinaatioon.2 Sen muodostavat autuuteen ennakolta valitut. Jumalan armo valinnan toteutumiseen eivät näkyvän seurakunnan välitys ja jäsenyys ole periaattellisesti välttämättömät. Armovalinnan nojalla autuuteen määrätyt ovat etuoikeussuhteessa ulkonaiseen seurakuntaan, jonka perustana on uskovien sisäinen halu liittyä yhteen. Yksityiset uskovat muodostavat siis yhteenliittymisensä kautta näkyvän seurakunnan.3 He ovat tavallaan, voitaisiin sanoa, "seurakunnan äiti". Reformoitu kirkkokäsitys kätkee itseensä lahkolaisuuden ja pirstoutumisen siemenen. Se tapa, millä reformoitu teologia erottaa näkyväisen ja näkymättömän seurakunnan toisistaan, on epäraamatullinen.4
Lutherillakin tavataan käsitteet näkyväinen ja näkymätön kirkko, muttei samassa mielessä kuin Calvinilla. Koska näiden käsitteiden alalla luterilaisuudenkin piirissä on esiintynyt runsaasti sekaannusta ja epäluterilaisia ajatuksia, koetamme lyhyesti selvitellä alkukirkon ja Lutherin kantaa mainittuihin käsitteihin nähden.
Kristus ja seurakunta kuuluvat yhteen
Useat tutkijat ovat tällä vuosisadalla kiinnittäneet huomiota siihen, että alkukristillisyyden käsitystavan mukaan Kristuksen läsnäolo ja armo kohtasivat yksilön vain seurakunnassa ja sen välityksellä. Kristus ja seurakunta kuuluvat yhteen. "Alkukristillisyys elää seurakunta-ajattelussa; Kristusmietiskelyn rinnalle tulee seurakuntamietiskely. Kristus ja seurakunta (ekklesia) ovat käsitteitä, jotka viittaavat toisiinsa ollen niin läheisesti toisiinsa liitetyt, että seurakuntaa nimitetään Kristuksen ruumiiksi." "Kirkko oli jumalallisen Hengen eli Pneuman vaikutusalue. Se, joka
kuului Kristuksen kirkkoon, oli samalla tämän Hengen voimapiirissä."5 "Kristuksen yli-inhimillisen persoonan vastine ei ole yksityinen kristitty, vaan ainoastaan seurakunta."6
Seurakunta kuuluu alkukristillisen käsityksen mukaan itse pelastusoppiin. Yksityisen ihmisen pelastuminen ja seurakuntaan sisälle tuleminen ovat samanaikaisia tapahtumia. Kristuksen lunastuksesta osalliseksi päästyänsä ihminen tulee myös liitetyksi seurakunnan pelastusyhteyteen.7 Eräät 1900-luvun alkupuolen teologit ovat todenneet seurakunta-opinja pelastusopin keskinäisestä yhteydestä: "Pelastus Kristuksen kautta on samalla seurakunnan välittämä pelastus."8 Vielä on osoitettu, että kirkkoisä Cyprianuksen lause: "Seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta", on täysin alkukristillisen näkemyksen mukainen.9 Eräs Pietarin kirjeen tutkija on huomauttanut, että kirjeen kirjoittajalle olisi ollut ajatusmahdottomuus, että ihminen olisi voinut olla osallinen uskosta ja pelastuksesta kuulumatta jäsenenä seurakuntaan. Vain se, joka kuuluu Jumalan kansaan, on kristitty.10
Alkukristillistä seurakuntakäsitystä elähdytti läheisenä Kristuksen toisen tulemisen odotus. Kristityt kokivat seurakunnan olemukseltaan yliluonnollis-taivaallisena ja eskatologisena eli viimeisiin tapahtumiin liittyvänä. Seurakunta on täällä alhaalla muukalaisuudessa. Kuitenkin se ilmenee tässä maailmassa täysin todellisena tekijänä. Se ei ole "näkymätön". "Kirkko on pantu tähän maailmaan niinkuin arkki synnin tuhotulvan keskelle. — — — Sama kirkko, joka on taivaallinen ja pre-eksistenttinen eli jo ennen maailman luomista ollut, on myös tämän maan päällä näkyvänä esiintyvä kirkko."" "Seurakunta on siis samanaikaisesti taivaallinen ja maallinen, se on kappale toteutunutta eskatologiaa, eli viimeiset tapahtumat ovat jo alkaneet."12
Seurakunta on sekä näkyvä että näkymätön
Luther on uudistanut alkukristillisen käsityksen seurakunnasta yliluonnollis-taivaallisena, josta hän käyttää sanaa "näkymätön" ja samalla kertaa täysin todellisena eli "näkyvänä". Näkyväinen ja näkymätön seurakunta eivät ole kaksi eri yhteisöä, joista edellinen sulkisi sisäänsä jälkim-mäisen, kuten ortodoksia eli puhdasoppisuus ja sitä seuraava teologia ovat viime aikoihin asti Melanchtonin kalvinisoivan hengen mukaisesti asian käsittäneet.13
Varhemmin ajateltiin Lutherin tarkoittaneen näkyväisellä kirkolla ulkonaista laitos- eli kansankirkkoa14 vastakohtana sen sisällä olevalle usko-
vien näkymättömälle kirkolle.15 Eräs ruotsalainen teologi toteaa, että ortodoksia on näin tekemällään erotuksella näkyvän ja näkymättömän seurakunnan välillä joutunut yksipuolisesti suuntaamaan huomion pois seurakuntaa luovasta sanasta ihmisiin ja heidän ominaisuuksiinsa.16 Lut-herille Kristuksen kirkko on samalla kertaa jotain näkyvää ja näkymätöntä.17
Sama ruotsalainen teologi tulkitsee Lutherin ajatusta syvällisesti: "Epäuskoinen näkee ainoastaan ulkonaisen yhteisön ääriviivat, muttei näe ylipäätään mitään kirkkoa. Kirkko on yksin uskolla käsitettävissä. _ _ _ Mutta uskon silmä näkee valon. - - - Usko näkee kirkon, näkee, että se on todella, kaikesta huolimatta, kirkko, mikä sillä on edessään. Se näkee, kuinka evankeliumi, elävä Jumalan sana suorittaa pysyvällä vireydellä kirkon rakentamistyötään. Lutherin käsityksen mukaan seurakunta pysyy näkymättömänä epäuskoiselle, mutta avautuu Pyhän Hengen kautta uskovalle."18
Asianlaita on alati sama kuin alkukristillisyyden aikana. Juudan kirkon johtajat ja näitä sokeita taluttajia seuranneet ihmisjoukot eivät nähneet apostolisessa seurakunnassa muuta kuin halveksittavan joukon osaksi vaarallisia osaksi säälittäviä kiihkoilijoita, "kansanvillitsijöitä". Mutta niiden kohdalla, joiden silmät Jumala sai avata näkemään tässä samassa ihmisjoukossa pyhän seurakunnan, jossa Poika elää, kuului Vapahtajan sana: "Jokainen joka näkee Pojan ja uskoo hänen päällensä, hänellä pitää ijankaikkinen elämä oleman, ja minä herätän hänen viimeisenä päivänä" (Joh. 6: 40). Eräs saksalainen tutkija, joka on kirjoittanut ansiokkaan teoksen Lutherin ristin teologiasta, osoittaa, että Luther puhuu kirkon "näkymättömyydestä" yllä esitetyssä mielessä. "Lutherin aikaisimmista myöhäisimpiin kirjoituksiin asti tavataan hänellä ajatus oikean kirkon kätkettynä olemisesta."19
Sama tutkija osoittaa edelleen, että ajatus kirkon salattuna olemisesta ei kuulu suinkaan Lutherilla vain uskonpuhdistusta edeltäneeseen kauteen, vaan olennaisesti itse uskonpuhdistuskauteen.20 Tosi kirkkoa, maailman kalleinta aarretta, ei maailma pidä minkään arvoisena.21 Kristus kätkeytyy yhä edelleen alennuksen ja kärsimyksen muotoon. Siksi kirkkokin^ Kristuksen maan päällä oleva ruumis, on kätketty ja samalla kärsivä kirkko.22 Tämä Lutherin ydinajatus ei ole säilynyt elävänä luterilaisuu-dessa.23 Kuitenkin Luther yhä uudestaan teroittaa, että kärsimys, risti ja maailman pilkka ovat oikean kirkon tunnusmerkkejä.24 Sellainen kirkko, josta tätä ei voida sanoa, ei ole enää Herralleen uskollinen. Tämä ajatus ei ole suinkaan Lutherilla kehällinen, vaan yhteydessä hänen perusnäke-
myksensä, Jumalakuvansa kanssa. Jumala voi ilmoittaa itsensä vain kätkeytyneenä ristin alhaisuuteen ja häpeään.25 Ilmestyessäänkin Jumala on samalla kätketty Jumala. Itsensä ilmoittanut Jumala26 on aina samalla myös salattu Jumala.27 Jumalan lihaksi tuleminen eli inkarnaatio on sellaisenaan samalla kätkeytymistä. Eräässä Lutherin saamassa vuodelta 1517 on seuraava selitys siitä, miksi Jumalan täytyy kätkeytyä: "Ihminen kätkee omansa kieltääkseen sen, Jumala kätkee omansa ilmottaakseen sen."28
Seurakunnan "näkymättömyys" merkitsee siis Lutherilla sitä, että epäusko ja luonnollinen silmä näkevät vain seurakunnan inhimillisen ja erehtyväisen kehyksen, mutta eivät sitä Jumalaa, joka on kätkeytynyt tämän ihmisyyden verhon taakse. Mutta uskon silmä tuntee hänet ja iloitsee.
Mistä usko tuntee seurakunnan? Mikä on Lutherin mukaan oikean seurakunnan tuntomerkki? Kirjassaan "Kirkolliskokouksista ja Kirkosta" Luther luettelee useitakin tuntomerkkejä.29 Nämä tuntomerkit ovat eri arvoisia, koska sana ja sakramentit eroavat muista siinä, että kirkon olemassaolo perustuu niihin.30 Oikeastaan onkin Lutherin mukaan vain yksi täysin varma seurakunnan tuntomerkki:
"Ei ole muita kuin yksi ainoa varma tuntomerkki, josta saatat tietää, missä
Kristus ja hänen kirkkonsa ovat. Se on tämä tähti, pyhä evankeliumi; kaikki muu on pettävää ja harhaanjohtavaa. Mutta siellä, missä evankeliumia julistetaan, siellä tämä tähti loistaa, se on varmaa, siellä myös varmasti löydät kirkon, olkoot sitten vaikka Turkissa, Venäjällä, Böhmissa tahi missä vain Ei ole mahdollista, että Jumalan sana kaikuisi, eikä Jumala, Kristus ja Pyhä Henki kuitenkaan olisi siellä. Toiselta puolen ei ole mahdollista että Jumala, Kristus, Pyhä Henki, Kirkko tahi mitään autuutta olisi siellä, missä ei Jumalan sana kajahda, tapahtukoon siellä muutoin mitä ihmeitä tahansa."31
Siellä, missä Jumalan sanaa oikein julistetaan, siellä usko löytää seurakunnan. Sana tekee kirkon näkyväiseksi. "Ei seurakunnasta nähdä maailmassa muuta kuin sana."32 Kirjassaan "Rooman paavin vallasta" (v. 1520) Luther sanoo muun muassa: "Ne merkit, joista ulkonaisesti voidaan nähdä, missä senkaltainen kirkko maailmassa on, ovat kaste, Herran ehtoollinen ja evankeliumi, mutta ei Rooma, ei yksi tai toinen paikka."33
Hyvä Paimen ja Hänen laumansa kuuluvat yhteen. Missä usko kuulee Hyvän Paimenen äänen evankeliumin oikeana julistuksena, siellä se myös "näkee" seurakunnan, vaikka luonnollinen siinnä samanaikaisesti
näkisi siinä vain ylenkatsetta herättävän joukon tämän maailman vähimpiä. On katsottava Sanaa, ei ihmistä. Tätä Luther aina teroittaa:
"Sana yksistään on se, jota pitää katsoa ja jonka pitää hallita, eikä suinkaan henkilö, joka sanaa julistaa."34
Juhani Raattamaa korostaa kirjoituksissaan seurakunnan alkukristillistä pelastusmerkitystä. Hän puhuu sekä Raamatun että Lutherin hengessä seurakunnasta samanaikaisesti näkyväisenä ja näkymättömänä: "Älkää oudoksuko te uskovaiset. Hamasta Johannes kastajan ajasta niin tähän päivään asti on Kristus ja Hänen laumansa ollut tuntematon maailmalle, niinkuin Herra todistaa: ei maailma teitä tunne."35 Kun Raattamaa opasti kristittyjä Lapin vanhimman ominaisuudessa, hän Lutherin tavoin korosti Sanan arvovaltaa.36
2. Kansankirkko vai veljesseurakunta
Minkälainen oli siis Lutherin seurakunnallinen ihanne? Vastasiko se valtio- ja kansankirkkojärjestelmä, joka tuli toteutetuksi niin sanotuissa luterilaisissa maissa, Lutherin periaatteita ja seurakunnallisia ihanteita? Tähän kysymykseen ovat tutkijat tämän vuosisadan alkukymmeninä antaneet hyvinkin erilaisia vastauksia.
Eräät tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että valtio- ja kansankirkkojärjestelmä vastasi täydelleen Lutherin käsitystä kirkosta ulkonaisesti järjestäytyneenä uskonnollisena yhdyskuntana. Heidän mielestään vapaan veljes-seurakunnan aatteella on Lutherin kehityksessä ollut vain ohimenevä merkitys.37
Toiset tutkijat taas ovat päätelleet, että valtiokirkkojärjestelmä on aivan vastakkainen Lutherin seurakuntaihanteelle, joka tähtäsi vapaisiin tunnustus-seurakuntiin, joihin ei liityttäisi esivallan holhoamana joukkona, vaan evankelisen uskon vakaumuksellisina tunnustajina.38
Uskovien vapaa veljesseurakunta
Vapaaseurakunta-aate on ollut todistettavasti Lutherilla mielessä jo ainakin vuodesta 1522 alkaen vaikuttaen hänen käytännölliseen toimintaansakin hänen puuttuessaan Wittenbergin seurakuntaolojen kehitykseen Wartburgista palattuaan. Luther näet järjesti tällöin erityisiä evankeliseen tapaan kalkin kera vietettäviä ehtoollistilaisuuksia, joihin vain valveutuneet evankeliset seurakuntalaiset kokoontuisivat. Yleisessä kirkkojumalanpalveluksessa sen sijaan vietettiin ehtoollista vanhaan tapaan ilman kalkkia.
Molempien ehtoollisviettojen välistä erotusta oli kuitenkin vaikea ylläpitää ajan pitkään. Pian oli kalkki otettava käytäntöön yleisessä kirkkojumalanpalveluksessakin. Tämän kautta tuhoutui se perustus, jolle veljes-seurakunta oli rakentunut. Tämä herätti huolestumista Lutherissa, sillä suuret joukot tunkeutuivat evankeliselle ehtoolliselle, ei hengellisen nälän ajamina, vaan vanhaa tapaa seuraten.
Estääkseen arvottoman osanoton heräsi Lutherissa ajatus panna toimeen tutkinto ennen ehtoollisen nautitsemista. Näitä ajatuksia hän esittää Kiirastorstai-saarnassaan vuonna 1523 ja laveammin samana vuonna Wittenbergin seurakuntaa varten kirjoittamassaan latinankielisen Messun ja Herran ehtoollisen kaavassa. Papin ei tule tutkia vain kristinopin tietoa, vaan myös elämää ja tapoja, että nekin ovat sopusoinnussa uskontunnustuksen kanssa. "Sillä saatanakin sekä ymmärtää että taitaa puhua kaikesta tästä."39
Tutkinnan jälkeen tulee ehtoollisvieraitten asettua määrätylle paikalle, nimittäin kuoriin alttarin ympärille. Ehtoollinen on osa tunnustuksesta, ja sen kautta kristityt antavat tunnustuksensa Jumalan, enkelien ja ihmisten edessä. Tällaisen joukosta erottamisen kautta on seurakunnalla ja ennen kaikkea ehtoollisvierailla itsellään mahdollisuus pitää silmällä sitä, etteivät arvottomat ole läsnä. Toimenpiteen päätarkoitus oli kyllä ehtoollisen pyhyyden tehostaminen ja suojeleminen, mutta samalla oli hänen ilmeisenä tarkoituksenaan elävän veljesseurakunnan kokoaminen ja vireillä pitäminen. Luther toteaa tästä ehtoollisenvieton järjestelystä: "Niin voimme me lopulta päästä kristilliseen yhtymään (Versamlung), me jotka nyt olemme melkein pakanoita kristillisen nimen varjossa."40
Kun Luther julkaisi vuonna 1526 saksankielistä evankelista jumalanpalvelusjärjestystä esittävän kirjansa, hän kirjoitti teoksen esipuheessa kolmenlaisesta jumalanpalveluksesta. "Saksalaisen Messun"41 esipuhe tarjoaa oivan tilaisuuden tutustua uskonpuhdistajan mielessä noihin aikoihin liikkuneisiin ajatuksiin seurakunnan ja kansankirkon merkityksestä ja keskinäisestä suhteesta. Luther puhuu siinä kahden kansankirkko] jumalanpalveluksen — vuonna 1523 Wittenbergin seurakuntaa varten kirjoitetun latinankielisen viikkojumalanpalveluksenja vuonna 1526 kirjoitetun saksankielisen jumalanpalveluksen — ohella vielä kolmannesta jumalanpalveluksesta, jota hän esittelee seuraavasti:
"Mutta kolmas (jumalanpalvelus) tapa, oikea evankelinen järjestys ei olisi tapahtuva niin julkisesti kaiken kansanjoukossa; vaan niiden, jotka tahtovat tosimielessä olla kristittyjä sekä tunnustaa evankeliumia kädellä ja suulla, tulisi merkityttää nimensä luetteloon ja kokoontua omassa keskuudessaan johonkin kotiin rukoilemaan, lukemaan, kastamaan, sakramenttia nauttimaan ja harjoittamaan muita kristillisiä töitä. Tämän järjestyksen mukaan voitaisiin tuntea, nuhdella, ojentaa, sulkea yhteydestä pois eli panna pannaan Matt. Ev. 18. luvun mukaisesti ne, jotka eivät käyttäytyisi kristillisesti. Siinä (piirissä) voitaisiin myös velvoittaa kristityt yleisesti almun antoon, mikä suoritettaisiin alttiisti ja jaettaisiin köyhien kesken Paavalin esimerkin mukaan 2. Kor. 9. Tässä ei nyt tarvittaisi paljoa eikä lavealti laulua. Tässä voitaisiin — — — kaikki kohdistaa sanan ja rukouksen ja rakkauden harjoitukseen. — — — Lyhyesti, jos olisi tarjolla ihmiset ja henkilöt, jotka todenteolla haluavat olla kristittyjä, olisivat järjestykset ja muodot pian laadittuina!"
Nämä ajatukset kuvastavat johdonmukaisesti Lutherin seurakuntaihannetta.42
Ajatukset uskovien vapaasta veljesseurakunnasta esiintyvät Lutherilla vielä eräässä hänen kirjeessään maaliskuussa 1527. Siinä hän nimenomaan erottaa toisistaan "julkiset kirkkojumalanpalvelustilaisuudet, joissa kristityt ja ei-kristityt seisovat rinnatusten" ja "kristittyjen kokoukset", "joissa kehotetaan, rukoillaan ja rangaistaan oikealla tavalla."43
Suomalainen kirkkohistorioitsija on todennut: "Että Lutherilla oli täysi tosi kysymyksessä, kun hän 'Saksalaisen messun' esipuheessa puhuu vapaitten tunnustusseurakuntien järjestämisestä, näyttää siis ilmeiseltä samoinkuin sekin, ettei se ajatus ollut hänellä vain hetkellinen mieleenjohde tai vain teoreettinen ajatusmahdollisuus."44
Kansankirkko lähetyskenttänä Millainen sitten oli Lutherin suhde kansankirkkojärjestelmään? Oliko hänen suhteensa siihen periaatteessa kielteinen vai myönteinen? Millaiseksi hän jälkimmäisessä tapauksessa ajatteli kansankirkon ja vapaaseurakunnan keskinäisen suhteen? Lutherin kirkollisia kysymyksiä koskevien lausuntojen järjestelmällinen tutkimus aina hänen evankelisen kantansa aikaisimmalta asteelta todistaa, että hän johdonmukaisesti piti kiinni kansankirkkoaatteesta. Lutherin kirja "Saksalaiselle aatelistolle kristillisen tilan parantamisesta" (v. 1520) on "voimakas ilmaus hänen ajatuksestaan kirkon asemasta ja vaikutuksesta koko maan ja kansan elämää kokonaisuudessaan piiriinsä sulkevana kansankirkkona". Myös talonpoikaiskapinan kokemukset osoittivat selvästi Lutherille koko kansan ja etenkin sen syvien kerrosten henkisestä kasvatuksesta huolehtivan lujan kansankirkon välttämättömyyden.45
"Saksalaisen messun" esipuheessa Luther avoimesti ja selvästi tuo ilmi käsityksensä kansankirkon tehtävästä, sen jäsenistön uskonnollisesta yleistasosta sekä kansankirkkoseurakuntien suhteesta vapaisiin ydinseurakuntiin. Selittäessään siinä latinan- ja saksankielisen jumalanpalvelus-järjestyksen46 merkitystä hän kirjoittaa näin:
"Nämä kaksi jumalanpalvelustapaa ovat niin toimitettava, että ne pidetään julkisesti kirkoissa kaiken kansan edessä. Siinä on useita, jotka eivät vielä usko tai ole kristittyjä, vaan suurin osa seisoo siinä töllistellen nähdäkseen jotain uutta, aivan kuin viettäisimme jumalanpalvelusta keskellä turkkilaisia ja pakanoita avoimella paikalla tai kentällä. Sillä täällä ei vielä ole olemassa mitään järjestettyä ja vakiintunutta seurakuntaa, jonka piirissä voitaisiin evankeliumin mukaan hallita kristittyjä; vaan se (yleinen jumalanpalvelus) on julkinen kehoitus uskoon ja kristillisyyteen."
Lutherin sanoista ilmenee, että hän pitää kansankirkkoa olennaisesti sen pakanallisen ympäristön kaltaisena, jonka keskuudessa vanha kirkko eli ja vaikutti. Se on hänestä ennen kaikkea kristikunnan lähetyskenttä ja sen mukaisesti hän arvostelee kansankirkon julkista jumalanpalvelusta. Lutherille pysyy varmana: "Maailma ja kansan suuri joukko ovat ja pysyvät ei-kristittyinä, vaikka ovatkin kastettuja ja kutsutaan kristityiksi."47
Oikean seurakunnan olemukseen kuuluu Lutherin mukaan, että siinä Jumalan sana todella hallitsee, ja että siinä harjoitetaan kristillistä veljes-kuria. Lutherille on luonteenomaista, ettei hän koetakaan toteuttaa seurakuntakuria kansankirkossa, vaan jopa vastustaa sitä: "Henkilökohtainen rankaiseminen ei kuulu tänne (yleiseen jumalanpalvelustilaisuuteen), vaan kristittyjen kokouksiin."48 Hänen mielestään kansankirkolta puuttuvat edellytykset todelliseen evankeliseen seurakuntakuriin. Ulkonaisin pakkokeinoin tästä asiasta huolehtiminen ei ole kirkon, vaan esivallan tehtävä. Hän on tässä päinvastaisella kannalla kuin Calvin.
Edellisestä käy ilmi, että kansankirkko on Lutherille kauttaaltaan lähetys- ja kasvatuslaitos. Eikä tämä ole hänen mielestään mikään ohimenevä tilanne. Sillä persoonallinen uskonelämä ei ole suuren joukon asia. Kansankirkkoseurakunnat eivät sellaisina saatakaan olla seurakunnallisen toiminnan subjekteina eli suorittajina, vaan ne jäävät oleellisesti aina lähetyksen ja kasvatuksen objekteiksi eli kohteiksi. Luther ajattelee ilmeisesti elävän veljesseurakunnanja kansankirkkoseurakunnan välisen suhteen samanlaiseksi kuin uskovaisten messun suhde oli katekumeenien eli kasteoppilaiden messuun vanhassa kirkossa: Ydinseurakunta on
koko uskonnollisen työn toteuttaja. Sen harteilla on ennen kaikkea lähetystyön tekeminen kansankirkon sisällä.
Suomalainen kirkkohistorioitsija on ilmaissut Lutherin ajatukset osuvasti seuraavalla tavalla: "Lutherin sanoista näyttää ilmenevän, ettei hän katsonut kansankirkkoseurakunnanja sen järjestyksen sulkevan pois veljesseurakunta-yhtymää ja sen järjestystä. Vaan hänhän ilmeisesti katsoo niiden edellyttävän ja täydentävän toinen toistaan. Kansankirkon seura-kuntajärjestys on luotu kokoamaan kaiken kansan, joukossa paljon sellaisiakin, jotka eivät vaikka kastettuinakin ole vielä uskoon tulleet tai ole sanan täydessä merkityksessä kristittyjä, mutta jotka juuri sen tähden tarvitsevat tulla evankeliumin sanan vaikutuspiiriin. Sen mukaan kansankirkolla on oleva oleellisesti lähetystyön luontoinen tehtävä ja se on oleva olemukseltaan kasvatuslaitos jäykempine järjestyksineen ja suhteellisesti rajoitettuine vaatimuksineen jäsenistönsä uskonnolliseen ja siveelliseen tasoon nähden. Mutta tällaisen kansankirkon järjestyksen ja kasvatustyön pohjalla vasta on syntyvä edellytykset vapaille veljesseurakuntayhty mille, joissa järjestys on vapaampaa, mutta vaatimukset ankarammat. Päinvastoin taas tietenkin veljespiiri-seurakunta puolestaan oli palveleva kansankirkko-seurakuntaa sen valveutuneena kantajoukkona. Niinpä siis Luther on suunnitellut kirkollista eli seurakunnallista järjestelmää, jossa sekä kansankirkonomainen pitäjäseurakunta että vapaaseurakunta olisivat sisäkkäin toteutetut yhdistettyinä keskinäiseen vuoro-vaikutukseen."49
Juhani Raattamaalla ei kansankirkkoseurakunta, joka sulkee sisäänsä koko pitäjän väestön, ole mikään oikea seurakunta uustestamentillisessa mielessä. Uskovat, Kristuksen hallitsemat sydämet muodostavat tosi-seurakunnan. Toisaalta hän ei myöskään asetu hylkäävälle kannalle kansankirkkojärjestelmään nähden, vaan pitää yhteistyötä kirkon ja herätysliikkeen saarnaajien välillä luonnollisena ja toivottavana asiantilana, joka toteutuikin esimerkiksi Lanna vaaran lähetystoiminnan piirissä Raattamaan seurakunta-ihanteen mukaisesti. Uskova veljesseurakunta kansankirkon elävänä ytimenä ja sen keskuudessa suoritettavan herätys-ja lähetystyön kannattajana ja suorittajana, tämähän ilmeisesti oli Raattaman seurakunnallinen ihanne, jonka toteuttamisessa hän oli vakuutettu seisovansa Lutherin opin linjalla.50
Raattamaa kirjoitti uskovien seurakunnasta kansankirkossa käsitellessään Kuopion piispan Gustaf Johanssonin esittämää arvostelua: "Hän kuuluu tuomitsevan lahkolaisiksi — lutherilaisia seurakuntia ja heränneitä pappeja; vieläpä hän morkkaa Laestadiusta j oukkoinensa, jolle seu-
rakunnalle taivaan valtakunnan avaimet ovat annetut itseltä Herralta Kristukselta, ja käytäntöön pantu jo Laestadiuksen aikana, joita taivaan valtakunnan avaimia pelkäävät suruttomat piispat ja papit, sillä se seurakunta, joka on Pyhästä Hengestä osalliseksi tullut, ei anna avaimia (suruttomille) piispoille ja papeille, mutta yhdistettyinä elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, saattavat kristityt piispat ja papit hoitaa taivaan valtakunnan avaimia; vielä saamavirka elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, tarvitsee käyttää taivaan valtakunnan avaimia."51
Piispa Johanssonin näkemyksiä torjuessaan Raattamaa kirjoitti kristittyjen kirkossa pysymisestä: "Piispa Johansson häpäisee luterilaisia seurakuntia pohjoisessa Suomessa ja Ruotsissa, vieläpä solvaa lahkolaisiksi semmoisia seurakuntia, jotka ovat pysyneet luterilaisen kirkon helmassa. Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."52 Raattamaalla oh kuitenkin piispa Johanssonia kohtaan anteeksiantavainen mieli tämän esittämästä terävästä arvostelusta huolimatta: "Siinä uskossa ja toivossa olemme, ettei pappein päämiehet saa sitä tulta sammuttaa, jonka Jeesus on sytyttänyt. - - - Annan sydämmestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispalleki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laesta-diolaisiksi."53
Kauniisti Raattamaa kuvasi Jumalan valtakunnan kasvua elokuussa 1894 kirjeessään Kaarle Petteri Knuutille: "Monta tuhatta on, jos katselemme itään, länteen, etelään ja pohjoseen, jotka kiittävät Jumalaa, että ovat saaneet opettajia vieläpä pappeja, jotka jatkavat provasti Laestadiuksen työtä pohjanmaalla ja kaunistavat luteerilaista kirkkoa puhtaalla opilla ja puhtaalla elämällä."54
Vastaukset 21
Vanhimmat
Mitä tämä litania tarkoittaa? Mitä haluat sanoa?
Minusta tämä "vl Peran" teksti muuttui loppua kohden kiinnostavammaksi ja paikoin huvittavaksikin. Muun muassa kun katekeetta Raattamaa sanoo antavansa sydämestään anteeksi kaikille vastustajille, "vieläpä Kuopion piispalleki joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi".
Ei ollut helppoa olla erilainen silloinkaan, paljon yli 100 vuotta sitten. Paljon helpompaa myötävirran kalana maailmassa kuin vastarannan kiiskenä kirkossa tai maailmassa. Silloinkin.
En ihmettele jos tuohon vuorokauden aikaan ei mee asiat jakeluun. Lopeta roikkuminen lijoilla ja painu nukkumaan.
kirjoitit paljon mutta asiaa
Arvoisa Pera, voisitko vielä tiivistää pointtisi maks. kolmeen riviin jotta laiskempikin tajuaisi? Kiitos.
Ei tällaista tekstiä voi kovin paljoa tiivistää ilman, että siitä häviää jotakin olennaista ja kiinnostavaa - kuten ajankuvia, persoonallisia asenteita ja näkemyksiä.
Pera kirjoittikin, että teksti on pitkä ja että sen lukee se, ketä se kiinnostaa.
On muuten suuri työ tiivistää jotakin moni-ilmeistä tekstiä - ja vain siksi, että joku laiska saisi kaiken valmiiksi pureskeltuna ja mielellään suoraan suuhun lusikoituna.
Ajatuksia omin sanoin. Laitoin lainauksen lyhentämättömänä siksi, että jokainen saa itse tutkiskella seurakuntaoppia Lutherin ja Raattaman mukaan.
Lainaus osoittaa vääräksi ajatuksen, että kansankirkkomme jäsenet, kastetut pelastuvat uskomalla Jeesuksen päälle. Pitää olla osallinen Pyhän hengestä, sisällä Jumalan valtakunnassa ja synnit anteeksiannetut.
Veljesseurakunta, Jumalan valtakunta, on näkymätön ja samalla myös näkyväkin tosi uskovaisten yhtöisö. Kansankirkkossa Lutherin mukaan on suurin osa ei-kristittyjä, epäuskoisia, vaikka ovatkin kastettuja. Eli ei voi vedota kirkon jäsenyyteen, jos haluaa olla todellinen uskovainen, vanhurskas, taivaskelpoinen.
Veljesseurakunta eli Jumalan valtakunta on kuin hakomaja yrttitarhassa. Se on vioilla ja virheillä peitetty. Se näyttää halvalta niin kuin ovat näyttäneet Jeesuksen orjantappurakruunu ja puinen risti Paavin päähineen ja kultaristin rinnalla. Niin näyttää tänäkin päivänä.
Kansankirkon epäuskoisten ja uskovaisten yhteisissä Jumalanpalveluksissa kehotetaan ihmisiä tekemään parannus ja tulemaan sen kautta sisälle Jumalanvaltakuntaan eli veljesseurakuntaan.
Kansankirkkoon voi liittyä, muttei Jumalan valtakuntaan. Jumalan valtakuntaan pääsee sisälle vain uudestisyntymällä hengellisesti eli tekemällä parannuksen. Parannuksessahan taas tunnustetaan synnit ja otetaan vastaan evankeliumi eli synninpäästö. Jumalan valtakunnassa on käytössä taivaan valtakunnan avaimet. Avaimet, jotka Jeesun antoi Pietarille ja hänen opetukslapsilleen Matt.19, niin kuin Luther toteaa. Kansankirkossa ei ole käytössä näitä avaimia, vaan avaimet omistaa vain Pyhästä hengestä, pelastusarmosta osalliset ja Jeesusta seuraavat uskovaiset. Avaimia ei ole epäuskoisilla kirkonpalvelijoilla, leipäpapeilla tai piiskoilla. Niin moni turvaa väärään rauhaan, paatuneeseen omaantuntoon rikkaan miehen tavoin." Olenhan kirkon jäsen" tyyliin. Tälläkin palstalla monet sanovat olenhan kastettu ja uskon Jeesukseen, vaikkei ole parannusta tehnyt.
Ei ristinryöväriä, eikä halvattua kastettu. Ristinryövärille Jeesus sanoi, että tänä päivänä olet minun kanssa isän luona taivaassa. Halvatulle Jeesus sanoi, "Ota vuoteesi ja käy". Hengellä kastoi Jeesus vapahtaen synneistä. Niin kuin Johannes kastaja totesi tähän tapaan "Minä kastan vedellä, mutta hengellä kastaa Hän itse."
Ehtoollinen oli Jeesuksen muistoateria, eikä siinä saa syntejä anteeksi. Tavallisille kansankirkon jäsenille ehtoollisilla jaettiin pelkkää kalkia, kun taas veljesseurakunnassa jaetiin myös viini. Jos ehtoollisella olisi saanut synnit anteeksi, olisi ehtoollinen ollut kaikille samanlainen. Itse asiassa ensimmäisissä katekismuksissa ei ehtoollisella saanut syntejä anteeksi, näin muistelen. Lutherin katekismuksen ja muitakin Raamatun opetuksia kansankirkkomme väärentää omien mieltymysten mukaan. Jumalan sana on niin kuin maapallon pyöriminen akselinsa ympäri, se ei vaihda suuntaansa, vaikka kuin äänestettäisiin asiasta.
Lutherin ja muidenkin opetuksia pitää peilata Raamatun valossa. Raamattu on ylin ohjekirja.
jälleen kommentoimassa.
Vai oliko feikki. On niin vaikeata nykyään erottaa toisistaan.
Olen saanut riesakseni samaa nimimerkkiä käyttävän feikin, mutta väliäkös tuolla on.
Asioistahan me kaiketi täällä kuitenkin keskustellaan.
Olen itse liian monta kertaa joutunut tiivistämään pitkiä tekstejäni vaikkapa viidennekseen alkuperäisestä, ja täytyy sanoa, että on ollut monen tunnin työ. Täällä siitä työstä ei edes makseta.
Minusta juuri tekstin pituus teki siitä kiinnostavan.
(Nytkin minulla on työ alla lausunto-asia, jossa pitäisi yli sadasta sivusta faktatietoa löytää se olennainen ja tehdä siitä yhden tai enintään kahden liuskan paperi. Ja sitä paperia minun pitäisi olla nytkin työstämässä eikä olla täällä kirjoittelemassa).
Jeah yrittää nyt vaan kovasti erottaa eri Eerikat toisistaan - jos sillä nyt on yhtikäs mitään käytännön merkitystä. Minusta ei ole.
Tieto siitä, että Luther olisi vasta myöhemmin lisännyt syntien anteeksiantamisen ehtoollista käsittelevään osaan oli minulle uusi. Tiedätkö milloin se olisi tapahtunut, ja mistä tietosi on peräisin?
Tiedän, että ainakin Lutherin vähä katekismus olis usean vuoden työn tulos, joten muutoksia saattoi tässä työstämisvaiheessa tapahtua. Lisäksi olen kuullut, että kohdan ripistä eli syntien tunnustamisesta Luther lisäsi viimeisenä vähään katekismukseen. Mutta tätä syntien anteeksiantamuksen jälkeen päin lisäystä en ole koskaan kuullut aikaisemmin.
Tässä se kohta Lutherin vähässä katekismuksessa, jossa puhutaan syntien anteeksiantamuksesta ehtoollisessa:
"Mitä tällainen syöminen ja juominen hyödyttää? Vastaus:
Se käy ilmi sanoista "teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi". Meille annetaan näillä sanoilla tässä sakramentissa synnit anteeksi, elämä ja autuus, sillä missä on syntien anteeksianto, siinä on myös elämä ja autuus.
Miten ruumiillinen syöminen ja juominen voi saada aikaan jotain näin suurta? Vastaus:
Syöminen ja juominen eivät sitä saakaan aikaan, vaan tässä olevat sanat "teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi". Nämä sanat yhdessä ruumiillisen syömisen ja juomisen kanssa ovat sakramentin keskeinen kohta. Se joka nämä sanat uskoo, omistaa sen mitä ne sisältävät ja lausuvat, nimittäin "syntien anteeksiannon"."
Kiitos kommentista. Voin erehtyäkin joskus. Siksi on hyvä oikaista, jos huomaa asiavirheitä.
Se, että ehtoollisen jakaja on uskovainen, silloin saa synnit anteeksi, koska hänellä on aivainten valta päästää synneistä. Sanamuodolla ei ole merkitystä. Epäuskoinen voi jakaa ehtoollista ja saarnata. Siitä saarnasta puuttuu silloin Pyhä henki ja on vain lakisaarnaa.
Oli mukava lukea lainauksesi.
Niin todellakin on olemassa erilaisia versioita katekismuksesta, niin kuin on Raamatustakin.
tiivistämiseen rutinoituu.
Sanoo "Jeah" kolmen akateemisen loppututkinnon kokemuksella.
Jeah mahtaa olla jonkin alan tohtori? Minulla on vain yksi akateeminen loppututkinto, mutta tuskin siitä johtuu, että tiivistäminen on minulle aina erittäin työlästä.
Lienen liian kiinnostunut yksityiskohdista - usein kokonaisuuden kustannuksella. Ajattelen, että se on osittain luonnekysymys.
Jos joutuu usein laatimaan kaikenlaisia esittelyitä tutkimuksistaan erilaisia tiedepäiviä ja konferensseja varten ja tuon tuostakin lyömään korvalle omaa detaljirakkauttaan, niin kaipa siinä rutinoituukin, myös minunlaiseni.
Vanhurskaus tulee uskosta Kristukseen, ei siis ihmistä. Myös oppisi ihmisen kautta sanaan välittyvästä Pyhäastä Hengestä, on väärä oppi.
Sana on Isä Poika ja Pyhä Henki, siis Jumala, jolla on kaikki valta, sekä sitoa, että päästää.
Me ihmiset olemme vain Sanan todistajat, emme
sen vallan omistajat, eli Jumalat. Jumala on kaikkivaltias ja tekee niin kun tahtoo.
Ehtoollista ei oteta vastaan antajan, vaan saajan
uskolla, ja Sanassa ON Isä Poika ja Pyhä Henki läsnä.
Luther:
Siitä että Kristuksen vanhurskaus on sinun vanhurskautesi, sinulla on mitä vankimmat todisteet. Ensiksikin itse Jumalan sana, joka kertoo Kristuksen kuolleen sinun edestäsi.
Sitten sinulla on pyhä kaste, olemmehan me hänen kuolemaansa kastetut (Room. 6:3). Edelleen sinulla on alttarin sakramentti, jossa hän selkein sanoin ja ulkonaisin merkein vahvistaa, että hänen ruumiinsa on sinun edestäsi annettu ja että hänen verensä on sinun edestäsi vuodatettu.
Tämä on nyt meidän vanhurskautemme, jonka kautta me olemme Jumalan edessä vanhurskaat; se on sangen kaukana meistä itsestämme ja kaikista omista teoistamme ja ajatuksistamme. Sen tähden me petymme, jos luulemme omien tekojemme tähden olevamme vanhurskaat tahi väärät.
Siksi meidän tulee uskoa ja tunnustaa, että me Kristuksen kuolemaan luottamalla olemme vanhurskaat.
Room. 3:22 se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.
Room. 3:23 Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla
Room. 3:24 ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,
Room. 3:25 jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit
Room. 3:26 jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.
Sinulla on erilainen näkemys, jonka mukaan itse sakramentti, siis vaikka pultsari jakaisi ehtoollista puistossa, niin sinun mukaan saisi synnit anteeksi. Raamatussa puhutaan selkeästi, että minkä te päästätte maan päälle, on päästetty taivaassa ja minkä te sidotte maan päällä, on sidottu myös taivaissa. Näin Luther myös opettaa. Ei sakramentti tee autuaaksi, vaan että Pyhän Hengen pappi eli uskovainen julistaa synninpäästön sanamuodosta riippumatta ja synninpäästö otetaan uskolla vastaan. On saivartelua väittää omistaako avainten vallan vai onko haltija vai todistaja, mutta uskon níin, että Sana ilman Pyhää Hengen pappeutta ei pyhitä.
Tiedän, että jotkut eriseurat opettavat sakramentti pyhittää riippumatta jakajan uskosta. Siinä on yksi eriseurojen syy.
Oikke, täällä o vielä muitakkii hereil.
Luther sanoo isossa katekismuksessa, että ehtoolliseen ei vaikuta vaikka sen jakaisi härkä sarvipää. Eikä sellainen kai usko?
Mutta ymmärrän kyllä, ettei Luther ole kaikille mikään auktoriteetti. Mainitsin tämän vain siksi, ettei kenellekään jäisi väärää käsitystä siitä, mitä Luther opettaa asiasta.
Seuraava lainaus on otettua paltanaloitustekstin loppuosasta ja se kertoo juuri avainten vallasta
Raattamaa kirjoitti uskovien seurakunnasta kansankirkossa käsitellessään Kuopion piispan Gustaf Johanssonin esittämää arvostelua: "Hän kuuluu tuomitsevan lahkolaisiksi — lutherilaisia seurakuntia ja heränneitä pappeja; vieläpä hän morkkaa Laestadiusta joukkoinensa, jolle seurakunnalle taivaan valtakunnan avaimet ovat annetut itseltä Herralta Kristukselta, ja käytäntöön pantu jo Laestadiuksen aikana, joita taivaan valtakunnan avaimia pelkäävät suruttomat piispat ja papit, sillä se seurakunta, joka on Pyhästä Hengestä osalliseksi tullut, ei anna avaimia (suruttomille) piispoille ja papeille, mutta yhdistettyinä elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, saattavat kristityt piispat ja papit hoitaa taivaan valtakunnan avaimia; vielä saamavirka elävässä uskossa olevaisen lauman kanssa, tarvitsee käyttää taivaan valtakunnan avaimia."51
Seuraaava lainaus on otettu Seppo Lohen kirjasta "Pohjolan kristillisyys." On mielenkiintoista lukea yli sata vuotta sitten asiasta kiisteltiin pappien ja piispojen kanssa. Aika hätkähdyttävä havainto on, että vuonna 1899 on ollut Kuolajärven kylässä(mm. Salla kuului tähän itäosineen) peräti 3280 leastadiolaista ja vain 11 ei ollut. Näin kirkonkirjojen mukaan.
Tornionlaakson johtavia saarnaajia alkoi vierailla Simossa ja muissa rantapitäjissä.7 Näihin aikoihin myös suutari Juho Pitkäkari (1837-1909), joka tiedettiin hyväksi raamatuntuntijaksi, oli lestadiolaistunut. Hänestä tuli Vakkurin rinnalle ensimmäisiä Kuivaniemen saarnaajia. Varsin pian Vakkuri alkoi esiintyä saarnaajana ja teki myöhemmin laajoja puhujamatkoja myös oman pitäjän ulkopuolelle.8 Hänen kodistaan muodostui keskeinen lestadiolaisetappi, jonka kautta pohjoisesta saapuneet saarnaajat jatkoivat matkaansa pitkin Perämeren rannikkoa. Huomattavimmat saarnaajat, jotka pysähtyivät Vakkurilla 1800-luvulla, olivat Juhani Raattamaa Kaaresuvannosta, Erkki Antti Pajalasta, Risto Lohi Pudasjärven Pohjanperältä j a Kaarle Helisten Kemijärveltä.9 Herätys levisi myös Kuivajokivarteen, ja sen vahvistumisesta todistaa jokikyläläisen Juho Pekka Lemmityn (1847-1930) saarnatoimen alkaminen. Hänen kerrotaan lestadiolaistuneen Kuivaniemen lapsiherätyksen yhteydessä 1860.10 Lestadiolaisperinne tietää myös Kalle Höyhtyän toimineen jonkin aikaa saarnaajana.11 Kuivaniemellä, Iissä ja Haukiputaalla liikkeen kannatus ylsi 1860-luvulla yhteensä noin 250 henkeen. Suurimmillaan se oli Kuivaniemellä, missä herätysten keskuspaikkoja olivat kirkonkylä ja asemanseutu; yksittäisiä kääntymisiä tapahtui Kuivajokivarressa. Tämä vuosikymmen oli alueella lestadiolaisuuden voimakasta kasvunaikaa. Edellä mainittujen saarnamiesten rinnalle nousi lestadiolais-vaikuttajaksi kunnankirjuri Antti Halttu (1842-1924), joka nautti laajaa luottamusta pitäjässä. Hänet valittiin kirkkoraadin jäseneksi 1871.12
Herätykset pantiin merkille Kuivaniemellä vuoden 1871 piispantarkastuksessa.13 Seuraavat vuodet olivat liikkeen vakiintumisen aikaa. Liikkeestä kasvoi kappeliseurakunnan johtava uskonnollinen vaikuttaja, mutta tämä ei tapahtunut esteettä.
Vastarintaan nousi Peräpohjolan "pietistisen ryhmän" saarnamies, kirkkoraadin jäsen seppä Juho Jaakko Hyry, jonka toiminnan taustalta löytyvät henkilökohtaiset uskonkriisit.14 Hyry oli sokean iiläisen Juho Paakkolan tavoin lujin päätöksin luopunut lestadiolaisuudesta jo 1860-luvulla, mutta vaihtanut sittemmin puolta. Uudestaan Hyry luopui lestadiolaisuskostaan 1870-luvun alussa. Myöhemmin Kuivaniemellä puhuttiin "Hyry-sepän eriseurasta", jolla tosin ei ollut suurta kannatusta. Hyry esiintyi pontevasti entisten uskonveljiensä vastustajana sekä emäseurakunnan että kappeliseurakunnan piispantarkastuksissa 1881. Tarkastukset toimitti Oulussa lestadiolaisuuteen tutustunut kaupungin kappalainen, asessori Wilhelm Lindstedt naapuriseurakunnan Simon kirkkoherran Johan Alfred Keckmanin avustuksella.15
Hyryn syytöksissä toistuivat laajenevan liikkeen eniten arvostelua synnyttäneet opinkäsitykset, joten hän oli liikkeellä varsin "populistisin" asein. Väitteille löytyikin yleensä helposti arvovaltaista tukea. Sekä hengelliset että maalliset viranomaiset olivat tunteneet alusta alkaen epäluuloa laajenevaa "Lapin liikettä" kohtaan. Kirkollisissa piireissä paheksuttiin erityisesti liikkeen seurakuntaoppia, joka tulkittiin ahdasmieliseksi ja tuomitsevaksi. Lestadiolaisten katsottiin pitävän "Kristuksen seurakunnan" jäseninä pelkästään oman yhteisönsä jäseniä. Muilta vaadittiin parannusta. Perinteiseen kirkolliseen "uskonrauhaan" tällaiset käsitykset synnyttivät särön, jota ei voitu olan kohautuksella ohittaa. Näkemys rikkoi yleistä kirkollista ajattelua ja loukkasi muita herätysliikkeitä.
Tarkastustilaisuudessa näytti aluksi siltä, ettei Hyry tällä kertaa olisi saanut synnytettyä "uskonsotaa" lestadiolaisia vastaan, sillä tarkastaja Lindstedt huomautti tämän olleen syytteineen mukana jo emäseurakunnan vastaavassa tilaisuudessa. Näin helpolla ei Hyry kuitenkaan aikonut vastustajiaan päästää. Hän ilmoitti syytteittensä sisältävän "uutta" todistusaineistoa. Evankelisuutta lähentynyt Hyry väitti nyt, ettei Jumala lestadiolaisten käsityksen mukaan vaikuttanut muissa kuin "uskovaisissa".16 Ehkäpä Hyry ei tiennyt, että tämä "kolmen kyynärän Jumalan" oppi oli saanut lestadiolaispuhujien tuomion jo vuonna 1875 Alkkulan kirkossa pidetyssä kokouksessa. Avaus osoittautui joka tapauksessa onnistuneeksi, sillä tilaisuus jatkui lestadiolaisten kuulustelulla. Lindstedt esitti heidän vastattavakseen jo aikaisemmin Iissä ja Haukiputaalla lestadiolaisille esitetyt kysymykset Tämä viittaisi siihen, että kesän 1881 tarkastuksissa tuoimokapituli halusi tutkia oliko Pohjolan kristillisyydessä todella tapahtunut odotettua opillista lientymistä. Tällaista toiveikkuutta esiintyi vuonna 1880 pidetyssä hiippakunnan pappeinkokouksessa17.
.
Seurakuntaoppi oli epäilemättä kirkonmiehille helppo syötti, joka tiivisti tarkastustilaisuuden tunnelmaa. Kun siihen vielä lisättiin syytös laillisten seurakunnan sielunhoitajien avoimesta halveksimisesta, tuloksen olisi pitänyt olla juuri sellainen, mitä Hyry tukijoineen oletettavasti tavoitteli. Hyry saikin tukea Pietari Puuperältä, joka väitti paikallisten maallikkosaamaajien Juho Pitkäkarin, Juho Lemmityn ja Kalle Vakkurin julistaneen, ettei syntien anteeksiantamusta tapahtunut siellä, missä "suruton pappi saamasi l8
Puuperä osui asiaan, jonka vuoksi lestadiolaisuuden leviäminen oli muodostunut kirkolle lähes painajaiseksi. Saarnaajien julistama ' evankeliumi oli synnyttänyt kaikkialla kirkosta ja sen papistosta riippumattoman omaehtoisen seurakunnan. Tämän yhteisön riippumattomuutta virallisista sielunpaimenista Puuperä korosti vielä kulkupuhein, joiden mukaan saarnaajat kiertelivät kylältä kylälle arvostelemassa kirkkoa. Olivatpa jyrkimmät julistaneet, että papit pitäisi itse asiassa hirttää. Tällaisten väitteiden tueksi hänellä ei ollut edes aikomusta esittää todisteita."
Puuperän väitteissä oli totta se että lestadiolaisten seurakuntakäsitys poikkesi kirkon perinteisestä julistuksesta. Kirkko oli opettanut, että seurakunta sulki sisäänsä kaikki paikallisseurakunnan alueella asuvat kastetut jäsenensä. Lestadiolaisille seurakunta merkitsi uskonyhteisöä, johon pääsi vain "ahtaasta portista eli "tekemällä parannuksen" ja ottamalla vastaan "synninpäästön . Lestadiolaisten käsityksen mukaan "uskovaisilla" oli Pyhä Henki, joka antoi heille avainten vallan: vallan antaa anteeksi tai jättää anteeksi antamatta. Siksi
"uskottoman julistama synninpäästö", olipa hän pappi tai maallikko jäi tarkoitustaan vaille.2» Tällainen ekklesiologia synnytti tietysti arvostelun.
Väitettiin, että ihminen oli astunut Jumalan sijaan.
Tarkastustilaisuudessa syntynyt hälinä osoittaa lestadiolaisia olleen tilaisuudessa runsain määrin. Kiistelyä jatkettiin muun muassa kasteesta joka evankelisuuden vaikutuksesta oli tullut Hyrylle tärkeäksi. Kappalainen Emil Viktor Carpen (1854-1902) asettui puolustamaan paikkakuntansa lestadiolaisia ja ilmoitti, etteivät he kirkossa kävijöinä olleet muita huonompia. Hän oli kuitenkin havainnut, että liikkeen kannattajia näkyi jumalanpalveluksissa yleensä vain ehtoollisella. Tästä oululainen asessori sai aiheen huomauttaa, että maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa oli Oulussa 1879 käydessään kehottanut liikkeen kannattajia osallistumaan jumalanpalveluksiin.
Olen joskus muistellut lukeneeni jostain iso-äitini kirjasta näkymättömästä ja näkyvästä seurakunnasta, mutta en ole muistanut missä se tarkkaan ottaen luki. Mutta tässähän se tuli, eli Zidbeckin kirjassa. Tai voi kyllä olla, että se oli jokin toinen Zidbeckin kirja, koska se kirja, jota luin oli todella vanha, ja luultavasti julkaistu ennen Zidbeckin vanhoillislestadiolaistumista. Mutta samoja juttuja siinä kirjassa kuitenkin oli, joten voi se olla samakin.
Mutta joka tapauksessa mielenkiitoinen kirjoitus, kun sen vain jaksoi lukea loppuun asti. Ja luulisin, että Zidbeck on osunut varsin pitkälle oikeaan tässä Luther-analyysissään.
Ajattelen samalla tavoin siitä, että seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, ja että ihmisen tulee ensin löytää Jumalan seurakunta maan päällä saadakseen siellä elävän uskon. Ajattelen myös niin, että uskovainen voi tunnistaa toisen uskovaisen hengen yhteyden kautta. Se kuitenkin vähän arvelutti, ettei missään kohdassa sanottu, että ihminen ei kuitenkaan ole erehtymätön tässä suhteessa, ja että Jumala yksin näkee sydämeen.
Zidbeck on todella julkaissut pari kirjaa Raattamasta jo 30-40 luvulla. Niissä oli "asiavirheitä" ja ne hän korjaa tässä uudessa painoksessa. Hän oli liiaksi painottanut Laestadiuksen ja Raattaman opinkäsitysten eroa. Tästä asiasta olivat jo aiemmin huomauttaneet Wäinö Havas kesällä 1941 esitellessään Siionin lähetyslehdessä(SL 1941, 138 s.) kirjaan "Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja" ja pastori Kullevo Hulkko vuonna 1942 esitellessään Teologisessa Aikakauskirjassa(TAik 1942, 125-130)"Juhani Raattamaa eräiden Lutherin ydinnäkemysten uudistajana". Havas ja Hulkko antoivat Zidbeckin kirjoista muissa suhteissa myönteisen arvioinnin. Heidän käsityksensä oli kuitenkin, ettei ero Laestadiuksen ja Raattamaan välillä ollut niinkään paljon opissa kuin lahjoissa ja luonteissa. "tämä käy ilmi myös siitä lämpimästä ja veljellisestä suhteesta, joka loppuun asti vallitsi Lapin profeetan ja hänen suurimman oppilaansa välillä", toteaa Hulkko kirjoituksessaan.
Uudessa painoksessa on Zidbeckin elämänkerta, joka kertoo hänen esikoisajastaan, esikoisten opetuksesta ja kuinka hän teki parannuksen vanhoillislestadiolaisuuteen aikana, jolloin meitä parjattiin julkisesti.
Miksi pitää koettaa pitkillä kirjoituksilla koettaa asiaa muuttaa. On kuin kirkon sisällä. On kaksi vaihtoehtoa sisällä tai ulkona. Jolla ei ole omaa linjaa (liike)pyrkii toimimaan hyväksi todetulla tavalla, tosin kopioiden(niinkuin kirkko). Eihän silloin toimintaa pidä olla jakamassa. Jos on pääkirkko mihin kuulutaan niin mitä tälläinen riepottelu uskossa merkitsee, kilvoittelua?