Eli toisen vanhempani pois menon jälkeen tuntuu että katseeni juuttuu välillä ja ihmisiä on jotenkin vaikeampi katsoa silmiin.Ne silmiin katsomis hetket tuo sellaisen olon, että katsoo "tyhjyyteen" ja samalla tuntuu että ne hetket kestää uskomattoman pitkään.
Myös teevee sarjojen kuolemakohtaukset, herkät kohtaukset tuovat tunteita pintaan.
Muutenkin olen muuttunut mielestäni aika paljon tuon tapauksen jälkeen.
Olisiko mitään keinoa päästä eroon noista? Sillä muuten olen erittäin sosiaalinen ja menestyvä nuori ihminen.
Tuntuu vaan ettei kaikki ole samoin kun ennen..
Myös teevee sarjojen kuolemakohtaukset, herkät kohtaukset tuovat tunteita pintaan.
Muutenkin olen muuttunut mielestäni aika paljon tuon tapauksen jälkeen.
Olisiko mitään keinoa päästä eroon noista? Sillä muuten olen erittäin sosiaalinen ja menestyvä nuori ihminen.
Tuntuu vaan ettei kaikki ole samoin kun ennen..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tottakai tuollainen muuttaa ihmistä ja sinulla on vielä suruprosessi kesken. Anna itselle aikaa toipumiseen. Voisi olla hyvä käydä vaikka psykologin luona juttelemassa näistä tuntemuksista. Voimia sinulle!
Minusta vanhempani poismenon jälkeen on tuntunut siltä, että ei ole aivan koko ajan läsnä. Joku vertasi oloa lasipullossa oloon. Näkee ja kuulee kaiken, mutta viesti on jotenkin vääristynyt. En pysty keskittymään. Välillä olo on ihan ok, mutta sitten huomaan kuinka minulle on joku puhunut jo jonkin aikaa enkä osaa sanoa mistä hän on puhunut. Tällaiset tilanteet on yleisiä töissä...saas nähdä koska ekan kerran jää kiinni siitä ettei kuunnellut.
Entisenä erittäin avoimena ja puheliaana ihmisenä kaikki ympärilläni varmasti huomaavat että jokin on vialla, mutta kun ei tästä oikein osaa puhua niin, että muut ymmärtäisivät. Välillä tuntuu, että ei onnistu yksin eteenpäin, mutta en osaa enkä haluakaan mitään terapiaa.
Toivottavasti sinun elämäsi palaa niin normaaliksi kuin se vain voi ison menetyksen jälkeen palata. Seuraava teksti antaa ainakin minulle uskoa ja sitä toivon sinullekin: "Ei ole olemassa niin pimeää että silmät eivät totu ja pysty taas näkemään"
Tuo kuvailemasi lasipullo "teoria" osui aika hyvin kohdalleen, juurikin tuon tapaista käy monesti.
Tapahtumasta on jo aikaa suunnilleen puolivuotta joten en olisi uskonut asioitten kestävän näin pitkään, enkä sitä olisi uskonut että se vaikuttaa jotenkin minun ja muitten ihmisten kanssakäymisiin tai lähinnä katsekontakteihin ja tuntemuksiin.
Toivon itsekkin todella että nämä "ongelmat" jää pois, sillä osittain tuntuu että tapahtuma on vaikuttanut myös itsetuntoon ja juuri sitä tarvin työssäni kovasti.
Kiitoksia kommenteista.
Me menetimme lapsemme alkuvuodesta. Mulla on ollut samoja tuntemuksia kuin sinullakin. Olisi oikeasti hyvä jos saisit psykologista apua. Psykologin kanssa voi puhua asioista. Ensimmäinen vuosi on kaikista vaikein.Meidän tyttö (lapsemme sisko)sai ainakin psykologin apua ja siitä on hyötyä. Se ei ole mitenkään hävettävää hakea apua tällaisessa tilanteessa. Sitä varten he ovat.
En meinnanutkaan, että psykologilla käynti olisi häpeä. Jotenkin se vaan ei tunnu omalta jutulta. Muutoinkin minulla on ihmisiä jonkin verran joille saan puhua asiasta niin paljon kuin itse jaksaa. Uskoisin, että terapia olisi lähinnä samanlaista itsensä purkamista sillä erotuksella, että psykologi ei tuntenut omaistani. Jotenkin ihanampaa puhua tutulle joka voi kommentoida kuten omaiseni olisi kommentoinut ja siinä samalla voi nauraa lämpimille muistoille.
hei, suo anteeksi jos puutun epäoleelliseen, mutta minua jotenkin vaivaa kirjoituksessasi oleva kohta tuolla lopussa: Tuntuu vaan ettei kaikki ole samoin kun ennen..
Ei, mikään ei ole samoin kuin ennen kuoleman vierailua. Koko elämä on muuttunut, se vain on niin.
Ole onnellinen että pystyt tuntemaan syvästi ja kannat kaikkia muistojasi sydämessäsi. Ne tulevat vielä joskus olemaan voimavara elämässäsi.
Mun vanhempieni väli oli alle 1vuosi.
Kun luin sun viestiä,niin tajusin että mullakin on samanlainen olo ja kaukaisuuteen katsominen.
Varmasti tuo olo kuuluu tähän suruun,ehkäpä ajan myötä se vähitellen "häviää".
Väliin huomaan kun toinen ihminen juttelee minulle,että en edes ole reagoinnut mitään mihinkään.
Ajattelen että kyllä tämä olo ja kauhea suru joskus helpottaa,mutta aikaa se vaatii!!!
Olen itse myös ulospäinsuuntautunut ja iloinen ja tykkään jutella eriikäisten ihmisten kanssa.Monet kerrat nyt kun vanhempani kuolivat,mietin miten yksi veljeni selviää tästä kaikkesta:hän on meistä se hiljaisempi ja ujompi.Tämä kauhea suru ja ikävä koskee minuun niin kauheasti,että kuinka surullinen veljeni onkaan.Kun hän ei tuo sitä esille,niin rajusti kuin minä sen teen.
Onneksi meillä on tosi mahtavat välit ja lämpöiset,pystymme puhumaan asiasta kuin asiasta ja onneksi olemme toisemme tukena tässä isossa surussa.
Jaksamista sinulle ja puhu surustasi,kun on tarvetta ja näytä tunteesi.