Hei.
Olen touhunnut sitä ja tätä, kyseenalaistanut ja tutkinut, mennyt laidasta laitaan, väsynyt ja innostunut, elänyt ja unohtanut elää.
Parikymmentä vuotta sitten olin varma siitä, että paikkani on luostarissa. Olen ollut myös talkoissa, joten Valamoa tunnen, Lintulaa huonommin. Sitten tuli muuta. Nyt olen jälleen palaamassa tuohon ajatukseen. En nimittäin taida pärjätä täällä tavallisessa seurakuntaelämässä, koska lipsun ja lapsun ja olen aivan toivoton. Tarvitsisin 24h tukea uskossani, eikä sitä minulla ole elinympäristössäni.
Mistä tuli mieleen, että minulla on vielä ala-asteelaisia lapsia. Miten minä voisin luostariin mennä!?
Onko kenelläkään samanlaisia ajatuksia tai tuntemuksia?
Olen touhunnut sitä ja tätä, kyseenalaistanut ja tutkinut, mennyt laidasta laitaan, väsynyt ja innostunut, elänyt ja unohtanut elää.
Parikymmentä vuotta sitten olin varma siitä, että paikkani on luostarissa. Olen ollut myös talkoissa, joten Valamoa tunnen, Lintulaa huonommin. Sitten tuli muuta. Nyt olen jälleen palaamassa tuohon ajatukseen. En nimittäin taida pärjätä täällä tavallisessa seurakuntaelämässä, koska lipsun ja lapsun ja olen aivan toivoton. Tarvitsisin 24h tukea uskossani, eikä sitä minulla ole elinympäristössäni.
Mistä tuli mieleen, että minulla on vielä ala-asteelaisia lapsia. Miten minä voisin luostariin mennä!?
Onko kenelläkään samanlaisia ajatuksia tai tuntemuksia?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hei,
olemme tekemässä opinnäytetyöksemme televisiodokumenttia juuri tuosta sinun aiheestasi. Emme osaa auttaa sinua, mutta jos jaksaisit kertoa meille kokemuksistasi luostarielämästä ja talkoolaisena olemisesta, olisimme hyvin kiitollisia. Meitä kiinnostaisi myös, miksi luostarielämä vetää sinua puoleensa.
Käytämme antamiasi tietoja ainoastaan taustatyöhön.
Voit vastata meille myös sähköpostiin
[email protected]
Terveisin,
viestinnän opiskelijat Hanna ja Heini
Haluan vain elää ympäristössä, joka on Jumalan työhön kokopäiväisesti pyhitetty. Siinä se. Jotenkin minua ei nyt innosta yhtään tehdä TV-ohjelmaa. Aihe on kyllä hieno. Katsotaan, jos mieli muuttuu. Toivottavasti saatte joltain vastauksia.
Haaveilen hyvin usein luostariin lähtemisestä, vaikka en koskaan ole ollut esim. talkoolaisena tms. Kaipaan elämääni jotain muuta kuin tämän maailman tarjoamat asiat, voisin loppuelämäni rukoilla ja tehdä työtä. Olen vaan senverran sairas, ettei minua varmaan huolita Lintulaan. Eikös siellä tarvita reippaita ja työkykyisiä naisia, ei vanhoja ja raihnaisia mummoja? Ehkä haaveeni vielä toteutuu, kuka tietää.
Kiva, kun viitsit vastata. Luulisin kyllä, että luostarista löytyy puuhaa "raihnaiselle mummollekin", ei kai kaikkien tarvitse hakata petkeleellä jäitä ralleista pahimmalla pakkasella. Jonkun tietysti täytyy :) Koitan jatkaa tätä keskustelua omalta osaltani viikon päästä tässä samassa otsikossa. Eiköhän se täältä löydy vielä silloinkin.
että "raihnaisia" mummoja ei oteta luostariin. Kyllä luostariin tulijan pitää olla työkykyinen, sillä luostari ei pysty elättämään elättejä.
Hei,
nuorena ennen kuin olin kääntynyt ortodoksisuuteen kaipasin luostariin kovasti ja tutustuin katolisiin nunniin. Ei siitä tullut mitään silloin, kun olin vielä nuori ja vanhempien komennuksessa. Luostarihaave ei ole kuitenkaan kuollut vaan vahvistunut sen myötä, kun käännyin ortodoksiksi - vuosia sitten. Olen asunut lyhyen aikaa munkkiskiitassa (vaikka olen siis nainen) erityisluvalla. Olisin jäänyt sinne, jos olisin ollut mies ja jos minulla ei olisi ollut aviomiestä :) Silloin myös metropoliitta (ei-suomalainen) sanoi, että minua ei otetan luostariin, koska olen antanut avioliittolupauksen ja se lupaus on täytettävä - vaikka enhän minä olisi miestäni hylännyt...
Et voi hylätä lastasi, kun hän on nuori. Sama minulla. En jättäisi lastani. Mutta toive elää - ehkä joskus - kun lapseni on kasvanut aikuiseksi - en tiedä. Toisinaan rukoilen, että saisin tällaisen armon - päästä luostariin viimeisiksi vuosikseni ennen kuolemaani...jos Jumala suo, elän niin kauan...Ei sitä tietenkään aviomiestäkään niin vain jätetä luostarin vuoksi...mutta Jumalan tiet ovat salattuja...
Ei tämä maailmallistunut arki vedä millään vertoja luostarielämän kauneudelle! Minulla on sama kuin sinulla - minulle olisi helpompaa jos ympäristö kannustaisi rukoukseen jne, mutta tässä tavallisessa arjessa asia on päinvastoin (ympärilläni ei ole yhtäkään uskovaa ortodoksia) ja valitettavasti arki/velttous saa usein voiton tahdosta. Toivon, että luostarista voisin löytää levon sielulleni ennen kuolemaani...nyt en lepoa löydä. Ja kyllä itkin vuolaasti, kun jouduin lähtemään skiitasta...
Koitan jatkaa tämän otsikon alla tästä aiheesta, kun minulla on paremmin aikaa (voi kyllä mennä viikko). Kiitos tosi paljon, kun vastasit.
Ymmärrän hyvin aivoituksiasi joista kerrot. Itse koin ahaa elämyksen yli 30 vuotta sitten, jolloin oli valittava luostari tai aviolitto. Rukoilin paljon, valitsin avioliiton. En ota kantaa siihen, oliko valintani väärä vai oikea, se taas ei kuulu tälle palstalle. Näin keski-iän ylitettyäni haaveilen kovasti tyvenestä satamasta, josta ovat poissa maailman merellä riehuvat kiusausten myrskyt. Tuntuu siltä, että kyllä minä perkeleen kiusaukset voittaisin, kunhan minulla ei olisi vastassa koko maailman merellä riehuvat kiusausten myrskyt. Ehkä sitten, kun olen vapaa kaikesta sitoumusteni mukaisista aviollisista jne... rasitteista voin harkita vaikkapa oman erakkokeljani perustamista johonkin karjalan korpeen. Markkinavoimien ylläpitämiin, median keskipisteluostareihin tuskin menisin.
Et todellakaan voi mennä luostarin varsinkaan niin pitkään kun sinulla on alaikäisiä lapsia!!!
Jos olet vielä naimisissa niin se on sakramentin häpäisemistä!!!
Niin että jäitä hattuun ja voimia kilvoitukseen maailmassa.
Tuskin aloituksen tekijä tosissaan oli lapset jättävä ja luostariin pakeneva. Kunhan naiseudessaan unelmoi, koki kaukokaipauksellista fantasiaansa. Miehet hoi, jättäkää joskus järki pois, antakaa tuneillenne valta, niin opitte naisistannekin jotain aivan käsittämättömän uutta.
naisenmieltäni kovasti tämä viimeinen lauseesi. Ooo... että joskus joku mies älyää tuonkin asian...
Tosi on se, että luostarielämä - vaikka sitä en ole koskaan kokeillut - on kaukana romanttisista nunna- ja munkkijutuista. Eikä kenenkään pidä kevyin perustein edes haaveilla luostarielämästä. Eikä ehkä edes leikillään puhua siitä, varsinkin jos on vielä omia alaikäisiä lapsia.
Muistakaa, että myös maailmassa voi kilvoitella; ei tosin luostariympäristössä, mutta kuitenkin.
"naisenmieltäni kovasti tämä viimeinen lauseesi. Ooo... että joskus joku mies älyää tuonkin asian..."
Liki 30 vuotta avioelämää. Töppäystä, järkeilyä. katumusta jne.... Nainen on vierellä hiljaa. Kestää kaiken, kärsii, sydän naisellista rakkautta täynnä, ymmärtää, hyväksyy, antaa anteeksi. Hyvä, että viimeinkin havahduin, ennen kuin kuolo minut korjasi.
Jk. Tuli mieleeni esesmenneet isäni ja äitini. Äidilläni oli erittäin osuva sanonta: "Nainen ajattelee sydämmellään, mies pippelillään". Isäni totesi (75 vuotiaana) avioelämänsä päätöksenteosta seuraavasti: "Jo naimisiin mennessämme, me äidin kanssa sovimme siitä, että hän päättää pikku asioista ja minä suurista. Niitä suuria asioita ei vielä tähän päivään mennessä ole tullut vastaan.
Niin, siinä olet kyllä oikeassa, etten todellakaan aio jättää lapsiani hortoilemaan jonnekin ja kadota itse Lintulaan - saisin sitä paitsi varmaan aika pikaiset, lienisivätkö edes lempeät lähtöpassit takaisin hellan ääreen, jos luostarin Igumenialla yhtään on harkintakykyä, ja hänellähän on.
Kyllä minä sitkuttelen täällä maailmassa nyt, laulan sen minä kykenen kirkon lauluporukassa, menen aina välillä (käytännössä kerran 2 vuodessa...) lasten kanssa luostariin, eli Valamoon, viettämään viikonloppua ja se on sitten siinä.
Siinä kyllä vähän pistän sinulle hanttiin, etten todellakaan haudo mitään vaaleanpunakultareunaisia nunnaromantiikkakuplia. Se, mitä sanoin, ettei tästä minun uskonelämästäni ole oikein mihinkään on ihan totta. Kerta kaikkiaan menneet ihan loppuun voimat kilvoitella millään tasolla. Nyt olen alkanut kokeilla Jeesuksen rukousta, jos se vähitellen nostaisi täältä suosta, jonne olen uponnut, ihan omien hölmöjen valintojen seurauksena. Ja usko pois ne valinnat tuntuivat oikein yleviltä niitä tehdessä: ihmisenä kasvua, ytimen etsimistä... ja piutpaut!
Uskon luostarinäkemykseni olevan ihan realistinen, ja SILTI sinne vetää, niin kuin on aina vetänyt, silloin kun ei vedä jonnekin IHAN muualle...
Onpa raikas kirjoitus! Kaikkea hyvää Sinulle
t. Jelisaveta
Itselläni on se paha tapa, että ensin katson sitten kadun. Edellä kuvatun kaltainen elämäntyyli on tosin raskasta, mutta myös opettavaista. Mistä sitä tietäisi, ellei ensin katsoisi.
Riipu Kristuksessa joka hetki, niin sinulle ei käy huonosti. Rukoile Jeesuksen rukousta, niin et joudu lopullisesti harhaan.
Entäs jos et olisi tutustunut niihin yleviin valintoihisi? Vaikkakin osoittautuivat harhaksi, olisitko jäänyt tietämättömäksi? Nouse ylös, ole iloinen kun viisastuit, eikä Herra sinua tyhmyytesi tähden hyljännytkään.
Ei liene pahasta haaveilla luostarielämästä. Itse en enää haaveile. Kuitenkin rakkain veisuni kuvastaa tietynlaista "kelja" kaipausta:
"Nähdessäni maailman merellä,
riehuvan kiusausten myrskyn,
minä tyveneen satamaasi kiiruhtaen huudan sinulle,
oi ylen armollinen Herra, johdata minun elämäni ylös turmeluksesta."
Siunausta elämääsi toivottelen
Valtsu