Kertokaa minulle mikä on srk:n tehtävä? Evankeliumin julistäminen tietysti, mutta haluan kysyä miten pitkälle srk voi mennä "pitäessään huolta" laumansa jäsenistä. Me ihmiset olemme kovin vaativaisia. Meille ei kelpaa ev.lut kirkko, koska se on maansa myynyt, ei uskalla ottaa kantaa ja on rähmällään joka suuntaan halutessaan miellyttää kaikkia. Vapaat suunnat sitten taas sanelevat tiukasti raamattu kourassa jopa vapaa-ajan viettoommekin sopivat rajat. Kumpi on oikeassa, vai onko kumpikaan? Voiko srk asettaa ihmiselle rajoja ja jos voi niin minkälaisia? Miten pitkälle voidaan mennä sen varjolla, että pidetään toisesta huolta? Onko kyse vain manipuloinnista ja halusta hallita, vai onko olemassa tervettä yhteisöä, jossa toivotaan sen jäsenten kasvavan? Ovatko kaikki hengelliset yhteisöt jollakin lailla sairaita? Miten pitäisi menetellä, jos todella halutaan etsiä ihmisen parasta? Onx tietoo???
Seurakunnan tehtävä
Vuohenjuuri
6949
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Luterilainen seurakunta on hyvin toimiva liikeyritys siinä missä muutkin. Kysymyshäb kuuluu ainoastaan mitä asiakas hyötyy jäsenyydestään, ei seurakunnalla ole mitään tavoitteita laumansa henkisestä kasvusta, he tunnistavat tarpeen hengelliseen ympäristöön ja tarjoavat sen maksua vastaan. Ei sen kummempaa.
Miksi tarvitsisi aina olla jäsen jossakin? Ihminen on mielestäni onnellisimmillaan silloin kun hän on löytänyt jotakin mille elää, tarkoituksen olemassaololleen. Miksi se ei voisi varsin hyvin olla oma elämä ja läheisten ihmisten elämä, jonkin uskonlahkon jäsenyyden sijaan? Hmh?
***
1. SEURAKUNNAN PERIMMÄINEN OLEMUS ON SISÄLLINEN YKSEYS KRISTUKSESSA.
Tullessani Jeesuksen luo tulin samalla kaikkien niiden luo jotka Jeesuksen omia ovat.
Ei voi olla taivaallisen Isän lapsi ja sitten erossa toisista jotka ovat Hänen lapsiaan. Tämä on aivan selvä asia.
Uusi Testamentti ei missään kohden kehota luomaan yhteyttä uskovien välillä, ikäänkuin ihmisen täytyisi se itse rakentaa, mutta kehottaa vaalimaan jo olevaa yhteyttä, elämään todeksi elämän rikkaus jonka saimme syntymälahjana Hänessä ja niin pureutumaan Kristuksen todellisuuteen.
Oma kokemukseni on ollut että kunhan vain avoimesti ja vilpittömästi keskityn Jeesukseen ja antaudun persoonallisessa Jumalasuhteessa kasvamaan Hänen tuntemisensa kautta, luonnollinen seuraus tästä on että viihdyn Jumalan lasten parissa, tahdon rakentaa Jumalan mielen mukaisesti yhteydestä käsin.
Jos keskityn ensisijassa seurakuntaan ja uskoviin sekä omiin mielikuviin ja mielipiteisiin Jumalasta ja uskovien elämäntavasta sekä kuinka seurakuntaelämä pitäisi MINUN mielestäni hoitaa, silloin varmasti vieraannun yhteydestä koska vieraannun sen ytimestä, Kristuksesta.
Jeesukseen keskittyminen johtaa siis oikeanlaiseen seurakuntakeskeisyyteen, jossa srk ei ole epäjumala eikä hengellisyyden ydin. Jeesus on ydin. Seurakuntaan keskittyminen ja sen tapakulttuurin ottaminen jumalalliseksi ohjeeksi kritiikittömästi ja asioita omakohtaisesti punnitsematta, johtaa toiseen suuntaan: kuppikuntaisuuteen, lahkomielisyyteen, näköalattomuuteen. Sellaisen keskipiste on ihmisen käsitykset Jeesuksesta ja uskonnollinen toiminta, jossa IHMINEN TEKEE PARHAANSA elääkseen oikeaksi katsomaansa ja (toivottavasti) moraalisesti kelvollista elämää. Jumala johtaa omansa johonkin paljon parempaan, syvemmälle: Hänen parhaaseensa, jossa Jumala tekee, hoitaa ja ohjaa.
Hän tekee, hoitaa ja ohjaa ennen kaikkea seurakunnassa ja seurakunnan välityksellä, koska Jumala on yhteyden Jumala.
Jeesus on Jumalan paras ihmisille. Kristillisestä näkökulmasta, jos haluaa ihmisten parasta, ei ole muuta tietä kuin henkilökohtaisesti antautua Jeesukselle Kristukselle, häneen keskittyä ja hänet elää todeksi, siinä kasvaen Jumalan vaikuttamaa kasvua.
2. UNIVERSAALI SEURAKUNTA HENGELLISENÄ KAIKKIEN JUMALAN LASTEN PERHEYHTEYTENÄ. SEURAKUNNAT ORGANISOITUNA YHTEISÖINÄ.
SEURAKUNTA laajasti käsitettynä on kaikkien Jumalan lasten perheyhteys, jopa ykseys. Se ei ole organisatorinen vaan "orgaaninen". Jeesus sanoo mm. näin: "Minä olen viinipuu, te olette oksat." Puun elämä virtaa sen oksissa, samalla tavalla mekin olemme Hänen yhteydessään osalliset toinen toisistamme.
Pyhä Henki on sisimmässäni todistuksena tästä osallisuudesta, yhteydestä Jumalaan.
Hän yhdistää toisiinsa kaikki joissa Hän (uudestisyntymän kautta) on: me olemme Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuudessa asetetut uuteen elämään, uuteen olomuotoon joka on enemmän kuin uudenlainen elämäntapa, se on sisällisesti muuttunut elämäntila.
Tätä universaalia seurakuntaa, joka oikeastaan on ainoa oikea ja tosi seurakunta seurakunnan oikeassa merkityksessä, nimitetään raamatullisen terminologian mukaisesti "morsiusseurakunnaksi" ja "Kristuksen ruumiiksi".
Kumpikin nimitys pohjautuu Uuteen Testamenttiin.
Jeesus itse on ruumiin pää ja me kukin osaltamme toinen toistemme jäseniä Hänessä. Itse asiassa UT opettaa tästä, niin olen tulkinnut, että juuri se heikoin, lankeilevin ja kompuroivin seurakunnan jäsen saa tietyllä tavalla suurimman kunnian, koska juuri hänen puoleensa muut jäsenet kääntyvät rohkaisten ja hoivaten, ikäänkuin verhoten häntä rakkaudellaan. En tiedä onko tulkintani (perustuen Paavalin sanoihin Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä, luku 12) oikea?
SEURAKUNTA suppeammin käsitettynä on toisistaan erillisiä, käytännöllisesti organisoituja yhteisöjä. Nämä kristilliset yhteisöt ovat universaalin, näkymättömän hengellisen yhteyden näkyviä ilmauksia, joissa ja joiden kautta Jumala toimii. Oikea hengellisyys ei siis ole mystistä haahuilua vaan selkeästi aikaan ja paikkaan ankkuroituvaa tapahtumista. Universaalia seurakuntaa, joka on kristillisen yhteyden ja yhteiselämän tosi olemus, nimitän kielenkäytössäni universaaliksi seurakunnaksi, morsiusseurakunnaksi ja Kristuksen maan päälliseksi ruumiiksi, ja paikallisia organisoituja yhteisöjä joiden kautta universaali seurakunta ilmaisee ja toimii nimitän kristillisiksi yhteisöiksi tai yleistä ja totuttua termiä käyttäen yksinkertaisesti seurakunniksi.
On siis tärkeää tietää, mistä silloin puhumme kun puhumme seurakunnasta / seurakunnista. Mikä on sanan oikea, raamatullinen sisältö? Mitä on se todellisuus jota sanalla kuvataan?
Asun tietyllä paikkakunnalla. Kaikki tällä paikkakunnalla asuvat ja vaikuttavat uskovat - kuuluvatpa mihin nimelliseen seurakuntaan tahansa - edustavat Kristuksen ruumista paikkakunnalla, ovat Hänen toimivat jäsenensä tällä paikkakunnalla.
Tämä on hengellinen paikallisseurakunta, muodostuen kaikista niin evankelisluterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntien jäsenistä, niistä jotka näissä kirkkokunnissa ja yhteisöissä todellisesti ovat Jeesuksen omia, niin ollen Jumalan lapsia. He ovat tämän paikkakunnan pyhät.
Pyhä Henki ratkaisee - ei ihmisten omat uskomukset: "Kyllä minäkin Jumalaan uskon, omalla tavallani".
Hengellinen todellisuus tunnustaa yhden ainoan tavan, sen mikä on Jumalan valmistama tie ja ratkaisumalli. Jeesus Kristus. Se merkitsee henkilökohtaista tulemista yhteyteen: antautumista Jeesukselle tunnustaen että Hän on Herra. Näin muodostuu se hengellinen paikallisseurakunta, jonka Jumala tunnistaa ja tunnustaa omaksi seurakunnakseen tässä kaupungissa. Raja-aitoja ei vedetä ihmisten tekemien kirkkokuntien ja kuppikuntien mukaan, ainoa raja on uudestisyntymisen kokemus, jonka kautta ihminen on liitetty Kristukseen kuuluakseen Hänelle. Elämäni valtaistuimella ei enää istu oma minä.
Vasta ollessani Kristuksen voittama löydän itseni todellisesti, ja niin voin syvimmällä mahdollisella tavalla oppia elämään ja ilmaisemaan Hänen voittotyötään. Se merkitsee egoismin murtumista ristin kautta.
Mitä merkitystä siis on tämän paikkakunnan helluntaiseurakunnalla? Metodistiseurakunnalla? Babtisteilla? Sekä kaikilla muilla yhteisöillä jotka ovat kristillisiä koska evankeliumin mukainen oppi perusasioissa tunnustetaan ja Raamattu asetetaan auktoriteeksi ja ohjenuoraksi yli inhimillisten näkemysten ja egoististen toiveiden.
Ne ovat paikkoja joissa ja joista käsin universaalia yhteyttä TÄLLÄ PAIKKAKUNNALLA harjoitetaan ja eletään todeksi!
3. MISSÄ MENEE RAJA, KUN IHMISEN YKSILÖLLISET HEIKKOUDET JA KASVAMATTOMUUS PITÄÄ HYVÄKSYÄ, LUOTTAEN JUMALAN KASVATTAVAAN ARMOON, MUTTA TAHALLISTA SYNTIÄ JA PIITTAAMATTOMUUTTA, ALISTAVAA JA MANIPULOIVAA KÄYTTÄYTYMISTÄ, VÄÄRÄÄ VALLANKÄYTTÖÄ (SEKÄ ITSEKÄSTÄ VALLATTOMUUTTA) EI SAA HYVÄKSYÄ?
Jos ja kun seurakunnassa (kristillinen yhteisö) opetetaan todellista evankeliumia - joka on Jeesus Kristus, se mitä Hän teki ja yhä tekee, sekä tähän liittyen kaikkien Jumalan lasten yhteyttä, siunaten kaikkia muitakin seurakuntia (kristillisiä yhteisöjä) tällä paikkakunnalla ja niin julistaen Jeesusta keskinäisessä rakkaudessa - silloin seurakunta toteuttaa sen tehtävän mikä sille on asetettu.
Näin ollen raamatullisista linjoista ja perustotuuksista tinkiminen inhimillisen kuppikuntaisuuden ja omaan suuntaan vetämisen vuoksi aina heikentää seurakunnan mahdollisuuksia julistaa evankeliumia Pyhän Hengen antamassa voitelussa sekä tuottaa vääristymiä ja turhia kahnauksia.
On muistutettava yhä uudelleen: TÄYDELLISTÄ SEURAKUNTAA KRISTILLISENÄ YHTEISÖNÄ EI OLE. Ei tietenkään, koska henkilöt joista srk muodostuu, ovat epätäydellisiä ihmisiä!
Tässä on suuri jumalallinen viisaus. Meidät kasvatetaan katsomaan Kristuksen täydellisyyteen. Omaksumaan yhä enemmän Häntä. Ymmärrämme siis, että yksi seurakunnan tehtävistä on irrottaa kristittyä yhä enemmän inhimillisestä egoismista, minäkeskeisyydestä, jotta opimme kiintymään Jeesukseen elämän arjessa ja niin katsomaan seurakuntia ja toinen toisiamme Hänen kauttaan, arkielämän tasolla.
Tosi kristillisyys on aina arkipäivän kristillisyyttä.
Sellaiseen elämään Pyhä Henki tuo mielekkyyden. Koemme että kristillisyys on jotakin todellista, jotakin enemmän kuin ihmisten puuhastelu. Kristus itse on todella siinä mukana. Tunnen elämässäni Hänen läsnäolonsa ja rakkautensa, jonka kautta menen eteenpäin juuri silloin, kun oma kykyni rakastaa loppuu kesken.
Uusi Testamentti ilmaisee asian mm. näin: "Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta."
Evankeliumi on kutsu elää todeksi Jumalaa, ei uskontoa. Ja koska Jumala on yhteyden Jumala - ja koska yhteys maan päällä ilmetessään on käytännöllistä ja UT:n ilmoittamien linjojen mukaan järjestettyä - ei evankeliumia voida koskaan elää todeksi ulkopuolella organisoidun, käytännöllisen seurakunnallisuuden.
Yhteyden ydin on orgaaninen, elimellinen ykseys, kuten puun oksat ovat yhtä samaan runkoon kuuluvina ja kuten jäsenet ovat yhtä, koska niillä on sama pää ja sama elämä virtaa niissä. Jotta tämä yhteys voisi ilmetä maailman keskellä, kun epätäydellisinä ihmisinä toinen toistamme hioen kasvamme yhä syvemmälle Kristuksen täydellisyyden omaksumiseen, tarvitaan organisoitu, rakenteellinen seurakunta, jossa ja jonka kautta orgaaninen elämä toteutuu ja ilmaisee itseään.
Ihmisen yleisinhimillisen raadollisuuden tähden myös seurakuntiin pesiytyy vallantavoittelua ja manipulointia. MISSÄ MENEE RAJA mihin asti sitä voidaan sietää ja kääntää se voitoksi antautuen Jeesukselle, katsoen ihmisten heikkouksien sijasta Häneen? MISSÄ VAIHEESSA seurakunnan ilmapiiri myrkyttyy siinä määrin, ettei se enää toteuta tehtäväänsä vaan parantamisen sijasta pikemminkin sairastuttaa jäsenensä? MILLOIN PYHÄN HENGEN TOIMINTA on siinä määrin korvattu ihmistekoisella koohotuksella ja sielunvoimista kumpuavilla ilmiöillä, että nimellisesti kristillinen seurakunta onkin jo epäkristillinen sisältönsä puolesta, harhassa ja vaarallinen?
Missä määrin voidaan sietää seurakuntaan kuuluvien yksilöiden omalaatuisia käsityksiä ja epäterveitä tai yksinkertaisesti kasvamattomia raamatuntulkintoja? Mihin rajaan saakka voidaan sietää jonkun jatkuvaa lankeilua ja epäkristillistä elämäntapaa, vedoten Jumalan rakkauteen ja armoon? Missä kohtaa armo ei enää olekaan armoa vaan on termin "armo" nojalla harjoitettavaa synnillisyyttä?
Milloin yksilö tulkinnoissaan tai elämäntavoissaan ylittää rajan, niin että hänet terveen seurakuntakurin ja yhteisöllisyyden tähden on erotettava näin osoittaen hänelle ja toisille että, koska hän näkemyksemme mukaan on elämässään jo luopunut Kristuksesta eikä niin ollen ole universaalin seurakunnan jäsen, emme voi pitää häntä myöskään organisoidun seurakunnan eli kristillisen yhteisön jäsenenä?
4. "KIITOS JUMALA, SINÄ TUNNET MINUT JA ELÄMÄNI. TIEDÄT MINUSTA KAIKEN."
Näissä asioissa voidaan tehdä virheitä. Mutta suuri virhe on sekin jos mitään ei tehdä.
On varsin vakava laiminlyönti olla puuttumatta seurakunnan jäsenen syntielämään.
Onneksi Jumala sitten näkee sydämet. Koemmepa tulleemme oikein tai väärin kohdelluiksi saamme joka tapauksessa turvata Häneen.
Jos seurakunnasta erotettu lähtee katkerana juopottelemaan ja sanoo hyvästit uskonelämälle, asenne osoittaa että hänen elämässään jo oli ja on jotakin aivan perusteellisesti pielessä.
Jumalan lapsi saa ja voi aina turvata HÄNEEN joka näkee sisimpämme syvyyksiin saakka. Jeesus ei hylkää vaan on valmis auttamaan kärsivää ja kipuilevaa ihmistä, jokaista joka Häneen puoleensa huutaa.
Uskonelämäni ei ole kiinni ihmisten tuomioista vaan kuinka Jumala minut arvioi.
5. RAAMATULLISEEN SEURAKUNTAMALLIIN KUULUU JÄRJESTYS JA SEURAKUNTAKURI. VANHIMMISTON ON PUUTUTTAVA VÄÄRINKÄYTÖKSIIN JA EPÄTERVEISIIN TOIMINTAMALLEIHIN - MUTTA ENTÄ JOS VANHIMMISTO ITSESSÄÄN ON EPÄTERVE JA HARRASTAA JÄSENTEN ALISTAMISTA?
Uuden Testamentin mukaan raamatulliseen seurakuntamalliin kuuluu aina vanhimmisto. Seurakunnan johtajan ja vanhimmiston tehtävänä on huolehtia seurakunnan opetuksen ja ilmapiirin pysymisestä terveenä. Niin vastuuhenkilöiden vallankäyttöä kuin myös jäsenten elämää on "kontrolloitava". Oikea kontrollointi ei ole holhoamista eikä terveiden yksilöllisten oikeuksien kaventamista. Se on puuttumista niin vallankäyttöön ja manipulointiin - ääritilanteissa vanhimmisto voi erottaa liian manipuloivan ja epäterveesti käyttäytyvän pastorin, esimerkiksi - kuin myös vallattomuuteen ja armon kääntämiseen irstaudeksi. Jos srk antaa jäsentensä elää kuinka haluttaa se antaa samalla väärän todistuksen Kristuksesta. Synnin salliminen on signaali ihmiselle joka kamppailee kiusaustensa kanssa: anna periksi ja tee mitä huvittaa, tekeväthän muutkin tässä seurakunnassa niin.
Raamattu varoittaa tuollaisesta kehityksestä ja ennustaa että viimeisinä aikoina luopumuksen tapahtuessa kristillisyys vinoutuu monin paikoin. Uusi Testamentti ilmoittaa että he etsivät opettajia omaan korvasyyhyynsä, siis haluavat kuulla vain sellaista mikä sopii yksiin omien halujen ja himojen kanssa, kääntyvät terveen opin sijasta taruihin, ym. Seurakunnan työntekijöiden ja vanhimmiston tehtävä on pitää huolta ettei näin pääsisi käymään, koska jos näin käy silloin seurakunta ei enää voi toteuttaa tehtäväänsä: todellisen evankeliumin julistamista niin että se mitä julistetaan on elämää - ylösnousemuksen todellisuutta ristin kautta, kuolinisku minäkeskeiselle egoismille.
Miksi kuulua kristilliseen seurakuntaan ellei hyväksy raamatullista evankeliumia ja seurakunnan näkemystä?
Kristityn kuuluu kiintyä Jeesukseen Kristukseen, katsoa ennen kaikkea Häneen. Silloin olemme näkemystemme kanssa Jumalan edessä. Ja kun olemme näkemystemme kanssa Jumalan edessä emme liian helposti lähde hajottamaan Jumalan lasten yhteyttä joillain ehkä poikkeavilla käsityksillämme. Olemme valmiit vielä kerran tarkistamaan näkemyksemme, motiivimme ja asenteemme:
- Jumala lasken mielipiteeni sinun ristisi juurelle, osoita sinä, joka olet totuus, kuinka minut nyt tulee toimia ja käyttäytyä.
Väärään vallankäyttöön ja todelliseen manipulointiin on puututtava. Joskus ehkä lujallakin kädellä.
Seurakunnat ovat epätäydellisiä, niiden keskellä ihmisen raadollisuus ja heikkous tulee näkyviin aika ajoin hyvin ikävinä ilmiöinä ja piirteinä. Ihmisen epätäydellisyys täytyy hyväksyä osana elämää - mutta sitä ei saa paapoa, minkäänlaista hyväksikäyttöä ei saa katsoa läpi sormien. Epäterveisiin ilmiöihin on puututtava ja niitä on käsiteltävä, tarjoten syyllisille mahdollisuutta parannuksen tekemiseen.
Jos ja kun seurakunnassa on Kristuksesta kumpuavaa rakkaudellisuutta se luonnostaan vaikuttaa ihmisissä uskallusta kohdata omia virheitään, neuvotella niistä Jumalan kanssa pyytäen myöskin työntekijöiltä apua, mahdollisesti sielunhoidollista keskustelua jne.
Seurakuntalaisten tehtävä on rukoilla työntekijöidensä puolesta, että nämä voisivat olla Pyhän Hengen johdossa ja sisäisesti herkkinä ohjata seurakuntaa oikeaan suuntaan.
Johtajien panettelu ja ilkeät puoluemieliset puheet eivät saa aikaan mitään hyvää. Siunaavalla sydämellä tehty rukoustyö sen sijaa saa. Tiedän useitakin tapauksia kun seurakuntalaiset ovat rukoilleet väärää toimintamallia harjoittaneen työntekijän puolesta niin Jumala on puuttunut asioihin ja ottanut työntekijän käsittelyynsä.
Rukous on aivan olennainen osa seurakuntaelämää.
Juuri rukouksen kautta kiinnitymme Häneen ja keskustelemme Hänen kanssaan joka on seurakunnan Herra ja sen ainoa tosi sisältö.
6. SUMMA SUMMARUM. SEURAKUNNAN TEHTÄVÄ: JULISTAA JEESUSTA JA TODISTAA HÄNEN RAKKAUDESTAAN - SEKÄ TARJOTA PAIKKA, TOINEN TOISISTAAN HUOLEHTIVIEN RAKKAUDELLINEN YHTEISÖ JOSSA HÄN, JOTA JULISTAMME JA JOSTA TODISTAMME, SAA HOITAA MEITÄ TOINEN TOISTEMME KAUTTA.
Korostan, että seurakunnan tehtävä ei ole julistaa itseään eli seurakuntaa, vaan Jeesusta Kristusta ja yltäkylläistä elämää Hänessä.
Vaikka lipsahti pitkä kirjoitus, sanon vielä lopuksi tärkeintä alleviivaten:
Koska kristillisyys perustuu henkilökohtaiseen ja intiimiin Jumalasuhteeseen, omakohtaiseen Jumalalle antautumiseen ja riippuvaisuuteen yksin Hänestä siksi jokainen omakohtaisesti kysyy Herralta myöskin seurakuntayhteyttä, minkä yhteisön piiriin Hän haluaa juuri minut johdattaa, mikä on se paikka missä minä voin parhaiten viihtyä ja kasvaa.
Siihen perustuu kaikki seurakunnallinen toiminta. Seurakunnan yksilöjäsenten vilpittömyyteen Jeesuksen edessä ja heidän harjoittamaansa rukouselämään.
ON HYVÄ MUISTUTTAA, ettei yhteen yhteisöön kuuluminen todellakaan merkitse ettei sitten voi käydä muiden kirkkokuntien ja yhteisöjen tilaisuuksissa.
Paikkakunnalla jossa asun asia on oivallettu.
Täällä on ollut paljon yhteisiä telttakokoussarjoja, useana vuonna vapaaseurakunta, metodistiseurakunta, helluntailaiset ja evankelisluterilainen kirkko ovat kokoontuneet julistamaan Jeesusta Kristusta yhdessä. Myöskin on yhteisiä nuorteniltoja jne. Eri seurakuntien työntekijöitä vierailee puhumassa toisten seurakuntien tilaisuuksissa.
Tätä on seurakuntaelämä. JEESUKSEN OTTAMISTA TODESTA.
Kiitos vastauksesta. Sanoit: "Ei evankeliumia voida koskaan elää todeksi ulkopuolella organisoidun käytännöllisen seurakunnallisuuden." ???? Mitä tämä tarkoittaa? Eikö Jumala puhu juuri henkilökohtaisesti ihmiselle. Jumalan löytämiseen ei tarvita seurakuntaa, vaan se voi tapahtua ihan omassa rauhassa. Ymmärrän kyllä, että kasvun takia voisi olla hyväksi olla yhteydessä seurakuntaan, mutta ei kai ole väärin luottaa siihen, että "Jumala pitää hulluistansa huolen" Usko voi säilyä ilman srk- yhteyttäkin, vai voiko? Ja millaisena se säilyy? Mitä, jos sitä seurakuntaa ei halusta huolimatta löydy? Mitä jos ei halusta huolimatta löydy yhtään uskovaa ystävää? Ei ole mikään automatio, että srk:sta löydän ihmisen, joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. Tuntuu siltä, että täysin "maallisilta" ihmisiltä tämä hyväksyminen voi sujua jopa paremmin, kuin seurakunnissa viihtyvältä. Olen huomannut, että srk:ssa sisällä olevat ihmiset seurustelevat kovin mielellään toisten samanlaisten kanssa. Ei viitsitä jutella uusien tulokkaiden kanssa, vaan turvaudutaan aina niihin tuttuihin naamoihin. Mitä kristillisyyttä se tämä tämmöinen on? Laiskuutta? Arkuutta? Vai mitä?
Jumalan löytämiseen ei tarvita seurakuntaa vaan se voi tapahtua ihan omassa rauhassa. Olen samaa mieltä. Jumala voi löytää ihmisen missä tahansa, kun ihminen vaan antaa tämän tapahtua.
Itselleni "uskoontuleminen" tapahtui pitkällisenä prosessina pääasiassa yksinäisyydessä, suostuessani kaipaamaan totuutta enemmän kuin mitään muuta. Koska en voinut määritellä totuutta - siis hengellisenä, perimmäisiä kysymyksiä koskevana vastauksena - omista lähtökohdistani ja näkemyksistäni käsin - silloinhan olisi ollut kyse vain subjektiivisista, itseeni sidotuista mielipiteistä! - jouduin olemuksessani myöntämään syvän riippuvaisuuden jostakin, joka on ulkopuolellani ja rajallisen kokemiseni tavoittamattomissa. Olin totuuden varassa: jos on olemassa jokin ihmisestä riippumaton, jokin joka itsessään on todellisuuden lähtökohta ja selitys, sen täytyy ilmaista itsensä minulle, osoittaa itsensä todeksi. Toisin sanoen: ei ole kyse siitä mitä minä totuudesta ajattelen ja kuinka sen määrittelen, vaan mitä määritelmieni ulkopuolella on ja voiko sellaisesta mitään tietää.
Tiedostaessani "itseni ulkopuolella" ja "minusta riippumatta" olevan totuuden tämä väistämättä tulee, tiedostamiseni kautta, sidotuksi minuun ja subjektiiviseen ajatteluuni, jolloin en voi olla varma onko se olemassa myös tiedostamiseni ja ajatteluni ulkopuolella itsessään ja sinänsä olevana? Onko se vain kokemukseni kautta vai onko se jo ennen kokemustani?
Jos totuuden tiedostamiseen aina tarvitaan henkilökohtainen kokemus ja oivallus, kuinka koskaan voin olla varma ettei se, minkä koen ja oivallan totuudeksi, ole pelkästään oman subjektiivisen kokemiseni ja oivallukseni aikaansaannos, alitajuisten toiveiden tulos?
Näiden vaiheiden ja kysymysten kautta tulin johdetuksi Kristuksen tykö.
Koin selkeästi Hänen läsnäoloaan ja tein päätöksen antautua totuudelle olkoon se mitä tai millainen tahansa.
Siinä vaiheessa tosin en vielä nimittänyt häntä Jumalaksi enkä Jeesukseksi, en edes Kristukseksi! Ei ollut nimiä eikä määritelmiä mutta selkeästi persoonallinen sävy tuossa kaikessa oli: oli jotain joka minun ulkopuoleltani kosketti sisintäni niin, että koin Hänet rakkautena ja hyvyytenä.
Tällöin tein ratkaisevaa laatua olevan päätöksen: Jos tämä mitä nyt koen on totta, ei ainoastaan kuvitteluani, tahdon löytää tämän ja antautua vain tälle, maksakoon mitä tahansa, olkoon inhimillisten mielipiteideni ja ajatustottumusteni mukainen tai ei. Samoin: jos tämä ei ole ehdottomasti totta, ehdottomasti paikkansapitävää myös subjektiivisen kokemiseni ulkopuolella, en tahdo ottaa tätä vastaan enkä antautua tähän kokemiseen, en sittenkään vaikka sen myötä kenties saisin rauhan sisimpääni, mielihyvää, rakkaudellisuuden kokemista jne.
En siis etsinyt rauhaa tai joitain kokemuksia. Kaipasin totuutta itsessään - jos sellainen ehkä on olemassa ja löydettävissä.
- -
Lopullinen niitti tapahtui kuitenkin seurakunnassa.
Olin tullut jo tietoiseksi etten voi itse pitää kiinni rakkaudesta, jota eräinä hetkinä yksinäisyydessä, totuutta kaivatessani koin. Ikäänkuin välillämme olisi jokin este jota en kyennyt määrittelemään.
Tehdessäni päätöksen antautua totuudelle koko sydämestäni olkoon se millainen tahansa, koin valtavaa rakkauden läsnäoloa joka laskeutui ylleni ja kosketti sisintäni, täyttäen minua lähes kuplivalla ilolla ja rauhallisella koko olemukseni läpäisevällä tyyneydellä. Se oli ihana kokemus. Mutta se ei ollut pysyvää eikä minun hallittavissani.
Erään kerran sitten koin että tämä "rakkaus" kehoitti minua menemään seurakunnan tilaisuuteen.
Kyseessä oli vapaaseurakunta. Laitoin vastaan. Nyt juuri kun olen löytämässä jotakin suurta, jotakin todellista - miksi lähtisin kristittyjen kokoukseen. Ei käy. Uskontohan on vain petettyjen, rajoittuneiden henkilöiden touhuilua, mielen manipuloimista ja vallankäyttöä. Uskonnoista vastenmielisin on kristinusko. Näin ajattelin.
Pelkäsin että uskovaiset voisivat jollain tavalla johtaa minua harhaan todellisesta totuudesta.
Kuitenkin sisäinen kehotus oli selkeä. Niinpä lähdin tilaisuuteen, varauksellisena ja jonkin verran epäillen, ehkä epäluuloisenakin.
En ryhdy selittämään asiaa seikkaperäisesti, kyseessä on hyvin henkilökohtainen tapahtuma mutta kokouksessa Jeesus antoi minun ymmärtää että juuri Hän on se Rakkaus, joka on minua kutsunut ja puhutellut.
Puhuin sisimmässäni, hengessäni Häntä kohti: Jos sinä olet oikeasti olemassa, ja jos on totta että olet kuollut syntieni tähden, siinä tapauksessa anna kaikki pahat tekoni anteeksi ja tule elämääni, luovutan elämäni sinulle.
Suurinpiirtein tälläinen oli rukoukseni.
Josta seurasi konkreettinen kokemus: se mikä erotti minut ja Rakkauden toisistaan murtui.
Ymmärrän että estävä tekijä on ihmisen syntisyys. Anteeksiantamus ja Jeesuksen tulo elämääni Vapahtajaksi mahdollisti yhteyden Jumalaan. Koin sen mitä uskovat nimittävät uudestisyntymiseksi.
Syksyllä 1989 minusta siis tuli - seurakunnan tilaisuudessa, siinä kokouspenkillä istuessani, omakohtaisen, hiljaisen rukouksen kautta - jotain mitä en ollut ennen tuota hetkeä: Jumalan lapsi.
- -
Aikaisemmin minulla oli ollut ajatuksia Jumalasta, tai siitä mitä ihmiset sanovat Jumalaksi.
Esimerkiksi: Jos jotain sellaista on oikeasti olemassa ja jos se voidaan löytää myös uskonnoista, toki se sitten löytyy kaikkien tai lähes kaikkien uskontojen takaa samanarvoisesti, niiden perimmäisenä ideana ja alkusykäyksenä, joka uskonnollisen terminologian ja oppien myötä kylläkin vääristyy.
Niin, ehkäpä joillain uskovilla on yhteys tähän universaaliin totuuteen kaikkeuden sisälliseen olemukseen, mutta sitoessaan kokemuksensa uskonnollisiin termeihin ja oppeihin he vääristävät kokemuksensa ja joutuvat harhateille, rajoittavat kaikkeudesta kumpuavat tosiasialliset viestit.
Hienoja ajatuksia?
Ajattelin näinkin: Ehkäpä se mikä koetaan Jeesukseksi on jonkinlainen yhteisöllisen uskomisen ja rukousten tuottama energiatiivistymä, henkinen hahmo joka muodostuu uskovien tunteista ja toiveista heidän uskonsa kautta - usko siis tekee jumalan. Ja sitten tämä kaikkivaltias jumala, yhteisöllisen uskon tuottama energiatiivistymä toimii - ikäänkuin jokin todellisesti olemassaoleva henkilö - reagoiden ihmisiin ja heidän uskoonsa, tuottaen muunmuassa rukousvastauksia ja johdatuksia.
Eräs ajatuksistani, pyrkiessäni selittämään uskoa omista psykologisista lähtökohdistani, oli seuraava:
Uskovaiset ajattelevat rukoillessa olevansa tekemisissä itsensä ulkopuolisen olennon kanssa, mutta tosiasiassa rukous on vain sisäinen tapahtuma, eräänlaista terapeuttista itsetyöskentelyä, jossa ihminen sitten projisoi, heijastaa rukouksensa kohteen itsensä ulkopuolelle, erheellisesti kuvitellen olevansa tekemisissä toisen, itsestään irrallisen kanssa.
Totuutta etsiessäni minun oli pakko myöntää, että kaikki nämä ja muutkin ajatukseni ja selitysmallini ovat omia teorioita. Ehkä ne pitävät paikkansa tai ehkä ne eivät pidä paikkaansa. Oli pakko nöyrtyä olemaan avoin tuntemattoman todellisuuden edessä.
Ja kuinka kävikään?
Otettuani Jeesuksen vastaan sain ei ainoastaan ajatuksia Jumalasta, siitä mitä Hän on tai ei ole jos Hän nyt ylipäätään on olemassa. Uskoontulemisen kautta Jumalasta tuli tunnettava Jumala. Hän on konkreettista, läsnäolevaa ja vaikuttavaa todellisuutta. Kyllä, Hän vastaa rukouksiin. Mutta tärkeintä ei ole rukousvastaukset ja siunaukset tärkeintä on anteeksiantamus ja Jumala itse. Jeesus on tärkein. Sitä kautta asioihin avautuu todellisuuden näkökulma, mahdollisuus löytää tie omista haahuiluista ja kuvitteluista ulos, realistiseen kristillisyyteen.
- -
Syntymää seuraa kasvu.
Toki olisin voinut asettaa todellisuudelle rajoja: Tällaiseen ja tällaiseen Jumalaan olen valmis uskomaan, mutta tällaiseen en.
Olisiko se ollut rehellistä?
Olin löytänyt totuuden antautumalla Hänen varaansa. Tahdon mennä tällä tiellä eteenpäin Hänen varassaan.
Yhä uudelleen olen joutunut luovuttamaan - saanut luovuttaa - mielipiteitäni ja intressejäni Hänen eteensä: ristin juurelle. Vaarana on, kun on ollut vuosia uskossa ja tavallaan "tietää" monia asioita ns. oikeaoppisesti, että ei enää olekaan puhtaasti Hänen varassaan eläen uskoa todeksi riippuvaisuussuhteen kautta, vaan onkin tietämisensä ja tulkintojensa varassa. Tulkinnat voivat olla oikeitakin, mutta niistä puuttuu elämä jos Jeesus Kristus ei ole meille henkilökohtaisesti elävä ja tosi, sisimpämme suuri rakkaus ja Herra, jonka edessä kaikki omat halumme ja intressimme taipuvat.
"Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa" sanotaan Uudessa Testamentissa.
Kaikissa asioissa on mahdollisuus ylilyönteihin ja vääristymiin. Annamme helposti määritelmiä myöskin termille rakkaus. "Jos Jumala on rakkaus niin..."
Minulle rakkaus - todellisena jumalallisena olemuksena - on yhtä kuin Jeesus.
Antautuessani Hänelle antaudun rakkauteen. Tätä rakkautta ei voi elää todeksi niin, että itsessäni päättelen millaista rakkaudellinen elämä on ja sitten pyrin elämään toteuttaen muodostamaani, moraalista ja inhimillisiin suvaitsevaisuuskäsitteisiin sidottua aatetta. Ei, olen alati riippuvainen Hänestä. Niinpä voin elää rakkaudessa vain antautumalla Hänelle. Jeesus Kristus on alusta loppuun saakka kaiken tosi kristillisyyden perusta, sen alku, keskipiste ja myöskin päämäärä. Todellinen toimiva persoona jonka olemusta ja luonnetta halutaan oppia tuntemaan.
"Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta."
Tämä ei ole terminologiaa vaan elävää todellisuutta. Joka päivä ja joka hetki teen ratkaisun sisäisten asenteideni kautta kuinka vastaan taivaalliseen kysymykseen:
- Tahdotko päästä kokemaan näiden raamatunjakeiden sisällön, elää ne todeksi, löytää niiden tarkoituksen, mitä ne kuvaavat ja mihin viittaavat? Vai tyydytkö kristillisen tosi elämän sijasta pelkästään ulkokohtaiseen omaksumiseen ja tulkintoihin?
- -
En ajatellut kirjoittavani tällaista pitkällistä selitystä, mutta enpä ryhdy deletoimaankaan...
Tarkoitukseni oli sanoa, Vuohenjuuri, että Jumala joka minut löysi on Jumala joka on sitonut itsensä seurakuntaan. Hän on rakentanut asian niin että uskovina kuulumme toinen toisillemme. Ei ole olemassa kristillisyyttä jota voidaan elää sooloillen. Jumala ei ole rakentanut sellaista elämisen mallia. Sellainen olisi Hänen olemustaan ja luontoaan vastaan.
> Usko voi säilyä ilman srk- yhteyttäkin, vai voiko? <
Kyllä. Olen sitä mieltä että voi. Usko on suhde, ihmisen ja hänen Rakkaansa välistä vuorovaikutusta, jossa kumpikin antautuu toiselleen. Ihmisen puolelta se merkitsee antautumista olemaan riippuvainen Kristuksesta, sitoutumista Jumalan tahtoon, halua oppia erottamaan Jumalan tahto omista, kenties alitajunnasta nousevista impulsseista, haluista ja toiveista, sekä päätöstä rakastaa Jumalan tahtoa enemmän kuin mitään muuta. Yksi hienoimpia kokemuksia on kun koen että Kristus syrjäyttää sydämeni valtaistuimella oman minän hallintavaltaa, egoistinen "minä tiedän, minä päätän, minä määrään, minä haluan, minä teen niin kuin itseäni huvittaa" väistyy antaessani Pyhän Hengen kruunata Jeesuksen Kristuksen sydämeni Kuninkaaksi itseni sijaan. Olen läpivalaisussa.
Jumala antaa Pyhän Henkensä johdattajaksi totuuden tielle. On ihanaa olla Jeesuksen voittama. Siinä on todellinen elämän tuntu, täyttymys, tarkoitus kaikkeen elämiseen ja toimintaan.
Silloin voi vastoinkäymistenkin keskellä kokea mielekkyyttä, koska elämä on minulle annettu lahja. Tyhjin käsin saan ottaa vastaan kaikki, armossa. Armo on uusi, koko elämän kattava olotila: olen Jumalan lapsi, liitetty itseensä Jumalaan.
USKO SÄILYY JOS JEESUS SAA OLLA meidän Herramme. Pohjimmiltaan uskonelämä on seurustelua Hänen kanssaan. Siihen ei tarvita seurakuntaa.
MUTTA TOINEN KYSYMYS ON, voinko säilyä uskossa jos teen Jumalan tahtoon nähden omia sovellutuksia, asetan omat mielipiteet Jumalan tahdon ja Raamatun ilmoituksen edelle.
En voi.
SIISPÄ: Jos seurakuntayhteys on Jumalan tahdon mukainen asia, voinko rikkoa Jumalan tahtoa vastaan ja väheksyä seurakunnallisuutta - ja kuitenkin säilyä terveellä tavalla uskossa ja oppia tuntemaan Jeesusta läheisesti?
En voi.
Jeesus on seurakunnan pää, sen Herra.
Ja seurakunnan tarkoitus ei ole julistaa itseään, vaan Jeesusta. Rakastan seurakuntaa koska rakastan Jeesusta.
Ok, seurakunnat ovat vajavaisia ja niissä joutuu kohtaamaan typeryyttä ja toisinaan kiusallistakin pikkumaisuutta. Mutta katson seurakuntaa ja seurakuntalaisia Kristuksen läpi, he ovat minulle rakkaita, koska Jeesus Kristus on niin rakas ja ihana. Sitä paitsi. Minäkin olen yksi seurakuntalainen muiden joukossa. Olen yksi näistä vajavaisista ihmisistä joista seurakunta koostuu. Olen erehtyväinen.
Useita kertoja saan jälkeenpäin huomata, että paljon siitä mikä tuntui minusta ihmisten pikkumaisuudelta ja jääräpäisyydeltä, olikin omaa taipumattomuuttani. Pidän jotakin asiaa vääränä ja arvostelen mielessäni seurakuntalaisia jotka eivät ymmärrä asiaa samoin kuin minä - kunnes Jumala osoittaa että hetkinen, minähän tässä väärässä olinkin, tai ainakin arvosteleva mielenlaatuni ja asenteeni oli väärä.
Tällä tavalla kasvamme.
Eri asia sitten on todelliset väärinkäytökset ja esimerkiksi epäterve vallankäyttö seurakunnissa. Siinä tarvitaankin viisautta erottaa mikä vain TUNTUU minusta vallankäytöltä koska haluan sooloilla enkä alistu seurakuntakuriin ja MIKÄ OIKEASTI ON väärää vallankäyttöä?
Näistä asioista on hyvä käydä keskustelua. Pohtia yhdessä. Esittää näkemyksiään puolin ja toisin, sitten yhdessä rukoilla että oikea tie löytyisi ja Herra ilmaisisi itseään, tahtoaan ja tarkoituksiaan.
Seurakuntalaisten ei missään tapauksessa kuulu mukisematta hyväksyä ja niellä raamatullisen opin vastaisia ja Kristuksen rakkautta rikkovia toimintamalleja. On vastuu ja velvollisuus vastustaa vääryyttä.
Jokainen kristitty omalla kohdallaan tarvitsee henkilökohtaista rukousta ja nöyrtymistä millä asenteella toimin ja kuinka Jeesus haluaa minua johdattaa puuttuessani epäkohtiin jos ja kun olen epäkohtia havaitsevinani.
> Ei ole mikään automatio, että srk:sta löydän ihmisen, joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen. <
Puhut totta. Ikävä kyllä. Mutta asian voi kääntää myös näin:
Ei ole mikään automatio, että hyväksyn seurakuntalaiset, sellaisina kuin ovat.
Se ei koskaan ole automatio. Se edellyttää henkilökohtaista nöyrtymistä ja kasvua Jeesuksen tuntemisessa. En voi nöyrtyä muiden puolesta, voin nöyrtyä ainoastaan omalla kohdallani.
EN LÄHDE SEURAKUNTAAN ENSISIJAISESTI ETSIMÄÄN MUIDEN HYVÄKSYNTÄÄ. Jeesus hyväksyy minut. Hänen hyväksyvä rakkautensa on identiteettini pohja ja ihmisarvoni perustus, se riittää. Jumalan armosta käsin saan oppia rakastamaan - myös niitä, jotka eivät hyväksy.
Ei tietenkään tarvitse rääkätä itseään. Jos olo seurakunnassa tuntuu mahdottomalta ja rassaa henkisesti, on lupa jäädä pois. Onhan niitä seurakuntia monenlaisia.
Sitten tulisi kyllä kysellä näitä asioita ja työstää niitä Jeesuksen kanssa: miksi seurakunta rassasi minua kohtuuttomasti? Mikä ehkä johtui omista sisäisistä haavoista ja ylireagoinnista? Miksi koin asiat niin vaikeina ja loukkaavina? Jne.
- -
> Olen huomannut, että srk:ssa sisällä olevat ihmiset seurustelevat kovin mielellään toisten samanlaisten kanssa. Ei viitsitä jutella uusien tulokkaiden kanssa, vaan turvaudutaan aina niihin tuttuihin naamoihin. Mitä kristillisyyttä se tämä tämmöinen on? Laiskuutta? Arkuutta? Vai mitä? <
HIENOA. Erittäin hienoa, Vuohenjuuri. Nyt puhut todellisista epäkohdista, esität tärkeitä kysymyksiä, arkirealismia.
En osaa vastata... Olisiko ehkä niin, ettei Kristuksen rakkaus ole saanut valloittaa seurakuntaa siinä määrin, kuin Hänen tahtonsa on?
Kuinka voisin auttaa asiaa?
Voinko kenties minä omalta pieneltä osaltani olla viemässä myönteistä kehitystä eteenpäin huomioiden toisia?
Ei niin että teen sen ylikorostetusti ja osoitellen, tai otan itselleni ylettömän taakan pyrkien muuttamaan koko seurakunnan, mutta yksinkertaisesti.
Kun tahdon kasvaa Jeesuksen tuntemisessa. Kun elän Jumalasuhdettani todeksi seurakunnan keskellä nöyrtyen rakastamaan, niin kuin Hän omassa (minun rakastamiskykyäni suuremmassa) rakkaudessaan vaikuttaa.
Olennaista on elämä. Onko kristillisyys minulle elämää vai suorittamista? Jeesus haluaa vaikuttaa niin että se olisi elämää.
Avoimena Hänelle saan rukoilla seurakuntani ja seurakuntien puolesta.
Harteillani ei ole tämän suurempaa taakkaa. Elämä Jeesuksen seurassa on kaikki. Saan luottaa että Hän joka on opettanut minut nöyrtymään omista itsepäisyyksistäni ja kovuuksistani - joilla olen yrittänyt itseäni suojata - Hänen armoonsa ja totuuteensa voi tehdä sen toisissakin.
Työ on kesken minussa ja työ on kesken toisissa. On erittäin mielenkiintoista elää todellisuudessa jossa näkee Kristuksen tekevän työtä.
Hän on läsnä seurakunnassaan.
Lopuksi korostan siis.
Sinulla on seurakunta: universaali srk. Jeesukseen uskovana - uudestisyntymisen kautta - kuulut Jumalan lasten perheyhteyteen. Jokainen uskovainen kuuluu tähän perheyhteyteen.
Lisäksi. Uskon että Jumalan tahto on johtaa jokainen konkreettiseen sitoutumiseen myös ajallisessa mielessä, suhteessa organisoituun seurakuntaan, jossa Raamatun esittämän mallin mukaisesti on johtohenkilöt jne.
Käy kristillisissä seurakunnissa. Pyri katsomaan Jeesukseen enemmän kuin ihmisiin. Rukoile että voisit nähdä asiat oikein. Ota huomioon että omat henkilökohtaiset ajatustottumuksesi ja ehkä tunne-elämäsi haavat vaikuttavat siihen kuinka koet ja näet ja millaisen merkityksen asiat mielessäsi saavat. Pyydä päivittäin että Jeesus parantaisi sinua. Pyydä että Jumala synnyttäisi sisimmässäsi yhä syvempää kaipausta tuntea Häntä läheisesti. Muista että elät armossa.
Sinun tehtäväsi ei ole muuttaa seurakuntaa - mutta avoimena Jumalan lapsena, epätäydellisenä ja vajavaisena luottaen Hänen täydellisyyteensä, voit olla yksi tekijä jota Jumala käyttää seurakunnan muuttumisessa.
Entä jos srk jossain asiassa ja toimintamuodossa muuttuu päinvastaiseen suuntaan kuin olen toivonut?
Ota huomioon että ehkä Jumala on vastannut rukoukseesi, mutta näkemyksesi suunnasta mihin pitäisi muuttua oli väärä ja niinpä Jumala, vastatessaan rukoukseesi, lähti muuttamaan seurakuntaa täysin oikeaan suuntaan.
Älä ajattele niinkään seurakunnan muuttumista, ajattele Hänen rakkauttaan. Se on ydin. Jos ja kun elämme rakkaudessa sillä on aina vaikutuksensa.
SIUNAUSTA.
- -
P.S.
Jos et ole löytänyt sopivaa kristillistä yhteisöä kotiseurakunnaksesi, ok. Käy silti kristillisten seurakuntien tilaisuuksissa. Ehkä se aikanaan löytyy ihan luonnostaan oman kasvusi kautta kun tulee sopiva tilanne. Sanoisin neuvona että älä ota asiasta liikaa paineita, mutta älä myöskään väheksy seurakuntia ja seurakunnallisuutta.
Luterilaisille seurakunta (kr. ekklesia) tarkoittaa joko koko kirkkoa eli universaalia Kristuksen seurakuntaa tai paikallista kirkon osaa, hallinnollista paikallisseurakuntaa, joka kuuluu johonkin piispan kaitsemaan hiippakuntaan.
Seurakunta on pyhä, erikseen ”Herralle erotettu” yhteisö ja ”pyhäin yhteys” erotuksena maallisista järjestöistä ja yhteenliittymistä. Seurakunta on kristillisen uskon mukaan Jumalasta lähtöisin oleva yhteisö. Seurakunta on pelastukseen johdattava yhteisö, koska se on pohjimmiltaan yliluonnollinen eli Pyhän Hengen kokoama, johtama ja elävöittämä.
Luterilaisessa kirkossa seurakunnan tehtävät on määritelty seuraavasti: ”Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta, lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.”
Kasvattaminen ja opettaminen ovat keskeinen osa kirkon perustehtävää jo kastekäskyn perusteella. Kristillisen tiedon ja elämäntavan opettaminen kuuluvat kiinteästi kirkon olemukseen.
Kirkolla on aina ollut omat kasvatusjärjestelmänsä, joiden tavoitteet ja puitteet ovat määrittyneet eri aikoina hiukan eri tavoin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1977 pitkän valmistelutyön pohjalta Kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelman (K-ohjelma). Siihen liittyen seurakunnat ovat tehneet paikallisia kasvatussuunnitelmia ja -ohjelmia. Kasvatustoiminnan kokonaisohjelma on kirkolliskokouksen hyväksymä ja siten edelleen voimassa oleva kasvatuksen asiakirja.
Vastaavan laajuista kasvatusjärjestelmän kokonaisuudistusta ei ole myöhemmin laadittu. Sen sijaan on tehty runsaasti kirkon toimintaa koskevia osauudistuksia ja järjestetty kirkon kasvatusta tukevia hankkeita. Lähes kaikki kirkon uudistukset (virsikirjan uudistaminen, Raamatun uusi käännös, uuden Katekismuksen hyväksyminen, jumalanpalvelusuudistus, hallinnon muutokset, strategiat jne.) sisältävät aina myös kasvatuksellisen, opetuksellisen ja koulutuksellisen juonteen.
Kristillisen varhaiskasvatuksen ja lapsityön keskeisiä muotoja ovat päiväkerhot, perhekerhot ja pyhäkoulut. Kouluikäisille lapsille on monimuotoista kerho-, retki- ja partiotoimintaa.
Nuorisotyössä rippikoululla ja siihen kiinteästi liittyvällä isostoiminnalla on keskeinen paikka ja tehtävä toiminnan kokonaisuudessa. Seurakunnilla on myös muuta nuorisotoimintaa samoin kuin kristillisillä järjestöillä. Merkittävä kehittämistehtävä on nuorten aikuisten toiminta kirkossa.
Kirkon aikuiskasvatus perustuu useimmiten pienryhmätoimintaan. Tähän kuuluvat mm. keskustelu- ja raamattupiirit sekä opintopiirit. Viime vuosina näiden perinteisten toimintatapojen rinnalle on tullut uusia toimintamalleja, esim. hiljaisuuden retriitit ja monimuotoinen vapaaehtoistoiminta.
Kirkon näkemys aikuiskasvatuksesta on laajentunut perinteisistä toimintamalleista. Aikuisena oppimisen mahdollisuus niin kristillisessä tiedossa kuin kristittynä elämisessä nähdään yhä keskeisempänä tavoitteena. Se korostuu kaikessa kirkon aikuistoiminnassa ja siellä, missä kirkko välillisesti kohtaa aikuisia, kuten lasten ja nuorten vanhempina, toimituskeskusteluissa ja jumalanpalveluselämässä. Perinteinen kinkeritoiminta jatkuu yhä lähinnä maaseudulla.
Seurakuntien toiminta työttömien, eläkeläisten ja vanhusten kanssa on perinteisesti varsin laajaa. Se sisältää entistä enemmän myös kasvatuksellisia ja opetuksellisia ulottuvuuksia.
Seurkunna tehtävä on saattaa ihmiset yhteyteen Jumalan eli universaalisen voiman kanssa joka meissä kaikissa vaikuttaa sekä luottamaan sen hyvyyteen.
Sitä seurakunta ei kuitenkaan tee vaan se sitoo ihmiset seurakuntayhteyteen eli seurakunnassa vaikuttavien ihmisten hyvän- tai pahantahtoisuuteen. Jotta nämä ihmiset saavat alistaa, tuomita, vartioida ja valvoa ihmsiä ja osoittaa omaa hyvyyttään ja paremmuuttaan ns. pahoihin ja syntisiin taviksiin joita se hyvyydessään ja paremmuudessaan armollisesti voi auttaa kun ja jos he tarpeeksi nöyrästi osaavat syntisyyttään ja huonouttaan katua ja hävetä ja ovat muuten niin syvällä kurjuudessaan että eivät enää osaa eiväkä jaksa selvitä omin voimin elämästään.
Seurakunnan tehtävä on näinollen hyvien ihmisten paratiisi josta käärme on kaukana seurakunnan ulkopuolisissa ihmisissä eli paha syntipukki ajettu kauas erämaahan hyviä seurakunna hyviä ihmisiä kiusaamasta.