Koulujen historian opetus suomettui 1970- ja 1980-luvuilla
Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra
Historianopettajan työ Suomen koululaitoksessa 37 vuoden ajan on antanut minulle mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella sitä, miten viranomaiset ovat halunneet opettajien ainettaan opettavan. Erityisen tärkeäksi yhteiskunnallisten näkemysten muotoutumiselle historia ja yhteiskuntaoppi koettiin 1970- ja 1980-luvuilla.
Kansioissani on ohjeita ja materiaalia, joita kouluhallitus lähetti näinä vuosikymmeninä. Neuvostoliitto oli silloin "suuri ja mahtava", ja suomalaiset - ainakin eräiden tutkijoiden mukaan - olivat "rähmällään" itään. Silloin syntyi myös suomettumiskäsite.
Kun kouluhallitukseen perustettiin nippu virkoja ja siitä tehtiin uraihmisten virkahissi, alkoi opettajille tulla ehdotuksia teemapäiviksi runsaan materiaalin kera. Jonkun suunnittelijan täyttymyksen vuosi täytyi olla vuosi 1970. Hänen ilokseen tuli saada koko Suomen koululaitos juhlimaan V. I. Leninin syntymän 100-vuotisjuhlaa. Materiaalia tuli kouluhallituksesta Lenin-aiheiseen essee-kilpailuun, eikä kouluhallitus unohtanut tutkielmien ja juhlienkaan virikeaineistoa.
Alle 16-vuotiaille varhaisnuorille tuli järjestää tietokilpailuja Leninistä. Ajateltiin, että lapset lukisivat mielellään hänestä, koska oheistekstin mukaan "Leninin huolenpito lapsista oli aivan erityinen. Usein Leninille lähetetyt lahjat löysivät tiensä lastenkoteihin ja tarhoihin sekä kouluihin. Hän ei myöskään koskaan jättänyt tilaisuutta jutella lasten kanssa. Kuuluisaksi on tullut Sokolnikin kuusijuhla, johon Lenin hankki tarvikkeet ja jossa hän yhdessä lasten kanssa leikki piirileikkejä sekä kissaa ja koiraa."
Leninistä tehtiin "pyhimys"
Kouluhallitus oli siis tekemässä Leninistä ensimmäistä "pyhimystä" luterilaiseen Suomeen. Pyhimyksen sädekehä sai uutta loistoa, kun Suomi vuonna 1977 vietti itsenäisyytensä 60-vuotisjuhlaa. Koulut saivat käyttöönsä juhlia varten tehdyn elokuvan, jonka nimenä oli Luottamus.
Elokuvan nähtyään Suomen nuoriso tiesi, ketä meidän itsenäisyydestämme tuli kiittää, ja mikä yhteiskuntajärjestelmä ainoana kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta. Suomen itsenäisyyden juhlinta oli hyvän naapuruuden juhlintaa.
Historianopettajan lähdemateriaaliksi kouluhallitus suositteli suomeksi vuonna 1970 julkaistua Smirnovin kirjoittamaa kirjaa Leninistä. Siinä on laaja luku Leninin muisto elää, ja luvussa vakuutetaan muun muassa seuraavaa: "Ihmisen nimi jää elämään hänen kuoltuaankin... Leninin nimi elää tänä päivänä Suomessakin. Siitä muistuttaa Suomen tasavallan syntyhistoria, suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden historia ja niiden nykyhetki... Leniniä kunnioittavat työväenliikkeen toimihenkilöt ja maan muut edistykselliset voimat. Suomen kansa muistelee miestä, joka laski tasavertaisuuden ja yhteistyön perustan kansojemme välille."
Eräät peruskoulun historian oppikirjojen tekijät sisäistivät kouluhallituksen Lenin-kuvan niin täydellisesti, että heidän oppikirjoissaan käsiteltiin kymmenien sivujen verran Leniniä ja vuoden 1917 vallankumouksia.
Pari vuosikymmentä myöhemmin juhlitun Leninin patsaat kaadettiin ympäri maailman, joten se siitä "pyhimyksestä"!
Neuvostoliiton sädekehää kirkastivat myös eräät historianopettajien koulutuspäivillä pidetyt luennot, joissa nuoret historiantutkijat todistelivat, että Suomi oli syyllinen ja aloitteen tekijä ei vain jatko- vaan myös talvisotaan. Toki myös kuulimme argumentteja vastakkaisista käsityksistä.
Ystävyyden tukipilari oli yya-sopimus, joka sai mantran luonteen. Kouluhallitus lähetti jatkuvasti yya-materiaalia, ja kouluissa opetettiin otsa rypyssä, milloin sopimus uusittiin, montako vuotta ennen edellisen umpeutumista. Mitä useampi vuosi ennen, sitä rajummasta ystävyydestä se kertoi.
Ystävyyteen kuului luonnollisesti oleellisena asiana kaupallinen kanssakäyminen. Koulut saivat valmiit materiaalit ystävien kaupankäynnistä: runkosopimukset, 5-vuotissopimukset ja tavaranvaihtopöytäkirjat.
Kouluneuvostot demokratian kouluina?
Kouluneuvostovaalit 1970-luvun oppikoulun toiselta luokalta lähtien olivat mielenkiintoinen kokeilu. Poliittisen pioneerikoulutuksen peruako lienee ollut, että jokaisen itseään kunnioittavan oppikoululaisen 12-13 -vuotiaasta alkaen tuli osallistua poliittisiin kouluneuvostovaaleihin. Oppilaat - tulevaisuuden toivotut pioneerit? - eivät puoluepolitiikkaa ymmärtäneet.
Onneksi puolueet keksivät lapsia kiinnostavan osallistumismuodon: poliittisin värein sävytetyt rintanapit. Lasten poliittinen osallistuminen muotoutui sitten sellaiseksi, että välitunneilla vaihdettiin punaisia, sinisiä ja vihreitä nappeja keskenään. He kysyivät, montako punaista sinulla on? Vaihdatko siniseen? Loppujen lopuksi lapset luultavasti kokivat saaneensa kakusta parhaimman viipaleen: ilmaiset pelinapit!
Lukioiden kouluneuvostot olivat jo varttuneemman nuorison toimintaa. Vaikka neuvostojen alkuaikoina asettamat tavoitteet kuten opettajien arvosteluperiaatteista päättäminen tai niin sanotut ristiinäänestämiset haudattiinkin yksi kerrallaan, ei ole syytä väheksyä sitä työtä, jota lukioiden kouluneuvostoissa tehtiin. Vaalien järjestäminen, osallistuminen kouluneuvoston työskentelyyn ja pakolliset yhteiskokoukset vanhempainneuvoston kanssa sekä vastuu järjestyssääntöjen rikkojien rankaisemisesta antoivat lukiolaisille arvokkaita kokemuksia.
DDR juhlinnan kohde kuolinhetkeensä saakka
Syksy 1989 alkoi suunnittelupäivillä. Kouluhallitus oli jälleen muistanut ideoida opettajien tulevaa työtä. Se oli lähettänyt kouluille materiaalia teemaviikkojen järjestämiseksi. Syksyn kuluessa piti käsitellä tarkemmin jotain suunnitelmatalouden maata. Virasto ehdotti kirjelmässään, että erityisesti paneuduttaisiin DDR:ään "sosialismin mallimaana".
Jälleen tuli materiaalia käsittelyn pohjaksi. Mukana oli muun muassa Erich Honeckerin puhe. Se oli tosin pidetty jo vuonna 1980, mutta teemaviikon materiaaliksi se kelpasi vielä syksyllä 1989. Näin Honecker: "Tällä...historiallisella paikalla... tuon esille lujan vakuuttuneisuuteni siitä, että 80-luvusta muodostuu uusien menestysten vuosikymmen kommunismin rakennustyössä... Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkanut vuosikymmen johtaisi maailmansosialismin voimistumiseen ja kehittymiseen... Me kommunistit olemme optimisteja."
Koulut juhlivat - ne, jotka juhlivat - syksyllä 1989 DDR:ää, "sosialismin mallimaata". Mutta kuinka ollakaan: juhlinnan loppuvaiheessa Berliinin muuri murtui, DDR mallimaana lakkasi olemasta ja mallimaan kansalaisista tuli liittotasavallalle ongelmallinen "ostien" joukko. Syöpää sairastava mallimaan johtaja joutui vaikeuksiin hakiessaan uutta kotimaata itselleen. Hänestä oli tullut hylkiö. Kouluhallitus vaikeni.
Historian opettajaa ohjastettiin siis ahkerasti ja tendenssimäisesti ylhäältäpäin siinä myrskyävässä aallokossa, jossa järjesteltiin koulumaailmaa uusiksi 1970- ja 1980-luvulla. Koskaan kukaan ei kysynyt, miltä tuntui ravata kouluhallituksen ja historiatieteen aisojen välissä, kun kärryillä istui kokonaisia nuorisopolvia, joiden kasvusta nimenomaan suomalaiseen aikuisuuteen oli omalta historianopettajan osaltaan virkavastuussa!
Mikä kouluissa muuttui?
Kumouksen alttarille joutui paljon, muiden muassa perinteinen arvomaailma ja tapakulttuuri. Koulun juhlatraditiot tyrehtyivät. Käytäntö koski kaikkia juhlia, mutta erityisesti itsenäisyysjuhlaa. Kuinka itsenäisyyttä voi juhlia aikana, jolloin historianopettaja tuskin uskalsi tunneillakaan käyttää sanaa "itsenäisyys"?
"Tiedot" Leningradin ympäristön hienosta tilasta ja tasa-arvosta neuvostoyhteiskunnassa saivat luvan korvata silloisille nuorille Suomi-identiteetin. Miksi juhlia Suomea, jonka talouselämä tuotti työttömyyttä, kun naapurimaassa viimeinen työtön onnistuttiin työllistämään jo 1930-luvulla? Kaikki se, mitä sotaveteraanit, opettajat - vanhemmista puhumattakaan - edustivat, revittiin ja heitettiin romukoppaan.
1970-luvulla "vaaran vuodet"
Kävin muutama vuosi sitten kuuntelemassa erään historiantutkijan esitelmää viime vuosikymmenten Suomen historian tapahtumista. Hänen mukaansa "vaaran vuosiksi" ei pitäisi nimetä niinkään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia, joiden kapteenina toimi Yrjö Leino.
Todelliset vaaran vuodet olivat 1970-luvulla, ja vaara tuli Neuvostoliitosta. Tätä taustaa vasten heräsi kysymys, mitä törkyä Suomen kouluhallitus kouluille lähetti parin vuosikymmenen ajan. Jos opettajat kouluhallituksen kirjeiden toimeenpanijoina toimivat kuten piti, ei Suomen kouluissa totisesti puhuttu Neuvostoliitosta uhkana vaan mahdollisuutena. Valo tuli idästä, ja valon tuojia olivat Lenin ja hänen perintönsä.
Kentälle kouluhallituksen ohjeet eivät kuitenkaan sellaisina menneet. Historianopettajan saama koulutus kriittisyyteen joutui kovaan käyttöön.
Jälkipyykki kouluhallituksen toiminnasta on edelleen pesemättä. Missä oli 1970-luvun kouluhallinnossa työskennelleiden - aikuisten ihmisten - eettinen vastuu? Kenen vastuulla oli se, että historian opetus valjastettiin puoluepolitiikan käyttöön? Kenen vastuulla oli se, että 12-vuotias asetettiin aikoinaan koulunsa julkisuudessa tekemään poliittisia ratkaisuja? Kenen vastuulla oli se, että juhlatraditio kouluissa loppui? Kenen vastuulla oli se, että kovan sotatyön tehneiden oli vielä kestettävä nuorison rienaus?
Kirjoittaja on turkulainen filosofian maisteri, joka on toiminut historian ja yhteiskuntaopin lehtorina vuosina 1966-2003.
MAIJA-LEENA KERO
Julkaistu 1.4.2006 4:05:27
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:8:0:0:0;4:9:0:0:0;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:1:2006-04-01,104:140:369231,1:0:0:0:0:0:
Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra
Historianopettajan työ Suomen koululaitoksessa 37 vuoden ajan on antanut minulle mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella sitä, miten viranomaiset ovat halunneet opettajien ainettaan opettavan. Erityisen tärkeäksi yhteiskunnallisten näkemysten muotoutumiselle historia ja yhteiskuntaoppi koettiin 1970- ja 1980-luvuilla.
Kansioissani on ohjeita ja materiaalia, joita kouluhallitus lähetti näinä vuosikymmeninä. Neuvostoliitto oli silloin "suuri ja mahtava", ja suomalaiset - ainakin eräiden tutkijoiden mukaan - olivat "rähmällään" itään. Silloin syntyi myös suomettumiskäsite.
Kun kouluhallitukseen perustettiin nippu virkoja ja siitä tehtiin uraihmisten virkahissi, alkoi opettajille tulla ehdotuksia teemapäiviksi runsaan materiaalin kera. Jonkun suunnittelijan täyttymyksen vuosi täytyi olla vuosi 1970. Hänen ilokseen tuli saada koko Suomen koululaitos juhlimaan V. I. Leninin syntymän 100-vuotisjuhlaa. Materiaalia tuli kouluhallituksesta Lenin-aiheiseen essee-kilpailuun, eikä kouluhallitus unohtanut tutkielmien ja juhlienkaan virikeaineistoa.
Alle 16-vuotiaille varhaisnuorille tuli järjestää tietokilpailuja Leninistä. Ajateltiin, että lapset lukisivat mielellään hänestä, koska oheistekstin mukaan "Leninin huolenpito lapsista oli aivan erityinen. Usein Leninille lähetetyt lahjat löysivät tiensä lastenkoteihin ja tarhoihin sekä kouluihin. Hän ei myöskään koskaan jättänyt tilaisuutta jutella lasten kanssa. Kuuluisaksi on tullut Sokolnikin kuusijuhla, johon Lenin hankki tarvikkeet ja jossa hän yhdessä lasten kanssa leikki piirileikkejä sekä kissaa ja koiraa."
Leninistä tehtiin "pyhimys"
Kouluhallitus oli siis tekemässä Leninistä ensimmäistä "pyhimystä" luterilaiseen Suomeen. Pyhimyksen sädekehä sai uutta loistoa, kun Suomi vuonna 1977 vietti itsenäisyytensä 60-vuotisjuhlaa. Koulut saivat käyttöönsä juhlia varten tehdyn elokuvan, jonka nimenä oli Luottamus.
Elokuvan nähtyään Suomen nuoriso tiesi, ketä meidän itsenäisyydestämme tuli kiittää, ja mikä yhteiskuntajärjestelmä ainoana kannatti kansojen itsemääräämisoikeutta. Suomen itsenäisyyden juhlinta oli hyvän naapuruuden juhlintaa.
Historianopettajan lähdemateriaaliksi kouluhallitus suositteli suomeksi vuonna 1970 julkaistua Smirnovin kirjoittamaa kirjaa Leninistä. Siinä on laaja luku Leninin muisto elää, ja luvussa vakuutetaan muun muassa seuraavaa: "Ihmisen nimi jää elämään hänen kuoltuaankin... Leninin nimi elää tänä päivänä Suomessakin. Siitä muistuttaa Suomen tasavallan syntyhistoria, suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden historia ja niiden nykyhetki... Leniniä kunnioittavat työväenliikkeen toimihenkilöt ja maan muut edistykselliset voimat. Suomen kansa muistelee miestä, joka laski tasavertaisuuden ja yhteistyön perustan kansojemme välille."
Eräät peruskoulun historian oppikirjojen tekijät sisäistivät kouluhallituksen Lenin-kuvan niin täydellisesti, että heidän oppikirjoissaan käsiteltiin kymmenien sivujen verran Leniniä ja vuoden 1917 vallankumouksia.
Pari vuosikymmentä myöhemmin juhlitun Leninin patsaat kaadettiin ympäri maailman, joten se siitä "pyhimyksestä"!
Neuvostoliiton sädekehää kirkastivat myös eräät historianopettajien koulutuspäivillä pidetyt luennot, joissa nuoret historiantutkijat todistelivat, että Suomi oli syyllinen ja aloitteen tekijä ei vain jatko- vaan myös talvisotaan. Toki myös kuulimme argumentteja vastakkaisista käsityksistä.
Ystävyyden tukipilari oli yya-sopimus, joka sai mantran luonteen. Kouluhallitus lähetti jatkuvasti yya-materiaalia, ja kouluissa opetettiin otsa rypyssä, milloin sopimus uusittiin, montako vuotta ennen edellisen umpeutumista. Mitä useampi vuosi ennen, sitä rajummasta ystävyydestä se kertoi.
Ystävyyteen kuului luonnollisesti oleellisena asiana kaupallinen kanssakäyminen. Koulut saivat valmiit materiaalit ystävien kaupankäynnistä: runkosopimukset, 5-vuotissopimukset ja tavaranvaihtopöytäkirjat.
Kouluneuvostot demokratian kouluina?
Kouluneuvostovaalit 1970-luvun oppikoulun toiselta luokalta lähtien olivat mielenkiintoinen kokeilu. Poliittisen pioneerikoulutuksen peruako lienee ollut, että jokaisen itseään kunnioittavan oppikoululaisen 12-13 -vuotiaasta alkaen tuli osallistua poliittisiin kouluneuvostovaaleihin. Oppilaat - tulevaisuuden toivotut pioneerit? - eivät puoluepolitiikkaa ymmärtäneet.
Onneksi puolueet keksivät lapsia kiinnostavan osallistumismuodon: poliittisin värein sävytetyt rintanapit. Lasten poliittinen osallistuminen muotoutui sitten sellaiseksi, että välitunneilla vaihdettiin punaisia, sinisiä ja vihreitä nappeja keskenään. He kysyivät, montako punaista sinulla on? Vaihdatko siniseen? Loppujen lopuksi lapset luultavasti kokivat saaneensa kakusta parhaimman viipaleen: ilmaiset pelinapit!
Lukioiden kouluneuvostot olivat jo varttuneemman nuorison toimintaa. Vaikka neuvostojen alkuaikoina asettamat tavoitteet kuten opettajien arvosteluperiaatteista päättäminen tai niin sanotut ristiinäänestämiset haudattiinkin yksi kerrallaan, ei ole syytä väheksyä sitä työtä, jota lukioiden kouluneuvostoissa tehtiin. Vaalien järjestäminen, osallistuminen kouluneuvoston työskentelyyn ja pakolliset yhteiskokoukset vanhempainneuvoston kanssa sekä vastuu järjestyssääntöjen rikkojien rankaisemisesta antoivat lukiolaisille arvokkaita kokemuksia.
DDR juhlinnan kohde kuolinhetkeensä saakka
Syksy 1989 alkoi suunnittelupäivillä. Kouluhallitus oli jälleen muistanut ideoida opettajien tulevaa työtä. Se oli lähettänyt kouluille materiaalia teemaviikkojen järjestämiseksi. Syksyn kuluessa piti käsitellä tarkemmin jotain suunnitelmatalouden maata. Virasto ehdotti kirjelmässään, että erityisesti paneuduttaisiin DDR:ään "sosialismin mallimaana".
Jälleen tuli materiaalia käsittelyn pohjaksi. Mukana oli muun muassa Erich Honeckerin puhe. Se oli tosin pidetty jo vuonna 1980, mutta teemaviikon materiaaliksi se kelpasi vielä syksyllä 1989. Näin Honecker: "Tällä...historiallisella paikalla... tuon esille lujan vakuuttuneisuuteni siitä, että 80-luvusta muodostuu uusien menestysten vuosikymmen kommunismin rakennustyössä... Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö alkanut vuosikymmen johtaisi maailmansosialismin voimistumiseen ja kehittymiseen... Me kommunistit olemme optimisteja."
Koulut juhlivat - ne, jotka juhlivat - syksyllä 1989 DDR:ää, "sosialismin mallimaata". Mutta kuinka ollakaan: juhlinnan loppuvaiheessa Berliinin muuri murtui, DDR mallimaana lakkasi olemasta ja mallimaan kansalaisista tuli liittotasavallalle ongelmallinen "ostien" joukko. Syöpää sairastava mallimaan johtaja joutui vaikeuksiin hakiessaan uutta kotimaata itselleen. Hänestä oli tullut hylkiö. Kouluhallitus vaikeni.
Historian opettajaa ohjastettiin siis ahkerasti ja tendenssimäisesti ylhäältäpäin siinä myrskyävässä aallokossa, jossa järjesteltiin koulumaailmaa uusiksi 1970- ja 1980-luvulla. Koskaan kukaan ei kysynyt, miltä tuntui ravata kouluhallituksen ja historiatieteen aisojen välissä, kun kärryillä istui kokonaisia nuorisopolvia, joiden kasvusta nimenomaan suomalaiseen aikuisuuteen oli omalta historianopettajan osaltaan virkavastuussa!
Mikä kouluissa muuttui?
Kumouksen alttarille joutui paljon, muiden muassa perinteinen arvomaailma ja tapakulttuuri. Koulun juhlatraditiot tyrehtyivät. Käytäntö koski kaikkia juhlia, mutta erityisesti itsenäisyysjuhlaa. Kuinka itsenäisyyttä voi juhlia aikana, jolloin historianopettaja tuskin uskalsi tunneillakaan käyttää sanaa "itsenäisyys"?
"Tiedot" Leningradin ympäristön hienosta tilasta ja tasa-arvosta neuvostoyhteiskunnassa saivat luvan korvata silloisille nuorille Suomi-identiteetin. Miksi juhlia Suomea, jonka talouselämä tuotti työttömyyttä, kun naapurimaassa viimeinen työtön onnistuttiin työllistämään jo 1930-luvulla? Kaikki se, mitä sotaveteraanit, opettajat - vanhemmista puhumattakaan - edustivat, revittiin ja heitettiin romukoppaan.
1970-luvulla "vaaran vuodet"
Kävin muutama vuosi sitten kuuntelemassa erään historiantutkijan esitelmää viime vuosikymmenten Suomen historian tapahtumista. Hänen mukaansa "vaaran vuosiksi" ei pitäisi nimetä niinkään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia, joiden kapteenina toimi Yrjö Leino.
Todelliset vaaran vuodet olivat 1970-luvulla, ja vaara tuli Neuvostoliitosta. Tätä taustaa vasten heräsi kysymys, mitä törkyä Suomen kouluhallitus kouluille lähetti parin vuosikymmenen ajan. Jos opettajat kouluhallituksen kirjeiden toimeenpanijoina toimivat kuten piti, ei Suomen kouluissa totisesti puhuttu Neuvostoliitosta uhkana vaan mahdollisuutena. Valo tuli idästä, ja valon tuojia olivat Lenin ja hänen perintönsä.
Kentälle kouluhallituksen ohjeet eivät kuitenkaan sellaisina menneet. Historianopettajan saama koulutus kriittisyyteen joutui kovaan käyttöön.
Jälkipyykki kouluhallituksen toiminnasta on edelleen pesemättä. Missä oli 1970-luvun kouluhallinnossa työskennelleiden - aikuisten ihmisten - eettinen vastuu? Kenen vastuulla oli se, että historian opetus valjastettiin puoluepolitiikan käyttöön? Kenen vastuulla oli se, että 12-vuotias asetettiin aikoinaan koulunsa julkisuudessa tekemään poliittisia ratkaisuja? Kenen vastuulla oli se, että juhlatraditio kouluissa loppui? Kenen vastuulla oli se, että kovan sotatyön tehneiden oli vielä kestettävä nuorison rienaus?
Kirjoittaja on turkulainen filosofian maisteri, joka on toiminut historian ja yhteiskuntaopin lehtorina vuosina 1966-2003.
MAIJA-LEENA KERO
Julkaistu 1.4.2006 4:05:27
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:8:0:0:0;4:9:0:0:0;4:139:0:0:0;6:1:0:0:0;4:140:0:1:2006-04-01,104:140:369231,1:0:0:0:0:0:
Vastaukset 12
Vanhimmat
Elin nuo vuodet oppimassa.
Olin aina muiden hampaissa, kun en uskonut tuosta ideologista yhtään lausetta.
Olin ns. "Tyhmä" kun kyseenalaistin tuon natsifilofisoinnin.
Mutta nyt olen tyytyväinen:)
Olen itse X-sukupolven lapsi eli koulussa 1970- ja 1980-luvuilla. Ja muistan täsmälleen, millaista punapesua se oli.
Ja muistan ne kaikki jälki-istunnot, luokasta poistamiset ja puhuttelut, kun olin opettajan kanssa eri mieltä ja pidin oppimateriaalia täytenä skeidana.
Olin silloin oikeassa enkä kadu mitään. Ja paras nauru on sillä, joka nauraa viimeisenä.
Olipas nuorella kapinallisella hirvittävä lapsuus.
Ollut.Se oli sitä N-Liiton nuolemisen kulta-aikaa.Siitä ajasta kehittyi nykyiset valtion ykkös henkilöt.Elikä taistolaiskommunistit alkoivat siirtyä SDP:n riveihin julistamaan N-Liiton onnea ja autuutta.Itse olin partiotoiminnassa,mutta olihan niitä pioneerejakin.
oli rähmällään, vähiten ehkä koululaitos.
Kouluissahan opettajina oli paljon ns. vanhan koulukunnan edustajia, joille punainen aate oli punainen vaate. Mutta poikkeuksiakin oli, nämä radikaalit nuoret...
Mutta verrataanpa sitä aikaa nykyiseen... Onko nykyopetus vapaanpaa vailla poliittisia ja uskonnollisia kahleita? - Olkaa huoleti, ei ole.
Eräänlaista suomettuneisuutta tämäkin - tai poliititonta viisautta.
Olin oppikoulussa 1960-luvulla ja sitten 1970-luvun alussa ammattikoulussa. 1970-luvulla olin teknillisessä opistossa.
Koskaan en huomannut opetuksessa, että meille oppilaille olisi opetettu mitään neukkulan "mantraa".
Yhden valinnaisen aineen olen kirjoittanut kolhooseista. Sekin mielikuvituksen tuotetta.
Sitäpaitsi sain huonon numeron.
En minä ole koskaan huomannut opetuksessa mitään "suomettumista". En minä ymmärrä, miksi siitä "suomettumisesta" puhutaan.
Onko sitä ollut oikeasti olemassa?
Voisitko jotenkin tarkentaa, mistä "materiaalista" on kyse. Eiköhän se vieläkin löydy.
Olen menestyjä. Olen menestynyt elämässäni "suomettumisesta" huolimatta.
Jos vähänkään tuntisit Suomen historiaa niin ymmärtäisit kuinka kokonaisvaltaista aivopesu on ollut ja kuinka se edelleen jatkuu.
opettaja, Munter, muistaakseni sanoi ja kertoi myös esimerkein miten historian kirjat painoitetaan ja kirjoitetaan uusiksi.
En silloin vielä ymmärtänyt että tarkoitti myös sitä nimenomaista aikaa, mutta ymmärsin että yritti saada oppilaat sisäistämään kriittisyyden arvon, sen ettei kaikki mikä on painettu kirjoihin ole välttämättä totta.
Tämä on jäänyt hyvin mieleen. Kaikki kunnioitus hänelle.
”Kansakunta rähmällään” –kirja esitti ”suomettumisen” olleen kantava periaate Suomen 1970-luvun poliittisessa elämässä.
Kuuntele >
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=129&a=1198
Suomettuminen on yhä valttia. Ilmansuunta vaan on muuttunut.
-50 luvun oppikoulun ja lukion käyneelle tämä on hyvin omituista luettavaa. Arvostan yhä enemmän vanhaa koulua, jossa Suomen historia pysähtyi vuoteen 1906 ja maailmanhistoria vuoteen 1914. Toki opettajien vitivalkoinen ja aatteellisesti puhdas maailma tuli selväksi ja uskon sen avittaneen 60-luvun vasemmistolaisuutta. Muistan esim Jarno Pennasen voimakasta isänmaallisuutta ja Kansan Uutisten isänmaallisuutta kokoomuksen ja Uuden Suomen selkärangattomuuteen verrattuna. Me saimme kuvan historiasta koulun ulkopuolelta vapautuneena menneisyydestä. Itselleni tärkeä aine uskonto ja kirkkohistoria oli myös avoin, kriittinen ja suvaitseva. Lutherin ja kirkon opetusten fundamentalismi olivat selkeitä.
Ehkäpä 1970 luvun opetustapa oli imperiumin vastaisku. Muuten en voisi ymmärtää koulun taantumista politiikan mukaiseksi.
Entäs se aivopesu, jota voidaan harrastaa tv:ssä.
Määrätty tietoisku tulee niin sekunnin murto-osassa, ettei sitä ennätä huomata, mutta tehokkaasti se vaikuttaa mielipiteeseen.
Joku nimihän tälläkin on, mutta ei nyt juuri tule mieleen.