Hei te läheisenne menettäneet

Anna ajan kulua, se kyllä tekee tehtävänsä surun kanssa. Oletkin jo viisaasti hakeutunut ammattiauttajan puoleen. Etsi ilonaiheita pienistä asioista, ne auttavat sinua jaksamaan päivä kerrallaan, enempää et voi elää. Ja jonakin päivänä huomaat nauravasi.

Surutyön aika on yksilöllinen ja vaihtelee kovasti mutta tärkeää on, että suree ja käy asioita läpi. Itse menetin kaksi perheenjäsentä puolen vuoden sisällä ja vuosi sen jälkeen yhden parhaimmista ystävistäni. En osaa sanoa kauanko surutyöhön meni aikaa, vuosia ehkä.

Elämä ei enää koskaan palaa entiselleen kun läheisemme on poistunut. Vaikka läheisemme ovatkin kuolleet täältä maan päältä, he elävät aina mielissämme ja sydämissämme, sieltä he eivät poistu koskaan. Tämä on tärkeää muistaa.

Voimia sinulle, ja osanotto suureen suruusi. Muista, että selviät tästä ja äitisikin haluaa niin tuolta toiselta puolen.

Olen menettänyt oman äitini vasta kolme viikkoa sitten. En ehkä ole paras mahdollinen vastaamaan tähän viestiin, mutta olen kokenut sen tärkeäksi, että kaikki asiat, jotka ovat itselle tärkeitä, niin niitä kannattaa toteuttaa, mikäli jaksaa. Myös keskusteleminen toisten sisarusten ja isäni kanssa,kenelle menetys on ollut varmasti suurin, on auttanut asiassa. Mutta vielä on matkaa edessä..

mutta kyllä siitä toipuu. Unet auttavat paljon, jos näkee kauniita unia menettämästään rakkaasta ihmisestä. Nyt reilu vuosi myöhemmin kaipaan äitiäni niin paljon, etten ole poistanut hänen numeroaa edes kännykästä, vaikka häntä ei enää ole.

Koeta jaksaa :)

vanhemman menettämisestä ja nyt olen niin täynnä surua, keskittymisvaikeuksia, ilottomuutta ja muita tunteita, etten enää jaksa niitä käsitellä. Olen miettinyt jos lopettaisin ajattelun tältä erää kokonaan ja palaan siihen sitten kun olen saanut voimaa lisää. Puhunut olen niin paljon, että tulee jo korvistakin, mutta kun ei se puhuminen tai aika ole vielä kohdallani juurikaan auttanut. Onneksi olen iltaisin niin väsynyt päivän pohdiskeluista etten tarvitse unilääkkeitä. Keskittyminen silloin kun ei ole kapasiteettia keskittyä vie ainakin minulta kaikki voimat.

Ilmoittelethan kuinka voit ja pystyykö ammattilainen auttamaan sinua? Tunnen surusi ja toivoisin voivani auttaa.

Otan osaa suureen suruusi. Ymmärrän mistä puhut. Itsellänikin on paha olla.

Sydäntä raastava ikävä, itku, ahdistus, lopullisuus...ja kaikkea siltä väliltä on minun tunteeni ollut ja on edelleen. :(

Kuolemasta on kulunut alle vuosi ja teen edelleen surutyötä. Ammattiauttajan luona olen käynyt (kahdella), eikä niistä ole olut mitään apua minulle, mutta olen kuullut, että myös hyviä teparioita on ja sehän riippuu suurimmaksi osaksi tästä "vetäjästä". Minun kohdalleni sellaista ei ole tullut. Perheen (ja myös sukulaisten) kanssa olemme asiaa käyneet läpi. Muun muassa luonnossa liikkuminen on ollut minun tapani tehdä surutyötä.

Sairaslomalla olin kuusi viikkoa, koska työn teosta ei tullut yhtään mitään, ei voinut ajatellakaan, että olisin palannut aiemmin töihin!! Se oli raskasta...niin, sekaisin olin!! Vaihdoin työpaikkaa (ihan muistakin syistä) ja "aloitin kaikki puhtaalta pöydältä" siltä osin ja siihen ratkaisuun olen tyytyväinen. Oli helpompaa olla uudessa ympäristössä, jossa kukaan ei tiennyt taustojani eikä tuntenut minua, toisin kuin vanhassa paikassa. Siellä "joutui" päivittäin jollakin tavalla asiasta puhumaan, jota en jaksanut / halunnut. Työnteko oli itsessään jo niin vaikeaa, joten oli pakko keskittyä vaan siihen, että jaksoi yhden päivän taas eteenpäin (kaikki eivät sitä ymmärtäneet).

Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista! Suru ei koskaan häviä, eikä aika paranna (vaikka toisin väitetään), mutta ajan kanssa asian kanssa oppii elämään...kai. Aina ikävä tulee varjostamaan omaa elämääni.

Isäni ja sisareni kuolivat keväällä 2003, parin kuukauden välein.

Isäni oli pitkälle dementoitunut ja sisareni sairasti parantumatonta sairautta, joten minulla oli aikaa valmistautua henkisesti molempien kuolemaan.

Kyllä se lopullisuus silti hätkähdytti. Vielä nytkin tuntuu joskus oudolta, kun isäni ei olekaan tutuissa hommissa mukana.

Mutta elämä jatkuu. Samalla olen tullut huomaamaan, että mitään ei täältä mukaansa saa.

mä en oo vielkä täysin toipunu mun veljen kuolemasta vaikka se kuoli jo 22.4.01 ja mun isän kuolemasta joka kuoli muutama kuukaus veljen kuoleman jälkeen.. mä olin sillon jotai 10v ja kaikki väitti et unohan helposti ne ku olin sillon niin nuori mut en unohtanu.. pidän vielki mun isän sormusta sormessani ja veljen kaulaketjuu kaulassani.. mun veljen ja mun yhteiset kaverit on auttanu mua toipumaan ja mun nykyset ystävät.. se on auttanu jonku verran.. mulla on hirvee ikävä mun veljee joka oli mulle samalla bestis ja toinen isä.. mä näin niitten molempien kuolevan.. mä olin vieressä.. mä nään vielki painajaisii niistä.. mä kunnioitan mun veljee koska se uskalti olla se mikä oli mut kaikki ei hyväksyny sitä.. mun veljen kuolema ei ollu normaali.. mun isä ei kestäny sitä vaan sit kesällä hukutti ittesä meidän lampeen.. mun veli tuhkattiin ja tuhkat on mun uudessa kodissa mun pöydällä ja mun isä haudattiin meidän tilalle.. mun veljen kaverit jotka hyväksy sen on lähettäny mulle ja mun isosiskolle joka kuukaus rahaa ja ne on ollu tarpeen.. mä en voi surra mun äitii koska se kuoli synnyttäessään mua joten mä en koskaa tuntenu sitä mut silti mulla on jotenki ikävä sitä.. mä oon periny siltä hiukseni, silmäni, liikunnallisuuteni, taiteellisuuteni ja luonteeni pehmon puolen.. isältä mä oonki periny kasvonpiirteeni, äkkipikasen puolen luonteestani ja rakkauden fyysiseen työhön.. ja mulla ja mun veljellä oli jotai yhteistä.. nimittäin ääni.. mä antasin kaiken jos saisin veljeni takasi..

Minä jouduin luopumaan vanhemmistani alle vuoden välein.Isäni ja äitini väli oli ainoastaan 11kk.
Juuri kun pääsin vähän jaloilleni isäni poismenon jälkeen ja tuli kaunis kevät ja kohta kesä myös.
Yhtäkkiä menetin myös rakkaani äitini heinäkuun alkupäivinä.

Mun vanhemmat olivat alle 70v.
Tätä kaikkea on vaikea tajuta,elämäni parasta tukipilaria: heitä ei ole.
Onneksi minulla oli molempiin vanhempiin superhyvät välit ja sain olla heidän kanssaa päivittäin tekemisessä.
Vaikka olen 35v,minusta oli aina mahtavaa kun sain mennä isän tai äidin syliin ja vaikka vaan ottaa heitä kaulasta kiinni ja halata.

Aluksi minäkin isäni sairastuessa keuhkosyöpää laihduin:kurkkussa oli jokin inhottava pala(ruoka ei maistunut).Mulle kävi aivan päinvastoin kuin sinulle:aloin syömään suruuni levyllisen suklaata joka päivä ja sihen myös muita herkkuja:lihoin alle 3kk 15kg.
Sitten lopetin herkkujen syönnin ja 15kg lähti painosta pois.tuli hyvä olo.
Nyt päätin äitini poismenon myötä,että en sorru herkkuihin ja nyt paino on pysynyt melkein samana tai hiukkasen laskenut.

3kk -4kk on se pahempi aika,kun on tosi surulline olo ja eikä oikein mikään huvita,mutta kyllä se joskus tämä kauhea suru,muuttuu vähän paremmaksi.
Onneksi jos on kauniita muistoja,niin voimasta jaksaa paremmin kenties tulevaisuudessa.

Äitini kuolemasta nyt juuri tänään 3kk,ei sitä oikein tajua vieläkään,äitini "sairasti" vain 2vkoa sydänvaivaa ja sitten menehtyi.

Minua ei ole oikein paljon enään hymylyttänyt vaikka olen ollut aina iloinen ja pirteä;itku on kuulunut minun elämääni nyt monta kuukautta:kyllä se tästä helpottaa ajanmyötä.

Jaksamista sinulle ja puhu äidistäsi kun on tarvetta ja äläkä pidä sisälläsi ja itke kun itkuttaa!!!!

Minun mieheni kuolemasta on vuosi.Itse olen 37v.Meille jäi yksi pieni lapsi.Lapsi onneksi pitää arjen pyörimässä ja ajatukset muualla.Olen kyllä surrut,etten sitä ole jättänyt tekemättä,mutta kyllä lapsi helpottaa.Yhtään jos enemmän alkaa puhumaan asiasta,itku tulee,mutta ns.arkiset asiat pystyy kertomaan,että olen leski jne.
ei kai tästä ns.normaaliksi koskaan tokene,kyllä se jäljet jättää.Tuntuu että hymy on hävinnyt kokonaan paitsi lapsen kanssa.Arki on sellaista pakkopullaa ja iltaisin kun lapsi nukahtaa,olen itsekin valmis sänkyyn.Mietin tuossa,kun juuri luin jostain masennuksen merkeistä,että aikas läheltä liippaa...että ehkä täs jotakin mielialalääkettä on haettava,ettei pahemmaksi mene.

Minä olen menettänyt 2 vuoden sisällä siskon ja isän. Olen käynyt juttelemassa ammattiauttajan kanssa, syönyt nukahtamislääkkeitä sekä mielialalääkkeitä..
Nyt pärjään ilman lääkkeitä ja keskusteluja.
Ainut mikä auttaa on aika ja puhuminen.
Vaikka näistä menetyksistä on jo 2vuotta, silti tulee masennusjaksoja ja itkukohtauksia yllättäen..kuitenkin koko ajan harvemmin ja harvemmin..katkeruus myös melkein hävinnyt..
yritä jaksaa!!

Minulla oli samanlainen tilanne kuin sinulla. Olin henkisesti täysin kuollut ja muita ongelmia vielä päälle...Itkin koko ajan en kyennyt muuhun. Tätä kesti aikansa. Aloin ajattelemaan olisiko äitini halunnut tehdä tälläisen olon minulle?, mitä hän sanoisi jos näkisi minut nyt? Miten hän aina minua lohdutti? Ajattelin että hän olisi surullinen jos näkisi (ja uskon että jollainlailla näkee koko ajan) minut tälläisena.

Päätin nostaa pään pystyyn, äidillä on nyt kaikki hyvin. Vaikeaa se on ja pienin askelin menin koko ajan. Mutta pikkuhiljaa vaan ajattelin että olen itsekäs (tai siis jotain sellasta) Koitin olla kiitollinen kaikesta ajasta mitä olen saanut hänen kanssaan olla.

En tiedä olenko täysin sinut sen asian kanssa vieläkään. 15 vuoden jälkeenkin saatan purskahtaa itkuun kun ajattelen häntä tai joku muistuttaa hänestä. Mutta olen oppinut elämään surun kanssa, kai.

kirjoittaneille. Olen saanut paljon lohdutusta kirjoituksistanne. Muillakin on samankaltaisia tuntemuksia kuin itsellänikin, se pitääkin aina muistaa, vaikka pahimpina hetkinä tuntuukin, ettei kenenkään muiden läheiset kuole koskaan. Kävin siellä psykologilla ja sovimme viidestä käynnistä ja sitten katsotaan, onko tarvetta muuhun. Hän pani minut kertoman mistä kiikastaa ja sitä juttuahan sitten tulikin, tunnin pidin yksinpuhelua. Lopuksi hän sanoi minulla olevan stressireaktion (minulla on välillä tunne kuin seuraisin ulkopuolisena omia tekemisiäni). Eilen huomasin yhtäkkiä, että oli tunti mennyt etten ollut ajatellut lainkaan äitiäni ja olin jopa jossakin määrin iloinenkin, olimme lapseni kanssa kerhossa (teimme leikekirjan). Kyllä se tästä pikkuhiljaa varmaan alkaa tokenemaan, ainakin oppiin elämän sen ajatuksen kanssa, että äitiä ei enää ole. Voimia vaan kaikille saman asian kanssa eläville. Päätetään, että aloitetaan vaikka siitä, että yritetään iloita näistä asioista mitä meillä täällä itse kullakin on, lapset jne. ja se läheisemme, joka on mennyt rajan toiselle puolelle, hänellä on siellä ihan hyvä olla. Uskotaan jopa siihen, että joskus kun meidän aikamme tulee, me tapaamme sitten uudelleen, minä ainakin uskon siihen.