Vauvansa menettäneet kaksi kertaa

Kokemuksen rintaäänen olet varmasti jo kuullut moneen kertaan. Yli pääsee, ajan kanssa ja oikealla avulla. Käythän jo psykologilla säännöllisesti?

Sinua on varmastikin tutkittu jo paljon, onko syytä ennenaikaisille synnytyksille löytynyt? Jos syy on, sitä voidaan yleensä hoitaa, mutta jos ei... uih. Minun onneni oli syyn löytyminen ja kohtuullinen varmuus uuden raskauden onnistumisesta. Siltikin oli pelko päällimmäisenä koko ajan, kummassakin.

Sikäli noista asioista ei pääse yli että aina se mukana seuraa. Mutta kohta ei enää koske niin kovasti. Anna nyt kirvellä niin paljon kuin kestät, puhu puhumasta päästyäsi ja itke niin paljon kuin tahdot. *tukea...* siihen ei muuta lääkettä tosiaan ole kuin aika. Aseta päämääräsi vaikka vuoden päähän, kun ensi vuonna ensilumi sataa, olosi on parempi. Katso siihen hetkeen. Ja kestä tämä hetki. Kun siitä selviät, olet vahvempi taas.

Että tämä kuulostaa mitättömältä, anteeksi. Mutta tiedän että mitkään sanat ja fraasit eivät auta ja "aikaa parantaa" kuulostaa idioottimaiselta, niin totta kuin se onkin.

Ainut positiivinen ajatus tässä on se että kun tuosta selviät, ei paljon mikään enää riitä sinua nujertamaan.

***

Kyllä tuosta pääsette kumpanenkin yli kun vaan jaksatte tukea toinen toistanne..
Ja käykää jossain puhumassa asiasta.. ym..

Itse hautasin vain päivän ikäisen lapsemme 6.3.2005. Kuin sinä, luulin itsekin ettei siitä pääse yli koskaan. Pyörin samoissa ajatuksissa, en uskonut löytäväni rohkeutta yrittääkseni toista. Mieheni ja ystävieni tuella siitä kuitenkin selvisin, nyt sängyssä nukkuu 2kk vanha pikkuneiti. Voi tätä äidin onnea! Katsoessani tätä kaunista olentoa, en uskalla edes ajatella elämääni ilman häntä. Olisin jäänyt paitsi kaikesta tästä, jos olisin vain luovuttanut. Rohkeutta sinulle, ja onnea tulevaan! Kun sitten pidät sylissäsi sitä pikkuista, niin tiedät että se usko ja toivo oli sen arvoista.

Olen itsekin menettänyt ja ymmärrän jotain siitä raskaudesta ja surusta.
Otan osaa murheeseesi. Luepa kirja "Naisen suru" siinä äiti kertoo kahden lapsen menettämisestä.

Ei sanoja löydy teille,millä teitä lohduttaisin.
Tukekaa toisianne ja puhukaa tuskaanne niille
perheenjäsenille joille suinkin vain voitte.Uskon
kovasti että kyllä teille varmaan vielä suodaan
terve lapsi!Joten älä menetä toivoasi,rohkeutta ja rakkautta eläämäänne!

Odotin ensimmäistä lastani.Laskettuaika kääntyikin pienen poikani kuolinpäiväksi. Tästä syksystä tuli pimeääkin pimeämpi. Poikani nukkui pois kohtuuni. Aikaa tästä tapahtumasta ei ole kuukauttakaan, mutta silti jo sairaalassa minut valtasi tahto saada pieni ihminen elämääni. Olen päättänyt että heti kun lääkäri antaa luvan, niin meidän perheessä alkaa uusi yritys ja pelonsekainen odotusaika. Olen itsekin miettinyt miten jaksan, jos joutuisin toisenkin lapseni arkussa kotiin hakemaan.. Tuskaasi en osaa edes kuvitella, kun omastanikin joudun taistelemaan itseäni irti. Minulla on aivan ihana kumppani, jonka avulla olen asioista yli selvinnyt ja pahimman ajan voittanut. Itku tulee edelleen ja annan niiden kyyneleiden tulla, joka kerran jälkeen on helpompi olla. Toivon sinulle paljon voimia jatkaa eteenpäin.

Et sinä ole turha kapistus...

Olen itse pohdiskellut näitä asioita paljonkin, varsinkin oman lapsemme kuoltua. Kirjoitin siihen aikaan paljon ja laitoin tänä syksynä tekemälleni lapseni muistosivulle osan näistä vanhoista pohdiskeluistani. Toivon, että tämä alla oleva lohduttaa sinua edes hieman:

****Mutta jokin tarkoitus meidän pois otettujen lapsiemme elämällä ja kuolemalla on. Yksikään heistä ei Isän tietämättä lähtenyt. Olen sitä mieltä, että vaikka joku ihminen ei saisi elää yhtäkään päivää, niin silti hänen olemassaolollaan on yhtä tärkeä merkitys kuin kenen tahansa muunkin. Jokainen ihminen, jonka Jumala ”punoo kokoon äitinsä kohdussa” ja jonka päivät jo silloin olivat Jumalan tiedossa, on tärkeä ja merkityksellinen siellä Taivaan Isän maailmoissa. Sellainenkin ihminen - ja ehkä sellainen ihminen kaikista eniten - joka lähtee Isän luo jo äidin kohdusta suoraan. Ei varmasti kenenkään äidin tarvitse siinäkään tapauksessa olla sitä mieltä, että hänen raskautensa oli turha. Hän sai kantaa lastansa suoraan Kotiin. Se on tuskallinen kokemus jokaiselle sen kokeneelle äidille ja isälle, mutta lohduttavinta siinäkin on mielestäni se, että tuo lapsi on Isän luona tallessa. Hänen käyntinsä äidin masussa ei ollut turha, hän sai siellä elämän jota saa jatkaa Luojansa luona. Ihmeellistä, mutta ymmärtääkseni ihan totta.

Ja mistäs me täällä puolella olevat voisimme tietää, mitä kaikkea merkittävää ne meidän ja monen muun menettämät lapset siellä Isän kodin tantereilla tekevät! Joskus minusta tuntuu, että siellä he kuhisevat kuin muurahaiset pesässänsä ja ”valmistavat meille sijaa” yhdessä Jeesuksen ja muitten mestareitten kanssa. Ehkä on niin, että Jumala tarvitsee sinne aina silloin tällöin uusia pieniä ihmisiä hommiansa hoitamaan.

En usko, että kukaan lapsenakaan kuollut on loppujen lopuksi ”uhri”, vaan ehkä sen sijaan hän on Jumalan valittu, joka saa oikeuden tulla Isän majoihin tavallista aikaisemmin ja säästyy ison ihmisen maanpäällisiltä murheilta. Siihenkö perustunee sekin ajatus, että jokaisen ihmisen elinpäivät ovat ennalta lasketut ja määrätyt; että Isä on pannut päivillemme määrän, jonka ylitse emme voi käydä? Toisaalta lohdutonta, mutta loppujen lopuksi varmaankin parasta... ***

http://kaarinalle.googlepages.com/lapsensamenettaneelle

Psalmi 139:16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.