Tätä(kin) foorumia lukiessani ihmettelen entistä enemmän mistä ns. anarkismin puolestapuhujat löytävät jatkuvan energian illusionsa ruokkimiseksi. Ainoa riittävä lähde näin pitkestoiselle mutta tuloksettomalle toiminnalle, joka nimeomaan aikaansaamattomuudellaan on oltava erittäin turhauttavaa, voi olla jokin tai jotkut voimakkaimmista koettavissa olevista negatiivisista tunteista, kuten viha, pettymys tai kateus. En usko rakkauden voimakkaana tunteena voivan olla näin toivotonta toimintaa ylläpitäväksi voimaksi. Positiivisista tunteista motiiviksi tunnistan hyväksystyksi tai jopa ihailluksi pyrkimisen tähän viitekehykseen sopivaksi
Lieneekin siis niin että aktiivit ns. anarkistit jakautuvat neljään ryhmään:
1) Voimakkaita tunteita puberteettiin liittyen kokevat nuoret, joilla on tarve ilmaista pahaa oloaan millä tahansa tavalla, jolloin mikä tahansa äänekäs toisinajattelu kelpaa sisältöön sen kummemmin perehtymättä. Näistä osa sitten herää, maailmankuva tarkentuu ja järki alkaa viedä voiton tunteesta. Nämä yksilöt saattavat vielä löytää kehityskelpoisen polun aikuisuuteen ja näin päätyä kunnon kansalaisiksi.
2) Edellisellä tavalla nuorena vinoutuneet mutta liian myöhään heränneet, joilla aatehörhyily on kestänyt liian kauan ja vienyt ajan ja energian kouluttautumiselta ja sivistymiseltä. Näiden elementtien puuttuessa, yksilö ajadutuu helposti yhteiskuntamme alemmille portaille, ja nuorena asetetut tavoitteet elämän laadusta ja sisällöstä ovat tavoittamattomissa. Tällainen epäonnistuminen aiheuttaa em. voimakkaita tunnetiloja. Jos tässä tilanteessa ei ole selkärankaa itsekritiikkiin, on huomattavan helppoa valua ajatteluun, jossa surkean tilanteen syy on yhteiskunnassa. Tämä rakennelma voi ruokkia itseänsä loputtomiin.
3) Aikuisena ns. anarkiaan heränneet. Tätä ryhmää on vaikea käsitellä, koska en pysty tunnistamaan yhtäkään rationaalista syytä, miksi tasapainoinen aikuinen ryhtyisi näin tuloksettomaan toimintaan. Löydän kaksi perustelua, joista toinen äärimmäisen tuomittava ja toinen etupäässä säälittävä:
3a) Ihmisen kaipaa aina hyväksyntää - tämä on Maslown hierarkiassa heti ravinnon ja turvallisuuden yläpuolella. Yksi mielestäni rangaistava tapa hankkia hyväksyntää on johtaa harhaan sellaisia jotka syystä tai toisesta ovat harhaan johdettavissa. Oletan yhden aikuisanarkistien motiivin olevan kohdassa 1) mainittujen nuorten "esikuvana" oleminen. Persoonallisuuttaan etsivät epävarmat nuoret leimautuvat helposti vieraaseen aikuiseen. Yhteisen "aatteen" sisällä leimautuminen on huomattavan helppoa ja tällöin nuori alkaa enemmän tai vähemmän ihailla leimautumisen kohteena olevaa vanhempaa ja tällainen on sairasta ja rangaistavaa mutta vinoutuneelle psyykkeelle antoisaa ja palkitsevaa.
3b) Toinen aikuisen iän anarkian motiivi lienee "ismi"-surffaus. Uskon ison osan aikuisena anrkiasta innostuneen kokeillee muutamaa muuta ismiä aiemmin ja kokeilevan vielä muitakin. Tämä voi olla hauskaakin ja mahdollistaa monimuotoisen ja värikkään maailmankuvan syntymisen. Säälittävää on, ettei yksilö löydä sisältöä elämämälleen tärkeistä asioista kuten perheestä, lähimmäisistä, itsensä kehittämisestä ja uuden kokemisesta vaan valmiiksi pureskelluista ismeistä, joiden lopulliset tarkoitusperät ovat poikkeuksetta kyseenalaisia.
Lieneekin siis niin että aktiivit ns. anarkistit jakautuvat neljään ryhmään:
1) Voimakkaita tunteita puberteettiin liittyen kokevat nuoret, joilla on tarve ilmaista pahaa oloaan millä tahansa tavalla, jolloin mikä tahansa äänekäs toisinajattelu kelpaa sisältöön sen kummemmin perehtymättä. Näistä osa sitten herää, maailmankuva tarkentuu ja järki alkaa viedä voiton tunteesta. Nämä yksilöt saattavat vielä löytää kehityskelpoisen polun aikuisuuteen ja näin päätyä kunnon kansalaisiksi.
2) Edellisellä tavalla nuorena vinoutuneet mutta liian myöhään heränneet, joilla aatehörhyily on kestänyt liian kauan ja vienyt ajan ja energian kouluttautumiselta ja sivistymiseltä. Näiden elementtien puuttuessa, yksilö ajadutuu helposti yhteiskuntamme alemmille portaille, ja nuorena asetetut tavoitteet elämän laadusta ja sisällöstä ovat tavoittamattomissa. Tällainen epäonnistuminen aiheuttaa em. voimakkaita tunnetiloja. Jos tässä tilanteessa ei ole selkärankaa itsekritiikkiin, on huomattavan helppoa valua ajatteluun, jossa surkean tilanteen syy on yhteiskunnassa. Tämä rakennelma voi ruokkia itseänsä loputtomiin.
3) Aikuisena ns. anarkiaan heränneet. Tätä ryhmää on vaikea käsitellä, koska en pysty tunnistamaan yhtäkään rationaalista syytä, miksi tasapainoinen aikuinen ryhtyisi näin tuloksettomaan toimintaan. Löydän kaksi perustelua, joista toinen äärimmäisen tuomittava ja toinen etupäässä säälittävä:
3a) Ihmisen kaipaa aina hyväksyntää - tämä on Maslown hierarkiassa heti ravinnon ja turvallisuuden yläpuolella. Yksi mielestäni rangaistava tapa hankkia hyväksyntää on johtaa harhaan sellaisia jotka syystä tai toisesta ovat harhaan johdettavissa. Oletan yhden aikuisanarkistien motiivin olevan kohdassa 1) mainittujen nuorten "esikuvana" oleminen. Persoonallisuuttaan etsivät epävarmat nuoret leimautuvat helposti vieraaseen aikuiseen. Yhteisen "aatteen" sisällä leimautuminen on huomattavan helppoa ja tällöin nuori alkaa enemmän tai vähemmän ihailla leimautumisen kohteena olevaa vanhempaa ja tällainen on sairasta ja rangaistavaa mutta vinoutuneelle psyykkeelle antoisaa ja palkitsevaa.
3b) Toinen aikuisen iän anarkian motiivi lienee "ismi"-surffaus. Uskon ison osan aikuisena anrkiasta innostuneen kokeillee muutamaa muuta ismiä aiemmin ja kokeilevan vielä muitakin. Tämä voi olla hauskaakin ja mahdollistaa monimuotoisen ja värikkään maailmankuvan syntymisen. Säälittävää on, ettei yksilö löydä sisältöä elämämälleen tärkeistä asioista kuten perheestä, lähimmäisistä, itsensä kehittämisestä ja uuden kokemisesta vaan valmiiksi pureskelluista ismeistä, joiden lopulliset tarkoitusperät ovat poikkeuksetta kyseenalaisia.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunteen ketsuppipurkaus.
Sellainen syntyy, kun kulttuuri, yhteiskunta, ympäristö ovat liian tiukkapipoisia ja kontrolloivia. Viktoriaanisessa Englannissa tämä johti hysteerisiin kohtauksiin esimerkiksi herrasmiehen sujauttaessa ihmisten nähden sormen silkkihansikkaaseensa tai muunlaisen skandaalin sattuessa.
miten olisi seuraava vaihtoehto? ihminen tiedostaa eräänä päivänä yhteiskunnan järjen vastaisen toiminnan ja tajuaa että haluaa vaikuttaa asioihin.
tässä törmäämme nyt erheellisen anarkisti käsitteen aiheuttamaan käsitykseen jonkamukaan anarkisti on huligaani ja terroristi...
suosittelen että selvitätte itsekukin niin "anarkistit" kun kapitalistit mitä on anarkia ja kuka on anarkisti oikeasti... suurin osa teistä yllättyy kun lukee alkuperäisen kreikankielestä tulevan määritteen...
nuo teinit ikkunoita rikkomassa ja a-kirjaimiaan töhrimässä eivät ole anarkistejä... eikä ne myssyt päässä riehuvat metalliputki luuserit... ehei he ovat vain teinejä ja typeryksiä joiden luulot menevät tiedon edelle... he eivät ole anarkistejä... eivät jos hyväksytään alkuperäinen määritelmä anarkistille...
googlettakaapa anarkia/anarkisti ;)
kukapa sitten on oikeasti anarkisti? Eikö ikkunoiden särkijä voi olla anarkisti? Voiko terroristi olla myös anarkisti? Mitä olivat 1800-luvun pomminheittäjät ellei anarkisteja?
Mitä mieltä pitäisi olla anarkistiryhmien anarkistisuudesta? Eivätkö nämä nuorisoporukat halua olla lähinnä keskenään ja kilpailla muiden pienten porukoiden kanssa (esim. sosialistiliitto) nuorison suosiosta? Samalla heillä on taipumus rakentaa yhteisö, joka organisoituu hierarkisesti sisältäen johtajat, seuraajat, sivustakatsojat ja ulkopuolelle torjutut. Poliittinen toiminta on lähinnä jotain rintamerkkien tehtailua,ostoa ja myyntiä ja tietenkin keskinäistä kinastelua. Tyypillistä on hyvin voimakas viha jotakin ryhmää kohtaan, yleensä jotain omaa ideologiaa lähellä olevaa ryhmää kohtaan. Anarkistithan eivät tule toimeen edes toistensa kanssa, kun jokaisella on se oma oikea käsitys siitä mitä oikea anarkismi on.
Entä mahdanko minä olla anarkisti? Jaan anarkistisen ajattelutavan siltä osin, kun keskitytään kokonaisyhteiskunnalliseen kritiikkiin hierarkian, sorron ja ylivallan muotoja kohtaan ja ihanteena on mahdollisimman täydellinen vapaus ja tasa-arvo. Olen saanut anarkistisesta kirjallisuudesta paljonkin ajattelun aineksia, tosin luen muutakin. Kuitenkaan en osaa nähdä anarkistisuutta anarkisteissa, jotka julistavat olevansa anarkisteja, vaan näen heissä vain ismin, ideologisuuden uhreja, samanlaisia pässinpäitä kuin muidenkin uskonlahkojen seuraajat, joilta oma mielikuvitus ja ajattelu tuntuu olevan kielletty.
Eikö anarkismissa sallita minkäänlaista luovuutta ja kehitystä? Onko anarkismi sitä, että seurataan jotakin sata vuotta sitten kuollutta äijänkääkkää ja sen kirjoituksia? Onko anarkismi sitä, että ostetaan Kapinatyöläinen ja kokoonnutaan kerran viikossa kavereiden kanssa juomaan kaljaa? Onko anarkismi sitä, että on tiukat ohjeet kuinka tulee pukeutua ja syödä ja sinä noudatat tuota koodistoa?
Kuka siis on anarkisti? Onko keinoa tunnistaa hänet jostakin?
katso peiliin ystävä hyvä... sinä olet anarkisti... ikkunoiden särkijä voi olla anarkisti jos hänen toimintansa takana on selkeä pyrkimys "anarkistiseen" yhteiskuntaan... tosin hänen tapansa pyrkiä päämääräänsä on älytön ja muutosta ehkäisevää sen sijaan että se muuttaisi mitään...
anarkistinen yhteiskunta on juurikin se mihin itse kerroit "uskovasi" hierarkinen? kyllä vapaaehtoisuuteen ja ihmisen sisäiseen moraalisäännöstöön perustuva... pohjautuu ajatukselle jossa kaikki tietävät olevansa vastuussa kaikesta ja ajatukseen siitä että kaikki kantavat kortensa kekoon...
mm. sitä tarkoittaa alkuperäinen vuosisatoja sitten määritelty anarkia... valitettavasti nykyihmisillä moinen yhteiskunta ei voi toteutua sellaisenaan... ihmiset ovat liian tyhmiä moiseen... mutta ajatus on silti kaunis...
Koska ryhmittelysi voidaan yleistää mihin hyvänsä ideologiseen tai uskonnolliseen suuntaukseen, uudestisyntyneistä kristityistä aina kokoomukseen ja vapaaseen markkinatalouteen asti, niin ainoa jota pohdinnastasi jää käteen on: Ihmiset nyt uskovat mihin tahansa, kunhan on olemassa ryhmä, joka uskoo samoin.
Pohdinta päättynyt.
Lienee myös, että ihmiset jotka vain istuvat perseellään vaikuttamatta yhtään mihinkään samalla kuitenkin kritisoiden niitä jotka koittavat asioille jotain tehdä jakaantuvat neljään ryhmään.
1)Laiskat ns. säkit. On varsin epämukavaa nousta sohvalta mukavasti TV:n äärestä mihinkään. Koneen äärelle jaksaa juuri ja juuri nousta ja kirjoitella mitä sylki suuhun tuo. Jos joku asia pitäisi esim. linkkiä klikkaamalla selvittää on se aivan liian haastavaa. Parempi vain pysyä omissa ennakkoluuloissaan ja puolustaa niitä henkeen ja vereen vaikka ei olisi mitään varsinaista tietoa aiheesta.
2)Työnarkomaanit. Jatkuvasti työtätekemällä voi helposti unohtaa kaikki todelliset ongelmansa ja perustella pakoilua sillä että tekee kuitenkin kamalan määrän duunia itsearvoisesti. Työn laajempaa tavoitetta tai funktiota ei haluta kyseenalaistaa, koska se altistaisi elintärkeän huumeen saannin kyseenalaiseksi.
3)Omista eduistaan kiinnipitävä "yhteiskunnan kerma". Kun rahat juoksevat tilille ei olisi järkeä lähteä mitään muuttamaan. Köyhien kuuluukin olla köyhiä jos ne vaan ostaa juuri elitistin perunoita tai tilaavat pienistä rahoistaan elitistin kännykkäpalveluita.
4)Hyväksyntää kaipaavat. Ihmisen kaipaa aina hyväksyntää - tämä on Maslown hierarkiassa heti ravinnon ja turvallisuuden yläpuolella. Yksi mielestäni rangaistava tapa hankkia hyväksyntää on johtaa harhaan sellaisia jotka syystä tai toisesta ovat harhaan johdettavissa. Oletan yhden "anarkisti kriitikon" motiivin olevan mainittujen kaltaistensa keski-ikäisten "esikuvana" oleminen. Persoonallisuuttaan etsivät epävarmat keski-ikäiset leimautuvat helposti näennäisesti "viisaita" puhuvaan kaltaiseensä. Yhteisen "aatteen" sisällä leimautuminen on huomattavan helppoa ja tällöin keski-ikäinen alkaa enemmän tai vähemmän ihailla leimautumisen kohteena olevaa kaltaistansa keski-ikäistä ja tällainen on sairasta ja rangaistavaa mutta vinoutuneelle psyykkeelle antoisaa ja palkitsevaa. On mukavaa kerääntyä yhdessä yhteisen vihollisen kimppuun, kun mitään muutakaan yhdistävää tekijää ei ole. Positiivisista asioista yhteisyyden löytäminen vaatisi keskinäisten ristiriitojen selvittämistä ja tämä olisi keski-ikäiselle aivan liian haastavaa verrattuna yhteisen vihollisen käyttöön.
Hyvä Kimmo,
muutama kyseenalaistus huomioihisi:
- Ei kai voi olla niin, että ihmiset, jotka vaikuttavat asioihin äänestämällä, keskustelemalla lähimmäistensä kanssa ja kasvattamalla lapsiaan ovat laiskoja-säkkejä vain siksi että eivät häiritse lähimmäistensä elämää aiheuttaen melua ja häiriötä.
- Havaitsin toisessa kappaleessasi väheksyntää työntekoa kohtaan. Olen eri mieltä. Työ yhteiskunnassamme lailla säädetty perusoikeus. Valtio käyttää suunnattomasti rahaa jopa sellaisten ihmisten työllistämiseen, jotka nimenomaan eivät halua työskennellä, vaan elää toisten kustannuksella. Yhteiskuntamme mahdollistaa maailman parhaisiin kuuluvan koulutuksen jokaiselle haluavalle ja vieläpä ilmaiseksi. Tällaisssa olosuhteissa työn väheksyminen on paheksuttavaa ja ajattelmatonta.
- Mitä tulee työnarkomaniaan, silläkin on puolensa. On ihmisiä jotka nauttivat työstään niin paljon etteivät malta varata itselleen vapaa-aikaa työnteolta. Toisaalta hyvä - yksilö tekee sitä, mistä eniten pitää, mutta elämän monimuotoisuus on jossain määrin uhattuna. Pikkupoikana minun haaveeni oli kasvaa rallikuskiksi, nyt vanhemmiten illuusio lienee golf-ammattilainen. Harmikseni olen joutunut toteamaan että molemmat lajit jäävät vähälahjaisuuden takia harrastuksiksi. Uskon että molemmissa tapauksissa olisin viettänyt erittäin onnellisen ja tasapainoisen elämän ollen samalla työnarkomaani. Minulla olisi myös noissa tapauksissa nykyistä paremmat rersurssit hyväntekeväisyyteen ja olisin näin myös enemmän hyödyksi vähempiosaisille lähimmäisilleni. Näin esimerkein perustellen epäilen että väitteesi työnarkomaniasta jonkinlaisena pakokeinona on harkitsematon.
- Yhteiskunnan kerma ei synny sattumalta. Alimmille portaille jumittuneet kuvittelevat että vallanvaihto takaisi tasa-arvoisemman ja demokraattisemman pääoman ja hyödykkeiden jakautumisen. Ideologiat on kauniita ja niillä on tyhmiä kusetettu maailman sivu. En tiedä yhtään merkittävästi valtaa tai pääomaa hankkinutta, joka ei olisi samalla älykäs. Ainoastaan perintö muodostaa tähän poikkeuksen. Korkean älykkyysosamäärän omaavat henkilöt onnistuvat luonnostaan selviytymään vahempiosoisiaan paremmin. Tämän Darwin kekkasi jo jokin aika sitten. Darwinin aikana tosin oli monesti myös kysymys fyysisistä ominaisuuksista. Nykyaikana fysiikan rooli selviytymisessä on minimaalinen ja älykkyys määrittelee yksilön menestymisen kaikissa kulttuureissa. Näin ollen loppupelissä pääoma, valta ja kauniit naiset päätyvät aina älykkäämpien käsiin riippumatta siitä montako kertaa tai miten usein tilanne "nollataan" tai millaisessa yhteiskuntajärjestelmässä kulloinkin eletään. Koirat haukku ja karavaani kulkee.
- Hyväksyntää kaipaavien osassa olet siltä osin väärässä, että luku- ja kirjoitustaitoisen aikuisen harhaanjohtaminen on toki väärin mutta tuomittavaa harhaanjohtaminen on silloin kun kyseessä on alaikäinen, kuten mainitsin.