Moni on ottanut todesta valheet, joita Josef Mengelestä on levitelty. Juutalaisten totuus on aina juutalaisten totuus. Heidän käsityksensä asioista ovat ainoastaan heidän etunsa mukaisia ja heidän vihollisiaan koskevat kertomukset pelkästään ilkeämielistä loanheittoa. Mikä on faktoihin perustuva totuus Tohtori Josef Mengelestä, lukekaa olkaa hyvä:
http://www.ihr.org/jhr/v06/v06p377_Weber.html
Josef Mengele oli kiva
Pekkala
20
1655
Vastaukset
- Billy Bull eli Pilly Pulli
V. 1962 ilmestyneessä kirjassaan "The real Eichmann trial or the incorrigible victors" (Todellinen Eichmann-oikeudenkäynti ja voittajat, jotka eivät voi olla väärässä, s. 141-143) Paul Rassinier esittää, että Eichmannin sieppauksen takana oli poliittinen kysymys, joka jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Hän kirjoittaa:
"Todellakin, me tiedämme, että korvaukset, joita Saksa on pakotettu maksamaan Israelille - vahinkojen nimissä, joita tämä valtio ei kärsinyt - tulisivat päättymään 1.1.1962. Koska vuosittainen korvaussumma oli n. 200 miljoonaa (Saksan) markkaa, yksi valtion tärkeimmistä tulolähteistä uhkasi kuivua. Tämä oli vakavaa, koska Israelin budjetti ei kestä ilman tätä osuutta. Se, että Israel on pysynyt pystyssä 12 vuotta, johtuu yksinomaan Saksan maksamista korvauksista, Amerikan avusta, ranskalaisten ja brittien ystävällisyydestä ja diaspora-juutalaisten avusta. Israelin hallitus tahtoi luonnollisesti saada maksut jatkumaan epämääräiseksi ajaksi. Yhtä luonnollisesti Saksa ajatteli, että he ovat saaneet jo riittävästi. Se, joka tuotiin oikeuteen, ei siis ollut Eichmann itse vaan Saksa, johon kohdistui uhka, että sen hallituksen kaikki johtavat hahmot joutuvat syytteeseen maailman omantunnon edessä tämän oikeudenkäynnin aikana. Kaikki ministerit ja kansleri Adenauerin vaikutusvaltaisimmat jäsenet olivat vaarassa saada syytteen natsismin hiljaisesta hyväksymisestä tämän oikeudenkäynnin vaikutuksesta. Niinpä tässä todellisuudessa oli kyse kiristyksestä; joko Saksa hiljaisesti hyväksyisi ehdotetun sopimuksen tai sitten Saksassa ei voinut olla hallitusta. Ainakin Israelin johtajien voi olettaa laskelmoineen tällä tavoin. Ja, omituisesta yhteensattumasta, se oli täsmälleen sopusoinnussa Kremlin huolen kanssa."
Rassinier sanoo löytäneensä tämän väitteen monista julkaisuista, joiden ei voi sanoa olleen Saksan puolella tai juutalaisia vastaan. Hän antaa esimerkiksi Canard Enchainen, joka kirjoittaa 2.4.1961 (Eichmann-oikeudenkäynnin alkamisen aikoihin): "Eichmann-oikeudenkäynti on oleva toisaalta oikeudenkäynti Hitlerin Saksaa vastaan ja toisaalta Konradin (Adenauerin) Saksaa vastaan. Tietyt ihmiset, kuten jotkut israelilaiset, sanovat, ettei heillä ole asian kanssa mitään tekemistä ja mitä heihin tulee, heitä kiinnostaa vain oikeudenkäynti kansallissosialismia vastaan eivätkä he piittaa lainkaan Eichmannista ja aikovat moninkertaistaa julistuksensa Adenaueria vastaan, koska hänen hallituksessaan on koko joukko entisiä natseja, kuten esimerkiksi hänen suosikkinsa, ministeri Globke, harras Nürnbergin rotulakien selittäjä. Kuulusteluiden aikana voimme odottaa kuulevamme satojen ihmisten nimiä, jotka nykyisin ovat Länsi-Saksan palveluksessa."
Kaksi viikkoa aiemmin lehti oli jo todennut: "Muutama päivä Eichmannin sieppauksen jälkeen Ben Gurion, joka oli puhujamatkalla USA:ssa, kuuli, että eräs Konrad oli jälleen tullut Washingtoniin keskustelemaan Ike:n kanssa. B.G - - otti taksin ja kiirehti Konradin luokse. Hän meni sisään tietty hymy kasvoillaan, ja tuli ulos virnistäen. Jos katsoi tarkkaan, saattoi nähdä nänen somionsa (vaikkei hän koskaan käyttänyt somiota) laskoksessa jotakin, joka näytti 500 miljoonan markan shekiltä. Saksa alkaisi maksaa edelleenkin! Viimeinkin!"
Rassinier jatkaa: "Jos hän antoi 500 miljoonaa markaa, se oli tuskin enempää kuin kahden vuoden maksut. Tähän summaan nähden voidaan päätellä, että kansleri oli saanut joitakin vakuutuksia, että tietyistä asioista ei puhuttaisi. Ja niistä todella ei puhuttu. Saksan lehdistö, joka edustaa hallituksen mielipidettä - - , oli yksimielisesti helpottunut siitä tavasta, jolla oikeudenkäynti eteni. Ennen ensimmäistä kuulustelua, kuten Le Monde Pariisissa 16.12,1961 selitti, Bonn odotti joutuvansa parrasvaloihin viikkojen, jopa kuukausien ajaksi, sillä tuloksella, että maailmassa Saksan vastainen mielipide leviäisi. Mitään sellaista ei tapahtunut. Eichmann-oikeudenkäynnistä ei tullut oikeudenkäynti Länsi-Saksaa vastaan. Maksut jatkuisivat 1.4.1964 saakka. Tämän hetken (siis 1962) ja tuon ajankohdan välillä israelilaiset yrittävät löytää tavan saada aikaan maksujen uudistamisen. Eichmanneja on liikkeellä vielä aika liuta. Tällä tarkoitan henkilöitä, joita voitaisiin syyttää rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja rikoksista juutalaisrotua vastaan. Onko Israelilla jo valmiina suunnitelma kidnapata seuraava henkilö seuraavaa, samoilla ehdoilla tapahtuvaa kiristysyritystä varten? Paljon puhutaan SS-everstiluutnantti Mengelestä, Auschwitzin lääkäristä, jota syytetään käsittämättömistä juutalaisvangeille tehdyistä kokeista. Joka tapauksessa, kyseessä on mitä parhain keino ja keino, jota voidaan käyttää yhä uudelleen, miltei loputtomiin, ja joka takaisi Israelin valtion taloudellisen vakauden muutamaksi vuosisadaksi."- Billy Bull eli Pilly Pulli
Eichmannin tapaus ei näytä oudolta enää sen jälkeen, kun on saanut selville taustatiedot. Eichmannia on surutta hyväksikäytetty ja huijattu.
Natsi-Saksassa Eichmann oli vähäpätöinen virkamies, ylempiensä käskyjen rutiininomainen toimeenpanija. Hän oli RSHA:n (Reichssicherheitshauptamt; Valtion turvallisuuspalvelun keskusvirasto) osasto IV:n viraston B4b:n päällikkö, jolle kuuluivat juutalaisasiat. Hänen esimiehinään olivat alhaalta ylös Müller, Roth, Heydrich, Himmler ja ylimpänä tietysti Hitler. Eichmannin päätehtävä oli järjestää juutalaiskuljetukset ylhäältä tulevien käskyjen mukaisesti.
Sotapropagandaan tämä naiivi pikkuvirkamies joutui ensimmäisen kerran 8.10.1943, jolloin juutalaisomisteinen The New York Times kirjoitti (s. 5): "Tanskan juutalaisten vainon takana on ns. 'juutalaisdiktaattori', SA-mies Eighman (näin kirjoitettuna) - - joka tunnetaan sadistisesta vihastaan juutalaisia kohtaan. Hän järjesti kaikki Saksassa ja vallatuilla alueilla juutalaisiin kohdistuneet tuhoamistoimenpiteet."
Keskustellessaan Eichmannin luonteesta Faurisson ja Irving (IHR:n konferenssissa lokakuussa 1992) ovat yhtä mieltä siitä, että hän oli varsin naiivi, vaikutuksille altis, omahyväinen ja myöntyväinen. Rassinier kuvaa hänet myös viinaanmeneväksi, ja tätä piirrettä hän kertoo käytetyn hyväksi, kun Eichmannin "muistelmia" saneltiin ja laadittiin 1950-luvun lopulla Argentiinassa, jonne Eichmann oli paennut.
Kirjassaan "The real Eichmann trial" Paul Rassinier kertoo, että Argentiinassa Eichmann tutustui erääseen entiseen SS-mieheen, joka oli hollantilainen ja nimeltään Sassen. Tämä oli ollut sotakirjeenvaihtaja SS:n leivissä koko sodan ajan ja hänet oli tuomittu kuolemaan kotimaassaan Hollannissa. Sassen sai elantonsa vienti- ja tuontiliiketoiminnasta ja välillä myös journalistisesta ja muusta kirjallisesta toiminnasta. Pitkään aikaan Sassen ei tiennyt, kuka tämä Ricardo Klementiksi (Eichmannin valenimi) ja entiseksi SS-mieheksi itseään kutsuva mies itse asiassa oli. Hän kuitenkin havaitsi pian, että tämä mies oli hyvin perillä siitä, mitä juutalaiskirjoitukset kutsuivat Euroopan juutalaisten tuhoamiseksi, ja hän tuli siihen tulokseen, että tällä oli ollut asiassa tärkeä rooli. Siitä lähtien Sassen piti yllä ystävyyttä häneen. Tuolloin Sassen ei ollut vielä aloittanut liiketoimintaansa. Hän oli onnistunut luomaan suhteet Life-lehteen entisenä SS-sotakirjeenvaihtajana, ja silloin tällöin joitakin hänen kirjoituksiaan julkaistiin, etenkin Argentiinan poliittisista asioista, koska hän oli päässyt läheisiin suhteisiin Peronin lähipiirin kanssa.
Kirjansa sivuilla 145 ja 146 Rassinier kertoo, miksi hänellä on tarkat tiedot asioista. Hän sanoo, että Eichmann-oikeudenkäyntiin liittyen Eichmannien perhe, joka oli tutustunut Rassinierin kirjoihin, ajatteli, että Eichmannin puolustusasianajaja Servatius saattaisi tarvita historioitsijan neuvoja ja pyysi tätä ottamaan yhteyttä häneen, varmuuden vuoksi, ja Servatiuskin oli ajatellut tätä. Näin Rassinier sai mahdollisuuden tavata Sassen (joka nauhoitti Eichmannin "muistelmat"), jonka järkkymätön vastustaja hän oli, "jo senkin vuoksi", sanoo Rassinier, "että hänen raporttinsa hänen keskusteluistaan Eichmannin kanssa oli täynnä virheitä". Rassinier kertoo keskustelleensa Sassenin kanssa useaan otteeseen, välillä hyvin pitkään. Rassinier sanoo, että se, mitä hän Sassenista sanoo, on vain käännöstä siitä, mitä tämä kertoi hänelle itsestään. Sassen-suhteen kautta Rassinier sai alkuperäisten keskusteluiden kopion itselleen. Samoin hän sai käsiinsä alkuperäiset pöytäkirjat niistä kuulusteluista, joita Eichmannille suoritettiin, kun hän oli vankeudessa ja hänen oikeudenkäyntiään valmisteltiin. Siksi Rassinier voi sanoa: "Minun on siis mahdollista todeta, että lukemattomissa kohdissa Eichmann puhui toisin kuin mitä hän sanoi Sassenin mikrofonin edessä."
Argentiinassa Ricardo Klement alias Adolf Eichmann Rassinierin mukaan kertoi Sassenille usein: "Jonain päivänä kirjoitan muistelmani." Hän ei ollut vielä voinut tehdä sitä, koska hänen aikansa meni elannon hankkimisessa. Sassen sanoi Klementille: "Mikä vahinko, sillä sinä näytät olevan asioista hyvin perillä." Tällä tavalla, Rassinierin mukaan, Sassen mielisteli Klementiä.
Keskustelut tapahtuivat eräässä Buenos Airesin kirjakaupassa, jonka omisti entinen saksalainen opettaja (ei SS-mies eikä pakolainen), joka julkaisi kansallismielistä saksankielistä lehteä nimeltä Der Weg. Keskusteluiden päätteeksi mentiin sitten drinkille läheiseen kahvilaan. Päästäkseen selville Klementin henkilöllisyydestä, josta arveli saavansa journalistista hyötyä, Sassen käytti kykyjensä mukaan hyväksi Klementin taipumusta alkoholiin. Eräänä iltana Klement sitten sanoi, kun Sassen oli haltioissaan hänen tarkoista tiedoistaan: "Olen tietysti Eichmann itse".
Tämä oli onnenpotku Sassenille. Hän pyysi Eichmannia kirjoittamaan muistelmansa, mutta tällä ei ollut koskaan aikaa. Sitten Sassen sanoi: "Autan sinua. Jos tahdot, sen sijaan että pitkitämme näitä keskusteluita ikuisesti yleisellä paikalla, menkäämme johonkin muuhun paikkaan juomaan ja puhukaamme mikrofoniin. Sitten jokaisen keskustelun jälkeen kirjoitan ylös, mitä olemme sanoneet. Näytän sen sinulle ja voit tehdä haluamasi muutokset. Sen jälkeen teen kunnollisen paperikopion."
"Tehkäämme niin", sanoi Eichmann, "mutta yhdellä ehdolla. Se on se, että mitä olen käynyt läpi ja korjannut, sitä ei saa julkistaa ennen kuolemaani, ja rojaltit, joista on vähennetty summa korvaukseksi vaivannäöstäsi, menevät vaimolleni ja lapsilleni."
Nämä miehet laativat tästä sitten kirjallisen sopimuksen. Eichmann uskoi sen pahaan ystävänsä, em. kirjakauppiaan, haltuun, jonka hän määräsi testamenttinsa toimeenpanijaksi ja kustannusoikeuden haltijaksi.
Tämä tapahtui loppuvuodesta 1955. Keskustelut mikrofonin edessä jatkuivat kaksi vuotta. Paperille pantuna niistä kertyi lähes 2 000 sivua. Ennen niiden painokuntoon saattamista Sassen antoi ne Eichmannille, joka täytti ne lukuisilla korjauksilla. Hän kirjoitti uudelleen version, jonka Sassen antoi hänelle lopullisena, ja ajatteli jopa, käytyään sen läpi, että sekin oli täynnä puutteellisuuksia. Hänen mielestään se yhä sisälsi virheitä ja hänen on tarkistettava kaikki. Hän tarvitsi mielestään paljon aikaa, koska hänen oli mietittävä uudelleen tapahtumia, jotka hän yhtäkkiä havaitsi olevan hämärämpiä muistissaan kuin mitä hän oli ajatellut.
Niinpä Sassenin työ pantiin sivuun ja Eichmann lupasi ryhtyä korjaustyöhön, kun oli saanut muistinsa tarkemmaksi. Tästä Eichmannin muistin heikkoudesta kertoo myös prof. Robert Faurisson, joka toteaa Eichmannin vastannen häntä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä kysymykseen, onko tämä nähnyt tappamisrakennuksia Auschwitzissa: "Kyllä - - En ole varma, olenko nähnyt niitä, koska en kykene muistamaan ympäristöä. Ehkä minulle on kerrottu niistä - - Ehkä olen lukenut niistä". Tässä näkyy Eichmannin draama. Hän ei muistanut, mitä oli nähnyt, mitä lukenut jne. 11 kuukautta kestäneen vankeutensa aikana (toukokuu 1960 - huhtikuu 1961) Eichmann saattoi lukea tuhoamisajatuksen kannalla olevien henkilöiden kirjoja, ja, kuten monet, monet saksalaiset (sanoo Faurisson), hänkin uskoi. Eichmann ei erottanut enää faktaa fiktiosta, ja hän alkoi osin pitää tuhoamisajatusta totena! Tällainen on syvästi inhimillistä, ja Eichmannin muistissa todelliset tapahtumat ja hänen kuulemansa/lukemansa asiat menivät sekaisin.
Mutta takaisin. Pian sen jälkeen kun paperit oli pantu sivuun Eichmann pidätettiin. Sillä välin Sassen oli kaksi kertaa käynyt Life-lehden luona tarjoamassa sensaatiomaisia paljastuksia Eichmannin toiminnasta. Kummallakin kerralla hänelle vastattiin, ettei mitään sensaatiomaista ole mahdollista tuoda esiin aiheesta siitä yksinkertaisesta syystä, että yleisön huomiota on mahdoton kiinnittää henkilöön, josta oli ainoastaan puhuttu Nürnbergin oikeudenkäynnissä mutta josta sittemmin ei ole kuultu mitään. Hänet oli sen vuoksi unohdettu.
Rassinier toteaa, että Eichmannin pidättämisestä on monta tarinaa, mm. on esitetty Simon Wiesenthalin osuus. Rassinier sanoo, että asia oli hyvin yksinkertainen, mutta hän ei halua puhua siitä enempää.
Rassinierin mukaan fakta on, että tapahtuma, joka salli Life-lehden puhua Eichmannista niin, että on kaikki mahdollisuudet saada asialle julkinen huomio, oli tapahtunut. Life saattoi painaa 15 000 sanaa, joita se kuvasi yhteenvedoksi Sassen-Eichmann-keskusteluista. Se kertoi, että Sassenin välityksellä oli laadittu sopimus edunsaajien kanssa ja että Life oli maksanut Sassenille tästä työstä.
Rassinier sanoo, ettei Eichmann ollut mikään historioitsija. Hänen tietonsa asioista, joista hän puhui, oli hyvin rajallinen, hänen muistinsa oli heikko jne., ja hänen puheensa sisältävät monia virheitä tosiasioiden suhteen, niiden päivämäärien suhteen jne. Mutta kukaan ei kykene löytämään noista puheista pohjaa useimmille niille kauhistuttaville asioille, joita Life-lehti tuo esiin. Rassinierilla on noiden keskusteluiden originaalin kopio.
Rassinierin kirjaan sisältyy Eichmannin omaisilleen 22.2.1961 israelilaisesta vankilasta lähettämä kirje. Siinä Eichmann puhuu Sassenista, ja sanoo tämän olevan joko salaileva tai typerä. Hän ihmettelee, kuinka joku vastoin kaikkia sopimuksia voi tuolla tavalla rikkoa luottamuksen ja julkaista muokkaamattomana kertomuksen tapahtumista, jotka tapahtuivat kaukaisessa menneisyydessä, ja antaa ne kansainväliselle lehdistölle, vaikka ne ovat vain raaka-ainetta, jossa on epäilemättä paljon virheitä ja vääriä tietoja, jotka tulisi oikaista. Eichmann kirjoittaa:
"Vastoin tekemäänsä sopimusta hän (Sassen) antoi aineiston julkisuuteen antamatta minulle mahdollisuutta korjata virheitä." "Minulla ei ole mitään takeita siitä, että tämä henkilö, joka silloin pani sen paperille, kuuli tai kirjoitti sen ylös oikein, eikä minulla mitään mahdollisuutta kontrolloida, mitä jotkut tahot, joilla saattaa olla intressejä asiassa, ovat ehkä lisänneet siihen. Tuolloin sain osan siitä ensimmäistä korjausta varten - ja korjasin sen pintapuolisesti - mutta koska paperikopio oli niin puutteellinen, ettei minulle olisi jäänyt aikaa muihin tehtäviin kuin korjaamiseen, annoin koko aineiston takaisin Sassenille ja kerroin hänelle, että tästä asiasta pitää keskustella perinpohjaisemmin, koska siinä on paljon virheitä. Joitakin paperikopioita ei koskaan toimitettu minulle. Lisäksi, kertaalleen kontrolloimaani aineistoa ei koskaan olisi saanut julkaista. Sopimuksemme mukaisesti se olisi ollut vain raakamateriaalia, jota Sassen voisi käyttää tehdäkseen kirjan sen pohjalta. Ja siihenkin minä liitin yhden turvallisuusehdon antamalla kirjallisen määräyksen, ettei yhtäkään sivua tästä lopullisesta käsikirjoituksesta saa painattaa ilman että olen hyväksynyt jokaisen sivun omalla allekirjoituksellani. Ja senkin jälkeen minun olisi tullut saada koevedokset viimeisenä kontrollina, jolloin suostuin siihen, että sen jälkeen, kun koevedokset on valmistettu, mitään suuria muutoksia ei enää sallita. Mutta sellaiset toimet, joita Sassen on tehnyt, ovat sopimattomia rehelliselle journalistille ja luulen, että tämä on tyypillistä tuolle miehelle. Kuinka hän rohkenee julkaista tällaisen artikkelin otsikolla: 'Adolf Eichmann kertoo oman tarinansa - Kuljetin heidät teurastajalle - Adolf Eichmann'? Sassen on onnekas, etten pääse täältä pois. Minua lohduttaa tieto, että lukija, joka vain osittainkin keskittyy lukemaansa, pystyy tekemään otsikosta johtopäätökset siitä, mikä on sisällön aitous. Mutta, ikävä kyllä, sellaista artikkelia lukevat kaikenlaiset puupäät, jotka eivät kykene objektiiviseen, älylliseen ajatteluun.
Nyt tahdon pyytää sinulta (Robert-nimiseltä perheen jäseneltä) palvelusta. Olet asianajaja, ja varmaan keskustelet tästä asiasta puolustusasianajajani kanssa; pidä silmällä Sassenia, ja vain puolustukseni suostumuksella hän saa julkaista yhtään mitään. Sillä kaikki, mitä hän aikoo julkaista, pakottaa hänet olemaan sopusoinnussa tuon ajan nauhoitusten kanssa, ja hänen on noudatettava tehtyjä sopimuksia."
Ei siis ole mitään takeita siitä, että Eichmannin muistelmissa olevat tiedot ovat oikeita. Niitä on voitu aivan vapaasti muutella, täydentää, supistaa, vääristellä jne, rajattomasti.
- viimeinen kappale(Mengelest...
Juuri se seikka, että Eichmann suunnitteli muistelmiensa kirjoittamista Argentiinassa osoittaa, ettei hän nähnyt natsi-Saksassa mitään hävettävää tai vaarallista. Hän ei ollut mikään laskelmoija vaan hänestä saa kuvan, että hän oli tavallinen hyväntahtoinen ja hyvää tahtova ihminen. Valitettavasti tuon suunnitelman toteuttamisesta tuli sitten kauhea farssi, jota on kätetty ja yhä käytetään hyväksi. Se, että Eichmann oli Saksassa vain alemman tason päällikkö, joka ei ollut asioista kovinkaan tarkasti selvillä, selittää sen, että hänen "muistelmissaan" hänen omat muistikuvansa, jotka hän myöntää hatariksi, ja se, mitä hän myöhemmin on lukenut ja kuullut, on mennyt sekaisin. Koska hän ei ollut asioista perillä, hän saattoi uskoa joihinkin niihin kauheuksiin, joihin kaikkialla väitettiin Saksan syyllistyneen. Ehkä hän ihmetteli asiaa mutta ajatteli, että kaiketi tuo täytyy uskoa. Niinpä hänen "muistelmistaankin" on jo alun perin tullut faktan ja fiktion sekoitus, ja lisäksi niitä on ollut muiden mahdollista muutella mieleisikseen haluamassaan määrin.
HRP:n (Historical Review Pressin) kirjanen "Did six million really die?" kuvaa Eichmann-tapausta näin: "Varmasti eniten vääristellyt 'muistelmat', joita tähän mennessä on julkaistu, ovat Adolf Eichmannin 'muistelmat'. - - Ihmeellisesti ne yhtäkkiä ilmestyivät niihin aikoihin, kun hänet siepattiin Israeliin. Life-lehti julkaisi ne kritiikittä (28.11.1960 ja 5.12.1960). - - Mitä muistelmiin tulee, ne tehtiin niin suuressa määrin syyllistäviksi kuin mahdollista menemättä liian pitkälle puhtaaseen fantasiaan, ja ne antavat kuvan Eichmannista, joka puhuu suurella innolla 'juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta'. Sen, että ne ovat väärennöksiä, osoittavat myös erilaiset virheet tosiasioissa, kuten se, että Himmler oli jo reserviarmeijan päällikkö huhtikuussa 1944 eikä vasta heinäkuisen Hitleriä vastaan tehdyn murhayrityksen jälkeen; seikka, jonka Eichmann varmasti olisi tiennyt. Näiden 'muistelmien' ilmestyminen juuri oikealla hetkellä johtuu epäilemättä siitä, että niiden tarkoitus oli antaa ennen oikeudenkäyntiä propagandakuva Eichmannista 'katumattomana natsina' ja intohimoisena paholaisena."
Eichmannia vastaan Jerusalemissa v. 1961 käydyn oikeudenkäynnin syyttäjän päämotiivina eivät olleetkaan suoranaiset sota-ajan tapahtumat vaan se, mitä Eichmann oli kertonut kuulustelijoille 11 kuukautta kestäneen vankeutensa aikana Israelissa ja mitä hän oli kertonut Sassenille Argentiinassa 'muistelmia' tehdessään.
Sen jälkeen kun Sassenin materiaali oli julkaistu Life-lehdessä, Eichmann-oikeudenkäynnin syyttäjät hankkivat Sassenilta nuo Eichmannin muistelmat, Arthur Butzin (The Hoax of the twentieth Century, s. 228) mukaan 300-sivuisen konekirjoitetun dokumentin kopion, jossa Eichmannin reunahuomautuksia, sekä 83-sivuisen dokumentin kopion, jonka Eichmannin sanotaan itse käsin kirjoittaneen. Alkuperäisiä dokumentteja ilmeisesti ei hankittu, jolloin jäi mahdollisuus peukalointiin ja muokkaamiseen, varsinkin 300-sivuisen dokumentin osalta. Mitä alkuperäisiin nauhoihin tulee, syyttäjä totesi: "Meillä ei ole tietoa nauhoista itsestään - - en tiedä, pitivätkö keskusteluun osallistuneet nauhat itse vai tyhjennettiinkö nauhat ja käytettiin uudelleen." (Butz, s. 228). Puolustus asetti kyseenalaiseksi dokumenttien paikkansapitävyyden, väittäen, että suurinta osaa reunahuomautuksista ei ollut mukana dokumentissa, ja puolustus väitti lisäksi, että jos Sassen itse voitaisiin tuoda oikeuteen todistajaksi, voitaisiin todistaa, että "hän (Sassen) muutteli ja vääristeli sitä, mitä syytetty oli sanonut, sopimaan omiin päämääriinsä. Hän tahtoi tehdä propagandakirjan; tämä voidaan todistaa, kuinka sanoja on vääristelty." (Butz, s. 229). Mutta syyttäjäpuoli ilmoitti oikeudelle, että jos Sassen tulisi Israeliin, hänet haastettaisiin oikeuteen SS-jäsenyytensä vuoksi. Monet muutkaan sellaisista, jotka olisivat halunneet todistaa Eichmannin puolesta, eivät voineet tulla Israeliin pidätysvaaran vuoksi.
Oikeus päätti tunnustaa Eichmannin omakätisesti kirjoittaman 83 sivuisen dokumentin kopion, mutta kun syyttäjät havaitsivat oikeudenkäynnin kuluessa, että noissa 83 sivussa ei ollut juuri mitään, mitä he olisivat voineet käyttää hyväkseen, he tekivät uuden anomuksen oikeudenkäynnin myöhäisvaiheessa ja lopulta saivat hyväksytyksi todistusaineistoksi otteita konekirjoitetusta dokumentista, jossa oli käsin tehtyjä korjauksia.
David Irving kertoo (esitelmä Institut for Historical Review-järjestön konferenssi lokakuussa 1992; otsikkona "The suppressed Eichmann and Goebbels papers"), että ollessaan Argentiinassa lokakuussa 1991, eräs mies, joka paria vuotta aiemmin oli lähestynyt Irvingiä kirjeitse puhuen papereista, jotka hänen tulisi nähdä, tuli hänen luokseen erään kokouksen lopussa. Seuraavana päivänä hän toi Irvingille kirjoituksia, jotka osoittautuivat Adolf Eichmannin kirjoituksiksi siltä ajalta, kun hän oli Argentiinassa.
Irving sanoo näiden Eichmannin papereiden käsittäneen 600 konekirjoitettua sivua. Hän kertoo Sassenin toimittaneen ne kaunisteltuina Life-lehdelle v. 1959 tai 1960; Sassenia hän pitää hyvin epäilyttävänä tyyppinä. Irving kertoo myös eräästä von Woltersdorfista, joka elää (siis v. 1992) Saksassa mutta oli Argentiinassa silminnäkijänä joissakin istunnoissa, kun Eichmannin kanssa 1950-luvulla tehtiin nauhoituksia. von Woltersdorfin mukaan Sassens suostutteli Eichmannin puhumaan paljon nauhoille, yhteensä 67 tai 72 nauhaa. Vain osa nauhoista säilyi, koska niitä käytettiin uudelleen. Jäljellä olevat nauhat olivat Irvingin mukaan Eichmannin pojalla, Dieter Eichmannilla. Kun siitä, että Irving oli saanut haltuunsa Eichmannin paperit, syntyi häly, Irving kieltäytyi paljastamasta, mistä jäljellä olevat nauhat löytyvät (suojellakseen Dieter E:tä). Lopulta hän toimitti yhden lehtimiehen (sveitsiläisestä Die Weltwoche-lehdestä) Dieterin luokse. Lehti osti nauhat ja olemassa olevat kirjoitukset, joihin Die Weltwoche-lehdellä siis on nyt oikeudet, ja lehti kielsi Irvingiä käyttämästä materiaaliaan.
Paperikopiot (keskusteluista) ovat Irvingin mukaan paljastavia, koska Eichmann ärsyyntyi usein Sasseniin ja keskeytti tämän, sanoen esim. "En ymmärrä, mihin pyrit", "olet hyvin typerä", "miksi kyselet minulta, kuka antoi minulle määräyksiä? Miten minä muka tietäisin?"
V. 1992 Irving lahjoitti paperit Länsi-Saksan Bundesarchiville (Koblenziin) ja piti itsellään kopiot niistä. Papereista Irving nostaa esiin yhden seikan: kaasukammioista ei puhuta yhtään mitään.
Juutalaisyhteisö ilmoitti Irvingille, ettei se, mitä hänellä on, ole tärkeää, ja että please, ei enää julkisuutta. Irving toteaa, että kun Eichmann-muistelmat (Dieter E:n kautta) ilmestyivät v. 1985, kukaan muu ei halunnut julkaista niitä kuin Druffel Yhtiö Saksassa ja Planeta Argentiinassa. Asiaa yritettiin lakaista maton alle.
Papereita haluttiin piilotella siitäkin syystä, että niissä Eichmann ehtimiseen miettii, mikä oikein oli "holokaustin" takana (johon Eichmann ilmeisesti oli alkanut uskoa, kun kaikki puhuivat siitä). Eichmann kyselee: "Onnistuivatko sionistit käyttämään natseja hyväkseen? Oliko holokausti jotain, jonka he itse aiheuttivat omalle väelleen päästäkseen sionistiseen päämääräänsä?" Tämä oli Eichmannin teoria hänen elämänsä loppupuolella. Siksi nämä paperit halutaan maton alle. Papereissa Eichmann mainitsee myös sen, että sionistijohtaja Nahum Goldman lähestyi häntä epäsuorasti Argentiinassa ja pyysi tunnustamaan kuuden miljoonan luvun. Tämäkin on syy pitää Eichmann-paperit piilossa. Eräästä käskystä Eichmann on papereissa sitä mieltä, että se on voinut tulla vain Saksan ulkopuolelta; vetivätkö sionistit meitä nenästä jollakin tavalla?
Kirjassaan "Der Auschwitz Mythos" tuomari Wilhelm Stäglich sanoo, että Sassenin kertomus ilmestyi lyhenneltynä jo heinäkuussa 1960 (ennen Life-lehteä) saksalaisessa Stern-lehdessä. Hän kertoo Eichmannin kieltäneen aitouden näiltä Sassenin julkaisemilta teksteiltä.
Mengelestä sen verran, että metsästäessään tätä Efraim Zuroff (kirja Occupation Nazi-Hunter, s. 127) törmäsi siihen tosiseikkaan, että heti sodan jälkeen suoritetuissa kyselyissä yksikään leireiltä eloonjäänyt ei kuvannut Mengeleä pahaksi tai rikolliseksi. Sodan päätyttyä Mengelen pidättämistä ei pidetty mitenkään tärkeänä. Mengeleen alettiin liittää pahoja epiteettejä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, poliittisista syistä.- rleino
kokoontukaamme yhteen ja toitottakaamme ilosanomaa kaltoinkohdelluista natseista ,joita juutalais-amerikkalainen klikki on niin surkeasti sortanut
- kaljupäärehveli
rleino kirjoitti:
kokoontukaamme yhteen ja toitottakaamme ilosanomaa kaltoinkohdelluista natseista ,joita juutalais-amerikkalainen klikki on niin surkeasti sortanut
Eikö tilanne ole pikemminkin hyvin surullinen
- rleino
kaljupäärehveli kirjoitti:
Eikö tilanne ole pikemminkin hyvin surullinen
koska teidän kaltaisianne hyypiöitä on olemassa.Onneksi olette todella marginaaliporukkaa,joihin ei normaalisti törmää missään .Turvapaikkananne näkyy olevan suomi24,missä voitte valistaa toisianne valheellisesta historiankirjoituksesta,ja antaa totuuden vihdoin valaista hitlerjugendinne mieliä.Heil vaan teille!
- liittoutuneet
rleino kirjoitti:
koska teidän kaltaisianne hyypiöitä on olemassa.Onneksi olette todella marginaaliporukkaa,joihin ei normaalisti törmää missään .Turvapaikkananne näkyy olevan suomi24,missä voitte valistaa toisianne valheellisesta historiankirjoituksesta,ja antaa totuuden vihdoin valaista hitlerjugendinne mieliä.Heil vaan teille!
Liittoutuneetko, nyky-yhdysvaltojen päättäjistä puhumattakaan, sitten ovat puhtaita pulmusia?
- olevien uusnatsien
mielestä natsit ovat väärinymmärrettyjä puhtoisia pulmusia.
Kielletään mitään kansanmurhaa (kansojenmurhaa) tapahtuneeksi. Ei uskota edes asianosaisten todistusta tapahtuneesta.
Tyhmää sakkia.- white-wolf86
juutalaisista todistaa ettei keskitysleireillä ollut mitään teurastuksia,mitäs siihen sanot? enemmän todisteita löytyy siitä ettei holokaustia tapahtunut kuin että se olisi tapahtunut...
- rleino
white-wolf86 kirjoitti:
juutalaisista todistaa ettei keskitysleireillä ollut mitään teurastuksia,mitäs siihen sanot? enemmän todisteita löytyy siitä ettei holokaustia tapahtunut kuin että se olisi tapahtunut...
Eiköhän nämä puupäät täällä jo riitä,jos on vankkumaton usko johonkin(vaikka natsipaska) ideologiaan ,millä sitä päätä kääntää.Heil vaan!
- väärennetyt muistelmat
Mitä Eichmannin "muistelmien" sisältöön tulee, niin David Irvingin mukaan Eichmannille "lopullinen ratkaisu" tarkoitti juutalaisten siirtämistä Madagaskarille. Kaasukammioista Eichmann ei puhu mitään. Eichmann kertoo nähneensä Einsatzjoukkojen suorittamia teloituksia Venäjällä, ja niitä tietenkin todella tapahtui, kun taisteltiin kiihkeää partisaanitoimintaa vastaan.
Luettuaan Hössin (teloitettu v. 1947) muistelmat (v. 1958) Eichmann haukkuu Hössiä emävalehtelijaksi. Kun Höss kertoo, että Auschwitzissa tuhottiin 2,5 miljoonaa juutalaista, Eichmann toteaa: "Mistä Höss muka sai nuo 2,5 miljoonaa juutalaista? Ei ainakaan minulta (Eichmann oli vastuussa juutalaisten kuljetuksista). Sillä jotta olisi voitu tappaa 2,5 miljoonaa raihnaista, vanhaa ja työkyvytöntä juutalaista, minun olisi täytynyt toimittaa hänelle kolme, neljä, viisi, kuusi tai seitsemän miljoonaa juutalaista tuossa ajassa, ja pelkästään kuljetusmahdollisuuksiin nähden tuollainen olisi ollut täysin mahdotonta." Irvingin mukaan Eichmann tiesi, että miljoonien juutalaisten kuljettamista ei toteuteta sormia näpsäyttämällä: se vaatii neuvotteluita rautatie- ja maantieviranomaisten kanssa, vartijoitten kanssa ja muiden kanssa, joita asia koskee. On järjestettävä muonitus kuljetusten ajaksi. Eichmann toteaa: "Jos tahdotaan kuljettaa 5 tai kuusi miljoonaa juutalaista pitkin Eurooppaa Auschwitziin, niin minä sanon, kuinka monta junaa siihen tarvittaisiin", ja sitten hän Irvingin mukaan laskee kuinka monta junaa tarvittaisiin, koska hän tiesi. Eichmann jatkaa: "Liikenteessä eivät olisi ainoastaan nuo junat, jotka ovat täynnä juutalaisia, liikenteessä olisivat myös palaavat tyhjät junat. On otettava huomioon liikkeelläoloaika, purkamisaika, lastausaika - - tarvittaisiin hyvin monia tuhansia vaunuja". Laskettuaan tätä määrää Eichmann toteaa: "Yksin tämä todistaa, että Höss puhuu puuta heinää. Nämä (Hössin) luvut ovat täysin mielikuvituksellisia. Mitä ihmettä Höss tällä tarkoittaa?"
Eichmann kertoo Irvingin mukaan käyneensä Auschwitsissa joitakin kertoja. Hän kertoo tavanneensa Hössin ja nähneensä kuopan, jossa poltettiin ruumiita.
Edelleen Eichmann kertoo, että heinäkuussa 1941 hänet kutsuttiin Berliiniin Heydrichin luokse, jolloin tämä sanoi: "Ich komme vom Reichsführer SS. Der Führer hat den Befehl zur physischen Vernichtung der Juden gegeben." ("Tulen Reichsführerin [Himmlerin] luota. Führer on antanut määräyksen tuhota juutalaiset fyysisesti"). Irving toteaa, ettei ole olemassa sodanaikaista dokumenttia, joka osoittaisi tämän tai joka edes viittaisi tällaiseen. Irving pohtii asiaa, ja toteaa, että jos lauseesta muutetaan kaksi sanaa, merkitys tulee kokonaan toiseksi. Jos sanojen "die physische Vernichtung der Juden" tilalle asetetaan "die Ausrottung des Judentums" (juutalaisuuden poiskitkentä), niin saadaan merkitys, josta Hitler puhuu monissa puheissaan. Juutalaisuutta ei kitketä pois kaasukammioilla tai konekivääreillä, sen enempää kuin esimerkiksi kristinuskoa. Sitten Irving kysyy, miksi Eichmann olisi kirjoittanut ensin mainitulla tavalla eikä jälkimmäisellä. Kun Hössin muistelmat, joissa Eichmannista puhutaan 20-30 sivulla, olivat ilmestyneet, Eichmann tiesi, että häntä etsitään ja hänen päivänsä ovat luetut. Tällaisessa tilanteessa mieli alkaa alitajuisesti etsiä lieventäviä asianhaaroja. Ja mikä olisikaan lieventävämpää Eichmannin kannalta kuin se, että Hitler olisi "antanut määräyksen juutalaisten fyysisestä tuhoamisesta"? Eichmann on hyvin voinut muokata lausetta, jonka Heydrich hänelle esitti. Tällä ei Irvingin mukaan ole kuitenkaan suurta merkitystä, koska perustosiasia on se mikä on: Eichmannin kertomus on sodanjälkeinen dokumentti, ja jokainen historioitsija voi nykyisin vahvistaa sen, ettei mistään arkistosta ole löydetty sodanaikaista dokumenttia, joka puhuisi juutalaisten tuhoamisesta tai edes kaasukammioista tai kaasutuksista. Koska, Irvingin mukaan, tällaisia dokumentteja ei ole, sille täytyy olla jokin selitys. Siksi Irving sanoo, että Eichmannin mieli syntetisoi tässä. Hän etsii alitajuisesti lieventäviä asianhaaroja, jotka päästävät hänet koukusta, kun aika tulee.
Eichmann ei vältä kertomasta, mitä on nähnyt: hän on nähnyt Auschwitzissa ruumiinpolttokuopan ja krematorioita, aivan samalla tavalla kuin Sleesian apulaispiiripäällikkö Albert Hoffmann brittien kuulusteluissa. Hoffmannkin kertoo nähneensä ruumiita poltettavan krematorioissa Auschwitzissa, mutta Hoffmann jatkaa: "Mutta se, mitä liittoutuneiden propaganda nyt väittää (kaasukammiot), se ei pidä ensinkään paikkaansa." Siis: kumpikaan, Eichmann eikä Hoffmann, ei kerro nähneensä kaasukammioita.
Noin puolet Eichmannin muistelmista on kuvausta hänen v. 1944 käymistään neuvotteluista Unkarin juutalaisista.
Eichmannin muistelmiin sisältyy myös suoria valheita. Germar Rudolfin kirja "Lectures on the Holocaust" (s. 435) mainitsee niissä sanottavan, että joukkohaudoista pulppuaa verilähteitä ja että joukkohaudat räjähtävät.
Eichmann kieltää olevansa murhaaja mutta myöntää avunannon murhaan, koska toimitti juutalaisia tuhopaikkaan. Eichmann siis uskoi "holokaustiin", vaikkei itse nähnyt sitä. Hän uskoi, mitä puhuttiin. Niinpä Eichmannin muistelmat ovat sekoitus tosiasioita ja kuulopuhetta, joka ei pidä paikkaansa. Hän oli lukenut Hössin muistelmat ja Reitlingerin "The Final Solution", ja ne vaikuttivat häneen. Ja tietysti se, mitä maailmalla huhuttiin.
Yleisemmin Eichmannista voidaan todeta, että Eichmann ei osallistunut natsi-Saksan politiikan tekemiseen eikä hän ollut mukana keskitysleirihallinnossa (Butz: The Hoax of the twentieth Century", s. 53).
Kaksi henkilöä, Wilhelm Höttl ja Dieter Wisliceny, on väittänyt, että ovat saaneet kuuden miljoonan juutalaisuhrin luvun Eichmannilta, mutta Eichmann itse kielsi tämän Jerusalemin oikeudenkäynnissä v. 1961. Monet esittivät syytöksiä Eichmannista, koska luulivat sodan jälkeen hänen kuolleen.
Jerusalemin Eichmann-oikeudenkäynnissä esitettiin väite, että Eichmann olisi sodan lopussa sanonut henkilökunnalleen, että hän hyppää mielihyvin hautaan tietäessään, että 5-6 miljoonaa juutalaista on tapettu. Eichmann myönsi antaneensa tämäntapaisen lausunnon, mutta nuo 5-6 miljoonaa eivät olleet "juutalaisia" vaan "Valtakunnan vihollisia", siis vihollissotilaita, pääasiassa venäläisiä.
Jerusalemin oikeudenkäynnissä Eichmann myös sanoi, ettei ollut sellaisessa asemassa, että olisi tiennyt, tapettiinko juutalaisia ja jos tapettiin, kuinka paljon, joten (Hössin) syytökset häntä kohtaan tässä suhteessa ovat vääriä.
Ei ole tietoa, kidutettiinko Eichmannia Jerusalemissa, mutta Butz esittää (s. 234), että Eichmann valitti kovaa kohtelua heti pidättämisen jälkeen, mm. sieppaajat pakottivat hänet allekirjoittamaan paperin, että hän oli tullut Israeliin vapaaehtoisesti (tämä juljettiin esittää oikeudessa jopa todisteena). On siis mahdollista, että häntä on muutenkin kidutettu, mutta ehkä Eichmannilla on ollut hyvä syy pysyä siitä hiljaa. Ainakin Eichmannin koko pitkä vankeuden ajan hänen huoneessaan oli valot 24 tuntia päällä.
Irving kertoo Eichmannin todenneen Jersalem-oikeudenkäynnissä, että hänen muistinsa on niin sekaisin, ettei hän enää erota faktaa ja fiktiota toisistaan eikä hän pysty erittelemään, mitä hän todella muistaa ja mitä hänen on käsketty muistaa, ja tällöin koko Eichmannin todistus jää täysin epäluotettavaksi- Pekkala
Aivopesu on hurja toimenpide, siinä uhri aluksi huumataan ja sitten kidutetaan. Urille samalla annetaan kokonaan uudet ajatukset ja muistikuvat, jotka osittain käyvät yksiin hänen muistojensa kanssa. Aivopesun uhrin onkin vaikea erottaa oikeita muistikuviaan vääristä.
Eichmann varmasti aivopestiin, joten todistus ei ole luotettava. Mossadin agentit pitäisi tuomita kuolemaan törkeistä ihmisoikeusloukkauksista ja viattoman ihmisen murhasta. - Adolf Eichmann
Eichmannin viimeinen puhe, jonka hän piti Jerusalemin tuomareille 13.12.1961, kaksi päivää hirttotuomionsa julistamisen jälkeen (Paul Rassinier: "The real Eichmann trial or the incorrigible victors", s. 152-154):
"Olen kuullut oikeuden antaman kovan tuomion. Olen pettynyt toiveessani saada osakseni oikeudenmukaisen kohtelun. En voi hyväksyä tätä päätöstä.
Tiedän, että rangaistusta on vaadittu juutalaisia vastaan suoritetuista rikoksista. Todistajien täällä oikeuden edessä esittämät vakuutukset ovat tyrmistyttäneet minua, ja yhtä ällistynyt olen ollut havaitessani, että minun on katsottu olevan vastuussa julmuuksista.
Minua on kohdannut suuri epäonni, kun minut on sekoitettu näihin kauheuksiin. Kuitenkaan nämä rikokset eivät ole minun tekoani. Ei ollut minun tahtoni, että ihmisiä tapetaan. Nämä joukkomurhat ovat yksinomaan seurausta Führerin politiikasta.
Pyrin luopumaan työstäni lähteäkseni rintamalle ja taistellakseni kunniallisesti, mutta minut laitettiin hämäräperäisiin tehtäviin.
Sanon painokkaasti jälleen kerran:
Vikani on kuuliaisuudessani, kuuliaisuudessani tehtävääni ja sotatoimistoni vaatimuksia kohtaan, mihin olin valalla velvollinen. Sodan alettua vain sotalaki oli voimassa. Tämä kuuliaisuus ei ollut helppoa, ja jokainen, joka on käskenyt ja ollut kuuliainen, tietää, mitä mieheltä voidaan vaatia.
En vainonnut juutalaisia innolla tai mielihyvällä. Hallitus teki niin. Mitä syyttämiseen tulee, vain hallitus pystyi tekemään sellaisen päätöksen, en koskaan minä.
Syytän niitä, joilla oli valta, siitä, että he käyttivät väärin kuuliaisuuttani. Tuohon aikaan vaadittiin alaisilta kuuliaisuutta, kuten vaadittiin myöhemminkin.
Kuuliaisuudesta oli tehty hyve. Tässä asiassa pyydän teitä kiinnittämään huomion siihen, että olin kuuliainen, ei siihen, kenelle olin kuuliainen. Toistan: vallassa olevat viranomaiset, joihin en kuulunut, antoivat määräykset; he panivat minut kaameisiin tehtäviin, jotka, heidän määräyksestään, johtaisivat uhreihin.
Mutta nyt alaisetkin ovat uhreja. Olen yksi noista uhreista. Tätä ei saa unohtaa. On sanottu, että olisin voinut kieltäytyä olemasta kuuliainen ja että minun olisi pitänyt tehdä niin. Tämä on jälkiviisautta. Niissä olosuhteissa se oli mahdotonta. Näin oli kaikkien kohdalla.
Tiedän kokemuksesta, että legendaa, että oli mahdollista vastustaa määräyksiä, täytyy pitää hengissä, kuten sodan jälkeen tehtiin.
Jotkut kykenivät piiloutumaan, mutta minä en kuulunut niihin, jotka ajattelivat, että se olisi mahdollista.
On suuri erehdys luulla, että kuuluin juutalaisten fanaattisiin vainoajiin.
Sodan päättymisen jälkeen minua on järkyttänyt se, että kaikki esimiesteni ja muiden vastuu on langennut minun hartioilleni. Ei ole mitään, mikä antaisi aihetta syyttää minua fanaattisuudesta, eikä vastuu tästä henkirikoksesta kuulu minulle. Tässä todistajat ovat puhuneet totuutta vastaan. Oikeudessa esitetyt vakuutukset ja asiakirjat kokonaisuudessaan näyttävät ensi silmäyksellä vakuuttavilta, mutta ne ovat valhetta.
Yritän seuraavan muutaman minuutin aikana selvitellä näitä erheitä. Kukaan ei tullut luokseni huomauttamaan käytöksestäni. Ei edes todistaja Probst Gruber kyennyt puhumaan tätä vastaan. Hän tuli luokseni ja tahtoi saada vain joitakin helpotuksia, eikä hän arvostellut ammatillista toimintaani sellaisenaan. Hän vahvisti täällä oikeudessa, että en torjunut häntä vaan selitin hänelle, että minun täytyisi saada esimiesteni mielipide, koska en voinut tehdä päätöstä itse.
Tästä asiasta meillä on esimerkkinä apulaisministeri Lösener, joka raportoi juutalaiskysymyksissä sisäministerille. Hän on kuollut. Hiljattain ilmestyneissä muistelmissaan hän antaa ymmärtää, että hän oli tietoinen kauheuksista ja että hän ilmoitti esimiehilleen niistä. Siksi on myönnettävä, että sisäministeriössä kaikki tiesivät näistä menetelmistä. Mutta kukaan ei vastustanut esimiehiäni. Apulaisministeri Lösener asettui hiljaiseen vastarintaan ja palveli Führeriään valtakunnan laillisen hallinnon viisaana tuomarina. Tässä näemme todellisessa valossaan tärkeän henkilön siviilirohkeuden.
Eräässä vuonna 1950 kirjoitetussa selonteossa Lösener antoi minusta sellaisen arvostelun, että olisin ollut yksi juutalaisvainojen päärikollisista. Mutta näissä kovissa lausunnoissa ei ole mitään, mikä tukisi näitä olettamuksia, eikä näille väitteille ole mitään perustaa. Tämä pitää paikkansa myös muiden todistajien suhteen.
Tuomari kysyi minulta, haluanko tunnustaa syyllisyyteni, kuten olivat tehneet Auschwitzin komentaja Höss ja Puolan kenraalikuvernööri Frank. Molemmilla oli sama syy toimia niinkuin toimivat: Frank, vastuullisena antamistaan määräyksistä, pelkäsi alaistensa syyttävän häntä, kun taas Höss oli se, joka varsinaisesti oli toteuttanut joukkoteloitukset.
Minun asemani on toinen.
Minä en koskaan ollut sellaisessa asemassa, että minulla olisi ollut valta ja vastuu antaa määräyksiä. En koskaan joutunut tekemisiin murhaamisen kanssa, kuten Höss. Jos olisin saanut määräyksen toteuttaa tällaisia joukkomurhia, en olisi paennut väärien verukkeiden taakse; selitin tämän kuulusteluitteni aikana: jos eteeni olisi tullut määräys, jota en voinut toteuttaa, olisin ampunut luodin pääni läpi ratkaistakseni omantuntoni ja velvollisuuteni välisen ristiriidan.
Oikeus ajattelee, että nykyinen asenteeni johtuu asiani vaatimuksista tässä oikeudenkäynnissä. On joukko näkökohtia, jotka näyttävät puhuvan tämän puolesta. Ilmeiset ristiriidat johtuvat siitä, etten kyennyt muistamaan tarkasti kaikkia yksityiskohtia heti poliisikuulustelun alussa. Koin liian monta asiaa tuona vuotena.
En kieltäytynyt vastaamasta: 3 500-sivuinen esiraportti osoittaa tämän. Velvollisuuteni oli avustaa tosiasioiden selvittämisessa. Erehdyksiä ja virheitä sattui, mutta minun on oikaistava ne. Minua ei voi moittia sellaisista virheistä, kun kyseessä on 16-20 vuoden pituinen välimatka, eikä minun yhteistyöhenkeäni saa pitää pettämisenä tai valehtelemisena.
Elämänohjeeni, joka minulle opetettiin hyvin varhain, oli: tahto ja pyrkimys saavuttaa kunnian etiikka.
Jonkin ajan kuluttua valtion etu esti minua seuraamasta tätä ohjetta. Minun oli toimittava tämän etiikan ulkopuolella ja seurattava toista moraalin monista teistä. Minun oli taivuttava kaikkien arvojeni muuttumiseen valtion edun hyväksi.
Suoritin oman itsekritiikkini, syytin omaatuntoani, aluetta, joka on yksin sisäisen itseni aluetta. Koska pidän itseäni oikeudellisesti syyttömänä, jätin kokonaan ottamatta huomioon tämän näkökohdan tässä kuulustelussa.
Tahdon nyt pyytää juutalaisilta anteeksi, tunnustaa sen häpeän, joka valtaa minut ajatellessani niitä vääryyksiä, joita heidän suhteensa on tehty, ja tekoja, jotka on heitä vastaan on tehty. Kuitenkin tämän tuomion perusta näyttää minusta väärältä. En ole sellainen barbaari, joka minun väitetään olevan. Olen argumentoinnin uhri: Minut siepattiin Buenos Airesissa, minua pidettiin vuoteeseen sidottuna viikon ajan, sitten minun käsivarteeni annettiin pistos ja minut vietiin Buenos Airesin lentokentälle ja sieltä lähdin Argentiinasta lentokoneella. On aivan selvää jo tämän perusteella, että minun katsottiin olevan vastuussa kaikesta.
Se kaikki perustuu siihen, että jotkut nykyiset sosialistiset maat ja muut levittävät minusta herjauksia. Ne tahtoivat panna syyllisyytensä minun päälleni tai nöyryyttää minua syistä, joita en ymmärrä. Yksi olennainen lehdistön elementti, mitä näihin uskomattomiin ja vääriin väitteisiin tulee, on ollut tehdä osoittelevaa propagandaa 15 vuoden ajan.
Tämä on tämän epäoikeudenmukaisen tuomion perusta.
Tämä on syy, miksi olen täällä.
Kiitän puolustusasianajajaani, joka piti huolta oikeuksistani.
Syvä vakaumukseni on, että joudun maksamaan siitä, mitä muut ovat tehneet.
Minun on hyväksyttävä, mitä kohtalo on määrännyt osakseni." - Billy Bull eli Pilly Pulli
Adolf Eichmann oli syntynyt 19.3.1906, joten hän olisi nyt keväällä täyttänyt 100 vuotta. Ettei asia olisi saanut maailmalla huomiota (Eichmannhan oli viaton mies, joka hirtettiin), USA, sionistit ym. (mm. HS) pyrkivät tiedotusvälineissä peittämään tämän asian. Siksi Helsingin Sanomat julkaisi juuri 11.3. - 2.4.2006 6-osaisen artikkelisarjan holokaustista. Sarja oli tökerösti tehty, mutta sillä ei ollut väliä, koska tarkoitus oli vain viedä huomio pois Eichmannista. Myös David Irving vangittiin helmikuun lopulla. Hän oli kuulemma valmistelemassa juuri kirjaa Eichmannin papereista.
Kun Eichmann pidätettiin Argentiinassa 1960 ja tuotiin Israeliin, hänet oli jo tuomittu. 28.5.1960 Ben Gurion ilmoitti Israelin parlamentissa Knessetissä, että Israelin turvallisuuspalvelun kommando on pidättänyt "henkilön, joka on vastuussa kuuden miljoonan juutalaisen kuolemasta ja joka on heidän teloittajansa", ja että tämä on 11.5. tuotu Israeliin Argentiinasta. Tässä on syyllisyys jo päätettynä. Sen jälkeen "kuuden miljoonan" lukua rummutettiin herkeämättä ympäri maailmaa.
Israel loukkasi Argentiinan suvereniteettia, Argentiinahan oli antanut Eichmannille turvapaikan. Israel syytti Eichmannia rikoksista, jotka tapahtuivat ennen kuin Israelia oli olemassakaan. Le Figaro-lehdessä 9.6.1960 M. Raymond de Geouffre de la Pradelle kirjoittaa: "Oikeudenkäynnit, joihin liittouneet ryhtyivät heti sodan jälkeen, perustuivat Lontoon sopimukseen 8.8.1945 ja Moskovan julistukseen 30.10.1943, johon Lontoon sopimus nimenomaan viittaa. Sovittu periaate on, että sotarikolliset palautetaan maahan, jossa heidän rikoksensa ovat tapahtuneet. Tämän lisäksi Lontoon 8.8.1945 sopimuksessa luotiin säädöksellä kansainvälinen sotatuomioistuin tutkimaan rikollisia, joiden rikoksilla ei ollut tiettyä maantieteellista paikkaa. - - Liittoutuneet julkaisivat tämän Lontoon säädöksen, kun he 8.5.1945 olivat saaneet Saksan parlamentin puhemieheltä, amiraali Dönitziltä, haltuunsa Saksan suvereniteetin Saksan antautuessa ehdoitta. - - Ei ole olemassa kansainvälistä lakia, joka antaisi Israelin valtiolle oikeuden tuomita vieraan maan kansalaista, jota syytetään rikoksista ihmisyyttä vastaan tai sotarikoksista, kun nämä rikokset ovat tapahtuneet vieraassa maassa. Sitä paitsi, siihen aikaan kun nämä rikokset suoritettiin ei voinut olla olemassa uhreja, jotka olisivat olleet kansallisuudeltaan israelilaisia, koska Israelin valtiota ei ollut olemassa."
Näiden säädösten valossa Eichmann oli uhri jo lähtökohtaisesti. Lisäksi Eichmannin puolustus ei kyennyt saamaan oikeuteen kaikkia niitä puolustuksen todistajia, jotka olisivat olleet halukkaita todistamaan. Esimerkiksi niitä saksalaisia, jotka elivät vapaudessa ja kansainvälisten ja Saksan lakien mukaisesti, uhkasi pidättäminen epäiltyinä sotarikoksista, joista seuraa kuolemanrangaistus, jos he saapuisivat Israelin maaperälle. Näissä olosuhteissa Eichmannia ei tuomittu, hänet salamurhattiin, kuten Rassinier sanoo ("The real Eichmann trial", s. 138). Rassinier sanoo, että Israel teki virheen, joka lietsoo antisemitismiä, koska maailman silmissä Eichmannin tapaus ei näytä oikeudenmukaisuudelta vaan silkalta kostolta.
Eichmann muuten kirjoitti oikeudenkäynnin aikana (11.4.-11.12.1961) ja sen jälkeen vielä hirttämiseensä asti (31.5.1962) 2700-sivuiset muistelmat, mutta näitä ei luovutettu leskelle, kuten tapa on. Ben Gurion ilmoitti 21.12.1962, että nämä muistelmat sijoitetaan Israelin valtionarkistoon (siis piiloon). Historioitsijat voivat siis edelleenkin sanoa Eichmann-tapauksesta mitä tahansa joutumatta ristiriitaan historiallisten tosiasioitten kanssa. Hirttotuomiotakaan ei voi kyseenalaistaa dokumenteilla, jotka ovat muita kuin syyttäjäpuolen valikoimat ja käyttämät dokumentit.
Eichmannin tapauksesta on siis kirjoiteltu yksipuolisesti. Esim. historioitsija M. Poliakov (Center for Contemporary Jewish Documentation) kirjassaan "Procès de Jérusalem" (Jerusalemin oikeudenkäynti) ei anna tuomion koko tekstiä. 243 todistusargumentista hän ei Rassinierin mukaan esitä puoltakaan. Niistä, jotka Poliakov esittää, Rassinier nostaa esiin kaksi. Ensimmäinen koskee Einsatz-joukkoja. Nämä joukot perustettiin, kuten Nürnbergin oikeus totesi, toukokuun puolivälissä 1941. Kirjassaan "Bréviaire de la Haine" (Vihan breviaario) Poliakov todiastaa erinomaisesti dokumentein ja todistajalausunnoin, että nuo joukot on voitu perustaa vain tuolloin. Nyt sitten kirjassaan "Jerusalemin oikeudenkäynti" sama Poliakov todistaa vielä erinomaisemmin dokumentein ja todistajalausunnoin, että ne olivat olemassa jo 12.9.1939. Chain Weizmann oli päättänyt niin. Niinpä Jerusalemin oikeus ja Poliakov seurasivat perässä. Rassinier sanoo: "Vuoden 1945 jälkeen dokumentti- ja todistajalausuntotuotanto on ollut tavattoman kukoistavaa, ja Israel haastaa Neuvostoliiton maailman ykkössijasta."
Toinen Rassinierin esiin nostama todistusargumentti on ns. "Gerstein-dokumentti" (Henri Roques on osoittanut Gerstein-tunnustukset väärennöksiksi). Kirjassaan "Vihan breviaario" Poliakov esitti version, joka hänen mukaansa oli aito ja lisäksi hänen korjaamansa. Jerusalemin oikeus esitti vielä toisen version, joka poikkeaa kahdesta ennen tunnetusta. Tämä toinen versio on kirjoitettu jonkinlaisella sekakielellä eikä se ole missään suhteessa sopusoinnussa noiden kahden muun kanssa, epäilemättä siksi, ettei voitaisi sanoa, että se on hylätty Nürnbergin oikeudenkäynnissä, kuten tapahtui ensimmäiselle.
Jerusalemin oikeuskin oli ristiriidassa itsensä kanssa. Esimerkiksi asiakija nro 63 julistaa Eichmannin syylliseksi siihen, että hän on pakottanut Saksan juutaisia muuttamaan maasta, ja asiakirja nro 155 siihen, että hän on estänyt heitä muuttamasta maasta.
Rassinier mainitsee vielä asiakirjan nro 79, joka sanoo: "Kuvaamme Saksassa ja Saksan vallan alla olevissa maissa juutalaisia vastaan suoritettuja toimia, emme sitä, mitä tapahtui Itä-Euroopassa. Yleisesti ottaen, minkäänlaista tuhoamistoimintaa ei tapahtunut noissa maissa tai Saksassa..." Jerusalemin oikeus siis todistaa, ettei Saksassa ja Saksan valtaamilla alueilla tuhottu juutalaisia eikä niillä alueilla ollut kaasukammioita. - fennoman
Billy Bull eli Pilly Pulli kirjoitti:
Adolf Eichmann oli syntynyt 19.3.1906, joten hän olisi nyt keväällä täyttänyt 100 vuotta. Ettei asia olisi saanut maailmalla huomiota (Eichmannhan oli viaton mies, joka hirtettiin), USA, sionistit ym. (mm. HS) pyrkivät tiedotusvälineissä peittämään tämän asian. Siksi Helsingin Sanomat julkaisi juuri 11.3. - 2.4.2006 6-osaisen artikkelisarjan holokaustista. Sarja oli tökerösti tehty, mutta sillä ei ollut väliä, koska tarkoitus oli vain viedä huomio pois Eichmannista. Myös David Irving vangittiin helmikuun lopulla. Hän oli kuulemma valmistelemassa juuri kirjaa Eichmannin papereista.
Kun Eichmann pidätettiin Argentiinassa 1960 ja tuotiin Israeliin, hänet oli jo tuomittu. 28.5.1960 Ben Gurion ilmoitti Israelin parlamentissa Knessetissä, että Israelin turvallisuuspalvelun kommando on pidättänyt "henkilön, joka on vastuussa kuuden miljoonan juutalaisen kuolemasta ja joka on heidän teloittajansa", ja että tämä on 11.5. tuotu Israeliin Argentiinasta. Tässä on syyllisyys jo päätettynä. Sen jälkeen "kuuden miljoonan" lukua rummutettiin herkeämättä ympäri maailmaa.
Israel loukkasi Argentiinan suvereniteettia, Argentiinahan oli antanut Eichmannille turvapaikan. Israel syytti Eichmannia rikoksista, jotka tapahtuivat ennen kuin Israelia oli olemassakaan. Le Figaro-lehdessä 9.6.1960 M. Raymond de Geouffre de la Pradelle kirjoittaa: "Oikeudenkäynnit, joihin liittouneet ryhtyivät heti sodan jälkeen, perustuivat Lontoon sopimukseen 8.8.1945 ja Moskovan julistukseen 30.10.1943, johon Lontoon sopimus nimenomaan viittaa. Sovittu periaate on, että sotarikolliset palautetaan maahan, jossa heidän rikoksensa ovat tapahtuneet. Tämän lisäksi Lontoon 8.8.1945 sopimuksessa luotiin säädöksellä kansainvälinen sotatuomioistuin tutkimaan rikollisia, joiden rikoksilla ei ollut tiettyä maantieteellista paikkaa. - - Liittoutuneet julkaisivat tämän Lontoon säädöksen, kun he 8.5.1945 olivat saaneet Saksan parlamentin puhemieheltä, amiraali Dönitziltä, haltuunsa Saksan suvereniteetin Saksan antautuessa ehdoitta. - - Ei ole olemassa kansainvälistä lakia, joka antaisi Israelin valtiolle oikeuden tuomita vieraan maan kansalaista, jota syytetään rikoksista ihmisyyttä vastaan tai sotarikoksista, kun nämä rikokset ovat tapahtuneet vieraassa maassa. Sitä paitsi, siihen aikaan kun nämä rikokset suoritettiin ei voinut olla olemassa uhreja, jotka olisivat olleet kansallisuudeltaan israelilaisia, koska Israelin valtiota ei ollut olemassa."
Näiden säädösten valossa Eichmann oli uhri jo lähtökohtaisesti. Lisäksi Eichmannin puolustus ei kyennyt saamaan oikeuteen kaikkia niitä puolustuksen todistajia, jotka olisivat olleet halukkaita todistamaan. Esimerkiksi niitä saksalaisia, jotka elivät vapaudessa ja kansainvälisten ja Saksan lakien mukaisesti, uhkasi pidättäminen epäiltyinä sotarikoksista, joista seuraa kuolemanrangaistus, jos he saapuisivat Israelin maaperälle. Näissä olosuhteissa Eichmannia ei tuomittu, hänet salamurhattiin, kuten Rassinier sanoo ("The real Eichmann trial", s. 138). Rassinier sanoo, että Israel teki virheen, joka lietsoo antisemitismiä, koska maailman silmissä Eichmannin tapaus ei näytä oikeudenmukaisuudelta vaan silkalta kostolta.
Eichmann muuten kirjoitti oikeudenkäynnin aikana (11.4.-11.12.1961) ja sen jälkeen vielä hirttämiseensä asti (31.5.1962) 2700-sivuiset muistelmat, mutta näitä ei luovutettu leskelle, kuten tapa on. Ben Gurion ilmoitti 21.12.1962, että nämä muistelmat sijoitetaan Israelin valtionarkistoon (siis piiloon). Historioitsijat voivat siis edelleenkin sanoa Eichmann-tapauksesta mitä tahansa joutumatta ristiriitaan historiallisten tosiasioitten kanssa. Hirttotuomiotakaan ei voi kyseenalaistaa dokumenteilla, jotka ovat muita kuin syyttäjäpuolen valikoimat ja käyttämät dokumentit.
Eichmannin tapauksesta on siis kirjoiteltu yksipuolisesti. Esim. historioitsija M. Poliakov (Center for Contemporary Jewish Documentation) kirjassaan "Procès de Jérusalem" (Jerusalemin oikeudenkäynti) ei anna tuomion koko tekstiä. 243 todistusargumentista hän ei Rassinierin mukaan esitä puoltakaan. Niistä, jotka Poliakov esittää, Rassinier nostaa esiin kaksi. Ensimmäinen koskee Einsatz-joukkoja. Nämä joukot perustettiin, kuten Nürnbergin oikeus totesi, toukokuun puolivälissä 1941. Kirjassaan "Bréviaire de la Haine" (Vihan breviaario) Poliakov todiastaa erinomaisesti dokumentein ja todistajalausunnoin, että nuo joukot on voitu perustaa vain tuolloin. Nyt sitten kirjassaan "Jerusalemin oikeudenkäynti" sama Poliakov todistaa vielä erinomaisemmin dokumentein ja todistajalausunnoin, että ne olivat olemassa jo 12.9.1939. Chain Weizmann oli päättänyt niin. Niinpä Jerusalemin oikeus ja Poliakov seurasivat perässä. Rassinier sanoo: "Vuoden 1945 jälkeen dokumentti- ja todistajalausuntotuotanto on ollut tavattoman kukoistavaa, ja Israel haastaa Neuvostoliiton maailman ykkössijasta."
Toinen Rassinierin esiin nostama todistusargumentti on ns. "Gerstein-dokumentti" (Henri Roques on osoittanut Gerstein-tunnustukset väärennöksiksi). Kirjassaan "Vihan breviaario" Poliakov esitti version, joka hänen mukaansa oli aito ja lisäksi hänen korjaamansa. Jerusalemin oikeus esitti vielä toisen version, joka poikkeaa kahdesta ennen tunnetusta. Tämä toinen versio on kirjoitettu jonkinlaisella sekakielellä eikä se ole missään suhteessa sopusoinnussa noiden kahden muun kanssa, epäilemättä siksi, ettei voitaisi sanoa, että se on hylätty Nürnbergin oikeudenkäynnissä, kuten tapahtui ensimmäiselle.
Jerusalemin oikeuskin oli ristiriidassa itsensä kanssa. Esimerkiksi asiakija nro 63 julistaa Eichmannin syylliseksi siihen, että hän on pakottanut Saksan juutaisia muuttamaan maasta, ja asiakirja nro 155 siihen, että hän on estänyt heitä muuttamasta maasta.
Rassinier mainitsee vielä asiakirjan nro 79, joka sanoo: "Kuvaamme Saksassa ja Saksan vallan alla olevissa maissa juutalaisia vastaan suoritettuja toimia, emme sitä, mitä tapahtui Itä-Euroopassa. Yleisesti ottaen, minkäänlaista tuhoamistoimintaa ei tapahtunut noissa maissa tai Saksassa..." Jerusalemin oikeus siis todistaa, ettei Saksassa ja Saksan valtaamilla alueilla tuhottu juutalaisia eikä niillä alueilla ollut kaasukammioita.Jos tuo mies olisi syyllistynyt kaikkeen mistä syytettiin,olisi myös koko oikeudenkäynti dokumentoituna niin,että sen voisi lukea tai siihen tutustua kuka tahansa.
Se että jopa kirja jonka E. kirjoitti ja jätti vaimolleen takavarikoitiin,kertoo paljon tästä prosessista.
Myös tämän miehen haastattelunauhojen puuttuminen niin että niistä on vain osa olemassa,saa epäilemään mitä leireillä tapahtui.
Jos nauhat todellakin myytiin mossadin miehille,ovat kadonneet osat samassa paikassa kuin muutkin "todisteet". - johannes19
Pekkala kirjoitti:
Aivopesu on hurja toimenpide, siinä uhri aluksi huumataan ja sitten kidutetaan. Urille samalla annetaan kokonaan uudet ajatukset ja muistikuvat, jotka osittain käyvät yksiin hänen muistojensa kanssa. Aivopesun uhrin onkin vaikea erottaa oikeita muistikuviaan vääristä.
Eichmann varmasti aivopestiin, joten todistus ei ole luotettava. Mossadin agentit pitäisi tuomita kuolemaan törkeistä ihmisoikeusloukkauksista ja viattoman ihmisen murhasta."Mossadin agentit pitäisi tuomita kuolemaan törkeistä ihmisoikeusloukkauksista ja viattoman ihmisen murhasta."
-Pekkala
Varmastikin lukuisia Mossadin agentteja täytyisi saattaa vastuuseen monista ihmisoikeusloukkauksista ja murhista. Toisaalta, ihmisoikeudet ovat juurikin vahvimmassa asemassa kulloinkin olevan tahon määriteltävissä. Joskus ovat natsit määritelleet, mitkä ovat ihmisoikeuksia ja mitkä eivät, sittemmin tätä ovat harjoittaneet esimerkiksi sionistit. Samaa paskaa on aikojen kuluessa kääritty erilaisiin paketteihin, kun on tullut viattomiakin "oheisvahinkoja" vallassa väkisin pysyttelevien väkivaltakoneistojen hallitessa.
Kun puhutaan viattomuudesta, ei tulisi viitata tapaukseen Mengele, vaikka onkin - tietenkin - aivan varmaa: "Eichmann varmasti aivopestiin" ja että kaikki holokaustin tapahtumisen tiedostaneetkin on aivopesty. Aivan varmasti!
Jos näiltä palstoilta haluaa indoktrinaation jälkiä löytää, niin Pekkala on oiva esimerkki. On toisaalta perin hankalaa ulkopuolisena sanoa, onko "revisionistinen" lähestymistapansa todistettavasti tapahtuneisiin lukuisiin kansanmurhausprojekteihin ulkoisten tekijöiden vai hänen itsensä aikaansaannos.
Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.
- johannes19
"Juutalaisten totuus on aina juutalaisten totuus."
-Pekkala
Ja Pekkalan totuus on aina Pekkalan totuus.
Tietenkin Josef mengele oli kiva, viaton, täysin aiheettomien, ilkeämielisesti valhetellen tekaistujen syytösten uhri. Tietenkin Josef Mengelen tekemät ihmiskokeetkin olivat kivoja, sillä linkitetty teksti osoitti muidenkin tehneen noihin aikoihin ihmiskokeita - Josef Megelen tekemien ihmiskokeiden hirveys onkin - tietenkin - mitätöity. Halleluja!
Älköön toki mietittäkö, kenen etujen mukainen linkitetty teksti on. Historiaahan voidaan tulkita kovin monella tavalla erilaisia tarkoitusperiä palvelemaan, kuten ollaan havaittu esimerkiksi kylmän sodan leirien tapauksista. Myös holokaustiepäuskovaiset, jotka voitaneen lukea huoletta uskonnollisiksi fundamentalisteiksi, katsovat aiheelliseksi: poimia historiasta tiettyjä asioita mainittaviksi, jättää tiettyjä asioita mainitsematta, suurennella tiettyjen asioiden hirvittävyyttä, vähätellä tiettyjen asioiden hirvittävyyttä - ja tietenkin valhetella.
Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku.
Ehkäpä luvusta 666 löytyykin viisaus, jolla perustellaan kaikki se valhettelu, joka erilaisiin subjektiivisiin "objektiivisiin historiankirjoituksiin" sisältyy.
En tahtoisi yleistää, mutta jotenkin alkaa vähitellen väkisinkin tuntua siltä, että kaikista uskovaisista ei todellakaan löydy potentiaalia abstraktien asioiden käsittelyyn. Esimerkiksi käsitys murhasta (termi m) on merkillinen, sillä aina ei vallitsekaan m=m. Käsitys on sikälikin merkillinen, että yleensä m=m ei vallitse, kun ensin on "osoitettu", että esimerkiksi myös tekijät I, J ja K ovat syyllistyneet suoritukseen m. Murhan taakka ikäänkuin otetaan vaikkapa kristinuskon ja kansallissosialismin harteilta sillä perusteella, että muutkin - yleensä islam, juutalaisuus ja kommunismi - murhaavat. Aivan upeaa! Ja kakkonen on ykkönen! - historian todistaja
Ei sovi unohtaa elokuvateollisuuden todisteita.
Natsit ovat aina niin pahoja että syövät vauvoja aamupalaksi ja ampuvat vanhuksia keskipäivän ratoksi.
Totta puhuen aina kun "historiallisen" elokuvan juoni alkaa mennä tuohon suuntaan alkaa tympimään.
Kyllä ne natsitkin olivat ihmisiä jotka söivät,hengittivät,pelkäsivät, välittivät...
Eikö nykytodisteiden valossa voitaisi jo sopia että natsit vs kommunistit on vähintään 50-50??- syylliset
...Sotaankin löytyivät vain hävinneiden puolelta.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ihana on nähdä edes ohimennen
Mitenköhän mies sua voisi lähestyä❤️? Oon lääpälläni suhun mutta en uskalla lähestyä vaikka vilkuilet ja huomaan että su1537820- 614380
Mies, mua jotenkin kiinnostaa
Että osaatko sä ollenkaan höllätä? Ootko aina kuin persiille ammuttu karhu. Pohtimassa muiden vikoja?1403993Aamu on aina iltaa viisaampi.
Hyvää huomenta rakas. Ajattelen sinua taas ja yritän keksiä keinoja luoksesi. Satuttaa, kun unohdan sinua joka päivä ene233912Moi kuumis.
Just ajattelin sua. Oot mun rauha, turva ja lämpö. Olet monia muitakin asioita, mut noita tartten eniten. Pus.423310Saattaisimme olla yhdessä
Vaarallinen yhdistelmä. Käsitin, että meillä molemmilla on samanlaista historiaa... Siitä huolimatta haluaisin kokeilla383218Juuri sinut kainaloon haluaisin nyt
Sydän sykkii vain sinulle Sinä olet se jota kaipaan Sinä olet se josta uneksin Jos sinun rinnallesi jäädä saan Tän koko253205- 482933
Milloin olisi sinun ja kaivattusi
Kaunein päivä? Kamalin hetki? Miksi? Kumpaa pyrit muistelemaan? Kumpi hallitsee mieltäsi?422731- 492484