Tänään tossa puoli kolmen aikaan. Auto oli Rellu
Clio ja tie oli helmi-lumitie. (Tiellä ei siis
ollut helmiä, vaan oli helmessä kunnossa :))
Pois päästiin traktorin avustuksella. Eikä mitään
hajonnut. Aika kivaa, joo...
Asiaan. Minkälaisia kokemuksia TEILLÄ on ojaan
tms. ajamisesta?
Clio ja tie oli helmi-lumitie. (Tiellä ei siis
ollut helmiä, vaan oli helmessä kunnossa :))
Pois päästiin traktorin avustuksella. Eikä mitään
hajonnut. Aika kivaa, joo...
Asiaan. Minkälaisia kokemuksia TEILLÄ on ojaan
tms. ajamisesta?
Vastaukset 11
Vanhimmat
On tullu pyöräytettyä kertaalleen mutkassa syvän
uran seurauksena peraus edellä vastapuolen
penkkaan, josta selvittiin lapioimalla lunta ja
ajamalla pois (kova penkka).
Tänä talvena ensimmäisillä liukkailla uudella,
jäykällä alustalla ja vanhoilla kovettuneilla
nastakumeilla ajoin 90-risteyksen suoraksi kahden
kympin vauhdissa. Pieniä pintavaurioita.
Ei oikein tuollainen jäykkä alusta sovellu
talvikeleille (varsinkaan tuollaisilla kumeilla).
Vuosi 80, puoli vuotta vanha kortti ja alla isän
c Kadetti. Pimeää ja hitonmoinen lumipyry.
Tanssipaikalta hukkareissun jälkeisessä
vitutuksessa sata lasissa kotia kohti. Oli sitten
tuisku painanut kinoksen tielle ja siitä
lähdettiin pellolle. Auto kiilautui metriseen
hankeen niin, ettei päässyt ulos kuin ikkunasta
kiipeämällä. Olipa hupaa lipotella hakemaan
traktoria kotoa saatanallisessa tuiskussa
limunaatikamppeissa. Matkaa onneksi vain muutama
kilometri. Omat telmeensä siinäkin, että sai
Opelin takaisin tielle, mutta sitten vasta talkoo
alkoikin, kun rupesi tyhjentämään konehuonetta
sinne pakkautuneesta lumesta. Jotenkin ihmeen
kaupalla ainoa vaurio oli loiva painauma kuskin
puolen ovessa. En sitten ole ennen sitä keikkaa,
enkä sen jälkeen palellut ja kironnut niin
paljon.
Tarinan opetus:
Vitutuksen purku pedaalia tallaamalla tietää
entistä suurempaa vitutusta.
Tarinan opetus:
Vitutuksen purku pedaalia tallaamalla tietää
entistä suurempaa vitutusta. :-)
Vastaavanlainen tarina armeija ajoilta.
Olin varusmiespalveluksessa autonkuljettajana ja edessä oli kahden viikon metsäreissu ja ensimmäisenä yönä siirryttiin ensimmäiseen asemapaikkaan ja edessä ajoi "kaappari"* kuin hullu tietä näyttäen. Ja minä perässä parhaani yrittäen pysyä tiellä.
Kuinka sattuikaan oli ajolinjat leveämmät kuin ajoura ja "proto", eli Sisu A-45 maastokuorma-auto, kyntänyt reilut parikymmentä metriä ojanpohjaa pitkin ja tiukasti kiinni penkassa.
Aluksi kävi mielessä, ei hätää kyllähän pois pääsee samoja uria pitkin mitä oli tultukin. Niinhän sitä luulisi. Seuraava loisto idea oli, jospa kokeiltaisiin ajaa sitten eteenpäin, ja kaasu pohjassa kyllä se sieltä nousee. Nousihan se lumen pinta suhteessa auton runkoon. Ei naurattanut, ei.
Tässä vaiheessa kävi kieltämättä mielessä, että apukin olisi varmaan tarpeen. Todeta siinä sitten, että eipäs tuo "kaappari" tainnut huomata ettei "proto" enää seuraakkaan vaan oli tyynesti ajanut suoraan seuraavaan asemapaikkaan.
Siinä sitten ihmeteltiin, että mitäs seuraavaksi kun ohi sattumoisin ajoa saman komppanian kuski ja ruvettiin kaivamaan autoa esiin. Onneksi auto oli varustettu vinssillä, jolla auton saisi helposti vedettyä takaisin tielle. Ei hätää enimmät lumet edestä pois ja todettiin, että vinssihän on sopivasti tuolla auton ja lumihangen välissä. Ja koska oli tapana jättää tämä taitettava lapio komppaniaan. Koska autossa oli jo lapio, ei sotilas (autokuski) tee mitään toisella varsinkaan jos sitä pitää erikseen vielä raahata mukana. Tällä isolla lapiolla sitten tekemään tunnelia, että pääsisi vinssiin ja vetämään kaapelia auton etupuolelle. Ei naurattanut, ei.
Saatiinhan auto lopulta reilun parin tunnin hikisen taistelun jälkeen takaisin tielle. Tutkiessa mahdollisia vahinkoja, oli ilo todeta ainut rikki mennut osa oli pakoputken kannatin joka oli mennyt poikki. Tosin myös usko omiin ratin vääntötaitoihin oli saanut huomattavan lommon.
Kaveri lähti takaisin omien luokse, ja heräsi ajatus että missähän ne omat joukot sitten olivat? Onneksi joukot kaipasivat jo neljän ja puolen tunnin kuluttua ja lähtivät etsimään kadonneita lampaita.
Ja opetushan oli: Pääsee paljon helpommalla kun pysyy niiden oja keppien välissä, eikä lähde seikkailemaan niiden osoittaman alueen ulkopuolelle :-D
*"Kaappari" on/oli eräänlainen lempinimi armeijan aktiiviupseerista
tuo a-45 ei oikeastaan ollut proto vaikka niin
kutsuttiikin vaan paljon suurempi sisu en nytt
muista tyyppiä sitä tehtiin vain muutama kappale,
mitä allekirjoitanut on ajanut 6-70 luvun
vaihteessa uudenmaanprikatissa
Ritmolla aikoinaan lipsahti lumikasan päälle ja
pois ei omin avuin päässyt,polliisitkin kävi
ohikulkiessaan siinä mutta nehän vaan puhallutti
ja häipyivät vähin äänin.
Onneksi sitten saapui iloinen seurue pakulla ja
pienessä tuiterissa(ei kuski) äijät nostivat
autoni tielle.Hauskaa oli ja matkanikin pääsi
jatkumaan.
Tuossa 80-luvun alkupuolella juuri kortin
saaneena ajoin kesällä ojaan n.120 km/h vauhdissa.
Tämä johtui oudosta autosta ja rajusti
puoltavista etujarruista. Jarrutuksessa auto
kääntyi poikittain kuivalla asfaltilla. Porukkaa
oli kyydissä useita, mutta onni onnettomuudessa,
että oli loiva, pitkä ja matala tien penkka.
Autoon ei tullut naarmuakaan.Tien toisella
puolella oli koivikko, mutta onneksi ei mennyt
sinne. Ajoin auton ojaan lähellä paloasemaa ja
palomiehet olivat kuulleet renkaiden vinkumisen
ja tulivat katsomaan, että tarvitaanko apua.
Sitten eräänä talvena ajoin penkkaan kun hiukan
leikin takavetoisella autolla. Onneksi ei ollut
paljoa vauhtia ja apuvoimien kanssa auton sai
takaisin tielle.
Seuraavaksi sitten ajoin ojaan samalla autolla
sohjoisella tiellä aamuyöllä. Vaikka vauhtia ei
ollut juuri mitään, niin auto ei vaan kääntynyt
sohjon liukastamalla tiellä. Onneksi silloinkin
auton sain takaisin tielle työntämällä ja auto ei
vaurioitunut.
Sitten yksi kesä innostuin ajamaan hiekkatiellä
hiukan rallia ja auton takapää osui reilussa
sivuluisussa kiveen ja sitten mentiin. En ehtinyt
edes rattia kääntämään kun auto lähti
kallistumaan ja kaatui kyljelleen metsikköön.
Onni onnettomuudessa, auto ei osunut puuhun eikä
kiveen vaan makasi pehmeän sammaleen päällä. Minä
sitten kiipesin apukuskin ikkunasta ulos ja
ihmettelin tapahtunutta. No, läheisen talon
asukas soitti poliisit paikalle ja näin poliisit
sitten tulivatkin. Poliisit tietysti
puhalluttivat ja katsoivat ajokorttini, mutta
rekisteriotetta eivät halunneet nähdä ennen kuin
auto olisi pystyssä. Näin sitten poliisien kanssa
auto käännettiin pystyyn ja nyt oli jo tullut
jonkin verran vaurioitakin eli peili hajosi ja
ovi ja etulokasuoja olivat lommoilla. Sitten
poliisit katsoivat jälkiäni ja antoivat sakot
liikenteen vaarantamisesta. Tiellä oli
viidenkympin rajoitus ja näkivät jäljistä, että
vauhtia oli reulusti liikaa. Eipä siinä auttanu
selitykset.
Sitten yhtenä talvena sattui aika erikoinen päivä.
Olin Itä-Suomessa käymässä ja olin sitten
pilkiltä tulossa kapeaa tietä pitkin, kun
mutkassa tuli vastaan auto. Näin että auto oli
aika keskellä ja mun ei auttanut kuin väistää
penkkaan, ettei olis tullu nokkakolaria. Onneksi
silloinkaan ei vauhtia ei ollut paljoa. No
vastaantulija sitten pysähtyi katsomaan ja sanoin
heti, että saa sitä reunassakin ajaa. Kuski sanoi
ettei huomannut minua kuin aivan viime hetkellä.
Siinä sitten työnnettiin auto yhteisvoimin tielle
ja matka jatkui ilman vaurioita.
Siitä meni ehkä 10 minuuttia kun kirosin vieressä
istuvalleni, että olis sen vastaan tulevan nyt
luullut minut näkevän ja siinä hieman kiukuissani
ajoin aika reippaasti ja sitten tuli jyrkkä mutka.
Tiellä oli jään päällä ohut lumikerros, johon
nasta ei kyllä purrut ollenkaan. Vauhtia oli ehkä
80 km/h ja auto ei suostunut kääntymään. Koitin
viimeisenä keinona vielä käsijarrulla saada autoa
kääntymään, mutta kun ei, niin ei. Siinä sitten
penkka pöllysi vähän aikaa.
Auton ovea en meinannut saada millään auki lumen
takia, mutta lopulta pääsin ovenraosta pihalle.
Auto oli todella hyvin hautautunut lumeen ja oli
pysähtynyt n.30 cm:n päähän koivusta. Olipa
jälleen tuuria mukana eli onneksi oli lunta
riittävästi. Omin avuin autoa ei saanut ylös
millään, mutta n. puolen tunnin ihmettelyn
jälkeen paikalle tuli nelivetoinen maasturi,
jossa oli vinssi keulalla. Siis ihan sattumalta.
Kuski pysäytti auton ja laittoi vinssin autoni
vetokoukkuun kiinni ja nykäisi autoni ylös. Minä
kiitin ja kumarsin ja matka jatkui. Täytyy
sanoa,että olipas konehuoneessa lunta.
Sitten samoissa maisemissa olen ajanut pari
kertaa ojaan pikkutiellä kun tuisku on hävittänyt
tien päivän aikana. Silloin ei ole onneksi
vauhtia ollut paljoa, mutta viimeksi ajoin sen
verran syvään, että omin voimin ei auto noussut.
Lähimpään asumukseen oli matkaa liki 10 km, mutta
onneksi näin kännykkäaikana pystyi soittamaan
apua.
Siinähän niitä tulikin. Saattoi joku pikkujuttu
unohtuakin, mutta eipä kai se haittaa.
Eli kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut, mutta
onneksi on selvinnyt aina säikähdyksellä.
Huonostikin olisi voinut käydä, mutta tuuria on
ollut todella paljon mukana.
Tulipas vähän pitkä tarina, mutta toivottavasti
jaksoitte lukea?
Olin tuossa tankilla ja siinä vieressä oli
yleinen oihaisupaikka jolla välttää liikennevalot.
Siihen uotiin pariviikkoa sitten betoniporsaat
jotka olivat hautautuneet sopivasti lumihankeen.
Siitä sitten yritti joku mies oikaista ja kuului
helvetinmoinen jysäys ja auto jäi pohjasta
kiikkumaan siihen betoniporsaan päälle.
Jonkunaikaa siinä tankkailin ja naureskeöli ja
menin sitten nostamaan perästä niin että etupää
otti pitoa ja mukavan paukkeen saattelemana 127
jatkoi matkaansa.. pakoputki ainakin otti hieman
osumaa, kun tuli teini äänet 127.
kun oot vähän yrittänyt ajaa niin ojassa olet
käyny vai! Heh Heh. Jos ei osaa ajaa niin
huonostihan käy ja jos ajaa 100 sen kurviin 110
aa niin johan menee kurvissa sen rankaan tai pari
mitan ulos ja huonosti käy!
On mulla takana jo lähes miljoona ajettua kilsaa
ja muutaman kerran olen pysynyt tielläkin. :)
Nuorempana taisin olla aika holtiton kuski...:?
Olen ajanut pari kertaa ojaan/kinokseen ihan
tahallisesti väistääkseni vastaantulevaa autoa,
mutta olen kyllä myös sen jälkeen ajanut auton
sieltä poiskin. Et kai vain itse aja
kaksivetoautolla?-)
Ajattelin kirjata tähän ojaanajokokemukseni, ja
huomasin samalla että meikäläinen on autoillut
ojan puolella ainoastaan itäautoilla.
1. Ajelin teollisuusalueella samaralla kun loiva
kurvi muuttui alamäeksi. Lada lähti puskemaan
vähän niinkuin kylki edellä. Ajattelin että mikäs
tässä liukuessa, tuota tietäkin vielä riittää
että odotan vaan että liuku loppuu. Jalan nostin
kaasulta. Tuli vissiin tylsää siinä liukuessa ja
ajattelin että ei kai se mitään haittaa, jos ihan
vaan pikkuriikkisen polkaisen jarrua. Kyllä
muuten haittasi! Lada lähti ns. hanskasta, mutta
loppui se liukukin nopeasti pehmoiseen hankeen.
Pomppasi sen verran että matka jatkui omin voimin.
2. Pari talvea sitten Hätilän ampumaleirillä
siirryttiin Zil-maastokuorma-auton (hirveä (:n
hyvä?) vehje!) lavalla jostakin jonnekin. Väkeä
oli vähän lavalla ja olin juuri saanut lobbailtua
läpi ajatuksen siitä että ei istuttaisi tiiviissä
riveissä niinkuin on käsketty, vaan
loikoiltaisiin hujan hajan ja löyhästi siellä
lavalla.
Armas kuljettajamme ajoi epähuomiossa pellolle
pompaten syvän ojan yli umpihankeen. Hujan hajan
istumisen varjopuolet selvisi minullekin kun
pakkauduimme lentäen kopin takaseinää vasten
kaikki ukot, tavarat ja joukkueen aseet, jotka
tietenkin oli painavina sijoitettu lavan
takaosaan niin että ne mäjähtelivät meidän
päälle. Vieläkin ihmetyttää että ketään ei
pahasti sattunut - vain muutama mustelma ja
verinaarmu. Useilla oli kyllä olo niinkuin olisi
oikein pahasti saanut selkäänsä.
Pellolta pois tultiin ajan säästämiseksi samalla
konstilla - vauhdilla ojan yli, kuski kun ei
halunnut jäädä pellolle jumiin vaan painoi kaasua
koko pellolla olon ajan.
Onneksi muut lavalla olijat unohtivat kuskia
höykyttäessään myöhemmin höyhentää minut siitä
istumisjärjestelyideasta.