Koska ja miten aloittaa surutyö läheisen ihmisen menetyksen ollessa lähellä?
Rakas äitini on sairas eikä toivoa ole, annettu elinaika hupenee. Hän on 47-vuotias. Itse olen vasta 22. Vaikka olen aikuinen, en olisi uskonut menettäväni äitiäni näin nuorena. Hän ei tule näkemään häitäni tai ensimmäistä lastani. Lisäksi olen asian kanssa yksin - vanhempani ovat eronneet eikä äidilläni ole montaakaan läheistä ihmistä (vaikeudet ovat koitelleet perhettämme vuosia jolloin monet ihmiset ovat kääntäneet selkänsä).
Miten pystyn kestämään tämän yksin? Tuska on nyt jo niin mieletön etten voi edes kuvitella oloa menetyksen jälkeen. Se on kuitenkin lähellä ja pakko hyväksyä. En vain tiedä miten. Itken ja itken. Sattuu se, että olemme läheisiä, enkä näin ollen kestä menetystä. Lisäksi pelkään, etten selviä hautajais- ja muista järjestelyistä yksin.
Olen lukenut tätä palstaa ja halusin vain purkaa itseäni ja tuskaani.
Voimia kaikille vastaavassa tilanteessa oleville.
Rakas äitini on sairas eikä toivoa ole, annettu elinaika hupenee. Hän on 47-vuotias. Itse olen vasta 22. Vaikka olen aikuinen, en olisi uskonut menettäväni äitiäni näin nuorena. Hän ei tule näkemään häitäni tai ensimmäistä lastani. Lisäksi olen asian kanssa yksin - vanhempani ovat eronneet eikä äidilläni ole montaakaan läheistä ihmistä (vaikeudet ovat koitelleet perhettämme vuosia jolloin monet ihmiset ovat kääntäneet selkänsä).
Miten pystyn kestämään tämän yksin? Tuska on nyt jo niin mieletön etten voi edes kuvitella oloa menetyksen jälkeen. Se on kuitenkin lähellä ja pakko hyväksyä. En vain tiedä miten. Itken ja itken. Sattuu se, että olemme läheisiä, enkä näin ollen kestä menetystä. Lisäksi pelkään, etten selviä hautajais- ja muista järjestelyistä yksin.
Olen lukenut tätä palstaa ja halusin vain purkaa itseäni ja tuskaani.
Voimia kaikille vastaavassa tilanteessa oleville.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Surutyö tulee itsestään sitten kun on aika.
Se menee ohi ja muistot jäävät ja ovat ikuisia.
Sinä selviät ja jaksat.
Kaikki järjestyy aikanaan.
Itse menetin isäni 14-vuotiaana,
äitini kuusi vuotta myöhemmin.
Minäkin olen selvinnyt.
Välillä tulee karikkoja, mutta sehän kuuluu elämään.
Olin itse 25 kun isäni kuoli. Odotin toista lastani ja opiskelin kun saimme tietää isän sairaudesta ja ennuste oli huono mitään toivoa ei annettu. 10 kk toteamisesta isä nukkui pois. Kävin lääkärissä ja hoidoissa isän kanssa ja olin yhteydessä lääkäreihin. Ensin sairauden alussa tuntui kun maa olisi jalkojen alta vedetty. Mielessä ei ollut kuin pelkoa tulevasta ja siitä miten minä selviän. Kaikkein parhaiten sain apua ystävistä joille oli hyvä puhua kun tuntui että maailma kaatuu päälle. Myös juttelimme perheen kesken asioista ja myös isän kanssa vaikka se tuntui pahalta. Kun huomasimme isän lähdön lähestyvän itselleni tuli iltaisin mieleen se kun isän ei tarvisi enää huomista nähdä. Itsekkin Alkoi ajatella sitä kuinka vaikeaa oli nähdä kuolevan kärsivän. Loppujen lopuksi kuoleman tultua tuli levollinen olo itsellekkin koska isän ei tarvinut kärsiä. Hautajaisten järjesteleminen ei ole vaikeaa. Apua aina ilmaantuu. Ohjeitakin löytyy mm netistä. Loppujen lopuksi itse suremme itseämme miten selviämme tulevasta. Toivon sinulle voimia kaikki koemme läheisemme kuoleman joskus
Tiedän millaista on kun tietää,että rakas vanhempi:äiti tai isä on sairastunut vakavasti ja elinaikaa ei ole kauan.
Annan sulle neuvon,mitä itse noudatin kun sain tietää,että isäni kuolee kohta.Kävin häntä katsomassa päivittäin aamulla ja illalla,pidin kädestä kiinni ja puhutiin asioista ja kun lähdin annoin pari pusua ja toivotin hyvät yöt.
Jälkeenpäin ajattelen olisin halunut viettää sairaalassa isäni kanssa yöitä(mutta ei ollut mahdollista)
Onneksi sain viettää vanhempieni kanssa monta kaunista ja muistorikasta vuotta,joiden takia jaksan.
Jaksamista sinulle ja koeta puhua äidistäsi jonkun kanssa ja jos tarvitset ammattiapua,hae ihmeessä.