Huhtiniemen ympärillä käytävä keskustelu pakottaa tutkimaan aikaisempaa tarkemmin kesäkuun 1944 kaoottista tilannetta Karjalan kannaksella. Tapahtui varmasti paljonkin sellaista, mistä ei haluta puhua, karkaamisia, pakenemisia, virheitä ja muuta, jotka olivat aivan ymmärretäviä niissä oloissa. Kysymys ei ole syyttämisestä vaan siitä, että jälkipolviakin askarruttavat kysymykset saataisiin selvitetyiksi. Jos asiat olisivat selviä, ei "Kannaksen halkijuoksusta" jaksettaisi olla kiinnostuneita vielä 62 vuoden jälkeen.
Historiankirjoitus mielellään vaikenee hankalista asioista. Suuret nälkävuodet, vuoden 1918 tapahtumat, jääkärien ja ruotsinkielisten vaietut tekoset, II maailmansota, YYA-aikakausi on selvitettävä, eikä asioita saa unohtaa arkistoihin. Kukin taho pyrkii esittämään historian omalta kannaltaan edullisesti, kunnes joku Huhtiniemen jupakka pakottaa tarkistuksiin. On mahdollista, että Huhtiniemen löydöt eivät liity sodan aikaan, mutta siitä huolimatta keskustelu on jo lähtenyt käyntiin.
Historiankirjoitus mielellään vaikenee hankalista asioista. Suuret nälkävuodet, vuoden 1918 tapahtumat, jääkärien ja ruotsinkielisten vaietut tekoset, II maailmansota, YYA-aikakausi on selvitettävä, eikä asioita saa unohtaa arkistoihin. Kukin taho pyrkii esittämään historian omalta kannaltaan edullisesti, kunnes joku Huhtiniemen jupakka pakottaa tarkistuksiin. On mahdollista, että Huhtiniemen löydöt eivät liity sodan aikaan, mutta siitä huolimatta keskustelu on jo lähtenyt käyntiin.
Vastaukset 19
Vanhimmat
He joutuivat laittamaan täytäntöön kovat käskyt mutta heidän kätensä eivät tärisseet! Jokainen karkuri sai ansaitsemansa kohtalon!
Huhtiniemen vainajista kaikki ovat silmissäni syyttömiä, kunnes esitetään oikeudenkäyntipöytäkirjat, joissa heidät eritellysti ja kiistattomasti todistetaan syyllisiksi.
Siihen asti syyllisyys on teloittajien harteilla.
Oikeudenkäynnistä jää oikeudenkäyntipöytäkirjat eikä vain kasa ruumiita. Ymmärrätkö eron? Jos et, en toivo, että joskus joudut oikeudenkäyntiin.
Ei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että sotapoliisit olisivat toimineet
myös mahdollisena teloituskomppanina.
Jo ajatuksenakin se tuntuu mahdottomalta!
Huhtiniemen mysteerit on nyt selvitettävä juurta jaksaen.
Valitettavaa on kuitenkin että jo kuelleeksi luultu "fasismin vastainen rintama" saa tästä tuulta punaisiin purjeisiinsa. Huhtiniemen mahdolliset teloitukset ikäänkuin mitätöivät ne saavutukset, joita velvollisuudentuntoiset sotilaat tekivät. He, jotka pysyivät poteroissaan pelastivat Suomen miehitykseltä.
Rintamakarkuruudesta ja sotarikoksista teloitetuista ei pidä tehdä mitään sankareita. Surkeita ihmiskohtaloita sisältyy varmasti heidän joukkoonsa, mutta ilman joukkojen kurin palautusta olisi teloitettujen määrä ollut paljon suurempi. Silloin olisi kuitenkin teloitettu niitä jotka eivät olisi olleet miehittäjien mieleen. Puolalaisten upseerien kohtalo Katynissa on hyvä esimerkki.
Odotetaan nyt rauhassa tutkimusten tuloksia ja muistetaan perusasiat kun saadaan tätäkin tutkimusta tehdä vapaassa Suomessa.
Oikein. Odotellaan tuloksia.
Lähtökohtana pidän silti, että Huhtiniemen vainajat ovat kaikki syyttömiä siihen asti, kunnes eritellysti löytyvät oikeudenkäyntipöytäkirjat, joissa heistä jokaisen syyllisyys erikseen käy ilmi.
Tätä ennen on syyllisyys teloittajien ja heidän käskijöidensä harteilla. Käskijät antoivat määräyksiä teloittamisista ja sitten vetäytyivät vastuusta ja hävittivät todisteet.
vaan petturit on teloitettava heti!
Täyttä paskaahan tämä inisijä kirjoittelee.
Otetaan vaikka esimerkki: on sota ja lain mukaisesti joku tuomitaan kuolemaan. Kuolemaan tuomittu viedään pois täytäntöönpanoa varten.
Samalla vihollisen pommi iskee käräjäpaikkaan ja kaikki siellä olleet saavat surmansa ja jokainen asiapaperi tuhoutuu.
Pitääkö silloin täytäntöönpano perua ja tuomittu onkin syytön, kun mitään asiapaperia oikeudenkäynnistä ei ole olemassa.
Periaatteessa ovat syyttömiä. Jos teloituksia olisi tehty ilman oikeudenkäyntiä, en kuitenkaan usko, että ne olisivat olleet täysin sattumanvaraisia. Olosuhteet olivat aivan poikkeukselliset. Tarvittiin myös poikkeuksellisia keinoja.
Jos teloituksia on tehty ilman oikeuskäsittelyä, on siihenkin tarvittu rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Todellisuudessa on kuitenkin niin, että ne .. ”, jotka pysyivät poteroissaan”
.. Valkeasaaressa 10.6., ..Viipurissa 20.6. tai Talissa 25.6., eivät suinkaan
”..pelastaneet Suomea miehitykseltä...”. Vaan he joko eivät ehtineet, eivät
pystyneet, pelosta tai muusta syystä nousemaan poteroistaan. Mutta,
valitettavasti, on myös aivan varmaa, että he eivät enää olleet ”..pelasta-
massa Suomea miehitykseltä”.
Juuri sinun yleensä sotaa ymmärtämättömän ja erityisesti Kannaksen
taisteluja tuntemattoman sukupolvesi takia olisi erittäin tärkeää, että tämä
Huhtiniemen tapaus johtaisi ainakin siihen, että sotiemme tutkimus lähtisi
todella käyntiin. Tutkijoillamme on käytettävissä tähän valtavasti uutta
lähdeaineistoa ja uusia ’tekniikoitakin’!
Odotankin paljon dosentti Jari Leskisen ja Maanpuolustuskorkeakoulun Sota-
historian laitoksen tutkijan Jukka Kulomaan julkisuudessa antamilta kommen-
teilta (HS 19.10.2006) Huhtiniemen suhteen.
Jari Leskinen vaatii tutkittavaksi nimenomaan "suurhyökkäyksen alkamisen ja
.. taistelujen välisiä viikkoja." sekä sen, että ".. vähemmälle huomiolle on jäänyt
se, kuinka suuri SEKASORTO JA PANIIKKI tuona aikana vallitsi.” Myös karkuruutta
tutkinut Kulomaa pitää Huhtiniemen joukkohautoja ”.. erittäin mielenkiintoisina ja
ällistyttävinä.”
Lukekaapa, lapsukaiset, ensin hiukan kirjallisuutta ja esittäkää sitten perusteltuja
kommentteja sotiemme sankareista, karkureista, pettureista.
Valkeasaaressa 10.6.1944 menehtyi ylivoimaisen vihollisen läpimurrossa noin 800
suomalaismiestä yhden päivän aikana. Miksi Päämaja ja esikunnat olivat melkeinpä
täydellisesti laiminlyöneet valmistautumisen hyökkäykseen. Jo tammi- helmikuussa
Govorov oli, voinee sanoa, murskannut Saksan Leningradin saarrostuksen. Ja jo
22.6.1944 alkoi Valko-Venäjällä operaatio Bagration II Maailmansodan suurimmalla
tykistö- ja panssarikeskityksellä.
Viipurin menetyksen petturi ainakin vuonna 1710 oli ylipäällikkö Georg Adolf von
Lybecker, joka erotettiin välittömästi tehtävästään. Syitä, jotka johtivat Viipurin
menetykseen vuonna 1944, ei sotahistoriamme vieläkään tunne!
Lähteitä mm.:
- Jukka Kulomaa: Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa
jatkosodan aikana. Väitöskirja 1995.
- Kulha, K. K.: Tarkoituksellista tiedotustoimintaa, sodanaikaisen
propagandan kuva todellisuudesta 1943 – 44. Helsinki 1972
- Juhola, Paulaharju, Strömberg: Päämajan Hukatut Kuukaudet "Tuliko kesän 1944
suurhyökkäys Suomelle yllätyksenä"
Millä tavoin sinä ymmärrät sotaa paremmin? Olitko juoksemassa karkuu?
Hermojen pettämistä tapahtui toki kaikissa armeijoissa ja kovillekin miehille, mutta kun he saivat itsensä kootuksi palasivat yleensä joukkoonsa.
Ne, jotka astuivat sen eettisen rajan yli, että asettivat henkikultansa taistelutovereiden edelle ja olivat valmiita käyttämään tässä tarkoituksessa asetta omia vastaan, ansaitsevat kaikissa armeijoissa rangaistuksen. Heitä voi toki ymmärtää, mutta ei hyväksyä.
Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että sotahistoriaa ei ole koskaan loppuun kirjoitettu. Toisaalta jälkiviisaus lisääntyy ajan kuluessa.
Elähän puhu palturia Valkeasaaren tappioista!
Koetahan erottaa tappiot!
Kaatunnet, haavoittuneet, kajahteaneet eli taistelukyvyttömät ja karkurit tai hiippailijat ja kadoksissa olevat!!!
JR1:n tappioista myöhemmin tehtyjen selvitysten perusteella:
Tappiot kaikkiaan 872, joista haavoittuneita 396 eli noin 30% rivivahvuudesta!
Oesch kertoo lyhyesti mitä tapahtui:
K.L. Oesch:n kirja Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, Otava, 1956.
Sivu 153 kertoo näin:
31.5.-44 laaditun vahvuusilmoituksen mukaan JR1:n vahvuus oli jotakuinkin täysi. Kirjoissa oli kaikkiaan 3448 ja rivissä 2926 upseeria, aliupseeria ja miestä.
Taistelussa mukana ollut pst-upseeri (maj. Pekkarinen) mainitsee jälkeenpäin laatimassaan kertomuksessa tappioista seuraavaa:
10.6. klo 15.00 pataljoonien kokoonpanon jälkeen (Lintulan maastossa) todettiin kaatuneita, haavoittuneita ja vielä kadoksissa olevia n. 60% alkuperäisestä taisteluvahvuudesta.
Myöhemmin 11.6. Onkamojärvellä todettiin tappioiden kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneitten osalta Valkeasaaren taistelussa olleen n. 20% taisteluvahvuudesta.
10.6. iltapäivällä oli siis 40% rykmentistä hajalle lyötynä, ilman käskyä rivistä poistuneita, eksyneitä ja hiippareita, jotka seuraavana päivänä koottiin.
Olihan 30%:nkin tappioista huolimatta runsaasti 2000 miestä rykmentin rivivahvuudesta jäljellä. Palautettakoon vertauskohtina mieliin Talvisodan Taipale, Kollaa, Summa, jatkosodan Talin taistelut ym. joihin osallistuneiden joukkojen kestokyky todella raskaista tappioista huolimatta on tunnettu ja tunnustettu.
Sivu 155:
Tappioluku 872 kaatunutta, haavoittunutta ja kadonnutta: Kaatuneiksi ja haavoittuneiksi ts. sirpaleiden ja luotien koskettamien yhteismäärä voidaan summittaisesti arvioida noin 550:ksi.
(Koska haavoittuneita oli 396, olisi kaatuneita normaalisuhteen mukaisesti oillut n. 170, siis kaatuneet ja haavoittuneet yhteensä n. 550) Loput 872:sta oli kadonneita, hiippareita, tärähtäneitä jne, ei siis ammusten vahingoittamia. Kaatuneiden ja haavoittuneiden määrä taisteluvahvuudeta oli siis pyöreästi 20%.
Sivu 156:
Tappioluvut, ensin 60% ja sitten 20% rykmenttiä uudelleen koottaessa, puhuvat selvää kieltä hajaantummisesta.
Olet oikeassa – hakuehdolla 10.6.1944 löytyi ’vain’ 799 henkilöä! Ja onhan
tietysti mahdollista, että jokunen heistä menehtyi Itä-Karjalassakin. Tosin
varsinaiset taistelut siellä alkoivat vasta 21.6.1944.
Tarkistin tietosi! Ja tosiaan sota-arkiston tietokannasta löytyi vain 799
menehtynyttä, so. kaatunutta (KIA – killed in action) ja kadonnutta
(MIA – missed in action).
Käsite 'tappio' sisältää näiden lisäksi vielä haavoittuneet (WIA - wounded
in astion).
Mutta tarkista toki sinäkin tästä linkistä menehtyneiden määrä ja paikkakunta ...
http://tietokannat.mil.fi/menehtyneet/index.php3?snimi=*&synt_pv=*&synt_kk=*&synt_vv=*&kuol_a_p=10&kuol_a_k=6&kuol_a_v=1944&kuol_l_p=10&kuol_l_k=6&kuol_l_v=1944&enimi=*&joukkoos=*&kunta=%&sort=sy&kuolinpaikka=*&haekaikki=1
ja syylliset siihen olivat tumpelo sodanjohto - ei varauduttu peräytymään, mikä on ensimmäisenä otettava sodankäynnissä huomioon.
Viattomille kostettiin - MURHAAMALLA.
murha, pölvästi!
jos se ei perustu voimassaolevaan lakiin tai oikeudenkäynti on tehty puutteellisesti.
Oikeudenkäynnistä ja rangaistuksen täytäntöönpanosta on pidettävä pöytäkirjaa. Asiat on dokumentoitava, jotta pystytään jälkeenpäinkin todistamaan menettelyjen laillisuus.
Missä ovat pöytäkirjat?
Jos pöytäkirjat puuttuvat, siitä kärsivät eniten tuomarit ja teloituksen toimeenpanijat.
ei ole mitään näyttöä. Olemattomista tapahtumista ei voi olla pöytäkirjoja. Mäntti!
Ennen eduskunnan päätöstä 4.7.1944 kenttäoikeus ei voinut antaa sotilaskarkuruudesta kuin korkeintaan vankeutta. Sotilaskarkuruushan oli esim. lomalta palaamatta jääminen, linjasta häipyminen kun vihollisen hyökkäys ei ollut käynnissä. Ei aseistakieltäytymisestäkään ollut kuolemantuomiota. Vihollisen hyökkäyksen vaikutuksen alla ollessa esimiehellä oli oikeus ampua alainen jos tämä suoraan kieltäytyy noudattamasta käskyä ja postuu.
4.7 eduskunnan säätämän lain perusteella 46 teloitettin sotilaskarkuruudesta. Ennen sitä tapahtuneet teloitukset olivat murhia.
Ei ole niin mitään todisteita sen puolesta, että tuomari Tapanainen olisi tuominnut ketään sellaisesta mitä tämä ei ollut tehnyt rangaistukseen joka ei lain mukaan teosta seurannut.
Tappis pelasti meidät Stalinilta!