Kauhajokinen rock

Skädäm : )

tässä toinen hyvä arvio tuosta uudesta levystä:

"Valse Triste - Madon Luku
Kirjoittanut: Jukka-Pekka Ronkainen

Oletko sitoutunut yhtyeeseesi? Haluatko omistautua musiikillesi, vaikka se kirjaimellisesti tuhoaisi sinut? Tätä sopinee kysyä pitkän taipaleen madelleen Valse Tristen vokalisti Waskylta, joka nelisen vuotta sitten tallotui lähes hengiltä yhtyeen keikalla. Jyrätyn solistin kohtalona oli neliraajahalvaus ja kolmen kuukauden jakso sairaalassa. Hengenlähtöön olisi tarvittu vain yksi avulias, joka olisi yrittänyt nostaa niskansa murtanutta Waskya jaloilleen. Laulaja ei ole sittemmin kuntoutunut täysin entiselleen, mikä ei suinkaan ole yllättävää. Poikkeuksellista on sen sijaan se, että niin vokalisti kuin yhtyeensäkin ovat vuosien paahtamisen jälkeen yhä sotapolulla, virkeänä ja väkevänä. Ikään kuin moista onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Reilut parikymmentä vuotta sitten siinnyt Valse Triste on suomalaisen hardcoren instituutio, joka on harvalukuiselle kuulijakunnalleen peruskallion kaltainen elementti. Järkkymätön ja turvallinen luottoretkue, joka ei hyydy ainakaan lyhyillä matkoilla. Pohjalaisviisikko laukoo tuoreimman albuminsa 20 raitaa 28 minuuttiin. Ennätyslukuja taidetaan siis hätyytellä ainakin inhimillisen äänitaiteen osalta, grindaajat 7000 "biisin" sinkkuineen ovat jo asia erikseen. Valse Tristen meluisaan hardcoreen on ujutettu dynamiikkaa, etenkin basisti Raineen kontolle. Cosmo Jones Beat Machinessakin vaikuttava monitoimityöläinen Pentti Dassum on ruuvannut Madon Luvulle terävän metalliset soundit, jollaiset levy tarvitseekin. Äänen yleisvaikutelma on liki panssarinläpäisevä, kun puuroutumatonta meteliä ei pääse karkuun. Albumin keston rajoittaminen pelastaa kokonaisuuden lajityypin helmasyntinä vaanivalta puuduttavuudelta, joskin vain niukasti. Kanadan veteraaneilta, Miles Davista fanittavalta NoMeansNolta on lainattu kikka tai useampikin, kuten yhtye avoimesti ilmoittaa. Ja mikäpäs siinä, lakeuksien punkjyrä ei kalpene ulkomaaneläviinkään vertailtaessa.

Tarkalleen ottaen Valse Triste asettaa itselleen haasteita, joihin se ei edes kykene vastaamaan. Bändi on laatinut useamman biisin, joita se ei osaa, viitsi tai halua suorittaa horjahtelematta. Silti pitää ottaa huomioon, että parin vuosikymmenen takaiseen ulosantiin verrattuna instrumenttien käsittely on selkeästi siedettävämmissä kantimissa. Lisäksi näiden purkausten arvioiminen teknisistä lähtökohdista ei ole relevanttia, sillä sanomattakin on selvä mitä ne edustavat tekijöilleen ja kuulijoilleen. Valse Triste puhdistautuu sylkien ulos turhautumat sielua likaamasta, kuulija ottaa maanisen riehumisen kiitollisena vastaan ja antautuu puhtaan raivon vietäväksi.

On varsin epätodennäköistä, että studiossa on lähdetty hiomaan yksittäisiä lipsahduksia. Kurinalaista virheettömyyttä arvostavien onkin syytä vapautua vaateistaan ennen Valse Tristeen paneutumista. Tosin bändin edustama mäiske ei olekaan sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Maaliin ei juosta suorinta reittiä, vaan matkan varrella hajotetaan pari esteaitaa ja uitetaan kilpakumppani vesiesteessä. Perillä on kyllä aikaa huilata. Sen osoittaa albumin lopusta löytyvä kuorsauksen ja linnunlaulun seesteinen serenadi, jota ei meinaa todeksi uskoa kotvasen kestävän turpaanvedon jälkeen.

Tätä bändiä ei liiemmin kuule parjattavan, lähinnä varmaan siksi ettei siitä järin moni ole kuullutkaan. Mutta koko kritisoimisfunktio ontuu Valse Tristen kohdalla. Alusta asti bändi on takonut omaehtoista rytkettään. Jos sitä ei siedä niin asia vain on niin; silloin jää Valse Triste kuuntelematta eikä yhtyettä tarvitse rekisteröidä millään tavalla omaan tajuntaan. Mutta jos toimii, niin silloin toimii ja lujasti.

Koska kyse on pään nollaamisesta, on vakavammat teemat järkevää jättää sikseen. Bändi on edelleen pidättäytynyt erillään poliittisuudesta. Hätäisesti tulkiten aggressiivisen mätön tahtoisi luontevasti assosioida agitointiin, mitä luultavimmin perinteisten punkstereotypioiden harhauttamana. Tarkemmassa kuuntelussa vokalistikaksikon sanottavat paljastuvat epäpoliittisiksi mutta silti haastaviksi, ainakin sietämisen kannalta. Tekstien inspiraatiot löytyvät mielenterveyden, sosiaalisten epäkohtien ja vinoutumien, synkän psykedelian ja yleisen hajoamisen syövereistä. Wasky jos kuka varmasti ymmärtää mistä puhuu sylkiessään sanoja vahingoittumisesta. Silti, vinoutuneet lyriikat tuntuvat raskauttavan kuuntelukokemusta liiaksi. ”Laulusuoritukset” ovat vain osa kokonaisuutta. Onneksi lähtökohtana ei kuitenkaan ole, että jotain vain on huudettava. Madon Luvun lyriikoihin on kupattu pahaa ja mustansävyistä verta. Toivottavasti taiteilijoita on helpottanut, kuulijan sielunelämää lyriikoihin perehtyminen ei varmastikaan kevennä.

Madon Luku on kokonaisuutena niukasti yllätyksiä ja kunnioitettava lataus sisukkuutta. Etenkin Hero Dishonestista kiinnostuneiden tai vaikka Lighthouse Projectiin mieltyneiden tulisi viimeistään tämän tilaisuuden myötä ottaa selvää, mistä täkäläinen kaaoskulttuuri on pohjimmiltaan tehty. Valse Triste yhdistää pohjalaisen sielunelämän angloamerikkalaiseen aggression perinteeseen, ehkä autenttisemmin kuin kukaan muu.

(8) kirjoitti:

tässä toinen hyvä arvio tuosta uudesta levystä:

"Valse Triste - Madon Luku
Kirjoittanut: Jukka-Pekka Ronkainen

Oletko sitoutunut yhtyeeseesi? Haluatko omistautua musiikillesi, vaikka se kirjaimellisesti tuhoaisi sinut? Tätä sopinee kysyä pitkän taipaleen madelleen Valse Tristen vokalisti Waskylta, joka nelisen vuotta sitten tallotui lähes hengiltä yhtyeen keikalla. Jyrätyn solistin kohtalona oli neliraajahalvaus ja kolmen kuukauden jakso sairaalassa. Hengenlähtöön olisi tarvittu vain yksi avulias, joka olisi yrittänyt nostaa niskansa murtanutta Waskya jaloilleen. Laulaja ei ole sittemmin kuntoutunut täysin entiselleen, mikä ei suinkaan ole yllättävää. Poikkeuksellista on sen sijaan se, että niin vokalisti kuin yhtyeensäkin ovat vuosien paahtamisen jälkeen yhä sotapolulla, virkeänä ja väkevänä. Ikään kuin moista onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Reilut parikymmentä vuotta sitten siinnyt Valse Triste on suomalaisen hardcoren instituutio, joka on harvalukuiselle kuulijakunnalleen peruskallion kaltainen elementti. Järkkymätön ja turvallinen luottoretkue, joka ei hyydy ainakaan lyhyillä matkoilla. Pohjalaisviisikko laukoo tuoreimman albuminsa 20 raitaa 28 minuuttiin. Ennätyslukuja taidetaan siis hätyytellä ainakin inhimillisen äänitaiteen osalta, grindaajat 7000 "biisin" sinkkuineen ovat jo asia erikseen. Valse Tristen meluisaan hardcoreen on ujutettu dynamiikkaa, etenkin basisti Raineen kontolle. Cosmo Jones Beat Machinessakin vaikuttava monitoimityöläinen Pentti Dassum on ruuvannut Madon Luvulle terävän metalliset soundit, jollaiset levy tarvitseekin. Äänen yleisvaikutelma on liki panssarinläpäisevä, kun puuroutumatonta meteliä ei pääse karkuun. Albumin keston rajoittaminen pelastaa kokonaisuuden lajityypin helmasyntinä vaanivalta puuduttavuudelta, joskin vain niukasti. Kanadan veteraaneilta, Miles Davista fanittavalta NoMeansNolta on lainattu kikka tai useampikin, kuten yhtye avoimesti ilmoittaa. Ja mikäpäs siinä, lakeuksien punkjyrä ei kalpene ulkomaaneläviinkään vertailtaessa.

Tarkalleen ottaen Valse Triste asettaa itselleen haasteita, joihin se ei edes kykene vastaamaan. Bändi on laatinut useamman biisin, joita se ei osaa, viitsi tai halua suorittaa horjahtelematta. Silti pitää ottaa huomioon, että parin vuosikymmenen takaiseen ulosantiin verrattuna instrumenttien käsittely on selkeästi siedettävämmissä kantimissa. Lisäksi näiden purkausten arvioiminen teknisistä lähtökohdista ei ole relevanttia, sillä sanomattakin on selvä mitä ne edustavat tekijöilleen ja kuulijoilleen. Valse Triste puhdistautuu sylkien ulos turhautumat sielua likaamasta, kuulija ottaa maanisen riehumisen kiitollisena vastaan ja antautuu puhtaan raivon vietäväksi.

On varsin epätodennäköistä, että studiossa on lähdetty hiomaan yksittäisiä lipsahduksia. Kurinalaista virheettömyyttä arvostavien onkin syytä vapautua vaateistaan ennen Valse Tristeen paneutumista. Tosin bändin edustama mäiske ei olekaan sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Maaliin ei juosta suorinta reittiä, vaan matkan varrella hajotetaan pari esteaitaa ja uitetaan kilpakumppani vesiesteessä. Perillä on kyllä aikaa huilata. Sen osoittaa albumin lopusta löytyvä kuorsauksen ja linnunlaulun seesteinen serenadi, jota ei meinaa todeksi uskoa kotvasen kestävän turpaanvedon jälkeen.

Tätä bändiä ei liiemmin kuule parjattavan, lähinnä varmaan siksi ettei siitä järin moni ole kuullutkaan. Mutta koko kritisoimisfunktio ontuu Valse Tristen kohdalla. Alusta asti bändi on takonut omaehtoista rytkettään. Jos sitä ei siedä niin asia vain on niin; silloin jää Valse Triste kuuntelematta eikä yhtyettä tarvitse rekisteröidä millään tavalla omaan tajuntaan. Mutta jos toimii, niin silloin toimii ja lujasti.

Koska kyse on pään nollaamisesta, on vakavammat teemat järkevää jättää sikseen. Bändi on edelleen pidättäytynyt erillään poliittisuudesta. Hätäisesti tulkiten aggressiivisen mätön tahtoisi luontevasti assosioida agitointiin, mitä luultavimmin perinteisten punkstereotypioiden harhauttamana. Tarkemmassa kuuntelussa vokalistikaksikon sanottavat paljastuvat epäpoliittisiksi mutta silti haastaviksi, ainakin sietämisen kannalta. Tekstien inspiraatiot löytyvät mielenterveyden, sosiaalisten epäkohtien ja vinoutumien, synkän psykedelian ja yleisen hajoamisen syövereistä. Wasky jos kuka varmasti ymmärtää mistä puhuu sylkiessään sanoja vahingoittumisesta. Silti, vinoutuneet lyriikat tuntuvat raskauttavan kuuntelukokemusta liiaksi. ”Laulusuoritukset” ovat vain osa kokonaisuutta. Onneksi lähtökohtana ei kuitenkaan ole, että jotain vain on huudettava. Madon Luvun lyriikoihin on kupattu pahaa ja mustansävyistä verta. Toivottavasti taiteilijoita on helpottanut, kuulijan sielunelämää lyriikoihin perehtyminen ei varmastikaan kevennä.

Madon Luku on kokonaisuutena niukasti yllätyksiä ja kunnioitettava lataus sisukkuutta. Etenkin Hero Dishonestista kiinnostuneiden tai vaikka Lighthouse Projectiin mieltyneiden tulisi viimeistään tämän tilaisuuden myötä ottaa selvää, mistä täkäläinen kaaoskulttuuri on pohjimmiltaan tehty. Valse Triste yhdistää pohjalaisen sielunelämän angloamerikkalaiseen aggression perinteeseen, ehkä autenttisemmin kuin kukaan muu.

Ostin VT.n Madon luku CD:n. Se on paljon parempi kuin tuon arvotelun perusteella vois luulla.
Omaperäistä rankkaa mättämistä.

Tämä oli yllättävän hyvän kuuloista raskaampaa rockia. En tiennytkää tätä bändiä entuudestaan.

www.myspace.com/theblacklighttheatre

Käykääpä tsekkaamassa

hyvältä kuulostaa noi näytebiisit!