SKP:n sodanedellisen piirivastaavan Arvo Lammisen Pärmin pataljoonasta takaisin Neuvostoliiton . Lamminen ehti saada palvelukseen astumismääräyksen, mutta ei noudattanut sitä. Hän piileskeli jonkin aikaa, kunnes joutui kiinni.
Myös Pärmin pataljoonassa rintamalla Lamminen joutui erilleen siitä joukosta, joka oli ilmeisesti hyvin suppea ja joka suunnitteli siirtymistä rintaman toiselle puolelle. Sodan jälkeen kirjoittamassaan kertomuksessa näistä ajoista, hän toteaa havainneensa, että muilla oli jotain "keskinäistä touhua", josta hänelle ei puhuttu. Kun hän kysyi Eino Laaksolta, mitä nyt pitäisi tehdä, Laakso ei vastannut.
Tämän eriseuraisuuden voi ymmärtää kommunistien ankarien maanalaista työtä koskevien sääntöjen noudattamisena. Mutta takana oli myös ristiriitoja ja mielipide-eroja siitä, mitä tuossa tilanteessa piti tehdä.
Erkki Salomaa on kertonut, että Pärmin pataljoonan kommunistit olivat rintamalle lähtiessään Riihimäellä rakentaneet sisäistä yhdysmiesverkkoaan. Tässä yhteydessä oli päätetty, ettei rintaman toiselle puolelle siirrytä, ellei tilanne luo sellaista pakkoa, vaan pysytään Suomen armeijan mukana.
Aivan viime vaiheessa tämä linja muuttui ja ratkaisu jäi jokaisen henkilökohtaisen harkinnan varaan. Tämä viesti ei sitten ehtinyt esim. Erkki Salomaan joukkueeseen, josta rintaman revettyä olisi voinut helposti vaihtaa puolta.
Mutta rintamatilanne saneli kuitenkin omat sääntönsä. Lamminen ehti olla etulinjassa kolme päivää, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksen 17.9.41. Siinä tilanteessa mm. Lamminen ja Paavo Mendelin siirtyivät toiselle puolelle.
Tätä vaihetta Lamminen on kuvannut kotiväelleen sodan jälkeen yksityiskohtaisesti. Kolmena ensimmäisenä päivänä hän oli harrastanut lähinnä pilkkaan ampumista erääseen koivuun. Hän kaivoi itselleen syvän poteron. Kun venäläiset hyökkäsivät, hän painautui poteron syvimpään nurkkaan. Sen yli harpannut puna-armeijalainen oli heittänyt käsikranaatin, mutta Lamminen ei ollut haavoittunut.
Kun ammunta siirtyi kaueammksi, Lamminen nousi ylös ja lähti kulkemaan eteenpäin. Pian hän näki joukon puna-armeijalaisia, jotka puhuivat vilkkaasti kehän muotoisessa ympyrässä päät yhdessä. Lamminen nosti kätensä ja tönäisi erästä sotilasta kyynärpäällään selkään. Sotilas huitaisi kädellään vastaan ikään kuin merkiksi, ettei saa töniä. Töniminen jatkui ja lopulta sotilas kääntyi. Siten Lammisesta tuli sotavanki.
Seuraavana päivänä vankeja ryhdyttiin kuljettamaan Petroskoihin. Kun lopulta noin 40 miestä Pärmin pataljoonasta päätyi samaan paikkaan, miehet vietiin Sorokkaan, Belomorskiin.
Näin suomalaiset kommunistit, jotka eivät hyväksyneet sotaa Neuvostoliittoa vastaan fasistisen Saksan rinnalla, joutuivat ratkaisemaan oman asenteensa jatkoon: heillä oli mahdollisuus liittyä taisteluun yhdistyneitten kansakuntien rintamassa Saksaa ja sitä tukevia voimia vastaan. Kaiken koetun perusteella, viimeksi kyyditykset keskitysleirille, ei ole ihmeteltävää, että puna-armeija sai suomalaisista kymmeniä uusia vapaaehtoisia fasisminvastustajien riveihin.
Tehtävistä sovittiin jo Sorokassa. Alkuvaiheissa oli mukana SKP:n Neuvostoliitossa olevan johdon jäseniä. Lamminen kertoo tavanneensa mm. Otto Ville Kuusisen ja Adolf Taimen. Myös puna-armeijan kenraali Akseli Anttila oli mukana neuvotteluissa. Tässä vaiheessa Lammiselle kerrottiin, että hän voisi tavata Neuvostoliitossa asuvan veljensa Lauri Lammisen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut
(Lauri Lamminen oli puna-armeijassa ja vasta vuonna 1992 Arvo Lammisen tyttären suorittamassa selvityksessä kävi ilmi, että Lauri oli kuollut syyskuussa 1942 Kiimingissä puna-armeijan desanttien ja suojeluskuntalaisten välisessä tulitaistelussa - ilmeisesti lopulta räjäyttämällä itsensä käsikranaatilla.)
Kuten monissa Suomessa ilmestyneissä teoksissa on kerrottu, Pärmin pataljoonasta puna-armeijaan siirtyneet suomalaiset joutuivat perusteelliseen tiedustelukoulutukseen Moskovan lähelle. Vaikka jotkut lähtivät koulusta aiemmin, kuten mm. Eino Laakso, kesti koulutus aina lokakuuhun 1942 asti.
Oppitunnit alkoivat klo 8 aamulla ja päättyivät klo 19. Rankan opiskelun keskeytti ainoastaan tunnin lounastauko. Ohjelma käsitti radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa, radiotekniikkaa, tiedustelutoiminnan sääntöjä ja siihen liittyviä tekniikkoja, salakirjoituksessa käytettävien peitekielien käyttöä jne. Ennen lähtöä Suomeen piti käydä kokeilemassa miten laskuvarjohyppy onnistuu. Yksi koehyppy koneesta riitti.
Sitten olivat vuorossa puna-armeijan kaukotiedustelun tehtävät Tampereen seudulla: tietoja Tampereen varuskunnasta, armeijan varikoista, sotataviketeollisuudesta ja niiden tuotantomääristä. Eino Laakso oli kaksikosta johtavassa asemassa ja lisää tehtäviä tulisi hänen kauttaan.
Arvo Lammisen hermot olivat varmasti kireällä, kun hän joutui tekemään kolme lentoa Tampereen seudulle ennenkuin vasta neljännellä pudotus joulukuiselle valkoiselle metsäseudulle toteutui.
Joulukuun 3. päivänä Laakson piti olla vastassa Ikaalisten pitäjän Kyrösjärven itäpuolella, merkkinä kolme nuotiota. Merkkivaloja ei ollut, ei pudotettu.
Seuraavana iltana hän oli jälleen matkalla, merkkinuotioita ei näkynyt. Ei hyppyä tuntemattomaan.
Joulukuun 5. päivänä taas uusi yritys, ensin kolme muuta miestä Helsingin seudulle, mutta vastaanottajaa Ikaalisissa ei nytkään löytynyt.
Suomen itsenäisyyspäivän lennolla 6.12.1942 Lamminen oli yksin. Vaikka nuotioita ei nytkään näkynyt, hänet pudotettiin klo 22.
Putoamispaikka oli kaukana sovitusta, Hämeenkyrössä lähellä Lavajärveä. Löytämistään tavaratorpedoista hän otti mukaansa radiolaitteet ja rahat ja lähti seuraavana päivänä kävellen Tampereelle.
Enää ei saada tietoa, miksi Lamminen tarvitsi näin monta harjoituslentoa ennen kuin pudotus toteutettiin. Oliko lentäjä harhautunut paikasta jokaisella kerralla? Emme tiedä edes, oliko Laakso Ikaalisissa, kuten hänen piti olla. Miehille oli kuitenkin sovittu tapaamisajat ja paikka ja jatkossa yhteistyö sujui vaikeat olosuhteet huomioon ottaen hyvin. Yhteinen tiedustelutoiminta eteni nuottien mukaisesti.
Lamminen asui useammassa paikassa, ensin kotonaan. Sitten oli vuorossa Alma Rantanen Koljontiellä. Huhtikuun lopussa Lamminen muutti Olga Liutulle Mutkakadulle. Kesää 1943 hän vietti Näsijärvellä, jossa tukikohtana lienee ollut jonkun tuttavan kesämökki. Syyskesällä Lamminen asui omalla mökillään Särkijärvellä ja sen jälkeen Elma Salosella Teljonkadulla.
Lammisen tiedottajat, jotka kaikki olivat varsin tunnettuja kommunisteja, mutta välttäneet pidätykset, pystyivät järjestämään monipuolista tiedustelutoimintaa sotatarviketeollisuudesta rautatiekuljetuksiin ja hyvinkin kaukaisille paikkakunnille ulottuviin kohteisiin. Pisimmät tiedonhankintamatkat Ouluun, Kemiin ja Rovaniemelle annettiin Fanny Ylänteen suoritettaviksi.
Muut Lammisen tiedottajat olivat hänen oma vaimonsa Helmi, kommunistisen naisliikkeen veteraani Fanny Kuitunen, hyvissä asemissa sotapalvelussa oleva Bruno Alanko ja peltiseppä Harry Andersson.
Näin voitaneen sanoa, että Arvo Lamminen suoriutui hänelle annetuista tehtävistä hyvin. Myös sulautuminen maisemaan onnistui. Hänellä oli 42-vuotiaana hieman vanhemman miehen paperit, ja kasvoissa olevan arven peitteeksi hän oli kasvattanut parran. Myös kävelytyyli oli muuttunut köpötteleväksi askeleeksi. Kaikki olisi onnistunut ilmeisesti kommelluksitta ilman kohtalokasta Ikaalisten matkaa huhtikuun puolivälissä 1944.
Puna-armeija muonitti tiedustelijoitaan erilaisilla tarvikkeilla pudottamalla niitä laskuvarjoilla Ikaalisiin. Syyskuussa 1943 olivat Laakso ja hänen radistinsa käyneet hakemassa tavaralähetykset Ikaalisista. Huhtikuun 11. päivänä Laakso pyysi Lammista lähtemään matkalle huhtikuun 16. päivänä, jolloin taas oli odotettavissa lähetys. Lammisen olisi pitänyt hankkia seurakseen toinen mies, mutta hänen avustajansa olivat kaikkia työssäkäyviä ihmisiä, se ei käynyt. Niinpä hän lähti vaaralliselle matkalle yksin. Ja se koitui hänen kohtalokseen.
Päivää ennen hänen lähtöään sattui Viinikassa ampumistapaus, jonka yhteydessä Eino Laakso ja hänen radistinsa olivat jäädä kiinni. Tämä johti tiukennettuihin etsintöihin kaikkialla Tampereen ympäristössä.
Lamminen odotti kevättalvisessa metsässä kylmissään kuusi vuorokautta konetta, teki joka yö sovitut kolme nuotiota, ja vasta viimeisellä kerralla tärppäsi. Mutta paluumatkalla Lamminen joutui pidätetyksi ja heti alkajaisiksi raa'an kidutuksen kohteeksi, josta Jukka Rislakki kirjassaan "Maan alla" on tehnyt yksityiskohtaisesti selkoa.
Lammisen pidätys ei kuitenkaan tukahduttanut Puna-armeijan tiedustelutoimintaa Tampereen seudulla. Se jatkui
Myös Pärmin pataljoonassa rintamalla Lamminen joutui erilleen siitä joukosta, joka oli ilmeisesti hyvin suppea ja joka suunnitteli siirtymistä rintaman toiselle puolelle. Sodan jälkeen kirjoittamassaan kertomuksessa näistä ajoista, hän toteaa havainneensa, että muilla oli jotain "keskinäistä touhua", josta hänelle ei puhuttu. Kun hän kysyi Eino Laaksolta, mitä nyt pitäisi tehdä, Laakso ei vastannut.
Tämän eriseuraisuuden voi ymmärtää kommunistien ankarien maanalaista työtä koskevien sääntöjen noudattamisena. Mutta takana oli myös ristiriitoja ja mielipide-eroja siitä, mitä tuossa tilanteessa piti tehdä.
Erkki Salomaa on kertonut, että Pärmin pataljoonan kommunistit olivat rintamalle lähtiessään Riihimäellä rakentaneet sisäistä yhdysmiesverkkoaan. Tässä yhteydessä oli päätetty, ettei rintaman toiselle puolelle siirrytä, ellei tilanne luo sellaista pakkoa, vaan pysytään Suomen armeijan mukana.
Aivan viime vaiheessa tämä linja muuttui ja ratkaisu jäi jokaisen henkilökohtaisen harkinnan varaan. Tämä viesti ei sitten ehtinyt esim. Erkki Salomaan joukkueeseen, josta rintaman revettyä olisi voinut helposti vaihtaa puolta.
Mutta rintamatilanne saneli kuitenkin omat sääntönsä. Lamminen ehti olla etulinjassa kolme päivää, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksen 17.9.41. Siinä tilanteessa mm. Lamminen ja Paavo Mendelin siirtyivät toiselle puolelle.
Tätä vaihetta Lamminen on kuvannut kotiväelleen sodan jälkeen yksityiskohtaisesti. Kolmena ensimmäisenä päivänä hän oli harrastanut lähinnä pilkkaan ampumista erääseen koivuun. Hän kaivoi itselleen syvän poteron. Kun venäläiset hyökkäsivät, hän painautui poteron syvimpään nurkkaan. Sen yli harpannut puna-armeijalainen oli heittänyt käsikranaatin, mutta Lamminen ei ollut haavoittunut.
Kun ammunta siirtyi kaueammksi, Lamminen nousi ylös ja lähti kulkemaan eteenpäin. Pian hän näki joukon puna-armeijalaisia, jotka puhuivat vilkkaasti kehän muotoisessa ympyrässä päät yhdessä. Lamminen nosti kätensä ja tönäisi erästä sotilasta kyynärpäällään selkään. Sotilas huitaisi kädellään vastaan ikään kuin merkiksi, ettei saa töniä. Töniminen jatkui ja lopulta sotilas kääntyi. Siten Lammisesta tuli sotavanki.
Seuraavana päivänä vankeja ryhdyttiin kuljettamaan Petroskoihin. Kun lopulta noin 40 miestä Pärmin pataljoonasta päätyi samaan paikkaan, miehet vietiin Sorokkaan, Belomorskiin.
Näin suomalaiset kommunistit, jotka eivät hyväksyneet sotaa Neuvostoliittoa vastaan fasistisen Saksan rinnalla, joutuivat ratkaisemaan oman asenteensa jatkoon: heillä oli mahdollisuus liittyä taisteluun yhdistyneitten kansakuntien rintamassa Saksaa ja sitä tukevia voimia vastaan. Kaiken koetun perusteella, viimeksi kyyditykset keskitysleirille, ei ole ihmeteltävää, että puna-armeija sai suomalaisista kymmeniä uusia vapaaehtoisia fasisminvastustajien riveihin.
Tehtävistä sovittiin jo Sorokassa. Alkuvaiheissa oli mukana SKP:n Neuvostoliitossa olevan johdon jäseniä. Lamminen kertoo tavanneensa mm. Otto Ville Kuusisen ja Adolf Taimen. Myös puna-armeijan kenraali Akseli Anttila oli mukana neuvotteluissa. Tässä vaiheessa Lammiselle kerrottiin, että hän voisi tavata Neuvostoliitossa asuvan veljensa Lauri Lammisen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut
(Lauri Lamminen oli puna-armeijassa ja vasta vuonna 1992 Arvo Lammisen tyttären suorittamassa selvityksessä kävi ilmi, että Lauri oli kuollut syyskuussa 1942 Kiimingissä puna-armeijan desanttien ja suojeluskuntalaisten välisessä tulitaistelussa - ilmeisesti lopulta räjäyttämällä itsensä käsikranaatilla.)
Kuten monissa Suomessa ilmestyneissä teoksissa on kerrottu, Pärmin pataljoonasta puna-armeijaan siirtyneet suomalaiset joutuivat perusteelliseen tiedustelukoulutukseen Moskovan lähelle. Vaikka jotkut lähtivät koulusta aiemmin, kuten mm. Eino Laakso, kesti koulutus aina lokakuuhun 1942 asti.
Oppitunnit alkoivat klo 8 aamulla ja päättyivät klo 19. Rankan opiskelun keskeytti ainoastaan tunnin lounastauko. Ohjelma käsitti radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa, radiotekniikkaa, tiedustelutoiminnan sääntöjä ja siihen liittyviä tekniikkoja, salakirjoituksessa käytettävien peitekielien käyttöä jne. Ennen lähtöä Suomeen piti käydä kokeilemassa miten laskuvarjohyppy onnistuu. Yksi koehyppy koneesta riitti.
Sitten olivat vuorossa puna-armeijan kaukotiedustelun tehtävät Tampereen seudulla: tietoja Tampereen varuskunnasta, armeijan varikoista, sotataviketeollisuudesta ja niiden tuotantomääristä. Eino Laakso oli kaksikosta johtavassa asemassa ja lisää tehtäviä tulisi hänen kauttaan.
Arvo Lammisen hermot olivat varmasti kireällä, kun hän joutui tekemään kolme lentoa Tampereen seudulle ennenkuin vasta neljännellä pudotus joulukuiselle valkoiselle metsäseudulle toteutui.
Joulukuun 3. päivänä Laakson piti olla vastassa Ikaalisten pitäjän Kyrösjärven itäpuolella, merkkinä kolme nuotiota. Merkkivaloja ei ollut, ei pudotettu.
Seuraavana iltana hän oli jälleen matkalla, merkkinuotioita ei näkynyt. Ei hyppyä tuntemattomaan.
Joulukuun 5. päivänä taas uusi yritys, ensin kolme muuta miestä Helsingin seudulle, mutta vastaanottajaa Ikaalisissa ei nytkään löytynyt.
Suomen itsenäisyyspäivän lennolla 6.12.1942 Lamminen oli yksin. Vaikka nuotioita ei nytkään näkynyt, hänet pudotettiin klo 22.
Putoamispaikka oli kaukana sovitusta, Hämeenkyrössä lähellä Lavajärveä. Löytämistään tavaratorpedoista hän otti mukaansa radiolaitteet ja rahat ja lähti seuraavana päivänä kävellen Tampereelle.
Enää ei saada tietoa, miksi Lamminen tarvitsi näin monta harjoituslentoa ennen kuin pudotus toteutettiin. Oliko lentäjä harhautunut paikasta jokaisella kerralla? Emme tiedä edes, oliko Laakso Ikaalisissa, kuten hänen piti olla. Miehille oli kuitenkin sovittu tapaamisajat ja paikka ja jatkossa yhteistyö sujui vaikeat olosuhteet huomioon ottaen hyvin. Yhteinen tiedustelutoiminta eteni nuottien mukaisesti.
Lamminen asui useammassa paikassa, ensin kotonaan. Sitten oli vuorossa Alma Rantanen Koljontiellä. Huhtikuun lopussa Lamminen muutti Olga Liutulle Mutkakadulle. Kesää 1943 hän vietti Näsijärvellä, jossa tukikohtana lienee ollut jonkun tuttavan kesämökki. Syyskesällä Lamminen asui omalla mökillään Särkijärvellä ja sen jälkeen Elma Salosella Teljonkadulla.
Lammisen tiedottajat, jotka kaikki olivat varsin tunnettuja kommunisteja, mutta välttäneet pidätykset, pystyivät järjestämään monipuolista tiedustelutoimintaa sotatarviketeollisuudesta rautatiekuljetuksiin ja hyvinkin kaukaisille paikkakunnille ulottuviin kohteisiin. Pisimmät tiedonhankintamatkat Ouluun, Kemiin ja Rovaniemelle annettiin Fanny Ylänteen suoritettaviksi.
Muut Lammisen tiedottajat olivat hänen oma vaimonsa Helmi, kommunistisen naisliikkeen veteraani Fanny Kuitunen, hyvissä asemissa sotapalvelussa oleva Bruno Alanko ja peltiseppä Harry Andersson.
Näin voitaneen sanoa, että Arvo Lamminen suoriutui hänelle annetuista tehtävistä hyvin. Myös sulautuminen maisemaan onnistui. Hänellä oli 42-vuotiaana hieman vanhemman miehen paperit, ja kasvoissa olevan arven peitteeksi hän oli kasvattanut parran. Myös kävelytyyli oli muuttunut köpötteleväksi askeleeksi. Kaikki olisi onnistunut ilmeisesti kommelluksitta ilman kohtalokasta Ikaalisten matkaa huhtikuun puolivälissä 1944.
Puna-armeija muonitti tiedustelijoitaan erilaisilla tarvikkeilla pudottamalla niitä laskuvarjoilla Ikaalisiin. Syyskuussa 1943 olivat Laakso ja hänen radistinsa käyneet hakemassa tavaralähetykset Ikaalisista. Huhtikuun 11. päivänä Laakso pyysi Lammista lähtemään matkalle huhtikuun 16. päivänä, jolloin taas oli odotettavissa lähetys. Lammisen olisi pitänyt hankkia seurakseen toinen mies, mutta hänen avustajansa olivat kaikkia työssäkäyviä ihmisiä, se ei käynyt. Niinpä hän lähti vaaralliselle matkalle yksin. Ja se koitui hänen kohtalokseen.
Päivää ennen hänen lähtöään sattui Viinikassa ampumistapaus, jonka yhteydessä Eino Laakso ja hänen radistinsa olivat jäädä kiinni. Tämä johti tiukennettuihin etsintöihin kaikkialla Tampereen ympäristössä.
Lamminen odotti kevättalvisessa metsässä kylmissään kuusi vuorokautta konetta, teki joka yö sovitut kolme nuotiota, ja vasta viimeisellä kerralla tärppäsi. Mutta paluumatkalla Lamminen joutui pidätetyksi ja heti alkajaisiksi raa'an kidutuksen kohteeksi, josta Jukka Rislakki kirjassaan "Maan alla" on tehnyt yksityiskohtaisesti selkoa.
Lammisen pidätys ei kuitenkaan tukahduttanut Puna-armeijan tiedustelutoimintaa Tampereen seudulla. Se jatkui
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.