Olen 32v nainen ja otin eilen gyneni kanssa puheeksi sterilisaation. Hän lupasi sen minulle kyselemättä, mistä olin positiivisesti yllättynyt. Mulla on kaikenlaisia gynekologisia ongelmia ja e-pillerit pitää jättää pois ja vaihtoehdoiksi jää vain kondomi tai sterilisaatio. Kondomeista olen saanut tarpeekseni, enkä luota niihin täysin (ei ole velalle hauskaa). Olen tiennyt aina, etten halua tehdä omia lapsia (en kuitenkaan missään määrin vihaa lapsia). Pelkkä ajatus raskaana olemisesta on niin vastenmielinen ja mahdoton, että katumisesta ei ole pelkoa.
Haluaisin kuulla kokemuksianne sterilisaatiosta, itse toimenpiteestä, toipumisesta ja kaikesta muusta? Itsestä vähän tuntuu "itseään syyllistävältä", että annan periksi ja myönnän ettei lapsia tule enkä jää odottamaan sitä "vauvakuumetta", mikä eräiden ihmisten mukaan on kaikille tultava joskus. Yhteiskuntahan ei tunnu hyväksyvän sitten millään, ettei kaikki halua saada/tehdä/hankkia lapsia.
Miehen sterilisaatiohan on helpompaa, mutta en elä avo-, enkä avioliitossa ja mielestäni minulla ei ole oikeutta edes ehdottaa miesystävälleni, että mitä jos sterilisoitaisiin hänet minun sijaan (koska ongelmat johtuvat minusta ja pysyvät minulla vaikka meidän suhteemme joskus päättyisi).

Vastaukset 3
Vanhimmat
nuorempana eli 30-vuotiaana. Sama ongelma ehkäisyasioissa, mutta kondomikaan ei käynyt.. Itse sterilisaatio tehtiin tähystämällä ja nukutusseurannan jälkeen samana päivänä kotiin. Paraneminen oli nopeaa, enkä ole katunut päivääkään, varsinkin, kun hirveät kuukautiset jäi pois (kivut + vuoto runsasta). Kannattaa kuitenkin miettiä sitä, että jos joskus kuitenkin mieli muuttuu lasten osalta, purkamisen onnistumis-% on huonohko. Jos olet varma päätöksestäsi, suosittelen.
Lain mukaan 30 vuotta riittää, muita perusteita ei tarvitse (kuten vaikka ehkäisyongelmat muilla keinoin).
Minut sterilisoitiin keväällä 2005, alle 5kk lähetteen saamisen jälkeen.Lähetteen hain terveyskeskuslääkäriltä pari kuukautta 30-vuotispäiväni jälkeen.
Lähetteen antanut lääkäri ei kyseenalaistanut päätöstäni, sen sijaan sairaalassa pari hoitajaa operaation suorittanut lääkäri kysyivät moneen kertaan olenko varma asiastani, lapseton kun olen. Jossain vaiheessa meni jo hermo kun lääkäri vain intti, joten vastasin "eikös ole parempi etten lisäänny, koska en pidä lapsista?". Jopas hiljeni :D
Eli menin sterilisaatioon juuri 31 v. täytettyäni ja kolme lasta tehneenä. Hormonaalinen ehkäisy ei vain toiminut kohdallani ja siksi tämä päätös, lapsiluku on meillä todellakin täynnä.
Pitkään piti lähetteen tehneelle lääkärille perustella, miten voin jo tässä iässä olla varma, etten enää lapsia halua mutta irtosihan se lähete tämän vuoden elokuussa. Siitä pari kk ja kävin gynen polilla taas kerran vakuuttamassa lääkärille olevani tosissaan. Siitä kk ja tässä ollaan: sterilisaatio takana ja vointi mitä mainioin.
Kuvittelin (näiden keskustelupalstojen perusteella) herääväni kauheisiin kipuihin ja hartiapistoksiin mutta mitäs vielä, olo oli jo leikkauspäivänä mitä mainioin. Ainoa häiritsevä juttu tässä on mahaan pumpattu kaasu, jonka johdosta näytin ekat viikot lähinnä siltä kuin olisin raskaana (taisipa joku tuttu kysyäkin että nytkö sitä taas perheenlisäystä on tulossa).
Ja parin eka päivän jälkeen olin saanut jo kymmeniä kyselyitä siitä, että onko se nyt varmasti pysyvää ja mitä teen sitten, kun lapsia alkaa taas mieli tekemään. Ei vain ihmisten päähän mahdu ajatus, että olen tämän asian suhteen todellakin tosissani..