Sitkeiden huhujen ja vahvasti asennepitoisen kansalaiskeskustelun jälkeen päästiin siihen vaiheeseen että Huhtiniemen alueella aloitettiin kaivaukset. Ensimmäiset löydöt, joista toistaiseksi ei edes tiedetä mitä ne ovat, ovat kuitenkin toimineet keskustelun katalysaattorina niin että pinnanalaiset patoutumat ovat nyt suurempia kuin kaivauksiin ryhdyttäessä.
Löytyipä kaivauksissa sitten mitään tai ei, käydyn keskustelun tunnevaltaisuus kertoo oleellisimman totuuden siitä mitä meillä voi tapahtua. Sillä kansa jonka iso osa on valmis uskomaan että sodanjohto sortui teloittamaan omia miehiä todistaa tällä uskollaan olevansa kansa jossa sellaista todellakin voisi tapahtua. Ja oleellinen asia on juuri tuo että olipa jotain sitten tapahtunut todella tai ei, koemme että keskuudessamme olisi voinut sellaista tapahtua.
Moni asia kansallisessa historiankirjoituksessa on pitkällä perspektiivillä mennyt uusiksi. Kansalaismielipide ja -keskustelu ovat olleet tässä prosessissa eräänlainen hiiva, käyttövoima. Jatkosotaa koskien vaietut kansalaistunnot puhkesivat puheeksi ensimmäisen kerran Linnan Tuntemattoman ilmestyttyä. Kirjassa katseltiin käytyä sotaan rintamamiesten näkökulmasta, ylevöittämättä sotatapahtumia sotilasjohdon harrastamilla muka-asiallisilla kiertoilmauksilla. Kuitenkin Linnan kirja oli todellakin vasta päänavaus -- siitä millä tasolla tuolloinen keskustelu vielä velloi kertoo jotain se että jo kustantajan sensuroiman käsikirjoituksen kuudennesta painoksesta lähtien oli sivuilta karsittu kirosanoja sotilaiden repliikeistä. Sodasta varjeltiin siis niin ylevää mielikuvaa, ettei edes miesten kiroilu siihen kiiltokuvaan sopinut. Näin pohjalta on historiankirjoituksen pitänyt lähteä liikkeelle.
Vasta aivan viime aikoina on monet aikansa totuudet kuten ajopuuteoriat lopullisesti hylätty ja voitu lähestyä omaa historiaa edes alustavalla objektiivisuudella. On nostettu esiin sellaisia arkoja aiheita jotka aiemmin on pidetty vahvasti vaiettuina. Tällainen on esim. täältä luovutetut ihmiset. Samoin sitten rintaman murtuessa vallinneet sisäisen kaaoksen ja luultavasti myös omille kostamisen vaiheet ovat toistaiseksi historiankirjoituksemme valkea läiskä. Mutta Huhtiniemen kaivauksiin ryhtyminen sinänsä merkitsee jo edistysaskelta näiden aiheiden käsittelyssä.
Löytyipä kaivauksissa sitten mitään tai ei, käydyn keskustelun tunnevaltaisuus kertoo oleellisimman totuuden siitä mitä meillä voi tapahtua. Sillä kansa jonka iso osa on valmis uskomaan että sodanjohto sortui teloittamaan omia miehiä todistaa tällä uskollaan olevansa kansa jossa sellaista todellakin voisi tapahtua. Ja oleellinen asia on juuri tuo että olipa jotain sitten tapahtunut todella tai ei, koemme että keskuudessamme olisi voinut sellaista tapahtua.
Moni asia kansallisessa historiankirjoituksessa on pitkällä perspektiivillä mennyt uusiksi. Kansalaismielipide ja -keskustelu ovat olleet tässä prosessissa eräänlainen hiiva, käyttövoima. Jatkosotaa koskien vaietut kansalaistunnot puhkesivat puheeksi ensimmäisen kerran Linnan Tuntemattoman ilmestyttyä. Kirjassa katseltiin käytyä sotaan rintamamiesten näkökulmasta, ylevöittämättä sotatapahtumia sotilasjohdon harrastamilla muka-asiallisilla kiertoilmauksilla. Kuitenkin Linnan kirja oli todellakin vasta päänavaus -- siitä millä tasolla tuolloinen keskustelu vielä velloi kertoo jotain se että jo kustantajan sensuroiman käsikirjoituksen kuudennesta painoksesta lähtien oli sivuilta karsittu kirosanoja sotilaiden repliikeistä. Sodasta varjeltiin siis niin ylevää mielikuvaa, ettei edes miesten kiroilu siihen kiiltokuvaan sopinut. Näin pohjalta on historiankirjoituksen pitänyt lähteä liikkeelle.
Vasta aivan viime aikoina on monet aikansa totuudet kuten ajopuuteoriat lopullisesti hylätty ja voitu lähestyä omaa historiaa edes alustavalla objektiivisuudella. On nostettu esiin sellaisia arkoja aiheita jotka aiemmin on pidetty vahvasti vaiettuina. Tällainen on esim. täältä luovutetut ihmiset. Samoin sitten rintaman murtuessa vallinneet sisäisen kaaoksen ja luultavasti myös omille kostamisen vaiheet ovat toistaiseksi historiankirjoituksemme valkea läiskä. Mutta Huhtiniemen kaivauksiin ryhtyminen sinänsä merkitsee jo edistysaskelta näiden aiheiden käsittelyssä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Sillä kansa jonka iso osa on valmis uskomaan että sodanjohto sortui teloittamaan omia miehiä todistaa tällä uskollaan olevansa kansa jossa sellaista todellakin voisi tapahtua. Ja oleellinen asia on juuri tuo että olipa jotain sitten tapahtunut todella tai ei, koemme että keskuudessamme olisi voinut sellaista tapahtua."
Tai sitten kansa uskoo siihen propagandaan niin vahvasti, että lahtarit, Saksa ja fasistit pahoja, NL/Venäjä, punaiset hyviä.
myyttiseksi nyyhkytarinaksi, ettei sitä ole saanut arvostella, eikä asettaa epäilyksenalaiseksi miltään osin. Ei sellainen ole mitään realismia.
Olen viimeiset parikymmentä vuotta seurannut julkista keskustelua lähellä erästä veteraanijärjestöä. Onhan se ollut aivan naurettavaa se hehkutus.
Veteraanit itse ovat kiusaantuneita, kun järjestöjen pomot asettelevat vähän väliä seppeleitä muistomerkeille ja puhuvat yleviä juhlissaan. Ei siellä yleensä ole tilaa tavalliselle rivimiehelle.
Ei sota ole sellaista ollut, mitä nykyään ylevästi kerrotaan. Puhtoiseksi pestyä nykyään.
Totta tosiaan, siihenkin suuntaan yksi trendi vaikuttaa että uudet sukupolvet lähestyvät sotaa näistä omista lähtökohdistaan eli seikkailukertomusten, väkivaltaisten tietokonepelien ja amerikkalaista propagandaa tyrkyttävien elokuvien tarjoamista "totuuksista" käsin.
Muistelen että jo 80-luvulla kirjastonhoitajat kertoivat, että lukiolaispojat lainaavat Tuntematonta ja lukevat sitä muiden sepitteellisten sotakirjojen rinnalla ihan seikkailukertomuksena. Se sitten lienee joillekin muodostunut historian harrastelunkin perustaksi.
Joskus 60-luvulla nuorison parhaimmisto oli pasifistista. Silloin edelläkävijät toimivat mielipiteenmuodostajina. Nykyisin taas massa määrää, ja kaupallinen viihteollisuus on tuonut sodan ja väkivallan ihannoinnin takaisin. Se myy hyvin. Ideologiat muotoutuvat sitten tältä pohjalta. Huh huh.
"Veteraanit itse ovat kiusaantuneita, kun järjestöjen pomot asettelevat vähän väliä seppeleitä muistomerkeille ja puhuvat yleviä juhlissaan. Ei siellä yleensä ole tilaa tavalliselle rivimiehelle."
Mitä pahaa on seppeleiden laskussa?
Oikeuslääketieteellinen tutkii löydyttyjen vainajien kuolinsyytä; museo-
virastossa tutkivat löydyttyjen esineiden alkuperää; ja maaperän kaiku-
tutkimuksia niillä paikoilla, joissa huhutaan hautoja olevan, tulisi varmas-
tikin jatkaa; sotahistorian tutkijat mm. Maanpuolustuskorkeakoulun sota-
historian laitoksella ovat selvästi ilmaisseet tarpeen jatkaa myös Kannaksen
taistelujen, ennen muuta Talin – Ihantalan tutkimista; budjetissa on jo
varattu määrärahat tutkimusten mahdolliselle jatkamiselle .. jne jne.
Kaiken kaikkiaan asiathan tuntuvat olevan hyvin hoidossa. Ehkäpä tämä
Huhtiniemen tapaus kääntyy myönteiseksi lopputulemaksi: Johtopäätösten
aika ei ole kuitenkaan nyt! Vaan ”kynällinen taistelu” jatkukoon!
Myönteistä nyt tehdyistä selvityksistä on ainakin se, että tiedotus on ollut
avointa. Ja muutenhan huhut Huhtiniemen mahdollisista teloituksista eivät
tule koskaan loppumaankaan.
Ja myönteistä on varmasti sekin, että jatkosodan historiankirjoitus on
selvästikin saamassa uutta potkua; kaikenlaiset myytit sotiemme historiassa
ovat näin 62 vuoden jälkeen vanhentuneita. Ei ole enää mitään syytä pitäytyä
niissä kolmannella vuosituhannella, EU:ssa ja globaalissa maailmassa!
- Emme me enää ’Härmässä’ elä.
"Löytyipä kaivauksissa sitten mitään tai ei, käydyn keskustelun tunnevaltaisuus kertoo oleellisimman totuuden siitä mitä meillä voi tapahtua. Sillä kansa jonka iso osa on valmis uskomaan että sodanjohto sortui teloittamaan omia miehiä todistaa tällä uskollaan olevansa kansa jossa sellaista todellakin voisi tapahtua. Ja oleellinen asia on juuri tuo että olipa jotain sitten tapahtunut todella tai ei, koemme että keskuudessamme olisi voinut sellaista tapahtua".
Lauseesta puuttui oleellinen. Iso-osa kansasta on valmis uskomaan, että sodanjohto joutui teloittamaan LAITTOMASTI (= RIKOLLISESTI) omia miehiä. Tämä nostaa ajatuksen uusiin svääreihin.
teloittavat karkurinsa! Tarvittaessa siihen TEHDÄÄN SOPIVA LAKI!
Löytyypä Huhtiniemestä mitä tai ei löydy, niin iso osa suomalaisista muistaa, että yhteiskunta teloitti laittomasti jäseniään.