Huomenna menen kirkkoon ja kuuntelen kuinka papit lukevat nimiä vainajista, jotka ovat lähteneet täältä vuoden aikana. Listassa on myös isäni.
Vuosi sitten olimme myös kirkossa. Äitini
nimi luettiin silloin.
Ihanat vahmempani ovat pois.Suru jyllää edelleen
sydämessä. Isä lähti äidin luo aika pian.
Kuihtui ikävään. Sitä ikävää oli masentavaa seurata. Minä 50 v. en toivu siitä vieläkään..
Mahtaako se olla ikävä, vai sitä, että itse vanhenee ja pelkää kuolemaa?
Toivon vain hyvää terveyttä kaikille meille ja hyvää pitkää ikää. Yritän nauttia elämäni jokaisesta päivästä, jonka saan elää, lapsistani, miehestäni, lähisukulaisistani, ystävistäni, kaikesta.
Nauttikaa tekin!
Vuosi sitten olimme myös kirkossa. Äitini
nimi luettiin silloin.
Ihanat vahmempani ovat pois.Suru jyllää edelleen
sydämessä. Isä lähti äidin luo aika pian.
Kuihtui ikävään. Sitä ikävää oli masentavaa seurata. Minä 50 v. en toivu siitä vieläkään..
Mahtaako se olla ikävä, vai sitä, että itse vanhenee ja pelkää kuolemaa?
Toivon vain hyvää terveyttä kaikille meille ja hyvää pitkää ikää. Yritän nauttia elämäni jokaisesta päivästä, jonka saan elää, lapsistani, miehestäni, lähisukulaisistani, ystävistäni, kaikesta.
Nauttikaa tekin!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Nautitaan jokaisesta päivästä.
Surraan suru pois, jos ei pois, niin lieviteään sitä vaikka kirkkoon menemällä.
En ole kiihko uskovainen,,mutta kirkkoon meneminen taatusti helpottaa, tiedän sen.
Toinen ei voi tietää miltä suru tuntuu, jos ei ole kokenut sitä.
Suruakin on monenlaista. Lapsen, vanhempien, ystävän kuolema, tai että sanoo jotakin toiselle pahaa.
Miten te käsittelette surua?
Kuuntelemalla, kertomalla, rukoilemalla, itkemällä, huutamalla..
milloin itse tai lähiomainen, sukulainen, ystävä lähtee tästä elämästä. Itse olen 50v. ja vanhempieni kuolemaan osasin suhtautua jotenkin "luonnollisena" oli ikää ja sairauksia. Sen sijaan nuorten ihmisten (useampien) kuolema ottanut koville, kun tuntui elämän jääneen Heidän kohdallaan kesken. Olen kuitenkin uskossa, joten kaikkia Heitäkin rukouksin muistanut jo eläissä, joten siinä mielessä suhtaudun tosiasiohin rauhallisesti. Tärkeintä on, että yrittää elämässään elää sovussa ja hyvissä väleissä kaikkien kanssa, jottei sitten kuoleman tullessa jäisi mitään syyllisyyden tunteita. Ja vaikka itsellä jo ikää, niin aina valintoja, päätoksiä tehdessä mietin, miten omat vanhempani olisivat vastaavassa tilanteessa. Kirjoitukseni pointti: muistakaa huolehtia kanssaihmistenne olemassaolosta Heidän eläessään, samoin omasta jolloin kuolemakaan ei silloin tule pelottavana asiana. Elämä on kyllä arvoituksellista. Pääasia minulle ainakin, että olen yrittänyt pitää hyvän omantunnon ihmis-suhteissani. Useammalle haudallehan sitä pitäisi tänään kynttilä viedä tai ainakin ajatuksin muistaa. Hyvää PyhäinPäivää Kaikille. Erityisesti niille yksinäisille, unohdetuille ihmisille, jotka vielä elävät, mutta joita kukaan ei tänääkään tule tapaamaan!
SURU on koskettanut minua jo liian monta kertaa 5vuoden aikana.2001 läksi nuorempi ja nyt 2kk sitten viimeinen tytär,kuinka JUMALA,KOHTALO,on näin julma.En välillä jaksa edes uskoa että mitään korkeimman varjelusta on olemassakaan.Kysyn jatkuvasti miksi,miksi multa otettiin he pois kun elämä oli vasta alkanut ja molemmat menneet vähä aikaa sitten avioliittoonkin.Jos minun elämääni ei olisi tullut 2vuotta sitten uutta rakkautta,olisin itsekkin varmaan jo uupunut suruni alla.Eihän mies voi ikinä korvata tyttäriäni,ja olen jo sen ikäinen etten lapsia voi saada,mut kyllä hän on omalla tavallaan auttanut jaksamaan,vaikka on usein joutunut minun pahan olon purkausten kohteeksi,onneksi hän ymmärtää sen,ja pyydänkin monet kerrat anteeksi,mutta surut on ja aika vaan helpottaa joskus,toivottavasti.
Otan osaa suureen suruusi, vaikka itse juuri menetin poikani en voi käsittää miten ihminen jaksaa, mutta ehkä asia on niin että jaksat siinä missä minäkin oman suruni kanssa.
Olen todella pahoillani ja otan syvästi osaa vielä kerran.
Otan osaa suruunne. Kävimme kirkossa ja haudalla illalla. Meidän täytyy jaksaa yhdessä läheisen menetettyämme.Me emme ole yksin surussamme.
Voimia ja jaksamista kaikille läheisen menettäneille.
Niin, Olen pähkäillyt sitä, että vanhemapani elivät hienon elemän yhdessä, 55 vuotta naimisissa. Minä kuopus kerkisin järjestää 50 v. juhlat, jossa molemmat vanhemmat nauttivat juhlistani ja vieläpä terveinä.
Tuosta saan olla kiitollinen, että sain pitää äidin ja isän 50 v. Heidän ei tarvinnut koskaan
haudata omia lapsia.
Luin alla olevia viestejä ja minusta se on kaikista surullisinta kun menettää lapsensa. Sitä en voi käsittää, se on niin surullista.
Menetin muutama vuosi sitten 18 v. kummipojan, joka oli isovanhenpiensa ja vanhempiensa ainokainen. Se on tosi surullista.
Olin eilen kirkossa ja minä itkin siellä melkein
koko ajan. En häpeä sitä itkemistä ja minulla on siihen oikeus. Joskus järkeilen, että he olivat jo vanhoja ja heidän vuoro oli vain mennä.
Suru muuttuu ikäväksi.
Toivon kaikille lapsensa ja rakkainpansa menettäneille paljon paljon voimia.
Ja kirjoittamalla. Minä kirjoitin varsinkin lapseni kuoltua paljon, mutta myös isäni ja anoppini kuolemaa purin kirjoittaen.
Joskus kirjaimetkin ovat kuin kyyneleitä - helpottavia, patoa murtavia kyyneleitä.
Tänä syksynä tein kirjoituksistani lapselleni nettiin muistosivut. Niitten tekeminenkin - vielä näin kymmenenkin vuoden päästä - oli jonkinlaista terapiaa: http://kaarinalle.googlepages.com/tiinaleena
Lämmin osanotto kaikille minultakin!
Näin pyhäinpäivän aikana pyhäinpäivän merkitys korostuu. Aikaisemmin ei niinkään paljon, vasta nyt. Olen juuri menettänyt rakkaan isäni traagisesti. Itsekkin olin kuuntelemassa nuo nimet, jotka ovat juuri pois nukkuneet viimeisen vuoden aikana.
Olo on todella tyhjä. Tunteet vellovat kauhusta iloon riippuen päivästä. En vieläkään usko, että olen joutunut luopumaan rakkaasta ihmisestä. Kuvittelen, että hän joku päivä vielä tulee ovesta sisään ja tuo sitä turvaa, jota ennen sain niin paljon kokea. Vanhemman menetys on traaginen asia. Mehän olemme kaikki periytyneet vanhemmistamme. Itse vain ei koskaan usko, että heistä joutuisi joskus luopumaan. Sitä vaan uskoo, että vanhemmat ovat ikuisia elämässämme. He eivät koskaan kuole. Ehkä se on sitä ikuista lapsen uskoa, joka meistä ei koskaan lähde.
Sinulle toivotan paljon jaksamista edelleen. Lapsistasi ja miehestäsi saat varmaan paljon apuja elämään! Itse yritän myös löytää positiivisuutta elämääni vaikka tunnen välillä outoa tyhjyyden tunnetta tässä kiireisessä elämässä jota elämme. Surukin pitäisi elää ihmisen läpi parissa päivässä. Kaiken täytyisi olla niin tehokasta. Kai se on jotain ihmeellistä tehokkuutta jota vaaditaan Suomessa ainakin etelä-suomessa. Täällä surukin ja yhden ihmisen menetys pitäisi unohtaa päivässä ja olla taas tehokas tälle yhteiskunnalle.
Ihmettelen vaan suuresti, että miten me pienen kansan suomalaiset kaikkeen tähän suostumme. Olemme kuitenkin suomalaisia pimeässä kaamoksessa, meillä on oikeus edes suruumme.
Olen vieraillut täällä sivuilla jo useamman päivän, löysin tämän sattumalta. Kummallista on
lukea kuolemasta ja surusta ja voi miten monelaista surua meillä on.
On totta, että lapsensa menettäneillä suru on aivan käsittämätöntä. Tunnen pientä pistoa sydämessä, että minäkö suren äitiä ja isää, jotka olivat jo eläneet hyvän elämän..
Ja aina kun kuolemaan liittyy onnettomuutta se tuntuu tosi pahalta.
Ajattelen, että onko mulla sittenkään oikeus surra ja ruikuttaa tässä koko aikaa, kun toisilla on suru ihan tosissaan..
Suruni on saanut täällä palstoilla ihan toisenlaiset kasvot ja huomaan, että se helpottaa. Hyvä näin. Siitä huolimatta ikävöin
äitiä ja isää ja muistot heistä on koko ajan mielessä.
Voimia sinulle myös. Ymmärrän kaikki surevia ihmisiä. Taas itken kun ajattelen teitä, joilta
on omainen, ystävä lähtenyt.
Huomasin kun luin viestiäsi,että sinäkin menetit vanhempasi alle vuodessa tai vuoden aikana.
Niin minäkin menetin omat rakkaat vanhempani,vuosi sitten kuuntelin kun isäni nimi sanotiin ja olin äitini tukena.Kun tilaisuus loppui,jouduin itse menemään sairaalaan hakemaan lääkettä,ehkä osa syynä oli tilaisuus ja se kauhea iso ikävä.
Nyt menneenä pyhänpäivänä,äitini nimi luetiin ja en pystynyt/jaksanut mennä.Ehkä silti kelikin takia jäin pois.
Vein vanhemmille haudalle kynttilät ja olin vaan kesäasunnolla ja kuuntelin lintujen laulua ja nautein luonnosta.Kävin läpi äitini kuolemaa ja itkin,miksi näin kävi ja miksi näin pian isäni poismenon jälkeen.
Isäni kuoleman jo ymmärrän,hän sairastui syöpään ja menehtyi 2kk päästä syövän toteamisen jälkeen.
Mutta äidin poismenoa sitä en vieläkään tajua,olen jo sen hyväksynyt, että näin kävi.
Äitini joutui kesäkuun loppussa ohitusleikkaukseen , hän eli 2vkoa.
Molemmat vanhempani olivat alle 70v,eli mielestäni heillä olisi saanut olla vielä aikaa täällä talustella,mutta ei ollut.
Itse olen 36v.Onneksi sain viettää vanhempieni kanssa monta hyvää ja muistorikasta vuotta,joiden takia jaksan ja on myös pakko jaksaa.
Siellä minulla on nyt taivaassa kaksi rakkasta ihmistä,minun ikiomat suojeluenkelit.
Jaksamista sinulle.