Hei,
Menetin mieheni keväällä 32 avioliittovuoden jälkeen. Kuollessaan hän oli paria päivää vaille 56-vuotias. Yritän jatkaa elämääni yksin. Sosiaaliset kontaktit on yritettävä luoda uudestaan. Elämäni ainoat valopilkut ovat lapsemme ja heidän perheensä. Työelämä pitää myös elämän rytmin tietyllä tavalla entisellään. Kuitenkin kaipaan keskusteluseuraa aikuisesta, surun kohdanneesta ihmisestä. Toivottavasti saan sinulta voimia jatkaa tästä eteenpäin. Pyhäinpäivä oli "rankka" ja tuleva joulu pelottaa...
Menetin mieheni keväällä 32 avioliittovuoden jälkeen. Kuollessaan hän oli paria päivää vaille 56-vuotias. Yritän jatkaa elämääni yksin. Sosiaaliset kontaktit on yritettävä luoda uudestaan. Elämäni ainoat valopilkut ovat lapsemme ja heidän perheensä. Työelämä pitää myös elämän rytmin tietyllä tavalla entisellään. Kuitenkin kaipaan keskusteluseuraa aikuisesta, surun kohdanneesta ihmisestä. Toivottavasti saan sinulta voimia jatkaa tästä eteenpäin. Pyhäinpäivä oli "rankka" ja tuleva joulu pelottaa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
suruusi, mutta onneksi sinulla on lapset ja heidän perheet! voimia sinulle!:)
HEIPPA !!! OTAN OSAA!. Kyllä läheisen menettäminen on kova paikka . Menetin Äitini pari vuotta sitten tulipalossa ,en ole päässyt yli asiasta ,on monta asiaa mikä minua mietittyttää ,ja jotka viellä selvittämättä . .En ole pystynyt puhdistamaan Äidin koruja mitkä sairaalasta annettiin minulle ,. Haudalle kun menen, tuntuu et sieltä ei voi lähteä pois, en voi jättää Äitiä .---Toivon sinulle jaksamista ,.terveisin PIPSA,
sekä ymmärrystä, kun toinen poistuu viereltä.
Lämpöisen tuikkivan kynttilän liekin lailla,
laitan lohdutuksen ajatuksia sekä voimia.
Suru on suru ja sitä on vaikea toisen ymmärtää,
miten toinen kokee ja hyväksyy sen.
Missä on ns. ystävät, kun koemme ikävää?
Silloinhan heidän olkapäätä tarvitaan kaikista eniten sekä heidän tukea.
Toivon, että voisit nauttia lastesi tuomista
tuulahduksista ja ajatuksista.
Meillä jokaisella on oma tiemme kuljettavana
ja valon pilkkuja noukimme itsellemme, jotka tuovat lohdutusta sekä toivoa hetkiimme.
Joulu on juhlista jaloin ja toivottavasti et ennakoisi matalin mielin tulevia, vaan etsien muistoista lohdusta vaikeisiin hetkiin.
Kiitos Raijuli lohduttavista sanoista. Kynttilöitä vein haudalle isänpäivänä ja poltin kotonakin. Pienet kävivät lohduttamassa.
Suru on rankka koulu, joka on läpikäytävä, aste asteelta. Aina silloin tällöin huomaa menneensä edes yhden askeleen eteenpäin. Mutta ankeaa on tämä hiljainen yksinäisyys, pimeää aamulla ja pimeää töistä tullessa.
Olet oikeassa, joulua täytyy odottaa. Se tulee olemaan erilainen, koska pappa puuttuu. Perinteet olemme tyttärien perheiden kanssa päättäneet säilyttää. Iloa jouluun tuovat varmasti pienten lasten riemut jouluaattona. Eteenpäin on mentävä, paluuta ei ole.
Hei,
Itse olen aivan samassa tilanteessa. Menetin vaimoni keväällä 29 yhteisen vuoden jälkeen. Tuntemukseni ovat samat. Lapsia ei ollut joten tunnen itseni täysin yksinäiseksi, tuleva joulu peloittaa minuakin, töissä käynti on ollut ainoa valopilkku minun elämässäni juuri nyt. Toivottavasti tästä selvitään ajan kanssa. Oli mukavaa huomata että joillakin toisilla ihmisillä on samoja kokenuksia yksin olosta. Koeta kestää, niin koitan minäkin, ei luovuteta ehkä tämä helpottaa ajanoloon.
Kiitos viestistäsi. Surun kokeneena osaan kuvitella, kuinka yksinäiseltä sinusta tuntuu. Lapset ja lastenlapset ovat lohtuna minulle, mutta loppujen lopuksi kaipaan suunattomasti sitä tuttua, turvallista ihmistä kuuntelemaan minua, antamaan minulle neuvoja, lohduttamaan jne. On sellainen olo, ettei uskalla avautua kenellekään muulle. Olet oikeassa, luovuttaa ei parane. Niitä huonoja päiviä on onneksi harvemmin. Ja tosiaan onneksi meillä molemmilla on työ. Siellä surun on pakko edes hetkeksi hellittää.
Yritetään ajatella niin, että aika tekee tehtävänsä. Surutyö etenee asteittain, jokainen vaihe on läpikäytävä. Kyllä se viimeinenkin vaihe sieltä tulee, vaikkei nyt siltä ehkä tunnukaan...