Kansakunnan synty

hyökätään Ruotsiin ja antaudutaan heti, saadaan paremmat sossunrahat ja hyvinvointivaltio takaisin.

Mikä ihmeen valtio? Totta, Suomi kuuluisi Ruotsin valtioon.

Maakuntana, jossa suomen kieli olisi parhaassa tapuksessa kolmosluokan kielenä heti ruotsin ja Balkanin kielien jälkeen. Suomalaisesta kulttuurista ei olisi puhettakaan.

Hertta kirjoitti:

Mikä ihmeen valtio? Totta, Suomi kuuluisi Ruotsin valtioon.

Maakuntana, jossa suomen kieli olisi parhaassa tapuksessa kolmosluokan kielenä heti ruotsin ja Balkanin kielien jälkeen. Suomalaisesta kulttuurista ei olisi puhettakaan.

Jos Suomi kuuluisi Ruotsille, suomalaiset voisivat valehtelematta kutsua itseään sivistys- ja hyvinvointivaltion kansalaisiksi.

Ehkä ei aivan vertailukelpoinen.

Norja oli ollut historiansa aikana itsenäinen kuningaskunta. Senkaltainen alue oli valmiimpi irtoamaan Ruotsista kuin pahainen, mitään ihmeempää identiteettiä vailla oleva maakunta. Ikivanha Norjan kuningaskunta oli ollut vain satunnaisesti naapurivaltioiden heittopussina.

Hertta kirjoitti:

Ehkä ei aivan vertailukelpoinen.

Norja oli ollut historiansa aikana itsenäinen kuningaskunta. Senkaltainen alue oli valmiimpi irtoamaan Ruotsista kuin pahainen, mitään ihmeempää identiteettiä vailla oleva maakunta. Ikivanha Norjan kuningaskunta oli ollut vain satunnaisesti naapurivaltioiden heittopussina.

Entä toinen vaihtoehto? Historiassa jossittelu on aika ongelmallista, mutta jos sille tielle mennnään, niin Norjan tapausta voidaan mielestäni verrata Suomen tapaukseen. Mikä olisi estänyt vastaavaa kehitystä Ruotsin yhteydessä? Suomi ei tosin ollut ollut koskaan itsenäinen valtakunta, kuten Norja. Toisaalta Norja oli viikinkiaikojen jälkeen unionissa ensin Ruotsin (1319 – 1355) ja Kalmarin unionista lähtien Tanskan kanssa v:een 1814. Tanskan yhteydessä se menetti merkityksensä poliittisena yksikkönä ja sitä hallittiin Kööpenhaminasta käsin. Mielestäni ero – joskin se on olemassa – ei ole valtava.

Ruotsi sai hyökättyään Tanskaan v. 1814 Kielin sopimuksen mukaisesti itselleen Norjan. Norja sai samana vuonna (14 päivän nahistelun jälkeen) oman perustuslain, jonka mukaan se oli unionissa Ruotsin kanssa. Pääperiaatteena oli yhteinen kuningas, yhteinen ulkopolitiikka, Ruotsin kuningas Norjan asevoimien ylipäällikkö, Norjan asevoimia ei saanut käyttää Norjan ulkopuolella ilman sen omaa suostumusta, Christianiassa (Oslossa) oleva Norjan hallitus (jolla oli haaraosasto Tukholmassa) hoiti yhdessä Stortingin (eduskunnan) kanssa kotimaiset asiat. Koko vuosisadan norjalaiset kehittivät talouttaan ja kulttuuriaan omaleimaiseksi. Norjan pyrkimykset lisätä autonomiaansa vaihtuivat 1800-luvun puolivälin jälkeen enenevässä määrin itsenäisyyden tavoittelemiseksi ja 7. kesäkuuta 1805 Norjan Storting julisti unionin lakanneeksi. Pienen aseidenkalistelun ja neuvotteluiden jälkeen Ruotsi hyväksyi tapahtuneen tosiasian saman vuoden syyskuussa.

Norjan väestömäärä oli v. 1914 n. 883 000. Vuonna 1900 se oli n. 2 240 000. Siirtolaisia lähti lähinnä Amerikkaan n. 750 000. Suomen väestökehitys oli ymmärtääkseni varsin samantapainen, joskin siirtolaisuus Amerikkaan oli huomattavasti pienempi. Vuonna 1908 suomalaisia oli yli 2 000 000.

Kumpikin maa kävi 1800-luvulla läpi byrokraattisen vaiheen, jolloin virkamiehistö hoiti olennaisen osan hallintoa ja lakeja pidettiin tärkeinä kansallisen itsemääräämisen kannalta. Kummassakin maassa kansallisuusaaate kehittyi voimakkaasti 1800-luvulla yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteiden kehityksen myötä.

Kuten Norjassakin itsenäisyyspyrkimyksiä esiintyi jo 1700-luvun lopulla. 1800-luvun eurooppalaiset liikehdinnät olisivat mahdollisesti vaikuttaneet enemmän Ruotsin kuin Venäjän yhteydessä. Tavallisiin suomalaisiin koviin kalloihin ruotsin kielikään ei ollut tarttunut satoina aikaisempina vuosina, miksi siis 1800-luvulla? Ruotsin resurssit ja tahto alistaa Suomea olisivat myös varsin todennäköisesti olleet pienemmät kuin Venäjän vastaavat. Ehkäpä Suomi olisi saavuttanut itsenäisyyden jo ennen ensimmäistä maailmansotaa – ja mitä todennäköisimmin ilman sotaa tai sisällissotaa. Ehkä olisimme itsenäistyneet jo 1905, kuten Norjakin. Entä toinen maailmansota? Neuvostoliitolla ei olisi ollut perusteita ajatella tai esittää, että Suomi oli irrottautunut Venäjästä ”oikeistolaisten lahtareiden” johdolla, kun neuvostohallitus oli ahdinkotilanteessa ensimmäisen maailmansodan lopussa. Myös siteet Saksaan olisivat ehkä olleet heikommat ja Suomen puolueettomuus olisi siten saattanut olla kansainvälisesti uskottavampi. Olisimmeko säästyneet Ruotsin tapaan sodalta kokonaan – varsinkin, jos meillä ei olisi ollut Petsamoa nikkeleineen?

Vaihtoehto tämäkin.

opettaja kirjoitti:

Entä toinen vaihtoehto? Historiassa jossittelu on aika ongelmallista, mutta jos sille tielle mennnään, niin Norjan tapausta voidaan mielestäni verrata Suomen tapaukseen. Mikä olisi estänyt vastaavaa kehitystä Ruotsin yhteydessä? Suomi ei tosin ollut ollut koskaan itsenäinen valtakunta, kuten Norja. Toisaalta Norja oli viikinkiaikojen jälkeen unionissa ensin Ruotsin (1319 – 1355) ja Kalmarin unionista lähtien Tanskan kanssa v:een 1814. Tanskan yhteydessä se menetti merkityksensä poliittisena yksikkönä ja sitä hallittiin Kööpenhaminasta käsin. Mielestäni ero – joskin se on olemassa – ei ole valtava.

Ruotsi sai hyökättyään Tanskaan v. 1814 Kielin sopimuksen mukaisesti itselleen Norjan. Norja sai samana vuonna (14 päivän nahistelun jälkeen) oman perustuslain, jonka mukaan se oli unionissa Ruotsin kanssa. Pääperiaatteena oli yhteinen kuningas, yhteinen ulkopolitiikka, Ruotsin kuningas Norjan asevoimien ylipäällikkö, Norjan asevoimia ei saanut käyttää Norjan ulkopuolella ilman sen omaa suostumusta, Christianiassa (Oslossa) oleva Norjan hallitus (jolla oli haaraosasto Tukholmassa) hoiti yhdessä Stortingin (eduskunnan) kanssa kotimaiset asiat. Koko vuosisadan norjalaiset kehittivät talouttaan ja kulttuuriaan omaleimaiseksi. Norjan pyrkimykset lisätä autonomiaansa vaihtuivat 1800-luvun puolivälin jälkeen enenevässä määrin itsenäisyyden tavoittelemiseksi ja 7. kesäkuuta 1805 Norjan Storting julisti unionin lakanneeksi. Pienen aseidenkalistelun ja neuvotteluiden jälkeen Ruotsi hyväksyi tapahtuneen tosiasian saman vuoden syyskuussa.

Norjan väestömäärä oli v. 1914 n. 883 000. Vuonna 1900 se oli n. 2 240 000. Siirtolaisia lähti lähinnä Amerikkaan n. 750 000. Suomen väestökehitys oli ymmärtääkseni varsin samantapainen, joskin siirtolaisuus Amerikkaan oli huomattavasti pienempi. Vuonna 1908 suomalaisia oli yli 2 000 000.

Kumpikin maa kävi 1800-luvulla läpi byrokraattisen vaiheen, jolloin virkamiehistö hoiti olennaisen osan hallintoa ja lakeja pidettiin tärkeinä kansallisen itsemääräämisen kannalta. Kummassakin maassa kansallisuusaaate kehittyi voimakkaasti 1800-luvulla yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteiden kehityksen myötä.

Kuten Norjassakin itsenäisyyspyrkimyksiä esiintyi jo 1700-luvun lopulla. 1800-luvun eurooppalaiset liikehdinnät olisivat mahdollisesti vaikuttaneet enemmän Ruotsin kuin Venäjän yhteydessä. Tavallisiin suomalaisiin koviin kalloihin ruotsin kielikään ei ollut tarttunut satoina aikaisempina vuosina, miksi siis 1800-luvulla? Ruotsin resurssit ja tahto alistaa Suomea olisivat myös varsin todennäköisesti olleet pienemmät kuin Venäjän vastaavat. Ehkäpä Suomi olisi saavuttanut itsenäisyyden jo ennen ensimmäistä maailmansotaa – ja mitä todennäköisimmin ilman sotaa tai sisällissotaa. Ehkä olisimme itsenäistyneet jo 1905, kuten Norjakin. Entä toinen maailmansota? Neuvostoliitolla ei olisi ollut perusteita ajatella tai esittää, että Suomi oli irrottautunut Venäjästä ”oikeistolaisten lahtareiden” johdolla, kun neuvostohallitus oli ahdinkotilanteessa ensimmäisen maailmansodan lopussa. Myös siteet Saksaan olisivat ehkä olleet heikommat ja Suomen puolueettomuus olisi siten saattanut olla kansainvälisesti uskottavampi. Olisimmeko säästyneet Ruotsin tapaan sodalta kokonaan – varsinkin, jos meillä ei olisi ollut Petsamoa nikkeleineen?

Vaihtoehto tämäkin.

Kyllä, loogista ja hyvin selitetty.

Kun nyt on jossittelun alkuun päästy, vähän lisää vielä.

Jos Ruotsin helmasta olisi syntynyt 1800-luvun aikana itsenäinen Suomi, miten Venäjä olisi kiinnittänyt siihen huomiota ensimmäisen maailmansodan syttyessä? Entä Saksa? Itsenäisenä valtakuntana Suomen olisi täytynyt ratkaista ja ilmaista kantansa yleiseurooppalaiseen sodankäyntiin, varsinkin, jos sitä olisi vaadittu. Minkälainen "puoluekartta" senlaatuisessa Suomessa olisi ollut, ja niinollen minkälaisia hallituksia; millainen kansan yleinen mieliala? Venäjän sortokausi synnytti mm. jääkäriliikkeen ja kiukkuisen itsemääräämisen halun. Minkälainen henkinen ilmapiiri olisi vallinnut leppoisasti Ruotsista irronneessa Suomessa? Jos Suomi olisi säiöynyt itsenäisenä koko ensimmäisne maailmansodan tuoksinan ajan, minkälainen kansallinen henki olisi ollut ottamassa vastaan Stalinin ukaaseja 20 vuotta myöhemmin?

opettaja kirjoitti:

Entä toinen vaihtoehto? Historiassa jossittelu on aika ongelmallista, mutta jos sille tielle mennnään, niin Norjan tapausta voidaan mielestäni verrata Suomen tapaukseen. Mikä olisi estänyt vastaavaa kehitystä Ruotsin yhteydessä? Suomi ei tosin ollut ollut koskaan itsenäinen valtakunta, kuten Norja. Toisaalta Norja oli viikinkiaikojen jälkeen unionissa ensin Ruotsin (1319 – 1355) ja Kalmarin unionista lähtien Tanskan kanssa v:een 1814. Tanskan yhteydessä se menetti merkityksensä poliittisena yksikkönä ja sitä hallittiin Kööpenhaminasta käsin. Mielestäni ero – joskin se on olemassa – ei ole valtava.

Ruotsi sai hyökättyään Tanskaan v. 1814 Kielin sopimuksen mukaisesti itselleen Norjan. Norja sai samana vuonna (14 päivän nahistelun jälkeen) oman perustuslain, jonka mukaan se oli unionissa Ruotsin kanssa. Pääperiaatteena oli yhteinen kuningas, yhteinen ulkopolitiikka, Ruotsin kuningas Norjan asevoimien ylipäällikkö, Norjan asevoimia ei saanut käyttää Norjan ulkopuolella ilman sen omaa suostumusta, Christianiassa (Oslossa) oleva Norjan hallitus (jolla oli haaraosasto Tukholmassa) hoiti yhdessä Stortingin (eduskunnan) kanssa kotimaiset asiat. Koko vuosisadan norjalaiset kehittivät talouttaan ja kulttuuriaan omaleimaiseksi. Norjan pyrkimykset lisätä autonomiaansa vaihtuivat 1800-luvun puolivälin jälkeen enenevässä määrin itsenäisyyden tavoittelemiseksi ja 7. kesäkuuta 1805 Norjan Storting julisti unionin lakanneeksi. Pienen aseidenkalistelun ja neuvotteluiden jälkeen Ruotsi hyväksyi tapahtuneen tosiasian saman vuoden syyskuussa.

Norjan väestömäärä oli v. 1914 n. 883 000. Vuonna 1900 se oli n. 2 240 000. Siirtolaisia lähti lähinnä Amerikkaan n. 750 000. Suomen väestökehitys oli ymmärtääkseni varsin samantapainen, joskin siirtolaisuus Amerikkaan oli huomattavasti pienempi. Vuonna 1908 suomalaisia oli yli 2 000 000.

Kumpikin maa kävi 1800-luvulla läpi byrokraattisen vaiheen, jolloin virkamiehistö hoiti olennaisen osan hallintoa ja lakeja pidettiin tärkeinä kansallisen itsemääräämisen kannalta. Kummassakin maassa kansallisuusaaate kehittyi voimakkaasti 1800-luvulla yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteiden kehityksen myötä.

Kuten Norjassakin itsenäisyyspyrkimyksiä esiintyi jo 1700-luvun lopulla. 1800-luvun eurooppalaiset liikehdinnät olisivat mahdollisesti vaikuttaneet enemmän Ruotsin kuin Venäjän yhteydessä. Tavallisiin suomalaisiin koviin kalloihin ruotsin kielikään ei ollut tarttunut satoina aikaisempina vuosina, miksi siis 1800-luvulla? Ruotsin resurssit ja tahto alistaa Suomea olisivat myös varsin todennäköisesti olleet pienemmät kuin Venäjän vastaavat. Ehkäpä Suomi olisi saavuttanut itsenäisyyden jo ennen ensimmäistä maailmansotaa – ja mitä todennäköisimmin ilman sotaa tai sisällissotaa. Ehkä olisimme itsenäistyneet jo 1905, kuten Norjakin. Entä toinen maailmansota? Neuvostoliitolla ei olisi ollut perusteita ajatella tai esittää, että Suomi oli irrottautunut Venäjästä ”oikeistolaisten lahtareiden” johdolla, kun neuvostohallitus oli ahdinkotilanteessa ensimmäisen maailmansodan lopussa. Myös siteet Saksaan olisivat ehkä olleet heikommat ja Suomen puolueettomuus olisi siten saattanut olla kansainvälisesti uskottavampi. Olisimmeko säästyneet Ruotsin tapaan sodalta kokonaan – varsinkin, jos meillä ei olisi ollut Petsamoa nikkeleineen?

Vaihtoehto tämäkin.

Kuten hyvin perustelet, Suomen ja Norjan vaiheet muistuttavat toisiaan. Alkuperäinen kysymys kuitenkin oli se, olisiko kehitys ollut erilainen, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea.

Norjan kirjakieli syntyi vasta 1850-luvulla ja käsittääkseni oman kielen puolustaminen ja kehittäminen oli merkittävä tekijä siinä prosessissa, jolla norjalaiset erottautuivat jo pitkälle kehittyneestä tanskalaisuudesta ja tärkeä syy prosessiin oli siirtyminen valtiollisesti eroon Tanskasta.

Samoin Suomessa oli vastavan kehityksen alkamiseen ratkaiseva merkitys erolla Ruotsista ja autonomian alkamisella. Ilman eroa ruotsista ei varsin ruotsalaisella Suomella olisi ollut samanlaista tarvetta oman identiteetin rakentamiseen eikä ainakaan poliittista painetta erottautua kaikella mahdollisella tavalla Ruotsista.

Tottakai 1800-luvun ilmapiiri suosi suomalaiskansallista heräämistä, joka olisi voinut tapahtua Ruotsinkin yhteydessä. Epäilen kuitenkin, ettei sillä olisi ollut samanlaista voimaa kuin autonomisessa, Ruotsista irroitetussa Suomessa.

Hertta kirjoitti:

Kyllä, loogista ja hyvin selitetty.

Kun nyt on jossittelun alkuun päästy, vähän lisää vielä.

Jos Ruotsin helmasta olisi syntynyt 1800-luvun aikana itsenäinen Suomi, miten Venäjä olisi kiinnittänyt siihen huomiota ensimmäisen maailmansodan syttyessä? Entä Saksa? Itsenäisenä valtakuntana Suomen olisi täytynyt ratkaista ja ilmaista kantansa yleiseurooppalaiseen sodankäyntiin, varsinkin, jos sitä olisi vaadittu. Minkälainen "puoluekartta" senlaatuisessa Suomessa olisi ollut, ja niinollen minkälaisia hallituksia; millainen kansan yleinen mieliala? Venäjän sortokausi synnytti mm. jääkäriliikkeen ja kiukkuisen itsemääräämisen halun. Minkälainen henkinen ilmapiiri olisi vallinnut leppoisasti Ruotsista irronneessa Suomessa? Jos Suomi olisi säiöynyt itsenäisenä koko ensimmäisne maailmansodan tuoksinan ajan, minkälainen kansallinen henki olisi ollut ottamassa vastaan Stalinin ukaaseja 20 vuotta myöhemmin?

Kun miettii tällaisia vaihtoehtoisia historioita, vaihtoehdot alkavat nopeasti kasvaa. Jokaisesta oletetusta muutoksesta tosiasialliseen historiaan kasvaa heti uusia mahdollisuuksia ja uhkia.

Jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea, se luultavasti ei olisi myöskään saanut Norjaa. Liittoutuneet (Venäjä myös) hyväksyivät Norjan liittämisen ymmärtääkseni vähän niin kuin korvauksena Suomesta, koska Bernadotten (kruununprinssi ja regentti 1810 – 18) Ruotsi liittyi sotaan Ranskaa vastaan. Mutta jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea, olisiko Kustaa IV Adolf jäänyt kuninkaaksi? Bernadottea tuskin olisi kutsuttu! Joka tapauksessa Tanska-Norja -unioni olisi säilynyt toistaiseksi; olisi todennäköisesti kuitenkin purkautunut aikanaan (jo ennen v. 1905?). Jos Ruotsin sodankäynti olisi ollut yhtä tehotonta ja vastuutonta kuin se oli, kritiikki Suomessa olisi ollut aika kovaa. 1800-luvulla ja Ranskan vallankumouksen jälkeen ei enää siedetty samaa, kuin aikaisemmin ja Ruotsi luultavasti olisi joutunut myöntämään Suomelle autonomian jo 1800-luvun alkupuolella.

Suomi olisi tällöin kääntynyt enemmän länteen (ja menettänyt Venäjän sisämarkkinat jne.? Piru kun menee monimutkaiseksi!) ja sen seurauksena olisi joko ollut puolueeton tai liittoutuneitten puolella ensimmäisessä maailmansodassa – tuskin kuitenkaan akselivaltojen puolella? Luultavasti Suomi olisi pyrkinyt olemaan puolueeton ja ehkä olisi onnistunutkin, koska keisarillisen Saksan sen paremmin kuin keisarillisen Venäjänkään intresseissä tuskin olisi ollut täysimittainen sota näillä syrjäkulmilla.

Puoluekarttamme olisi mahdollisesti muistuttanut Ruotsia, koska Venäjän vallankumous ei olisi vaikuttanut samassa mitassa suomalaisiin, kuin tosiasiassa tapahtui.Toisaalta meillä ei olisi ollut jääkäreitäkään eikä Venäjällä kouliintuneita upseereja. Mitähän Mannerheim olisi hommaillut? Kansallinen henki kuitenkin olisi ollut maailmansotien välillä parempi, jos meillä ei olisi ollut sisällissotaa ja kaikkea siihen liittyvää. Myös suhteet Neuvostoliittoon olisivat saattaneet olla paremmat maailmansotien välissä ja Neuvostoliitto ei välttämättä olisi tällöin katsonut Leningradia yhtä uhatuksi Saksan militarisoituessa ja osoittaessa laajentumishalua. Kiukkuinen itsemääräämisen halu ja pelko Neuvostoliittoa kohtaan? Ehkä – ja vain ehkä – suhtautumisemme olisi ollut samantapainen kuin Ruotsin, joka todennäköisesti olisi pahassa paikassa valinnut mieluummin liittoutumisen Saksan kanssa kuin neuvostomiehityksen.

Jos välit Ruotsin kanssa olisivat olleet hyvät itsenäistymisestä huolimatta, se olisi auttanut kriisitilanteessa. Ruotsi tuskin kuitenkaan olisi kovan paikan tullen liittoutunut Suomen kanssa, eipä se tukenut entistä unionikumppaniaankaan Norjaa Saksaa vastaan. Suomen kannalta paras ja EHKÄ mahdollinen vaihtoehto olisi ollut, että olisimme jääneet sodan ulkopuolelle. Siinä tapauksessa saattaisimme olla ökyrikkaita, kun olisimme toimittaneet sodan aikana puuta, paperia yms. Saksalle (ja Neuvostoliitolle?) ja myyneet sodan jälkeen kaikennäköistä tarvittavaa Euroopan jälleenrakentamiseen.

Menee monimutkaiseksi. Joka tapauksessa oman arvioni mukaan meillä olisi ehkä yli 20 prosentin ruotsinkielinen vähemmistö. Jos kansanluonne olisi yhtä pirullinen kuin nykyäänkin, siinä olisi meille tämän skenaarion toteuduttua ongelmaa kylliksi. Mutta ehkäpä olisimme kiltimpiä, jos olisimme saaneet nauttia rauhasta viimeiset 200 vuotta.

Tällaisesta aiheesta voisi kirjoittaa romaanin tai montakin romaania, jos vain osaisi.

Yxx kirjoitti:

Kuten hyvin perustelet, Suomen ja Norjan vaiheet muistuttavat toisiaan. Alkuperäinen kysymys kuitenkin oli se, olisiko kehitys ollut erilainen, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea.

Norjan kirjakieli syntyi vasta 1850-luvulla ja käsittääkseni oman kielen puolustaminen ja kehittäminen oli merkittävä tekijä siinä prosessissa, jolla norjalaiset erottautuivat jo pitkälle kehittyneestä tanskalaisuudesta ja tärkeä syy prosessiin oli siirtyminen valtiollisesti eroon Tanskasta.

Samoin Suomessa oli vastavan kehityksen alkamiseen ratkaiseva merkitys erolla Ruotsista ja autonomian alkamisella. Ilman eroa ruotsista ei varsin ruotsalaisella Suomella olisi ollut samanlaista tarvetta oman identiteetin rakentamiseen eikä ainakaan poliittista painetta erottautua kaikella mahdollisella tavalla Ruotsista.

Tottakai 1800-luvun ilmapiiri suosi suomalaiskansallista heräämistä, joka olisi voinut tapahtua Ruotsinkin yhteydessä. Epäilen kuitenkin, ettei sillä olisi ollut samanlaista voimaa kuin autonomisessa, Ruotsista irroitetussa Suomessa.

Olen yrittänyt vastata osaan esittämistäsi kysymyksistä vastauksessani Hertalle. Huomasin kylläkin, että aivot alkoivat mennä solmuun miettiessä eri vaihtoehtoja ja niiden synnyttämiä uusia vaihtoehtoja. Joka tapauksessa: Olisi hyvin vaikea kuvitella, että Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen. Ruotsin hallinto Suomessa oli ollut luvattoman huonoa koko suurvalta-ajan ja senkin jälkeen; Suomea kohdeltiin periferiana. Osittain tästä syystä suurin osa suomalaisista ei osannut ruotsia. Kansallinen herääminen ja oman identiteetin etsiminen oli väistämätöntä 1800-luvulla. Ruotsin olisi ollut pakko myöntää Suomelle autonomia, ehkä jo Wienin kongressin yhteydessä ja viimeistään 1830 tai 1848. Itsenäisyys olisi seurannut aika pian. Suomen kansallinen herääminen toki olisi tapahtunut toisella tapaa. Iskulauseen ”Ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia” asemesta olisi ehkä sanottu ”Ruotsalaisia emme ole emmekä sellaisiksi halua tulla” ja se olisi epäilemättä synnyttänyt vielä pahempia kieliriitoja, kuin mitä meillä esiintyi. Ehkä aseitakin olisi käytetty. Olisiko tämä johtanut yltiökansallisuusaatteeseen? Vai olisimmeko kuitenkin lähempänä muita pohjoismaita? Luultavasti olisimme mentaliteetiltamme nykytilannetta kauempana venäläisistä.

opettaja kirjoitti:

Olen yrittänyt vastata osaan esittämistäsi kysymyksistä vastauksessani Hertalle. Huomasin kylläkin, että aivot alkoivat mennä solmuun miettiessä eri vaihtoehtoja ja niiden synnyttämiä uusia vaihtoehtoja. Joka tapauksessa: Olisi hyvin vaikea kuvitella, että Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen. Ruotsin hallinto Suomessa oli ollut luvattoman huonoa koko suurvalta-ajan ja senkin jälkeen; Suomea kohdeltiin periferiana. Osittain tästä syystä suurin osa suomalaisista ei osannut ruotsia. Kansallinen herääminen ja oman identiteetin etsiminen oli väistämätöntä 1800-luvulla. Ruotsin olisi ollut pakko myöntää Suomelle autonomia, ehkä jo Wienin kongressin yhteydessä ja viimeistään 1830 tai 1848. Itsenäisyys olisi seurannut aika pian. Suomen kansallinen herääminen toki olisi tapahtunut toisella tapaa. Iskulauseen ”Ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia” asemesta olisi ehkä sanottu ”Ruotsalaisia emme ole emmekä sellaisiksi halua tulla” ja se olisi epäilemättä synnyttänyt vielä pahempia kieliriitoja, kuin mitä meillä esiintyi. Ehkä aseitakin olisi käytetty. Olisiko tämä johtanut yltiökansallisuusaatteeseen? Vai olisimmeko kuitenkin lähempänä muita pohjoismaita? Luultavasti olisimme mentaliteetiltamme nykytilannetta kauempana venäläisistä.

jonka varmaan huomasitkin, mutta jota vielä korostan, oli norjan kielen kehittyminen vasta Tanskasta eroamisen jälkeen. Vastaavaa kehitystä kuin Norjassa ei tapahtunut esim Skånessa, jonka "oma" kieli olisi vielä 1700-1800-luvun vaihteessa ollut tanska, tai Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla.

Eli vertaus Norjaan tukee minusta käsitystä siitä, että suomalaiskansallisen heräämisen, ainakin sillä voimalla jolla se toteutui, tärkeä edellytys oli ero Ruotsista.

Yxx kirjoitti:

jonka varmaan huomasitkin, mutta jota vielä korostan, oli norjan kielen kehittyminen vasta Tanskasta eroamisen jälkeen. Vastaavaa kehitystä kuin Norjassa ei tapahtunut esim Skånessa, jonka "oma" kieli olisi vielä 1700-1800-luvun vaihteessa ollut tanska, tai Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla.

Eli vertaus Norjaan tukee minusta käsitystä siitä, että suomalaiskansallisen heräämisen, ainakin sillä voimalla jolla se toteutui, tärkeä edellytys oli ero Ruotsista.

Saatat olla oikeassakin. Mutta (aina tulee mutta): Norjan kielen kehitys oli (muistaakseni) yritystä palata jonkinlaiseen ”aitoon norjaan” eli pesäeron tekemistä Tanskaan ja tanskalaisuuteen, jotka oli koettu vieraaksi ja ikään kuin siirtomaavallaksi. Tällöin lähennyttiin ruotsinkieltä. Todella aito norjankieli olisi ollut lähinnä jonkinlaista fornnorskaa eli lähinnä islantia, joka lienee säilynyt pohjoisgermaanisista kielistä alkuperäisimmässä asussaan. Se taas olisi ollut liian kaukana vallinneesta kielenkäytöstä. Epäilemättä unioni Ruotsin kanssa helpotti tätä siirtymää. Oman kokemukseni mukaan norjalaiset tänäkin päivänä kokevat olevansa lähempänä ruotsalaisia kuin tanskalaisia.

Mitä taas Skåneen tulee, se yritti kapinoida Tanskaan tukeutuen ja Tanska onnistuikin voittamaan alkuasukkaiden avulla Skånen sodan 1676-79 eli parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Ruotsi oli vallannut Skånen. Merivallat – Englanti, Hollanti ja erityisesti Ranska (ja luultavasti Venäjäkään) – eivät kuitenkaan halunneet, että Tanska olisi pitänyt hallussaan Juutinrauman kumpaakin rantaa ja siten valvonut Itämeren kauppaa; Tanskahan oli rikastunut ns. juutintullilla. Tätä ei haluttu myöskään 1700-luvulla. Lisäksi Ruotsi näyttää pyrkineen kohtelemaan skånelaisia huomattavasti huomaavaisemmin kuin suomalaisia, niin että 1700-luvun aikana asukkaat assimiloituivat varsin nopeasti sekä poliittisesti että kulttuurisesti Ruotsiin. Suomalaisten kohdalla tällaista assimiloitumista ei ymmärtääkseni koskaan tapahtunut samassa määrin – pikemminkin samana aikana tapahtui vieraantumista.

Suomalaisille taas Ruotsin tapa pitää Suomea heittopussina oli traumaattista, erityisesti 1700-luvun alusta lähtien. Katkeruutta herätti mm. Ison Vihan aika, jolloin Kaarle XII:n armeija majaili voittamattomana Puolassa samalla kun Suomi ryöstettiin ja lähes tuhottiin, Pikku Vihan aika (1741-43), jolloin Ruotsi puolusti Suomea tehottomasti ja Suomi miehitettiin taas, Kustaa III:n Venäjän kanssa 1788-90 käymä tarpeeton sota, jolloin osa upseereista, erityisesti suomalaissyntyperäisistä, ryhtyi jo kapinoimaan kuningasta vastaan ja lopulta juosten kustu Suomen Sota 1808-9, jolloin voittamaton Viapori antautui (ilmeisesti Anjalan liiton hengessä?). Kun Venäjä lupasi Suomelle valtiopäivät, aseman (puoli)autonomisena suurruhtinaskuntana ja vanhat lait, suomalaiset näyttävät huokaisseen helpotuksesta päästessään Ruotsista eroon. Vastustusta Venäjää kohtaan ei joka tapauksessa näytä esiintyneen. En tiedä olisiko väärin sanoa, että Suomessa oli tällöin jo kypsytty Ruotsin alaisuuteen jonkinlaisena puskurimaakuntana. Olisi vaikea uskoa, etteikö tämä asenne olisi tullut esille Suomen Sodan jälkeenkin, vaikkei Ruotsi olisikaan menettänyt Suomea.




Tietenkin, jos Ruotsi olisi alkanut tukea Suomen talouselämää 1800-luvulla ja muutenkin käyttäytynyt eri tavalla kuin aikaisemmin – jos se siis olisi kohdellut Suomea, kuten muitakin maakuntiaan – Suomen irtautuminen Ruotsista olisi varmaankin viivästynyt. Mutta olisiko se tehnyt niin? Siinä on iso JOS. Suhtautumisen olisi pitänyt muuttua aika radikaalisti! Pohjois-Ruotsin suomalaisalueilla Ruotsi pyrki pikemminkin tukahduttamaan suomenkieltä. 1800-luvulla vastaava toiminta Suomen pääalueilla olisi todennäköisesti katkeroittanut ja johtanut aseelliseen kapinointiin. Jos autonomiaa ei olisi myönnetty, näyttäisi mahdolliselta ja uskottavalta, että viimeistään vuosisadan vaihteessa se olisi johtanut laajamittaiseen maanalaiseen toimintaan terrori-iskuineen ja ruotsinmielisten murhaamisineen.


Mutta nyt täytyy kiirehtiä töihin. Moi.

Yxx kirjoitti:

Kuten hyvin perustelet, Suomen ja Norjan vaiheet muistuttavat toisiaan. Alkuperäinen kysymys kuitenkin oli se, olisiko kehitys ollut erilainen, jos Ruotsi ei olisi menettänyt Suomea.

Norjan kirjakieli syntyi vasta 1850-luvulla ja käsittääkseni oman kielen puolustaminen ja kehittäminen oli merkittävä tekijä siinä prosessissa, jolla norjalaiset erottautuivat jo pitkälle kehittyneestä tanskalaisuudesta ja tärkeä syy prosessiin oli siirtyminen valtiollisesti eroon Tanskasta.

Samoin Suomessa oli vastavan kehityksen alkamiseen ratkaiseva merkitys erolla Ruotsista ja autonomian alkamisella. Ilman eroa ruotsista ei varsin ruotsalaisella Suomella olisi ollut samanlaista tarvetta oman identiteetin rakentamiseen eikä ainakaan poliittista painetta erottautua kaikella mahdollisella tavalla Ruotsista.

Tottakai 1800-luvun ilmapiiri suosi suomalaiskansallista heräämistä, joka olisi voinut tapahtua Ruotsinkin yhteydessä. Epäilen kuitenkin, ettei sillä olisi ollut samanlaista voimaa kuin autonomisessa, Ruotsista irroitetussa Suomessa.

Tämän mainitsemasi "voiman" eräs tärkeä nostattaja: Suomessa, autonomian alkuajan suotuisista olosuhteista huolimatta, oltiin varmasti varautuneempia venäläistä valtaa ja mentaliteettia kohtaan kuin riikinruotsalaista.

Sekä ruotsin- että suomenkielisemme olivat kieleltään, uskonnoltaan ja muulta kulttuuriltaan kaukana venäläisistä; riikinruotsalaisista osaa suomalaisista erotti hankalanoloisesti vain meri...

opettaja kirjoitti:

Olen yrittänyt vastata osaan esittämistäsi kysymyksistä vastauksessani Hertalle. Huomasin kylläkin, että aivot alkoivat mennä solmuun miettiessä eri vaihtoehtoja ja niiden synnyttämiä uusia vaihtoehtoja. Joka tapauksessa: Olisi hyvin vaikea kuvitella, että Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen. Ruotsin hallinto Suomessa oli ollut luvattoman huonoa koko suurvalta-ajan ja senkin jälkeen; Suomea kohdeltiin periferiana. Osittain tästä syystä suurin osa suomalaisista ei osannut ruotsia. Kansallinen herääminen ja oman identiteetin etsiminen oli väistämätöntä 1800-luvulla. Ruotsin olisi ollut pakko myöntää Suomelle autonomia, ehkä jo Wienin kongressin yhteydessä ja viimeistään 1830 tai 1848. Itsenäisyys olisi seurannut aika pian. Suomen kansallinen herääminen toki olisi tapahtunut toisella tapaa. Iskulauseen ”Ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia” asemesta olisi ehkä sanottu ”Ruotsalaisia emme ole emmekä sellaisiksi halua tulla” ja se olisi epäilemättä synnyttänyt vielä pahempia kieliriitoja, kuin mitä meillä esiintyi. Ehkä aseitakin olisi käytetty. Olisiko tämä johtanut yltiökansallisuusaatteeseen? Vai olisimmeko kuitenkin lähempänä muita pohjoismaita? Luultavasti olisimme mentaliteetiltamme nykytilannetta kauempana venäläisistä.

Olisi otettava huomioon myös se mahdollisuus, että Venäjä jonkun myöhemmän kriisin yhteydessä olisi pyrkinyt (ja tietysti onnistunutkin) valloittamaan Suomen itselleen. Jos tämä olisi tapahtunut myöhemmin, silloin, slavofiilisyyden ja panslavismin tultua ajankohtaisiksi, autonomiasta (ainakaan laajasta) ei Suomen kohdalla olisi ollut puhettakaan. Kansallisen itsetunnon kohottaminen ja itsenäisyysajatuksen läpivieminen olisi silloin vaatinut paljon suurempaa kärsimystä ja ponnistusta, kuin mitä se aikanaan todellisuudessa vaati.

Aseellinen nousu Ruotsin kuningaskuntaa vastaan itsenäisyyden saavuttamiseksi on todella "kutkuttava" mielikuva; kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction!

Mahtavatko ruotsalaiset itse "jossitella" siitä, että Suomi olisi jäänyt esim. 1900-luvulle saakka Ruotsin osaksi?

Hertta kirjoitti:

Olisi otettava huomioon myös se mahdollisuus, että Venäjä jonkun myöhemmän kriisin yhteydessä olisi pyrkinyt (ja tietysti onnistunutkin) valloittamaan Suomen itselleen. Jos tämä olisi tapahtunut myöhemmin, silloin, slavofiilisyyden ja panslavismin tultua ajankohtaisiksi, autonomiasta (ainakaan laajasta) ei Suomen kohdalla olisi ollut puhettakaan. Kansallisen itsetunnon kohottaminen ja itsenäisyysajatuksen läpivieminen olisi silloin vaatinut paljon suurempaa kärsimystä ja ponnistusta, kuin mitä se aikanaan todellisuudessa vaati.

Aseellinen nousu Ruotsin kuningaskuntaa vastaan itsenäisyyden saavuttamiseksi on todella "kutkuttava" mielikuva; kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction!

Mahtavatko ruotsalaiset itse "jossitella" siitä, että Suomi olisi jäänyt esim. 1900-luvulle saakka Ruotsin osaksi?

Ruotsi sai puskurin itään, itsevaltias kuningas kukistui ja demokraattinen kehitys pääsi varovaiseen alkuun jo 1800-luvun alkupuolella.

Kuten opettaja tuossa totesi, aseellinen kapina Ruotsia vastaan oikeastaan toteutui jo Kustaa III:n sodan aikana. Sen jälkeen Venäjälle paenneet itsenäisyysmiehet tai heidän hengenheimolaisensa olisivat hyvinkin voineet nostaa Suomessa kapinan myöhemminkin. Toinen asia on, millainen olisi ollut suomen kielen kohtalo ruotsinkielisen ylimystön johtamassa itsenäisessä Suomessa.

Hertta kirjoitti:

Olisi otettava huomioon myös se mahdollisuus, että Venäjä jonkun myöhemmän kriisin yhteydessä olisi pyrkinyt (ja tietysti onnistunutkin) valloittamaan Suomen itselleen. Jos tämä olisi tapahtunut myöhemmin, silloin, slavofiilisyyden ja panslavismin tultua ajankohtaisiksi, autonomiasta (ainakaan laajasta) ei Suomen kohdalla olisi ollut puhettakaan. Kansallisen itsetunnon kohottaminen ja itsenäisyysajatuksen läpivieminen olisi silloin vaatinut paljon suurempaa kärsimystä ja ponnistusta, kuin mitä se aikanaan todellisuudessa vaati.

Aseellinen nousu Ruotsin kuningaskuntaa vastaan itsenäisyyden saavuttamiseksi on todella "kutkuttava" mielikuva; kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction!

Mahtavatko ruotsalaiset itse "jossitella" siitä, että Suomi olisi jäänyt esim. 1900-luvulle saakka Ruotsin osaksi?

"...kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction! "

Mutta taitaa olla samanarvoistakin?

Valtio- ja tapahtumahistoriallinen kirjoitustapa kuvittelee helposti ihmisen jonkinlaiseksi "ylihistorialliseksi vakioksi", jolloin kunkin ajan "ajatukselliset" edellytykset jäävät näkemättä. Esimerkiksi "kansallisen itsetunnon" herääminen lienee senkaltainen tapahtuma, jonka edellytykset ja ehdot sijoittuvat uudelle ajalle aivan tiettyyn yhteyteen, eikä näitä käsitteitä oikein voi irrottaa taustastaan ja kuvitella mitä olisi tapahtunut jos ne olisivat toteutuneet jossain muussa yhteydessä. Se on todella jossittelua, joka perustu historian väärinymmärrykseen - vastaavanlainen science fiction olisi sellaista, jossa utooppiselle tekniikalle kuviteltaisiin primittivisiä alkuihmisen kaltaisia käyttäjiä.

Hauskin jossittelu, jonka olen tämänkaltyaiselta keskustelupalstalta joskus lukenut, koski sitä mitä olisi tapahtunut jos Tuomas-piispan Nevan retki olisi onnistunut. Pohdiskelun kirjoittajha päätyi väitteeseen, että Suomesta olisi tullut itsenäinen kansallisvaltio jo keskiajalla. Hän ei tunnistanut "itsenäisyydessä" ja "kansallisvaltiossa" mitään ominaisuuksia, joita ei olisi ollut olemassa jo keskiajalla! Kuitenkaan keskiajan "depersonalisoituneessa" maailmassa ei ollut olemassa edes yksilöä nykyisessä merkityksessä, saati sitten valistusajalla syntynyttä käsitystä valtioruumiista, joka vaikutti nationalismin taustalla.

Hertta kirjoitti:

Olisi otettava huomioon myös se mahdollisuus, että Venäjä jonkun myöhemmän kriisin yhteydessä olisi pyrkinyt (ja tietysti onnistunutkin) valloittamaan Suomen itselleen. Jos tämä olisi tapahtunut myöhemmin, silloin, slavofiilisyyden ja panslavismin tultua ajankohtaisiksi, autonomiasta (ainakaan laajasta) ei Suomen kohdalla olisi ollut puhettakaan. Kansallisen itsetunnon kohottaminen ja itsenäisyysajatuksen läpivieminen olisi silloin vaatinut paljon suurempaa kärsimystä ja ponnistusta, kuin mitä se aikanaan todellisuudessa vaati.

Aseellinen nousu Ruotsin kuningaskuntaa vastaan itsenäisyyden saavuttamiseksi on todella "kutkuttava" mielikuva; kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction!

Mahtavatko ruotsalaiset itse "jossitella" siitä, että Suomi olisi jäänyt esim. 1900-luvulle saakka Ruotsin osaksi?

Luulen, että olet tässä kohden oikeassa, jos nyt tuollaisista asioista voi mitään sanoa. Jos siis Venäjä olisi valloittanut Suomen esim. Nikolai I:n tai Aleksanteri III:n hallitusaikana, olisi todellakin vaikea kuvitella, että autonomiasta olisi ollut puhettakaan. Tuskin edes suppeasta. Jos sitä paitsi Suomi olisi ehtinyt muutamankin vuosikymmenen tottua itsenäisyyteen, ja laajaa vastarintaliikettä olisi syntynyt (esim. 1848 eurooppalaisen kumousliikkeen innoittamana, hieman Puolan tapaan ja/tai vaikkapa 1870), venäläistämispyrkimykset olisivat todennäköisesti olleet huomattavasti massiivisemmat, kuin mitä tosiasiassa tapahtui. Olisiko Suomi silloin edes voinut itsenäistyä I:n maailmansodan lopulla? On mahdollista, että Suomi olisi pyritty sulauttamaan pakkosiirtojen tms. avulla kokonaan imperiumiin. Stalinin aika olisi ollut epäilemättä kammottava, kun meidän 5 – 10 peltohehtaarin ”kulakkimme” olisi likvidoitu suurempien tilallisten ohella. Ehkä täällä olisi nyt menossa jollain tapaa vastaava tilanne kuin Tšetšeniassa?

Tuo skenaario olisi kaikkiaan kammottava ja ikävä kyllä mahdollinen. Toisaalta, jos Suomi olisi pysytellyt Ruotsin yhteydessä 1800-luvun puolivälin yli, ei ehkä – ja tässä on korostettavaa sanaa ”ehkä” – olisi enää syntynyt sellaista kansainvälis-poliittista tilannetta, että Venäjä olisi riskeerannut sotaa pohjoisrintamalla.

Tavallaanhan Aleksanteri I:n Venäjä valloitti Suomen ikään kuin puolivahingossa, kun Venäjä – tai Aleksanteri – oli tilapäisesti Napoleonin puolella ja Kustaa IV Adolf Pässinpää (vaikea nimittää muulla tavoin) ei hallinnut sen paremmin diplomatiaa, kansainvälistä politiikkaa kuin strategiaakaan. Viimeistään vuodesta 1812 (Napoleonin lähdettyä surullisen kuuluisalle sotaretkelleen Venäjälle) koko Suomen sotaa tuskin olisi syntynyt, koska Ruotsi ja Venäjä kuuluivat samaan liittokuntaan – ja olisivat kuuluneet, vaikkei marsalkka Bernadottea olisi kutsuttukaan kruununperilliseksi. Tuskin olisikaan kutsuttu, jos ei olisi v. 1810 olisi haluttu hyviin väleihin Napoleonin kanssa. (Olisiko K. IV A. P:pää voinut pitää kruununsa, jos Ruotsi ei olisi käynyt tai hävinnyt Suomen sotaa, sitä en osaa sanoa. Ehkä hänet olisi vaihdettu kotimaiseen ehdokkaaseen tai kutsuttu tilalle jokin aito prinssi vaikkapa Itävallasta?)

Myöskään Krimin Sodan yhteydessä Venäjällä tuskin olisi ollut erityistä halua saada yhtä rintamaa lisää, varsinkin kun Ison Britannian ja Ranskan laivastoylivoima olisi ollut ehdoton ja riskinä olisi ollut, että liittoutuneet olisivat lähettäneet siirtoarmeijan Ruotsi-Suomen (tai Suomen) tueksi. On siis vaikea kuvitella, että Venäjä olisi aloittanut tässä tilanteessa vihollisuuksia.

Tietysti olisi ollut mahdollista, että Englanti ja Ranska olisivat seilanneet niillä kuuluisilla 300 laivallaan Itämerelle ja onnistuneet pakottamaan tai houkuttelemaan Suomen (tai Ruotsi-Suomen) avaamaan pohjoisessa rintaman Venäjää vastaan helpottaakseen painetta etelässä. Koska he tällöin olisivat lähettäneet siirtoarmeijan tueksi ja hallinneet suvereenisti Itämerta, Venäjä olisi melko varmasti saanut vieläkin pahemmin takkiinsa kuin se (todellisuudessa) lopultakin sai, olettaen että sen armeija olisi ollut yhtä huonokuntoinen kuin se oli (todellisessa) Krimin sodassa. Seurauksena olisi tietenkin ollut, että jatkossa Venäjä olisi ollut äärimmäisen epäluuloinen Suomea kohtaan. Eli skenaariosi olisi saattanut toteutua tätäkin kautta ja silloin saattaisimme keskustella Suomen historiasta palaillessamme junalla Vladivostokista esi-isiemme konnuille.

Ruotsille Suomen menetys näyttää olleen hyväksi. Se mahdollisti osaltaan Ruotsin nauttiman pitkän rauhan ajan ja siten sen nykyisen vaurauden. Suomelle vastaavasti olisi luultavasti aika mukava asia, jos itäpuolellamme olisi "Toinen Suomi", joka kantaisi sen taakan, mikä meille on koitunut Venäjän halusta turvata Pietari.

Luulen, että ruotsalaiset ovat jossitelleet aika paljonkin siitä, että Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen. Tämäntapaisia jossitteluja luulisi olevan ainakin vanhemmissa ruotsalaisissa historiankirjoissa? Ruotsista löytyy yhä Kaarle XII:kin ihailijoita, jotka tänäkin päivänä harmittelevat Pultavan tappiota. Valitettavasti en ole tutustunut aiheeseen. Täytyykin yrittää etsiä kyseistä teemaa alustavasti internetistä.

Historiantutkijat korostavat yleensä, että jossittelu ei kuulu vakavaan tieteeseen. Historiatieteen olisi kerrottava siitä, mitä todella tapahtui ja miksi, toki aina jostakin näkökulmasta tarkasteltuna. Mutta voiko mitään historiallista ns. tosiasiaa jäsentää ja ymmärtää, jos ei lainkaan pohdi vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, vaikka siinä ajautuisikin lopulta vaihtoehtojen suohon?

Itse olen viime aikoina – jouduttuani ammattini vuoksi tutustumaan jossakin määrin islamiin ja sen historiaan – yrittänyt tutkia ja pohdiskella erityisesti Itä-Rooman eli Bysantin merkitystä suhteessa islamin leviämiseen. Senkin kohdalla on pakko miettiä vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja, jos haluaa ymmärtää läntisen Euroopan kehitystä ja siten maailmanhistoriaakin.

jossittelua kirjoitti:

"...kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction! "

Mutta taitaa olla samanarvoistakin?

Valtio- ja tapahtumahistoriallinen kirjoitustapa kuvittelee helposti ihmisen jonkinlaiseksi "ylihistorialliseksi vakioksi", jolloin kunkin ajan "ajatukselliset" edellytykset jäävät näkemättä. Esimerkiksi "kansallisen itsetunnon" herääminen lienee senkaltainen tapahtuma, jonka edellytykset ja ehdot sijoittuvat uudelle ajalle aivan tiettyyn yhteyteen, eikä näitä käsitteitä oikein voi irrottaa taustastaan ja kuvitella mitä olisi tapahtunut jos ne olisivat toteutuneet jossain muussa yhteydessä. Se on todella jossittelua, joka perustu historian väärinymmärrykseen - vastaavanlainen science fiction olisi sellaista, jossa utooppiselle tekniikalle kuviteltaisiin primittivisiä alkuihmisen kaltaisia käyttäjiä.

Hauskin jossittelu, jonka olen tämänkaltyaiselta keskustelupalstalta joskus lukenut, koski sitä mitä olisi tapahtunut jos Tuomas-piispan Nevan retki olisi onnistunut. Pohdiskelun kirjoittajha päätyi väitteeseen, että Suomesta olisi tullut itsenäinen kansallisvaltio jo keskiajalla. Hän ei tunnistanut "itsenäisyydessä" ja "kansallisvaltiossa" mitään ominaisuuksia, joita ei olisi ollut olemassa jo keskiajalla! Kuitenkaan keskiajan "depersonalisoituneessa" maailmassa ei ollut olemassa edes yksilöä nykyisessä merkityksessä, saati sitten valistusajalla syntynyttä käsitystä valtioruumiista, joka vaikutti nationalismin taustalla.

En mitenkään halua kiistää sitä, etteikö valtio- ja tapahtumahistoriallisella kirjoitustavassa olisi mainitsemasi kaltaisia ongelmia. Mutta: Ongelma syntyy aina, kun joudutaan valitsemaan näkökulma. Jossakin vaiheessa on aina katkaistava yhteyksiä ”taustaan” ja aina tulee katkaistua myös sellaisia yhteyksiä, jotka saattavat paljastua hyvin merkitykselliseksi, kun valitaan uusi näkökulma (tai ’tutkimusintressi’, käyttääkseni hermeneutikkojen ilmaisua). En tiedä, miten tämän ongelman voisi väistää. Ehkä joku joskus kirjoittaa teoksen, jonka nimi on ”Maailman koko historia yksityiskohdittain kaikilta näkökannoilta tarkasteltuna” (ajatus alkoi heti tuntua houkuttelevalta!).

Sitten nämä anakronismit ja projektiot, joista kuvaamasi skenaario on hauska esimerkki. Niitä pitäisi yrittää välttää ja ainakin karkeimmat tulisi tunnistaa. Toisaalta jo vakavassa, asioihin mahdollisimman kriittisesti paneutuvassa historiatutkimuksessa joudutaan saman ongelman eteen. Esimerkiksi ymmärtääkseen todella, millainen keskiaikainen ihminen oli, täytyisi samanaikaisesti olla keskiaikainen ihminen (ja sietää kirput, täit, likaisuus yms. ja ylipäätään ajatella ja tuntea keskiaikaisen ihmisen tapaan) ja asioita ulkopuolelta tarkasteleva ihminen. Kumpikin on ymmärtääkseni absoluuttisena mahdoton – jos ei sitten satu olemaan Jumala. Niinpä lienemme tuomittuja tyytymään siihen, että ideamme ”keskiajan minuudesta” tai vaikkapa ”keskiaikaisesta yhteisöstä” ovat ja tulevat olemaan puutteellisia ja että niissä on aina mukana jotain projektiota.

Kaikesta huolimatta en väheksyisi jossittelua menetelmänä, joka auttaa hahmottamaan, jäsentämään ja ymmärtämään ainakin jossakin määrin paremmin sitä, mitä ”todella tapahtui”. Epäilen, ettei mitään tapahtumaa, mitään ilmiötä kulttuurissa, sen paremmin menneisyydessä, vierailla mailla tai nykyaikana omassa maassa, voi edes tunnistaa, jos ei mieti vaihtoehtoja, jos ei mieti sitä, mikä olisi toinen vaihtoehto tai toiset vaihtoehdot. Täytyy vain yrittää varoa, ettei tällainen tarkastelu johtaisi liiaksi harhaan. Ongelma on vaikea ja käsittääkseni jo Herodotos törmäsi siihen. Kun hän yritti ymmärtää persialaissotien syitä, hän väistämättä joutui viittaamaan toiseen vaihtoehtoon, nimittäin siihen, että jos näitä syitä ei olisi ollut, asiat olisivat menneet toisin.

Historian kiehtovuus on mielestäni siinä, että kyseessä on (kuten sana ”historia” antaa ymmärtää) eräänlainen kaksinkertainen tarina: Yhtäältä se, mitä ”todella tapahtui” eli äärimmäisen rikas ja monihaarainen tarina sellaisena kuin se eteni ja etenee, ja toisaalta tarinat, joita historioitsijat siitä kertovat eri näkökannoilta.

Hyvän Science fictionin arvo on ainakin osittain siinä, että se tarjoaa uusia näkökulmia ja siten kertoo paitsi kuvitellusta maailmasta myös maailmasta, jossa elämme.

opettaja kirjoitti:

En mitenkään halua kiistää sitä, etteikö valtio- ja tapahtumahistoriallisella kirjoitustavassa olisi mainitsemasi kaltaisia ongelmia. Mutta: Ongelma syntyy aina, kun joudutaan valitsemaan näkökulma. Jossakin vaiheessa on aina katkaistava yhteyksiä ”taustaan” ja aina tulee katkaistua myös sellaisia yhteyksiä, jotka saattavat paljastua hyvin merkitykselliseksi, kun valitaan uusi näkökulma (tai ’tutkimusintressi’, käyttääkseni hermeneutikkojen ilmaisua). En tiedä, miten tämän ongelman voisi väistää. Ehkä joku joskus kirjoittaa teoksen, jonka nimi on ”Maailman koko historia yksityiskohdittain kaikilta näkökannoilta tarkasteltuna” (ajatus alkoi heti tuntua houkuttelevalta!).

Sitten nämä anakronismit ja projektiot, joista kuvaamasi skenaario on hauska esimerkki. Niitä pitäisi yrittää välttää ja ainakin karkeimmat tulisi tunnistaa. Toisaalta jo vakavassa, asioihin mahdollisimman kriittisesti paneutuvassa historiatutkimuksessa joudutaan saman ongelman eteen. Esimerkiksi ymmärtääkseen todella, millainen keskiaikainen ihminen oli, täytyisi samanaikaisesti olla keskiaikainen ihminen (ja sietää kirput, täit, likaisuus yms. ja ylipäätään ajatella ja tuntea keskiaikaisen ihmisen tapaan) ja asioita ulkopuolelta tarkasteleva ihminen. Kumpikin on ymmärtääkseni absoluuttisena mahdoton – jos ei sitten satu olemaan Jumala. Niinpä lienemme tuomittuja tyytymään siihen, että ideamme ”keskiajan minuudesta” tai vaikkapa ”keskiaikaisesta yhteisöstä” ovat ja tulevat olemaan puutteellisia ja että niissä on aina mukana jotain projektiota.

Kaikesta huolimatta en väheksyisi jossittelua menetelmänä, joka auttaa hahmottamaan, jäsentämään ja ymmärtämään ainakin jossakin määrin paremmin sitä, mitä ”todella tapahtui”. Epäilen, ettei mitään tapahtumaa, mitään ilmiötä kulttuurissa, sen paremmin menneisyydessä, vierailla mailla tai nykyaikana omassa maassa, voi edes tunnistaa, jos ei mieti vaihtoehtoja, jos ei mieti sitä, mikä olisi toinen vaihtoehto tai toiset vaihtoehdot. Täytyy vain yrittää varoa, ettei tällainen tarkastelu johtaisi liiaksi harhaan. Ongelma on vaikea ja käsittääkseni jo Herodotos törmäsi siihen. Kun hän yritti ymmärtää persialaissotien syitä, hän väistämättä joutui viittaamaan toiseen vaihtoehtoon, nimittäin siihen, että jos näitä syitä ei olisi ollut, asiat olisivat menneet toisin.

Historian kiehtovuus on mielestäni siinä, että kyseessä on (kuten sana ”historia” antaa ymmärtää) eräänlainen kaksinkertainen tarina: Yhtäältä se, mitä ”todella tapahtui” eli äärimmäisen rikas ja monihaarainen tarina sellaisena kuin se eteni ja etenee, ja toisaalta tarinat, joita historioitsijat siitä kertovat eri näkökannoilta.

Hyvän Science fictionin arvo on ainakin osittain siinä, että se tarjoaa uusia näkökulmia ja siten kertoo paitsi kuvitellusta maailmasta myös maailmasta, jossa elämme.

vie siihen, että annetun aikalaisajattelun puitteissa vatvotaan valmiiksi nimettyjä tapahtumia ja käydään jo käytyjä sotia uudelleen. Sellaisesta tylsämielisestä totuudentorvensoitosta tällä palstalla on esimerkkejä.

Jos jossittelujen avulla voidaan tuoda kuvaan mukaan uusia tarkastelutapoja, silloin se ei enää ole jossittelua, vaan uuden tulkinnan tarjoamista.

"Narkissos-esseissä" Oikkonen väittää, että tärkein (vai olikohan peräti ainoa) asia jonka historia voi opettaa, on että ihminen ei ole ylihistoriallinen vakio. Eri aikoina ihmiset ovat ajatelleet ja tunteneet huomattavan eri tavoin.

Vaikka en menisi noin pitkälle, ainakin sitä voitaisiin mielestäni historian harrastajalta edellyttää, että hän itse olisi tietoinen ja tunnustaisi toisillekin oman tulkintansa motiivit - ettei huutaisi suureen ääneen historiallista "totuutta", vaan pikemminkin sanoisi: tämän "intressin" puitteissa, tältä kannalta tarkasteltuna, näiden seikkojen selittämiseksi, jne, jne... Ja tällöin käsittääkseni laajempi "tausta" pakostakin astuisi aina kuvaan mukaan.

Yleisluonteisiin ajatuksiisi historiatutkimuksen ongelmallisista fundamenteista on helppo yhtyä. History on todellakin eräänlainen bistory - siinä elää kaksi tasoa päällekkäin. Jokainen aika kirjoittaa historian uudelleen, siinä mielessä ei myöskään mitään "absoluuttista" historiallista totuutta voi olla. Hyvä esimerkki siitä miten historiankirjoitus kuvastaa aikaansa ovat ristiretket, joita nyt, kun "taloudesta" on tullut jonkinlainen kaiken viimeinen selitysperuste, ovat historiankirjoissa muuttuneet aineellista etua tavoitelleiksi ryöstöretkiksi.

jossittelu kirjoitti:

vie siihen, että annetun aikalaisajattelun puitteissa vatvotaan valmiiksi nimettyjä tapahtumia ja käydään jo käytyjä sotia uudelleen. Sellaisesta tylsämielisestä totuudentorvensoitosta tällä palstalla on esimerkkejä.

Jos jossittelujen avulla voidaan tuoda kuvaan mukaan uusia tarkastelutapoja, silloin se ei enää ole jossittelua, vaan uuden tulkinnan tarjoamista.

"Narkissos-esseissä" Oikkonen väittää, että tärkein (vai olikohan peräti ainoa) asia jonka historia voi opettaa, on että ihminen ei ole ylihistoriallinen vakio. Eri aikoina ihmiset ovat ajatelleet ja tunteneet huomattavan eri tavoin.

Vaikka en menisi noin pitkälle, ainakin sitä voitaisiin mielestäni historian harrastajalta edellyttää, että hän itse olisi tietoinen ja tunnustaisi toisillekin oman tulkintansa motiivit - ettei huutaisi suureen ääneen historiallista "totuutta", vaan pikemminkin sanoisi: tämän "intressin" puitteissa, tältä kannalta tarkasteltuna, näiden seikkojen selittämiseksi, jne, jne... Ja tällöin käsittääkseni laajempi "tausta" pakostakin astuisi aina kuvaan mukaan.

Yleisluonteisiin ajatuksiisi historiatutkimuksen ongelmallisista fundamenteista on helppo yhtyä. History on todellakin eräänlainen bistory - siinä elää kaksi tasoa päällekkäin. Jokainen aika kirjoittaa historian uudelleen, siinä mielessä ei myöskään mitään "absoluuttista" historiallista totuutta voi olla. Hyvä esimerkki siitä miten historiankirjoitus kuvastaa aikaansa ovat ristiretket, joita nyt, kun "taloudesta" on tullut jonkinlainen kaiken viimeinen selitysperuste, ovat historiankirjoissa muuttuneet aineellista etua tavoitelleiksi ryöstöretkiksi.

Olen hyvin pitkälle samaa mieltä. Erityisesti olen samaa mieltä siitä, että ihminen ei missään tapauksessa ole ylihistoriallinen vakio. Tiettyjä toimintoja esiintyy tietysti aina ja kaikkialla: Ihmiset syövät, juovat ja naivat, tuntevat vihaa ja rakkautta sekä elävät jonkinlaisissa yhteisesti ylläpidetyissä yhteisöissä (”rakentavat kaupunkeja”, kuten Aristoteles asian ilmaisi). Mutta kaikki nämä asiat koetaan ja tehdään eri tavoin eri aikoina ja eri kulttuureissa, koska maailmankatsomukset – perustavat tavat ymmärtää itsensä, toiset ja yhteiskunta sekä maailma – ovat väistämättä erilaiset. Jokainen kai meistä huomaa, että sama pätee itseenkin: En voisi tehdä nyt samoja tekoja samalla tavalla kuin tein ne lapsena – vähintäinkin ymmärtäisin ne eri tavalla, kuin ne ymmärsin tuolloin.

Esimerkiksi se, että Ruotsi olisi kyennyt torjumaan Venäjän Suomen sodassa, olisi ehkä edellyttänyt, että koko henkinen, kulttuurinen, poliittinen, taloudellinen jne. tilanne Ruotsissa olisi ollut radikaalisti toisenlainen kuin mitä se oli ja että siellä olisi ymmärretty Suomen tilanne ja kansainvälinen tilanne toisin kuin ymmärrettiin. Tämä taas olisi edellyttänyt, että monet asiat olisivat tapahtuneet aikaisemmin Ruotsissa toisin kuin ne tapahtuivat ja ne olisi ymmärretty toisin kuin ymmärrettiin. Tämä puolestaan olisi ehkä ollut mahdollista vain, jos koko Euroopan tilanne ja historiakin olisi ollut toisenlainen. Lopulta saattaisimme ajautua olettamaan vaihtoehdon, jossa koko Ruotsia ei olisi olemassakaan tai sitten Rurik ei olisikaan perustanut valtakuntaansa tai jotain muuta vastaavaa ja että siis myös kulttuurien ja maailmankatsomusten kehitys olisi tapahtunut toisin kuin tapahtui. Vaihtoehtoisten historioiden luominen tuo käsittääkseni aina mukanaan paradokseja. Sitä paitsi kaikessa historiallisessa tapahtumisessa on mukana olennaisia tekijöitä, joita emme tunne ja/ati emme kykene hahmottamaan (mm. sen vuoksi, ettemme voi olla projisoimatta omia tapojamme ymmärtää asioita sinne, minne ne eivät kuulu). Maailmankatsomusten analyysikin on lapsenkengissään.

Ristiretkiä koskeva historiankirjoitus on hyvä esimerkki siitä, miten nykyisyyttä ja vieläpä eräitä nykyään muodissa olevia (ja kyseenalaisia) tarkastelutapoja projisoidaan menneisyyteen. Keskiaikainen tapa ymmärtää taloutta oli hyvin toisenlainen kuin nykyään. Kaiken kukkuraksi – jos oikein muistan – ekonomistit eivät edes ottaneet huomioon Bysantin tapaa hahmottaa tilanne? Psykologisoiva historiankirjoitus (toisen maailmansodan syynä oli Hitlerin/Stalinin hulluus, Chamberlainin epävarmuus tms.) olisi toinen esimerkki.

Mutta kyllä silti voi käydä jo käytyjä sotia uudelleen, kunhan muistaa, ettei kuviteltua vaihtoehtoa ja sen olettettuja taustoja sekä oletettuja seurauksia (esim. tappion sijaan voitto tai päinvastoin) voi tarkastella ”tosiasioina”. Totuuden torvensoittoon meillä kaikilla lienee taipumusta ja siihen ei saisi jämähtää, jos haluaa ymmärtää asioita paremmin. Ehkä vaihtoehtoisten historioiden luominen, jossittelu, on parasta nimenomaan keskusteluna, jonka avulla saattaa oppia ymmärtämään paremmin ja uudella tavalla tosiasiallisia tapahtumia ja jäsentämään tarinoita, joita niistä muodostuu ja joihin olemme osallisia.

jossittelua kirjoitti:

"...kyllä historiallinen "jossittelu" on yhtä kiinnostavaa kuin tulevaisuuteen kohdistuva science fiction! "

Mutta taitaa olla samanarvoistakin?

Valtio- ja tapahtumahistoriallinen kirjoitustapa kuvittelee helposti ihmisen jonkinlaiseksi "ylihistorialliseksi vakioksi", jolloin kunkin ajan "ajatukselliset" edellytykset jäävät näkemättä. Esimerkiksi "kansallisen itsetunnon" herääminen lienee senkaltainen tapahtuma, jonka edellytykset ja ehdot sijoittuvat uudelle ajalle aivan tiettyyn yhteyteen, eikä näitä käsitteitä oikein voi irrottaa taustastaan ja kuvitella mitä olisi tapahtunut jos ne olisivat toteutuneet jossain muussa yhteydessä. Se on todella jossittelua, joka perustu historian väärinymmärrykseen - vastaavanlainen science fiction olisi sellaista, jossa utooppiselle tekniikalle kuviteltaisiin primittivisiä alkuihmisen kaltaisia käyttäjiä.

Hauskin jossittelu, jonka olen tämänkaltyaiselta keskustelupalstalta joskus lukenut, koski sitä mitä olisi tapahtunut jos Tuomas-piispan Nevan retki olisi onnistunut. Pohdiskelun kirjoittajha päätyi väitteeseen, että Suomesta olisi tullut itsenäinen kansallisvaltio jo keskiajalla. Hän ei tunnistanut "itsenäisyydessä" ja "kansallisvaltiossa" mitään ominaisuuksia, joita ei olisi ollut olemassa jo keskiajalla! Kuitenkaan keskiajan "depersonalisoituneessa" maailmassa ei ollut olemassa edes yksilöä nykyisessä merkityksessä, saati sitten valistusajalla syntynyttä käsitystä valtioruumiista, joka vaikutti nationalismin taustalla.

Aivan totta. Yleisestä historiasta keskusteltaessa tämän kuitenkin tiedostaa herkemmin kuin esim. historiallisia aikoja kuvaavaa (nykyaikana kirjoitettua) kaunokirjallisuutta luettaessa tai historiallista elokuvaa arvioitaessa.

Juuri nyt puhutaan Juhani Ahosta kertovasta tv-sarjasta, jonka parisuhdedraamat eivät historian tuntijoiden mukaan ole kuvatut ajankohtaansa "istuvasti".

Vakava viimeisenä: Kahdensadan vuoden takaisten asioiden kohdalla "historiallinen jossittelu" ei Suomessa tuota enää kipua ja vahvoja tunnereaktioita, mutta toisin on itsenäisyyden ajan alun ja sotienjälkeisen ajan kohtalonvuosien kohdalla. Sekä sisä- että ulkopolitiikan kaikkien osapuolien ymmärtäminen (yhtä kuin tajuaminen, ei tarkoita välttämättä tietenkään hyväksymistä) osoittaisi sitä historian tajua, mikä voisi auttaa myös nykyhetken ymmärtämisessä ja ehkä virheiden välttämisessäkin.

Historian ja nykyhetken tapahtumat ovat ainutkertaisia, mutta ihmisen yksilö- ja ryhmäkäyttäytymisessä on tiettyjä tieteellisesti todettavia lainalaisuuksia. Senverran historiaa ymmärrämme, kuin ihmistäkin ymmärrämme (hänen kykyään ja kyvyttömyyttään). Loput on ketjureaktiota ja sattumaa.

opettaja kirjoitti:

Luulen, että olet tässä kohden oikeassa, jos nyt tuollaisista asioista voi mitään sanoa. Jos siis Venäjä olisi valloittanut Suomen esim. Nikolai I:n tai Aleksanteri III:n hallitusaikana, olisi todellakin vaikea kuvitella, että autonomiasta olisi ollut puhettakaan. Tuskin edes suppeasta. Jos sitä paitsi Suomi olisi ehtinyt muutamankin vuosikymmenen tottua itsenäisyyteen, ja laajaa vastarintaliikettä olisi syntynyt (esim. 1848 eurooppalaisen kumousliikkeen innoittamana, hieman Puolan tapaan ja/tai vaikkapa 1870), venäläistämispyrkimykset olisivat todennäköisesti olleet huomattavasti massiivisemmat, kuin mitä tosiasiassa tapahtui. Olisiko Suomi silloin edes voinut itsenäistyä I:n maailmansodan lopulla? On mahdollista, että Suomi olisi pyritty sulauttamaan pakkosiirtojen tms. avulla kokonaan imperiumiin. Stalinin aika olisi ollut epäilemättä kammottava, kun meidän 5 – 10 peltohehtaarin ”kulakkimme” olisi likvidoitu suurempien tilallisten ohella. Ehkä täällä olisi nyt menossa jollain tapaa vastaava tilanne kuin Tšetšeniassa?

Tuo skenaario olisi kaikkiaan kammottava ja ikävä kyllä mahdollinen. Toisaalta, jos Suomi olisi pysytellyt Ruotsin yhteydessä 1800-luvun puolivälin yli, ei ehkä – ja tässä on korostettavaa sanaa ”ehkä” – olisi enää syntynyt sellaista kansainvälis-poliittista tilannetta, että Venäjä olisi riskeerannut sotaa pohjoisrintamalla.

Tavallaanhan Aleksanteri I:n Venäjä valloitti Suomen ikään kuin puolivahingossa, kun Venäjä – tai Aleksanteri – oli tilapäisesti Napoleonin puolella ja Kustaa IV Adolf Pässinpää (vaikea nimittää muulla tavoin) ei hallinnut sen paremmin diplomatiaa, kansainvälistä politiikkaa kuin strategiaakaan. Viimeistään vuodesta 1812 (Napoleonin lähdettyä surullisen kuuluisalle sotaretkelleen Venäjälle) koko Suomen sotaa tuskin olisi syntynyt, koska Ruotsi ja Venäjä kuuluivat samaan liittokuntaan – ja olisivat kuuluneet, vaikkei marsalkka Bernadottea olisi kutsuttukaan kruununperilliseksi. Tuskin olisikaan kutsuttu, jos ei olisi v. 1810 olisi haluttu hyviin väleihin Napoleonin kanssa. (Olisiko K. IV A. P:pää voinut pitää kruununsa, jos Ruotsi ei olisi käynyt tai hävinnyt Suomen sotaa, sitä en osaa sanoa. Ehkä hänet olisi vaihdettu kotimaiseen ehdokkaaseen tai kutsuttu tilalle jokin aito prinssi vaikkapa Itävallasta?)

Myöskään Krimin Sodan yhteydessä Venäjällä tuskin olisi ollut erityistä halua saada yhtä rintamaa lisää, varsinkin kun Ison Britannian ja Ranskan laivastoylivoima olisi ollut ehdoton ja riskinä olisi ollut, että liittoutuneet olisivat lähettäneet siirtoarmeijan Ruotsi-Suomen (tai Suomen) tueksi. On siis vaikea kuvitella, että Venäjä olisi aloittanut tässä tilanteessa vihollisuuksia.

Tietysti olisi ollut mahdollista, että Englanti ja Ranska olisivat seilanneet niillä kuuluisilla 300 laivallaan Itämerelle ja onnistuneet pakottamaan tai houkuttelemaan Suomen (tai Ruotsi-Suomen) avaamaan pohjoisessa rintaman Venäjää vastaan helpottaakseen painetta etelässä. Koska he tällöin olisivat lähettäneet siirtoarmeijan tueksi ja hallinneet suvereenisti Itämerta, Venäjä olisi melko varmasti saanut vieläkin pahemmin takkiinsa kuin se (todellisuudessa) lopultakin sai, olettaen että sen armeija olisi ollut yhtä huonokuntoinen kuin se oli (todellisessa) Krimin sodassa. Seurauksena olisi tietenkin ollut, että jatkossa Venäjä olisi ollut äärimmäisen epäluuloinen Suomea kohtaan. Eli skenaariosi olisi saattanut toteutua tätäkin kautta ja silloin saattaisimme keskustella Suomen historiasta palaillessamme junalla Vladivostokista esi-isiemme konnuille.

Ruotsille Suomen menetys näyttää olleen hyväksi. Se mahdollisti osaltaan Ruotsin nauttiman pitkän rauhan ajan ja siten sen nykyisen vaurauden. Suomelle vastaavasti olisi luultavasti aika mukava asia, jos itäpuolellamme olisi "Toinen Suomi", joka kantaisi sen taakan, mikä meille on koitunut Venäjän halusta turvata Pietari.

Luulen, että ruotsalaiset ovat jossitelleet aika paljonkin siitä, että Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen. Tämäntapaisia jossitteluja luulisi olevan ainakin vanhemmissa ruotsalaisissa historiankirjoissa? Ruotsista löytyy yhä Kaarle XII:kin ihailijoita, jotka tänäkin päivänä harmittelevat Pultavan tappiota. Valitettavasti en ole tutustunut aiheeseen. Täytyykin yrittää etsiä kyseistä teemaa alustavasti internetistä.

Historiantutkijat korostavat yleensä, että jossittelu ei kuulu vakavaan tieteeseen. Historiatieteen olisi kerrottava siitä, mitä todella tapahtui ja miksi, toki aina jostakin näkökulmasta tarkasteltuna. Mutta voiko mitään historiallista ns. tosiasiaa jäsentää ja ymmärtää, jos ei lainkaan pohdi vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, vaikka siinä ajautuisikin lopulta vaihtoehtojen suohon?

Itse olen viime aikoina – jouduttuani ammattini vuoksi tutustumaan jossakin määrin islamiin ja sen historiaan – yrittänyt tutkia ja pohdiskella erityisesti Itä-Rooman eli Bysantin merkitystä suhteessa islamin leviämiseen. Senkin kohdalla on pakko miettiä vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja, jos haluaa ymmärtää läntisen Euroopan kehitystä ja siten maailmanhistoriaakin.

Tässä tartun nyt kiireesti kysymykseen, jota olen miettinyt viime päivinä - kun tuli puheeksi Bysantti ja islam.

Mikä merkitys on tällä seikalla: Eurooppa on melkein puolentoista tuhannen vuoden ajan taistellut islamia vastaan, elänyt islamin rinnalla, oppinut paljon islamilta, pelännyt islamia, joutnut tappiolle islamia vastaan, voittanut jalansijaa islamilta, varmaan vaikuttanutkin islamiin... USA:lla taas tätä monivaiherokotuusta ei ole.

Sen mantereella - koko pallonpuoliskolla - esiintyy islamia vain aivan yksilötasolla, etnisenä vähemmistöilmiönä, kulttuuri- ja poliittisena vaikuttajana käytännössä aivan merkityksettömänä. Juutalaisilla (juutalaisuudellakin) sensijaan on kansakunnassa merkittävä osuus - liike-elämässä, politiikassa, kulttuurissa. He eivät ole tuntemattomia ja outoja kummajaisia amerikkalaisille, mitä taas muslimit ovat. Kuitenkaan kummatkaan heistä eivät ole kristittyjä - ja amerikkalaisten oma arvomaailma on kuitenkin eräällä tavalla vanhakantaisen kristillinen!

Siis - periamerikkalaisten mielestä naurettavat - "vanhat eurooppalaiset" ovat elelleet iät ajat samalla Euraasian mantereella muslimien kanssa. Koville se on ottanut - mutta olisiko selkeää eurooppalaisuutta ilman selkeää ei-eurooppalaisuutta? Meidän täytyi tehdä ristiretkemme. Mutta pitääkö USAnkin? Ilmeisesti pitää.

Kun keskiajan ristiretkeilijät lähtivät nujertamaan islamin uhkaa, he aikanaan nöyryyttivät myös kristillistä Itä-Roomaa.

Suhtautuivatko länsieurooppalaiset Bysanttiin samalla tavalla kuin jenkit nykyään eurooppalaisiin? "Vanha, aikansa elänyt kulttuuri, sotilaallisesti heikko, henkisesti ryhditön, päämäärätön"?

Hertta kirjoitti:

Tässä tartun nyt kiireesti kysymykseen, jota olen miettinyt viime päivinä - kun tuli puheeksi Bysantti ja islam.

Mikä merkitys on tällä seikalla: Eurooppa on melkein puolentoista tuhannen vuoden ajan taistellut islamia vastaan, elänyt islamin rinnalla, oppinut paljon islamilta, pelännyt islamia, joutnut tappiolle islamia vastaan, voittanut jalansijaa islamilta, varmaan vaikuttanutkin islamiin... USA:lla taas tätä monivaiherokotuusta ei ole.

Sen mantereella - koko pallonpuoliskolla - esiintyy islamia vain aivan yksilötasolla, etnisenä vähemmistöilmiönä, kulttuuri- ja poliittisena vaikuttajana käytännössä aivan merkityksettömänä. Juutalaisilla (juutalaisuudellakin) sensijaan on kansakunnassa merkittävä osuus - liike-elämässä, politiikassa, kulttuurissa. He eivät ole tuntemattomia ja outoja kummajaisia amerikkalaisille, mitä taas muslimit ovat. Kuitenkaan kummatkaan heistä eivät ole kristittyjä - ja amerikkalaisten oma arvomaailma on kuitenkin eräällä tavalla vanhakantaisen kristillinen!

Siis - periamerikkalaisten mielestä naurettavat - "vanhat eurooppalaiset" ovat elelleet iät ajat samalla Euraasian mantereella muslimien kanssa. Koville se on ottanut - mutta olisiko selkeää eurooppalaisuutta ilman selkeää ei-eurooppalaisuutta? Meidän täytyi tehdä ristiretkemme. Mutta pitääkö USAnkin? Ilmeisesti pitää.

Kun keskiajan ristiretkeilijät lähtivät nujertamaan islamin uhkaa, he aikanaan nöyryyttivät myös kristillistä Itä-Roomaa.

Suhtautuivatko länsieurooppalaiset Bysanttiin samalla tavalla kuin jenkit nykyään eurooppalaisiin? "Vanha, aikansa elänyt kulttuuri, sotilaallisesti heikko, henkisesti ryhditön, päämäärätön"?

Enpä tullut tuota ajatelleeksi aikaisemmin. Luulen ja pelkään, että saatat olla valitettavan oikeassa.

Ristiretket liittyivät siihen, että läntinen Eurooppa oli nousemassa taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti jaloilleen keskiajan pimeimmän kauden jälkeen – joka oli pahimmillaan todella pimeä ja kurja. Ristiretkien aikana Konstantinopolin keisarit huomasivat, että ristiretkeläisillä ei ollut aikomustakaan luovuttaa muslimeilta vallattuja (ja heidän muutama vuosisata aikaisemmin Bysantilta valtaamiaan) alueita takaisin keisarikunnalle. Tämä lienee keskeinen syy sille, että Bysantti ei lopulta tukenut olennaisesti ristiretkeläisiä. Ylipäätäänkin paljastui pian, että Bysantin – jota läntinen Eurooppa oli kunnioittanut aiemmin Rooman imperiumin perillisenä – edut ja ristiretkeläisten edut eivät sopineet yhteen.

Bysantin kohdalla tapahtumaketju oli (yksinkertaistettuna) seuraavanlainen:

Vuonna 1097 ristiretkeläiset valloittivat toukokuussa Bysantin armeijan tukemina Nikean, joka luovutettiin Bysantille. Saman vuoden syksynä keisari erehtyi taktisista syistä vetämään armeijansa takaisin, mistä lähtien ristiretkeläiset katsoivat olevansa oikeutettuja pitämään valloitetut alueet itsellään. Sitä paitsi ryöstelevät ristiretkeläiset tulivat kalliiksi Bysantille ja luultavasti keisari huomasi jo varhain, ettei ollut kovin mukava saada Länsi-Euroopan ruhtinaita eteläpuolelleen. Kaiken lisäksi Venetsia oli saanut huomattavasti kaupallisia erioikeuksia keisarikunnassa, mikä johti Konstantinopolissa mellakointiin, venetsialaisten kauppiaiden vangitsemiseen ja murhiin. Paavin lähettilästä loukattiin. Tämäkin kiristi lännen ja Bysantin välejä. Neljännen ristiretken laivauskulut ristiretkeläiset maksoivat Venetsialle valloittamalla sille unkarilaisen – siis kristityn – kaupungin Zaran v. 1202. (Paavikin huomasi tässä vaiheessa, että ristiretket olivat ajautumassa syrjään alkuperäisestä tavoitteestaan ja muuttumassa tavalliseksi valloitussodaksi). Itse Konstantinopolin ristiretkeläiset valtasivat 1203 ja perustivat muutaman vuosikymmenen kestävän Latinalaisen Keisarikunnan. Vuonna 1204 – kun kaupunkilaiset olivat tappaneet vihaamansa ristiretkeläiskeisarin – kaupunki vallattiin uudestaan, ja annettiin kolmeksi päiväksi sotilaiden vapaasti ryösteltäväksi. Tämän jälkeen keisarikunnassa oli selkeä miehityshallitus, jonka aikana sen talous meni kertakaikkisesti takapajulle. Vaikka Michael Paleologus saikin vallatuksi Konstantinopolin takaisin 1261 genovalaisten tuella, keisarikunta ei koskaan toipunut kunnolla, mikä teki mahdolliseksi ottomaanien levittäytymisen yhä pitemmälle Anatoliaan. Tämä taas johti keisarikunnan vähittäiseen pienenemiseen, kunnes v. 1453 pääkaupunkikin kukistui. Melkoisen surkea tarina siis.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Länsi-Euroopan ja USA:n intressit eivät mene yhteen. Täällä suhtaudutaan yhä nihkeämmin USA:n pyrkimyksiin ottaa Irakin seudut hallintaansa. Länsi-Euroopan intresseissä näyttäisi olevan pikemminkin se, että itäraja pysyisi mahdollisimman rauhallisena ja suhteet naapureihin olisivat mahdollisimman hyvät. USA puolestaan painostaa voimakkaasti ja ajoittain näyttää suorastaan uhkailevan vastahakoisimpia liittolaisistaan. Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu sitten kun – tai jos – Yhdysvallat saavuttavat tavoitteensa. Siinä tapauksessa meillä on USA myös kaakkoisnaapurina. Kaupallinen sota ainakin kiristynee ja Bushin doktriinin mukaan hänen valtionsa on oikeutettu ryhtymään voimatoimiin, jos sen edut ovat uhattuina.

Entä jos USA kääntää seuraavaksi huomionsa Välimeren eteläpuolisiin muslimivaltioihin? Arabian niemimaa sen on joka tapauksessa jatkossakin pidettävä talutusnuorassaan tavalla tai toisella, jotta Irakin sotaretkestä olisi jotain hyötyä. Entä Venäjän eteläosa? Näyttää siltä, että Yhdysvallat ei kykene ymmärtämään tai ei halua ymmärtää lainkaan islamia sen paremmin uskontona kuin kulttuurinakaan. Joka tapauksessa se toimii sekä taloudellisessa mielessä että julkisissa puheissaan tavalla, joka ilmeisestikin on omiaan nostattamaan voimakasta vihaa islamilaisissa maissa ja siten edistää kiihkofundamentalistisia liikkeitä. Tälle toiminnalle tietysti erinäiset hallitukset idässä antavat parhaansa mukaan perusteita. Meidän kannaltamme tällainen kehitys on tietenkin paljon vaarallisempaa kuin USA:n kannalta. Joka puolella on muslimeja ja kohta joka puolella on helvetin äkäisiä muslimeja. Tai sitten joka puolella naapuristossa on USA:n miehitysjoukkoja ja nukkehallituksia.

Onneksi historia ei yleensä toista itseään ja toivottavasti ei tässäkään tapauksessa. Pahalta kuitenkin näyttää. Käytit nimitystä ’eräällä tapaa vanhakantaisen kristillinen arvomaailma’ amerikkalaisista. Tietyssä mielessä se pitänee paikkansa: USA:n rakensivat suurelta osin kaikista kiihkouskovaisimpiin kuuluvat eurooppalaiset kalvinistit ja muut protestantit, jotka eivät tulleet toimeen naapureittensa kanssa. Tähän joukkoon liittyivät erilaiset talouspakolaiset ja myös melkoinen joukko onnenonkijoita, joille Uusi Maailma tarjosi rajattomilta näyttävät mahdollisuudet. Ideologiana näiden ajatustapojen yhdistelmä on varsin mielenkiintoinen.

Kyllä otin huomioon kansallisuusaatteen nousun.

Tunnettuahan on, että kansallisuusaatteen nousu aiheutti Euroopassa 1800-luvulla ristiriitaisia tunteita. Kansallisuusaate oli uhka hallituksille ja monikansallisille valtiomuodostelmille (mm. Itävalta-Unkari, Turkki).

Sama oli tilanne toki Venäjälläkin.

Mutta Aleksanteri I oli antanut Suomelle autonomian. Sellaista meillä ei ollut koskaan Ruotsin vallan aikana, eikä varmaan KOSKAAN olisi tullut! Tai jos olisi, niin vasta siinä vaiheessa, kun tämä maa olisi täysin ruotsalaistunut niin, että suomen kielikin olisi häipynyt samaan asemaan kuin jokin saamen kieli.

Suomi sai autonomian aikana, jolloin kansallisuusaate ei ollut vielä "muodissa". Suomen itsehallinto edellytti pääkaupungin siirtämistä pois Ruotsin läheltä, omien virastojen perustamista, oman hallintokäytännön luomista niissä puitteissa, jotka autonomia salli. Suomalainen sivistyneistö ja virkamiehistö oli tietenkin vielä ruotsinkielistä, koska suomennkielistä korkeampaa koulutusta ei ollut. Kuitenkin täällä asuvalle sivistyneistölle selkiytyi jotakin sellaista, mikä Ruotsin vallan jatkuessa olisi selvinnyt ehkä liian myöhään: tietty erikoinen identiteetti, "suomalaisuus", vaikka ruotsinkielisinäkin. "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia!"

Suuret kansallisen nousun merkkihenkilöt nousivat ruotsinkielisestä sivistyneistöstä; tutut Lönnrot, Snellman, Runeberg. Kansanrunouden tutkimuksen myötä arvostus suomen kieltä ja sen käyttäjiä kohtaan kohosi; kielitaistelujen aika ei ollut vielä. Autonomisessa Suomessa perustettiin pikku hiljaa korkeampaakin suomenkielistä opetusta: suomenkielinen sivistyneistö syntyi.

Olisiko näin käynyt ollessamme ruotsalainen maakunta?

Autonomian alkuvuosikymmenten aikaan monilla aloilla rakentuva, rauhallinen ja kulttuuriltaan virkeä Suomi ei tuottanut Venäjälle harmia - päinvastoin se oli tiettyä "mainosta" tsaarinhallinnolle, kun verrattiin kapinoivaan autonomiseen Puolaan.

Noina vuosikymmeninä Suomi rakensi raamit sille, mikä myöhemmin oli itsenäinen Suomi. Tsaari salli meidän jopa lyödä omaa rahaa, markkaamme. Autonominen Suomi oli rakenteeltaan valmis itsenäistymään: ylin valta oli tietenkin tsaarin, mutta maassa oli oma hallitus, omat virkamiehet, omat kielemme (ruotsi ja pian suomikin) olivat viralliset kielemme - myös kouluissa, oma kulttuuri, virkeä elinkeinoelämä, ei maaorjuutta missään vaiheessa, omat lait...

Tämä autonominen alue, itseasiassa ilmeisesti yhtä "vapaa" kuin nykyinen EU-Suomi, siirtyi sitten siihen historian aikaan, jolloin Venäjän valtiolaitoksessa ja henkisessä ilmapiirissä pääsi vallalle ilmapiiri, joka tunnetaan Suomessa sortokautena.

Jos TUOTA kautta (joka herätti suomalaiset pohtimaan itsenäistymisen tarpeellisuutta ja mahdollisuutta) ei olisi tullut, ja kaikki Venäjän kanssa olisi sujunut yhtä sopuuisasti kuin ennenkin, niin...

Kriisit ovat muuttaneet suomalaisten asemaa, mutta kriisit ovat myös kasvattaneet ja rohkaisseet rakentamaan omaa ja luottamaan uljaisiin visioihin - ja onnistumaan.

---

Olenko sanonut, että en rakasta Suomea tai että en haluaisi asua Suomessa?

Mutta olisiko itsenäistä, suomenkielistä Suomen valtiota, jossa asua, jolleivät suomalaiset olisi kokeneet, sitä mitä ovat kokeneet?

"Suomalaisuus" ei 1800-luvulla ollut valmiina. Ruotsinkieliset kulttuurin suurmiehet nostivat esiin kansankulttuurin aarteistoa ja toivat esille tavallisten suomalaisten sankaruutta ja luonnetta (esim. Runeberg, Topelius). Tämä on tosiasia.

MUTTA heti, kun koulutus ja mahdollisuus edetä virkauralla, yliopistossa tai liike-elämässä tarjosi suomenkielisestä kansanosasta lähteneille väylän näkyviin asemiin, todellinen suomalaisuus alkoi selkiytyä ja hahmottua niin, että 1800-luvun lopulla ruotsalaisuus alkoi maassamme tunte a itsensä uhanalaiseksi! Joissakin tutkimuksissakin on ihmetelty suomalaisten rakkautta "sanaan": runon maailmaan, kielen rikkauteen, kirjallisuuteen. On verrattu shamanistiseen taipumukseen, muinaiseen perintöön, joka vieläkään ei ole kadonnut.

Kieliryhmänä (ei-indoeurooppalaisena) olemme kahden indoeurooppalaisen kielen välissä: venäjän ja ruotsin. Jos ajattelulla ja kielellä on jotakin tekemistä toistensa kanssa (ja miksei olisi, kyllä ajattelun ja ilmaisun toimiminen olisi vaikeaa ilman kieltä), niin ei ihme, että tunnemme itsemme oudoiksi niin ruotsalaisten kuin venäläistenkin "maailmassa". Suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi Euroopassa on toinenkin ei-indoeurooppalainen kielisaareke, nämä kammotun-kuuluisat baskit, jotka eivät IKINÄ näy luopuvan itsenäisyysajatuksestaan...

Kiitollisuudenvelasta puheenollen: kiitollisuudenvelassa voimme olla kohtalolle, joka on heittänyt meidät sellaisiin haasteisiin, että meidän on ollut pakko kaivaa itsemme esiin. Olisiko asemamme Ruotsin maakuntana koskaan mahdollistanut sellaista?

Hertta kirjoitti:

"Suomalaisuus" ei 1800-luvulla ollut valmiina. Ruotsinkieliset kulttuurin suurmiehet nostivat esiin kansankulttuurin aarteistoa ja toivat esille tavallisten suomalaisten sankaruutta ja luonnetta (esim. Runeberg, Topelius). Tämä on tosiasia.

MUTTA heti, kun koulutus ja mahdollisuus edetä virkauralla, yliopistossa tai liike-elämässä tarjosi suomenkielisestä kansanosasta lähteneille väylän näkyviin asemiin, todellinen suomalaisuus alkoi selkiytyä ja hahmottua niin, että 1800-luvun lopulla ruotsalaisuus alkoi maassamme tunte a itsensä uhanalaiseksi! Joissakin tutkimuksissakin on ihmetelty suomalaisten rakkautta "sanaan": runon maailmaan, kielen rikkauteen, kirjallisuuteen. On verrattu shamanistiseen taipumukseen, muinaiseen perintöön, joka vieläkään ei ole kadonnut.

Kieliryhmänä (ei-indoeurooppalaisena) olemme kahden indoeurooppalaisen kielen välissä: venäjän ja ruotsin. Jos ajattelulla ja kielellä on jotakin tekemistä toistensa kanssa (ja miksei olisi, kyllä ajattelun ja ilmaisun toimiminen olisi vaikeaa ilman kieltä), niin ei ihme, että tunnemme itsemme oudoiksi niin ruotsalaisten kuin venäläistenkin "maailmassa". Suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi Euroopassa on toinenkin ei-indoeurooppalainen kielisaareke, nämä kammotun-kuuluisat baskit, jotka eivät IKINÄ näy luopuvan itsenäisyysajatuksestaan...

Kiitollisuudenvelasta puheenollen: kiitollisuudenvelassa voimme olla kohtalolle, joka on heittänyt meidät sellaisiin haasteisiin, että meidän on ollut pakko kaivaa itsemme esiin. Olisiko asemamme Ruotsin maakuntana koskaan mahdollistanut sellaista?

Olihan Suomi osa Ruotsia, etkö sitä tiedä? Kyllä suomenkielinen ja itsenäinen Suomi on myös suomalaisten henkilöiden (suomenkielisten) ansiota loppujen lopuksi. Kai heilläkin nyt jotain osaa ja arpaa asiaan on. Mistä sen tietää, jos Suomi ei olisi jatkuvasti ollut Ruotsin ja Venäjän kiistelyjen (Suomen kehitystä hidastaen)välikappaleena, olisi meillä nyt paljon vahvempi ja itsetuntoisempi Suomi.

mies kirjoitti:

Olihan Suomi osa Ruotsia, etkö sitä tiedä? Kyllä suomenkielinen ja itsenäinen Suomi on myös suomalaisten henkilöiden (suomenkielisten) ansiota loppujen lopuksi. Kai heilläkin nyt jotain osaa ja arpaa asiaan on. Mistä sen tietää, jos Suomi ei olisi jatkuvasti ollut Ruotsin ja Venäjän kiistelyjen (Suomen kehitystä hidastaen)välikappaleena, olisi meillä nyt paljon vahvempi ja itsetuntoisempi Suomi.

Pysyn edelleen kannassani. Ajattelepa nyt: jos ei ole suomen kirjakieltä, ei suomenkielistä kouluopetusta jne., miten hemmetissä putkahtaisi yhtäkkiä suomenkielinen sivistyneistö? Askel askeleelta, kansallisromantiikka kansallishengeksi, idealismi jokapäiväiseksi leiväksi.

Mainitsinko jossakin, etten tiennyt Suomen olleen Ruotsin valtakunnan osana?

Aika kauankin. Laskutapa taitaa olla vähän makuasia - noista varhaisimmista ajoista kun on kovin vähän dokumentteja - mutta 700 vuotta ei ole kovin paha arvio.

Hertta kirjoitti:

Pysyn edelleen kannassani. Ajattelepa nyt: jos ei ole suomen kirjakieltä, ei suomenkielistä kouluopetusta jne., miten hemmetissä putkahtaisi yhtäkkiä suomenkielinen sivistyneistö? Askel askeleelta, kansallisromantiikka kansallishengeksi, idealismi jokapäiväiseksi leiväksi.

Mainitsinko jossakin, etten tiennyt Suomen olleen Ruotsin valtakunnan osana?

Aika kauankin. Laskutapa taitaa olla vähän makuasia - noista varhaisimmista ajoista kun on kovin vähän dokumentteja - mutta 700 vuotta ei ole kovin paha arvio.

Samaa mieltä: jos ei ole suomen kirjakieltä, ei suomenkielistä kouluopetusta jne., miten hemmetissä putkahtaisi yhtäkkiä suomenkielinen sivistyneistö? Aivan, mutta en katso sitä vain ruotsinkielisen sivistyneistön ansioksi, vaan niiden, jotka taistelivat suomenkielen aseman viralliseksi. Et saa minua uskomaan, että suomalaisuus ja suomenkieli olisi hurrisivistyneistön ansiota. Suomalaisuus on muutakin kuin sivistyneistön (suomenk./ruotsink.)
yksinoikeus.

Sama kirjoitti:

Samaa mieltä: jos ei ole suomen kirjakieltä, ei suomenkielistä kouluopetusta jne., miten hemmetissä putkahtaisi yhtäkkiä suomenkielinen sivistyneistö? Aivan, mutta en katso sitä vain ruotsinkielisen sivistyneistön ansioksi, vaan niiden, jotka taistelivat suomenkielen aseman viralliseksi. Et saa minua uskomaan, että suomalaisuus ja suomenkieli olisi hurrisivistyneistön ansiota. Suomalaisuus on muutakin kuin sivistyneistön (suomenk./ruotsink.)
yksinoikeus.

Sellaista en yritä saada sinua uskomaankaan. Jos ei olisi ollut sitä henkistä aarteistoa, joka mm. Kalevalasta tai Kantelettaresta löytyy, ei ruotsalaisella sivistyneistöllä olisi ollut mitään kaivamista, vaikka olisivat Boforsin kaivinkonetta käyttäneet. Suomalaisuus eittämättä kiehtoi heitä; he olivat tieteellisesti kiinnostuneita, mutta myös eurooppalaisten kansallisromanttisten aatteiden elähdyttämiä. Miksi he eivät tutkineet muinaispohjoismaisia, skandinaavisia kulttuurijäänteitä? Täytyi heillä olla jokin suomalainen identiteetti kielestään huolimatta. Silloin. 1800-luvun loppu oli jo kielitaisteluiden ja katkeruudenkin aikaa, aikaa, jolloin kielikysymys johti jopa puolueiden muodostumiseen!

KUN suomalaiset olivat saaneet tasavertaiset aseet (suomalainen kirjakieli, suomalaisen sivistyneistön koulutus, itsevarmuuden lisääntyminen), niin saatiin kaikilla kulttuurin aloilla nähdä ikäänkuin valmis kansakunta, luova ja yritteliäs. Siinä ei enää tarvittu eikä aina suvaittukaan ruotsinkielisten apua.

Kyllä suomalaisuus on muutakin kuin sivistyneistön yksinoikeus. Sitä se oli ennen 1800-lukua hamaan esihistoriaan saakka, ja sitä se on nytkin. Jollei olisi "perussuomalaisuutta", ei olisi suomalaista sivistyneistöä, ja jollei olisi suomalaista sivistyneistöä, "perussuomalaisuuden" alue pikkuhiljaa kapenisi ja muuttuisi samankaltaiseksi kuriositeetiksi kuin suomenkielisyys rajantakaisessa Karjalassa. Mummojen kieleksi ja ukkien elämäntavaksi, naurreskelluksi muinaismuistoksi.

ettei historian pitempiä perspektiivejä ja dynamiikkaa ymmärtävä henkilö saisi asua Suomessa? Ettei siltä pohjalta isänmaanrakkautta tunteva saa silmissäsi siunausta? Että isänmaallisuuden olisi merkittävä muillekin sitä asennon ottamista ja sotilaskunnian korostamista, jota se ilmeisestikin sinulle merkitsee?

Hertta kirjoitti:

Kyllä otin huomioon kansallisuusaatteen nousun.

Tunnettuahan on, että kansallisuusaatteen nousu aiheutti Euroopassa 1800-luvulla ristiriitaisia tunteita. Kansallisuusaate oli uhka hallituksille ja monikansallisille valtiomuodostelmille (mm. Itävalta-Unkari, Turkki).

Sama oli tilanne toki Venäjälläkin.

Mutta Aleksanteri I oli antanut Suomelle autonomian. Sellaista meillä ei ollut koskaan Ruotsin vallan aikana, eikä varmaan KOSKAAN olisi tullut! Tai jos olisi, niin vasta siinä vaiheessa, kun tämä maa olisi täysin ruotsalaistunut niin, että suomen kielikin olisi häipynyt samaan asemaan kuin jokin saamen kieli.

Suomi sai autonomian aikana, jolloin kansallisuusaate ei ollut vielä "muodissa". Suomen itsehallinto edellytti pääkaupungin siirtämistä pois Ruotsin läheltä, omien virastojen perustamista, oman hallintokäytännön luomista niissä puitteissa, jotka autonomia salli. Suomalainen sivistyneistö ja virkamiehistö oli tietenkin vielä ruotsinkielistä, koska suomennkielistä korkeampaa koulutusta ei ollut. Kuitenkin täällä asuvalle sivistyneistölle selkiytyi jotakin sellaista, mikä Ruotsin vallan jatkuessa olisi selvinnyt ehkä liian myöhään: tietty erikoinen identiteetti, "suomalaisuus", vaikka ruotsinkielisinäkin. "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia!"

Suuret kansallisen nousun merkkihenkilöt nousivat ruotsinkielisestä sivistyneistöstä; tutut Lönnrot, Snellman, Runeberg. Kansanrunouden tutkimuksen myötä arvostus suomen kieltä ja sen käyttäjiä kohtaan kohosi; kielitaistelujen aika ei ollut vielä. Autonomisessa Suomessa perustettiin pikku hiljaa korkeampaakin suomenkielistä opetusta: suomenkielinen sivistyneistö syntyi.

Olisiko näin käynyt ollessamme ruotsalainen maakunta?

Autonomian alkuvuosikymmenten aikaan monilla aloilla rakentuva, rauhallinen ja kulttuuriltaan virkeä Suomi ei tuottanut Venäjälle harmia - päinvastoin se oli tiettyä "mainosta" tsaarinhallinnolle, kun verrattiin kapinoivaan autonomiseen Puolaan.

Noina vuosikymmeninä Suomi rakensi raamit sille, mikä myöhemmin oli itsenäinen Suomi. Tsaari salli meidän jopa lyödä omaa rahaa, markkaamme. Autonominen Suomi oli rakenteeltaan valmis itsenäistymään: ylin valta oli tietenkin tsaarin, mutta maassa oli oma hallitus, omat virkamiehet, omat kielemme (ruotsi ja pian suomikin) olivat viralliset kielemme - myös kouluissa, oma kulttuuri, virkeä elinkeinoelämä, ei maaorjuutta missään vaiheessa, omat lait...

Tämä autonominen alue, itseasiassa ilmeisesti yhtä "vapaa" kuin nykyinen EU-Suomi, siirtyi sitten siihen historian aikaan, jolloin Venäjän valtiolaitoksessa ja henkisessä ilmapiirissä pääsi vallalle ilmapiiri, joka tunnetaan Suomessa sortokautena.

Jos TUOTA kautta (joka herätti suomalaiset pohtimaan itsenäistymisen tarpeellisuutta ja mahdollisuutta) ei olisi tullut, ja kaikki Venäjän kanssa olisi sujunut yhtä sopuuisasti kuin ennenkin, niin...

Kriisit ovat muuttaneet suomalaisten asemaa, mutta kriisit ovat myös kasvattaneet ja rohkaisseet rakentamaan omaa ja luottamaan uljaisiin visioihin - ja onnistumaan.

---

Olenko sanonut, että en rakasta Suomea tai että en haluaisi asua Suomessa?

Mutta olisiko itsenäistä, suomenkielistä Suomen valtiota, jossa asua, jolleivät suomalaiset olisi kokeneet, sitä mitä ovat kokeneet?

Kypsää ja kokonaisvaltaista visiotasi voitaisiin tietenkin vielä laventaa taustan suuntaan.

Itsevaltiuden aika vaihtui valistusvuosisadalla vapauden, veljeyden ja tasa-arvon iskulauseisiin. Demokratia ei syntynyt järjestelmänä vaan ideana "kansalaisesta", "demokraatista". 1800-luvulla eurooppalaisella näyttämöllä syntyi sitten uudenlainen kansallistunne, jonka paras ilmentäjä lienee ollut ajan suosikkifilosofi Hegel. Hänen luennoilleen oli kova tunku. Myös Snellman oli Hegelin opilas. Hegel pani filosofian uusiksi kehittämällä uudenlaisen kielenkäyttötavan, jolla kantilaiset käsitekoneistot "murenivat ikään kuin sisältä käsin" (siteeraan tässä Oikkosen Narkissosesseitä, joissa tuon hegeliläisen käsitteenmuodostuksen historiallinen rooli on mielestäni nähty oikein), ja kansat nousivat historian näyttämölle kuin roolihenkilöt ikään. Hegelin käsityksen mukaan kansan olemassaolon oikeutus liittyi sen omaan dynamiikkaan, siihen omaan panokseen, jonka se pystyi maailmanhistorian näyttämölle tuomaan. Siksi myös suomalaiskansallisuudesta etsittiin noita omaperäisiä aineksia, kuten kansanrunoutta.

Tällaiset olivat ne henkiset eväät, joiden pohjalta suomalainenkin identiteetti sitten alkoi muodostua.

Kuten sanoit, kansallisuusaate oli suurelta osin ruotsalaisen omistavan luokan ajama. Mutta yhteys Saksaan, kuten Hegelistäkin näemme, oli olemassa ja vaikutti vahvasti. Sieltä tuli paitsi sivistystä, myös sotilasoppia sitä hakemaan lähteneille jääkäreille. Nämä olivat pohjanmaan vauraiden ja vakaiden seutujen poikia, mikä on hyvä historiallinen indikaattori maan henkisestä tilasta ja sisäisistä asetelmista. Ei pidä kuvitella, etteikö sisällissodan taustalla olisi ollut rajusti kahtiajakautunut yhteiskunta: yhtäällä ruotsinkielisen yläluokan vaikutuspiirissä oleva parempi väki, toisaalta mitään omistamaton ja vailla kiinnekohtia oleva työläiskurjalisto, jolla ei todellakaan ollut mitään menetettävää.

Kuten Ylikangas toteaa, emämaamme jouduttua vallankumouksen tilaan, meillä ei ollut mitään oikeaa legitimiteettiä minkään oman ja itsenäisen hallinnon pohjaksi. Siksi kansallisesta murhenäytelmästä tuli niin verinen ja synkkä. Siinä oli kaikilla osapuolilla kaikki pelissä. Sitä pitää tarkastella muotoaan etsivän kansallisen identiteetin verisenä kriisinä, eikä siitä syntynyt sitä eheyttä joka siinä väkisin yritettiin synnyttää. Vasta talvisodassa tuollaista eheyttä syntyi. Mutta se menetettiin taas jatkosodassa, jossa koettu tappio sitten onneksi kääntyi voitoksemme niin että valtakunnassa vihdoin sallittiin kaikkien mielipidesuuntien ottaa osaa yhteiskunnan rakentamiseen. Tavallaan siis tappiosta nousivat nykyisen Suomen parhaat saavutukset, se että olemme nyt suhteellisen vapaa ja vauras yhteiskunta. Jos Saksa ja Suomi olisivat voittaneet sodan, puhdistukset omassa keskuudessa olisivat olleet vielä hirvittävämpiä kuin sisällissodan jälkeen.

Mutta maailmannäyttämöllä ne ajat jolloin kansallisvaltiot ja demokratia toimivat keskeisinä elementteinä, ovat ohi, ja tulevaisuus globaalitalouksineen ja demokratian ohittavine teknotaloussysteemeineen ei meillekään lupaa mitään hyvää.

Hertta kirjoitti:

Sellaista en yritä saada sinua uskomaankaan. Jos ei olisi ollut sitä henkistä aarteistoa, joka mm. Kalevalasta tai Kantelettaresta löytyy, ei ruotsalaisella sivistyneistöllä olisi ollut mitään kaivamista, vaikka olisivat Boforsin kaivinkonetta käyttäneet. Suomalaisuus eittämättä kiehtoi heitä; he olivat tieteellisesti kiinnostuneita, mutta myös eurooppalaisten kansallisromanttisten aatteiden elähdyttämiä. Miksi he eivät tutkineet muinaispohjoismaisia, skandinaavisia kulttuurijäänteitä? Täytyi heillä olla jokin suomalainen identiteetti kielestään huolimatta. Silloin. 1800-luvun loppu oli jo kielitaisteluiden ja katkeruudenkin aikaa, aikaa, jolloin kielikysymys johti jopa puolueiden muodostumiseen!

KUN suomalaiset olivat saaneet tasavertaiset aseet (suomalainen kirjakieli, suomalaisen sivistyneistön koulutus, itsevarmuuden lisääntyminen), niin saatiin kaikilla kulttuurin aloilla nähdä ikäänkuin valmis kansakunta, luova ja yritteliäs. Siinä ei enää tarvittu eikä aina suvaittukaan ruotsinkielisten apua.

Kyllä suomalaisuus on muutakin kuin sivistyneistön yksinoikeus. Sitä se oli ennen 1800-lukua hamaan esihistoriaan saakka, ja sitä se on nytkin. Jollei olisi "perussuomalaisuutta", ei olisi suomalaista sivistyneistöä, ja jollei olisi suomalaista sivistyneistöä, "perussuomalaisuuden" alue pikkuhiljaa kapenisi ja muuttuisi samankaltaiseksi kuriositeetiksi kuin suomenkielisyys rajantakaisessa Karjalassa. Mummojen kieleksi ja ukkien elämäntavaksi, naurreskelluksi muinaismuistoksi.

"Mummojen kieleksi ja ukkien elämäntavaksi, naurreskelluksi muinaismuistoksi."

Tämä taas johtuu Venäjän johdonmukaisesta vähemmistöjen syrjimisestä ja Karjalan alueen pakkovenäläistämisestä, joka alkoi jo 1944.

Historiallinen "jossittelu" perusteetontako? No mutta! Jopa moraalisesti arveluttavaa? Joskus ehkä kiellettyäkin?

Aika vaikeaa ihmisluonnolle on olla "jossittelematta" niin kauan kuin on saatavissa faktatietoa. Tästähän se lähtee: "Olisi voinut käydä toisinkin. Mutta miten?".

Reaaliajassakin politiikassa "jossitellaan" kaiken aikaa: suunnitellaan, pohditaan vaihtoehtoja. Kaikki vaihtoehdot eivät voi tapahtua, ja silti niistä puhutaan.

Kovasti suosituksi tullut sukututkimus osoittaa kiinnostuksen yksilön oman suvun ja perheen menneisyyteen ja toimiin. Perheen ja suvun vaiheet valtiollisen ja kulttuurihistorian kulussa tuovat menneisyyden maailman havainnollisesti tärkeäksi. Eikä "jossittelu" varmasti ole vierasta tällöinkään: "JOS isoisänisoisä ei olisi muuttanut sukunimeään suomenkieliseksi; JOS isoisän isä ei olisi lähtenyt Amerikkaan vaan olisi liittynyt punakaartiin...".

Venäjä on varmasti "unohtunut" siksikin, että kukin kai kirjoittelee kiireessä, sivupoluille eksyen ja uusiin näkökulmiin tarttuen, ilman että pyrkisikään laatimaan kaiken kattavaa lopputyötä aiheesta.

---

Suuren maailman päättäjät voivat tarttua varmuuteen vain rajallisesti: aina on jätettävä sija jossittelulle ja järkevänä pysyäkseen kannattaa nuo jossittelut suorittaakin. Toivottavasti presidentti Bush neuvonantajineen tekee tätä parhaillaan.

Harrastelijahistorioitsijan - ja oikean tutkijankin - jossittelu on yleensä maailmanpoliittisesti riskitöntä, ja joskus se saattaa tuottaa luovia, käyttökelpoisia oivalluksiakin.

Tämä Suomi/Ruotsi -aihe ei siinä mielessä liene aivan parhaasta päästä, myönnettäköön.