Päivät kuluu, mutta aika tuntuu pysähtyneen edelleen.Pojan kuolemasta on ajallisesti 3kk.
Samat tunteet siitä että olen epänormaali velloo päässäni.Itken silloin tällöin pienen tirauksen.Onkohan aivoni vieläkään ymmärtänyt , vaikka tiedän totuuden.Hän ei palaa ikinä enää.
Kolmen kuukauden aikana tuntuu kunnen muusta ole kuulutkaan kuin kuolemasta.Töissä kuoli kolmelta työkaverilta mies, ja minulta poika.Sekin tuntuu epäoikeudenmukiselta, en tällä väheksy kenekään surua.
Onnettomukksia sattuu kaiken aikaa, sairauksia .
Pelkään kaikenlaisia ajatuksiani, jos ne sittenkin on totta.Lupasinko jotain mitä rikoin?Oliko tämä kosto kuitenkin.Käytinkö poikani nimeä väärin?
Miksi toiset selviää mitä ihmeellisimmistä onnettomuuksista?Missä minun poikani suojelusenkeli oli?Miksi minä olen elossa?
Miksi minä olen niin yksin?
Järjestelen kyniä eri laatikoihin, olenkohan tulossa hulluksi, pakenenko jotain siivoamalla koko ajan jotain typerää?
Miksi on ihmisiä jotka nyt ottaa yhteyttä, eikä silloin aikanaan.Mitä jouluna..taidan sulkea puhelimen.En halua yhtään soittoa.En halua tavata ketään.
Miten auttaa miestäni, ja entä jos hänelle vieraat olisi jouluna helpotus?Miten minä jaksan.En halua iloita joulusta.EN EN EN..en halua nähdä ketään.
Miksi häneltä 20 vuotias kuoli äiti? Miksei hänellä ole ketään? Miten hän selviää? Miksi elämä on niin suurta tuskaa? Miten minun ainokaiseni selviää kun me kuollaan, ei hänelläkään ole ketään silloin? Ja minä olen liian vanha tekemään lisää lapsia.Enkä jaksa enää.Olin suunnitellut elämäni toisin.Piti iloita niin monesta uudesta käänteestä elämässämme, ja nyt menikin pakka sekaisin.
Luin lehdestä kuolemasta, koko perhe.Miksi niin taphtui. Miksi oli tarkoitus heidän kuolla?Onko mitään tarkoitusta edes, tai lohdutammeko vaan itseämme niin, jotta jaksamme jotenkuten surumme kanssa?
Miksi väsyttää eikä saa unta?
En halau olla iloinen koskaan enää..haluan löytää keinon kunnioittaa poikaani..kertoa että kaipaan, ja oli väärin että hän kuoli.
Olisin niin tahtonut hänen nauttivan vielä täällä maan päällä.Kokea kaikkea uuttaa jännää.Kokea aikuisuuden kokea isäksi tulemisen.Kokea vaikka mitä.Olla mies..isolla m:llä..olla ylpeä itseästään ja saavutuksistaan.
Rakas lapseni..kaipaan sinua niin..voi kun voisin edes jotenkinm tehdä jotain hyväksesi vielä..rakkaudella äiti
Samat tunteet siitä että olen epänormaali velloo päässäni.Itken silloin tällöin pienen tirauksen.Onkohan aivoni vieläkään ymmärtänyt , vaikka tiedän totuuden.Hän ei palaa ikinä enää.
Kolmen kuukauden aikana tuntuu kunnen muusta ole kuulutkaan kuin kuolemasta.Töissä kuoli kolmelta työkaverilta mies, ja minulta poika.Sekin tuntuu epäoikeudenmukiselta, en tällä väheksy kenekään surua.
Onnettomukksia sattuu kaiken aikaa, sairauksia .
Pelkään kaikenlaisia ajatuksiani, jos ne sittenkin on totta.Lupasinko jotain mitä rikoin?Oliko tämä kosto kuitenkin.Käytinkö poikani nimeä väärin?
Miksi toiset selviää mitä ihmeellisimmistä onnettomuuksista?Missä minun poikani suojelusenkeli oli?Miksi minä olen elossa?
Miksi minä olen niin yksin?
Järjestelen kyniä eri laatikoihin, olenkohan tulossa hulluksi, pakenenko jotain siivoamalla koko ajan jotain typerää?
Miksi on ihmisiä jotka nyt ottaa yhteyttä, eikä silloin aikanaan.Mitä jouluna..taidan sulkea puhelimen.En halua yhtään soittoa.En halua tavata ketään.
Miten auttaa miestäni, ja entä jos hänelle vieraat olisi jouluna helpotus?Miten minä jaksan.En halua iloita joulusta.EN EN EN..en halua nähdä ketään.
Miksi häneltä 20 vuotias kuoli äiti? Miksei hänellä ole ketään? Miten hän selviää? Miksi elämä on niin suurta tuskaa? Miten minun ainokaiseni selviää kun me kuollaan, ei hänelläkään ole ketään silloin? Ja minä olen liian vanha tekemään lisää lapsia.Enkä jaksa enää.Olin suunnitellut elämäni toisin.Piti iloita niin monesta uudesta käänteestä elämässämme, ja nyt menikin pakka sekaisin.
Luin lehdestä kuolemasta, koko perhe.Miksi niin taphtui. Miksi oli tarkoitus heidän kuolla?Onko mitään tarkoitusta edes, tai lohdutammeko vaan itseämme niin, jotta jaksamme jotenkuten surumme kanssa?
Miksi väsyttää eikä saa unta?
En halau olla iloinen koskaan enää..haluan löytää keinon kunnioittaa poikaani..kertoa että kaipaan, ja oli väärin että hän kuoli.
Olisin niin tahtonut hänen nauttivan vielä täällä maan päällä.Kokea kaikkea uuttaa jännää.Kokea aikuisuuden kokea isäksi tulemisen.Kokea vaikka mitä.Olla mies..isolla m:llä..olla ylpeä itseästään ja saavutuksistaan.
Rakas lapseni..kaipaan sinua niin..voi kun voisin edes jotenkinm tehdä jotain hyväksesi vielä..rakkaudella äiti
Vastaukset 8
Vanhimmat
Otan osaa valtavaan suruusi.
Meiltä kuoli tytär 1v 8kk sitten.Kun luin ajatuksiasi ja hätääsi, tunnistan itseni ja omat läheiseni samassa tilanteessa ensimmäisen vuoden aikana. Elämä on kaoottista, repivää ja tilanne vaihtuu mielessä jatkuvasti.Kyllä sinä selviät jotenkin eteenpäin,näin olemme kokeneet.Meidän selviämisessä eteenpäin ovat auttaneet kaikista asioista avoimesti puhuminen aina kun siihen on voimia,mitään asiaa ei saa jättää sisäänsä.Samojen asioiden jatkuva käsittely jäsentää niitä jotenkin ajan kanssa. Keskusteluapua asiantuntijoilta täytyy käyttää ettei jää loukkkuun omiin kehääkiertäviin ajatuksiin. Olemme olleet suomen mielenterveysseuran kursseilla ja siellä on tavannut samassa tilanteessa olevia, jolloin ymmärtää, ettei ole yksin maailmassa tämän mentyksen kanssa.
Töihin tai muuhun toimintaan kannattaa pyrkiä heti kun vähänkin jaksaa, koska siellä pystyy välillä hetkittäin ajattelemaan muitakin asioita.
Ensimmäinen joulu on vaikea, siitä täytyy vain mennä läpi, mielummin vain leväten.
Voimia teille!
Löysin itseni tuosta kirjotuksesta. Meillä on 8 kk sitten kuollut 19v. poika. Samoja tuntemuksia täälläkin. Joulu pelottaa. Isänpäivä on surullinen niin kuin oli pyhäin päiväkin.Joka ikinen päivä on surullinen.Ikävä ja kaipaus on suuri.Kysyn jatkuvasti MIKSI?
Joo, kai se ajan kanssa tosiaankin muuttuu tämä suru.Tällä hetkellä vaan tunuu kun aika ja olotila jää tällaiseksi, oudoksi.
Otan osaa, ja voimia myös teille.
menetin myös oman poikani, otan osaa :(
Minä menetin poikani (19v)4,5 kk sitten. Hän hirttäytyi. Ei raukka jaksanut enää kestää sitä, että tyttöystävä jätti. Oliko se ainoa vai viimeinen naula hänen arkkuunsa...en tiedä...ajatukset pyörii syntymästä tähän kuolemansa hetkeen saakka. Mitä tehtiin väärin? Miksi hän ei pyytänyt apua? Voi raukka kun yksin jäi sillä hetkellä, en olisi antanut mennä...on ihan hirveätä kestää ja elää tällaista...tytär meille jäi ja häntä koetamme viedä eteenpäin..
Välillä toivon, että kuolisin itsekin pois, tuska on niin raastavaa..joulua en uskalla ajatellakaan..miten senkin kestää...entä tyttären henkinen hyvinvointi tulevaisuudessa? En uskalla ajatellakaan kunnolla..kun pääsisi vain päivän aamusta jotenkin iltaan...ajalla ei ole muuta merkitystä kuin se, että toivoo seuraavat kymmenen vuotta menevän nopeasti eteenpäin ja että jos se sitten helpottaisi...
En olisi ikinä uskonut näin käyvän...
Hei täällä jälleen yksi surullinen ja poikaansa kaipaava äiti.Minä myös löysin itseni sinun kirjoituksestasi.Minun rakkaani menehtyi auton alle pari kuukautta sitten ,iloinen reipas poikani jolla olisi ollut vielä paljon edessä.Hän oli vain neljätoista,tänään erittäin huono päivä,muut päivät loputonta taistelua että pysyisin pystyssä.Koko ajan vaan itkettää enkä jaksa keskittyä mihinkään,jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,mihin sinus lapsesi meni,kuinka vanha hän oli?
suureen suruusi.Tiedän enemmän kuin hyvin mitä käyt läpi juuri nyt.Voit kirjoittaa [email protected]
Poikani hukkui thaimaassa viime maaliskuussa. Alku kuukaudet meni shokissa, tapahtuma pyöri päässä aamusta iltaan, yöt sain nukuttua suht normaalisti,ihme!
reilu 8kk taphtumasta, asia pyörii mielessä koko ajan, jos vähänkin tulee hiljaisia hetkiä, kuten nyt kun on 4 viikkoa talvilomaa. Olen tullut siihen tulokseen, jotta tapauksesta ei toivu koko loppu ikänä. Sen kanssa täytyy vain pystyä elämään.
Suuret kysymysmerkit senkun sinkoilee ympäriinsä, mitä jos hän ei olisi lähtenyt koko matkalle jne.
Vanhempien suru oman lapsen kuolemasta on kovimpia paikkoja mihin ihminen joutuu.
Nyt kun kirjoitellaan taas noista Huhtiniemen teloituksista sota-ajan valokuvista, 300 kpl, joita saa kuulemma huomisesta lähtien julkaista.
Voi vain kuvitella millaista surua sota aikaan kärsittiin, ruumiita junavaunut täynnä.
Silvottuina, osa palaneina jne.
Lohdutuksena läpiaikoina lapsensa menettäneille, suru yhdistää monia koteja etelästä pohjoiseen, voimia ja jaksamista!