Näin eilen aamulehdestä että ystäväni on kuollut. Ihmettelin sitä pitemmän aikaa että miksi se ei ole soittanut minulle pitkään aikaan ja meillä oli sellainen tapa että kumpikin soittaa vuorottellen. Minä koen syyllisyyttä siitä että en käynyt kattomassa sitä sairaalassa,vaikka se soitti minulle ja pyysi käymään. Pyytäsin anteeksi mutta se on nyt myöhäistä. Olsin voinnut tehdä toisin. Voi itku minkä tein ystävääni kohtaan. Hän sarasti kilpirauhassyöpää. LEPÄÄ RAUHASSA YSTÄVÄ JA ANNA ANTEEKSI.
Tunnen syylisyyttä
Yks turust
1727
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo on varmasti aika monelle hyvin tuttu tunne. Minäkin koin syyllisyyttä esimerkiksi silloin kun anoppini kuoli - siitä, että en ollut käynyt hänen luonaan niin usein kuin olisin halunnut ja niin usein kuin hän olisi halunnut. Aina oli olevinaan muka kiire. Ja sitten yhtäkkiä: hän ei olekaan enää ovella vastassa. Hän ei kuule vaikka puhun, hän ei tunne kun kosketan, hän ei vastaa kun kysyn. Anoppini oli tajuttomana reilun viikon ajan, ja nukkui sitten pois.
Tosin minä puhuin hänelle sairaalassa, vaikka en tiedä kuuliko minua enää. Voi olla, että hän kuuli. Erityisen onnellinen olin siitä, että ennen tajunnan menetystään sain pyytää häneltä anteeksi ja hän puristi lujasti kättäni vastaukseksi. Seuraavana aamuna hän ei enää pystynyt tekemään edes sitä.
Ehkä sinun vain tulee olla armollinen itseäsi kohtaan ja antaa anteeksi se, ettet selvinnyt käymään ystäväsi luona. Kyllä hänkin antaa sinulle anteeksi. On hyvä, että tunnustamme olleemme välinpitämättömiä ja saamattomia - ja kun sen tunnustaa, sen voi myös saada anteeksi. Jos ei tunnusta, puolustelee ja selittelee vain ja keksii päteviä syitä miksi ei tehnyt kuten olisi pitänyt, se on sama kuin panisi vain laastaria hoitamattoman haavan päälle. Laiminlyöntinsä tunnustaminen ja anteeksiantamus on mielestäni ainut lääke. Siis se, että myöntää erheensä ja antaa itselleen anteeksi ja uskoo ystävänsäkin antavan - ja kaiken huipuksi pyytää anteeksi myös Jumalalta.
Kyllä ystäväsi varmaankin tiesi että välität hänestä, vaikka et käynytkään hänen luona enää loppuaikoina. Uskon, että hän on ymmärtänyt nämä "terveitten kiireet", olihan hän itsekin ollut joskus terve.
Voimia sinulle surussasi.
PS. Tuli juuri mieleen että minullakin on muistissa vastaavanlainen tapaus: Eräs ystäväni oli vuosikymmeniä sitten vakavasti sairas ja tiesin, että hän ei elä kauan, mutta en käynyt kahteen viikkoon hänen luona - ja sitten hän kuoli. Siitäkin koin syyllisyyttä. Ehkä jotenkin alitajuisesti pelkäsin mennä.. Siirsin ja siirsin, kunnes kävi niin kuin kävi. Ehkä opimme tästä sen, että jos joskus itsellemme käy samoin - meidät "unohdetaan" sairasvuoteillemme - niin meidän on helpompi ymmärtää sitten heitä?