Äidin kuolema..

http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/12.html

Itse menetin äitini 19-vuotiaana. Olisin silloin tarvinnut keskusteluapua ja tukea ja huolenpitoa myös ihan käytännönkin asioissa. Myös minun isälläni oli jo toinen nainen katsottuna, ennen kuin äiti edes oli kuollut. Hautasin tunteeni vain jonnekin syvälle ja yritin olla, niin kuin ei mikään vaivaisi.

Vasta paljon myöhemmin jouduin elämään läpi silloin elämättä jääneet tunteet ja pääsin vähitellen jo reilusti aikuisena yli tapahtuneesta. On hyvä, että tunnistat oman pahan olosi ja uskallat kokea surun, pettymyksen, vihan, hylätyksi tulemisen ja menetyksen. Äiti on varmaan lähes kaikkien elämässä se tärkein henkilö, hyvässä ja pahassa.

Otan osaa suruusi ja toivon että päivien ja viikkojen myötä tuska alkaa hellittää, niin että alkaa tulla myös hyviä ja eteenpäin elämässä kantavia muistoja äidistä. Siunausta ja voimia sinulle.

Isällä jo uusi,ennenkuin äiti oli vielä kuollutkaan ja sitten kun se tapahtui,nämä kaksi pääsivät olemaan yhdessä avoimesti!

Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja voimia...Äiti on aina erityinen henkilö,jonka poismeno on todella raskasta....:(

olet nuori. niin minäkin. menetin äitini kesäkuussa, ja isäni kuoli kun olin aivan pieni. olen myös kirjoittanut tälle palstalle viestini nimimerkillä: äidin oma. tiedän miltä menetys tuntuu. suru on syvä ja kaipuu on pohjaton. etsin jatkuvasti sitä minkä olen menettänyt. äiti kuoli, ja kaikki läheiset kaikkosivat. olen heille jotain pahaa, olen elävä muistutus siitä mitä ei enää ole. nyt on jäljellä yksinäisyys. joku ehkä sanoo että valitan, mutta kun tuntuu niin pahalta! ja on äitiä ikävä. mut uskon että sinunkin äitisi olisi halunnut sinun jatkavan sitkeästi eteenpäin! älä luovuta. suru sattuu, mutta kipu kertoo että sinä vielä elät! et ole yksin, meitä on monta. valitettavasti.

Mielestäni olisit fiksu, jos kertoisit suoraan isällesi ja "äitipuolellesi" tilanteesi. Sano, että sori, mut voi mennä todellakin aikaa, ennenkuin voit hyväksyä "äitipuolesi", sillä kyllä sinulla on nyt niin suuri surutyö päällä, että ei kukaan voi odottaa, että voisitkaan hyväksyä äitisi tilalle ketään toista! Heidän tulee antaa sinulle aikaa ja rauhaa. Kyllä he ymmärtävät, kun puhut asiasta fiksusti, älä hyökkäävästi, sillä mistä sen tietää, kuinka tärkeä ihminen tämä uusi nainen isäsi ja sinun elämässä tulee olemaankaan. Puhu, älä teilaa suorilta käsin ketään. Anna ajan kulua.
Terv. Äiti, joka menetti lapsensa (19v) kesäkuussa 2006.

kun isäni kuoli. Äitini liian pian toi kotiimme miesystävän.En pystynyt sulattamaan sitä ja näytin myös sen uhmakkaalla käytöksellä.
Nyt vanhempana olen ymmärtänyt äitini tarpeen aikuiseen seuraan,kun isäni sairasti melkein vuoden ennen kuolemaansa, se oli äidilleni tosi raskasta aikaa.Jos hän ei olisi saanut tukea tältä mieheltä, hän olisi itsekin saattanut sairastua, kun oli vielä taloudellisestikin tosi tiukkaa.
Siihen aikaan (jos nytkään) ei
ollut mitaaän kriisineuvontaa tai yleensäkään otettu lapsen/nuorten tunteita huomioon.
Se paha olo kestää sen ajan kun se kestää. Siihen auttaa vain aika. Voin kokemuksesta sanoa, että se menee ohi aikansa kestettyään.
Kun itsellä on paha olo, ei jaksa ymmärtää toisen surua. Tämä koskee isääsi ja sinua, kumpikin on oman surunsa vanki.
Meitä oli kolme sisarusta ja jokaisesta tuntui, että itsellä suru oli juuri pahinta. Minustakin tuntui, että toiset ajattelivat ettei isäni kuolema minua koskettanutkaan. silti en halunnut sääliäkään. en esim. koulussa keronut kenellekään isäni kuolemasta säälin pelosta. Myös pelkäsin, että minua pidettäisiin jotenkin kummallisena isäni kuoleman johdosta.
Äitini toimi väärin monessa asiassa, mutta eihän hän ollut psygologiaan perehtynyt, täysi työ itsesäkin kanssa. Kun tulin itse äidiksi, annoin anteeksi ja jopa monessa asiassa ymmmärsin häntä.

Minun vanhempani erosivat kun olin viel lapsi. Isäni löysi samantien uuden "eukon". Äitini on sittemmin elänyt yksin (kun me lapet lensimme pesästä) kolmekymmentä vuotta. Isäni "uusi eukko" sairastui syöpään ja poti vaikeita oireita vuosikaudet, mutta kuin ihmeen kaupalla hän parantui pari kuukautta ennen kuin isäni sai syöpädiagnoosin. Isäni menehtyi tähän syöpäänpuolessa vuodessa ja koko sen ajan tämä "uusi eukko" hoiti isääni ympäri vuorokauden tauotta. he puhuivatkin että tämä "eukko", isäni vaimo parantui hoitamaan isääni. Olen hänelle kiitollinen, sillä ilman häntä isäni olisi ollut viimeiset kuukaudet jossain osastolla. Nyt hän sai kuolla rauhassa kotonaan.

En olisi haunnut että isäni olisi ollut yksin. En haluaisi että äitinikään olisi yksin, vaan toivoisin hänenkin löytävän jonkun. Toivoisin myös että isäni vaimo löytäisi vielä jonkun, ettei hän joutuisi elämään sitten vanhana ja sairaana yksin...

Osanottoni surussasi.

Äskettäin on ilmestynyt hyvä kirja, Suzanne Sjöqvist: Hän on kanssani kumminkin - vanhempansa menettäneet lapset ja nuoret kertovat.

Toivottavasti löydät siitä lohdutusta ja uusia oivalluksia.

Moi
Lähdinkin etsimään jotain ihmistä joka ymmärtää. Äitini kuoli vajaa kuukausi sitten ja jäin yksin isäni kanssa asumaa nuorimpana lapsena. Tuntuu käsittämättömältä että tärkein ihminen elämässä yhtenä iltana onkin poissa. Olen vasta 15-vuotta ja äiti oli minulle tuki ja turva. En ole vieläkään ymmärtänyt että äiti on poissa eikä enää ikinä ole kanssani. Kaikista eniten ihmettelen sitä että kaikki koulussa ja muualla kuvittelevat että olen jo selvinnyt tapahtumasta ja pystyn jatkamaan elämääni normaalisti, joka ei todellakaan pidä paikkaansa vielä pitkään aikaan.

mä menetin äitini maaliskuussa:(...Hän kuoli maksakirroosiin 44-vuotiaana..aivan hirveää,on koko ajan niin paha olla,tuntuu ettei elämä voita...

Minulla on vähän erilainen tilanne.. Äitini sairastui syvään masennukseen minun ollessa 7-vuotias, menetin äitini silloin, olen nyt 28v... Ennen sitä minulla oli hyvä tunnesuhde äitiini, mutta hänen sairastumisensa jälkeen minulla ei ole ollut enää äitiä. Hän on kykenemätön välittämään, masennus tuhosi hänet. Joten tavallaan minunkin äitini on kuollut. On vaan ollut kauhean vaikeeta käydä tätä suruprosessia, koska ulkoisesti äitini ei ole kuollut.. Silti sisälläni on valtava määrä surua ja tuskaa joka välillä nousee pintaan.. Valitettavasti minun kanssa ei jaettu niitä tunteita silloin kun äitini menetin, vaan olen joutunut ne tunteet hautaamaan sisimpääni.. Nyt ne sieltä sitten tosiaan nousevat. Tuntuu että sitä on vaikea purkaa puhumalla, olen siitä jo paljon puhunut. Mutta ne tunteet ovat tietenkin ne tärkeimmät mitkä pitäisi purkaa, mutta tuntuu että se on kauhean vaikeeta, koska tuntuu että niille tunteille ei ole sanoja, tai mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan sitä oloa.. Jos yritän kuvailla sitä, niin se on valtavaa surua, kauhua, vihaa ja tyhjyyden tunnetta. Olin niin pieni menettäessäni äitini että ne tunteetkin ovat käsittämättömän voimakkaita koska olin niin voimakkaasti riippuvainen hänestä..vaikka onhan ne tunteet tietenkin aina todella voimakkaita tälläisessä tilanteessa. Olisiko jollain vinkkejä miten saisin tunteeni käytyä, miten saisin kannateltua tunteitani joille en ole saanut kannattelua? Onko kukaan täällä menettänyt äitiään n.saman ikäisenä kun minä? Miten olette saaneet käytyä tunteet liittyen menetykseen? Käyttekö te muut niitä tunteita pikkuhiljaa? Itselläni tuntuu että saan hetken käytyä jotain tunnetta ja sitten se jo sulkeutuukin pois.. Sitten kun sulkee jonkun tunteen pois, niin on entistä vaikeampi olo.. Mutta ei kai sellaista tajuamista hetkessä pysty tunteen tasolla kohtaamaan.. On kauhea miettiä että se tärkein läheinen ei ole enää tässä maailmassa...siihen tajuamiseen liittyy kyllä kauhua ja tyhjyyttä.. Olen myös vihainen äidilleni koska hän ei ole enää elämässäni ja vihainen siitä minkälaiseksi hän muuttui.. En merkitse hänelle enää mitään, ellei hän tarvitse minulta jotain..tuntuu hirveälle tajuta että oma äiti ei rakasta, tai ole kykeneväinen rakastamaan...

uuden kumppanin, no kukin tavallaan. Ymmärrän kyllä että sinusta tuntuu pahalta.

menettänyt, mutta äitini elää vielä. En oikein jaksa kuvitellakaan, miltä tuntuu äidin...:'(

Äitini lähti viikko sitten, olemme kaikki sisarukset jollakin tapaa tasapainottomia. Vaikka äiti oli jo iäkäs ja tiesimme hänen aikansa tulevan, tuli kaikki kuitenkin yllättäen, sillä päivää ennen aivoingfartiaan hän vielä eli omassa kodissa ja lämmitteli ruokansa ja piti meihin yhteyttä. Itsellä on eräs hyvin vakava asia ollut käsiteltävänä, hän soitti usein ja tuki, mutta nyt olen niin yksin. Itken tätäkin kirjoittaessani. Sisaruksilla on myös kovin vaikeaa, unohtelemme asioita ja kaikki keskusteleminen täytyy tarkoin harkita, mitä uskaltaa sanoa, sillä silloin pääsee tunteet valloilleen, kun kaikki eivät ole hyväksyneet äidin lähtöä.
Hoitohenkilökuntaa syytellään ja ilmeisesti olikin hieman huolimattomuutta ja turha siirto toiseen hoitopaikkaan, jossa eli vain kaksi päivää.
Äitiä on valtava ikävä, isämme on kuollut 1997, joten äiti meni sinnen isän ja siskon luokse.
Tuntuu niin tyhjältä kaikki, vaikka aurinko paistaakin ulkona.
Jaksamista kaikille läheisen menettäneille. Hakekaa apua jo tuntuu liian vaikealta.

Itse menetin äitini 20-vuotiaana täysin yllättäen. Äidin poismenosta on kulunut kohta vuosi ja tuntuu, että vasta nyt alan todella käsittelemään tapahtunutta. Äiti ei ollut pelkästään äiti vaan myös paras ystäväni, joka tuntuu olevan minulle se suurin kynnys asiassa. Ei ole enää ketään jonka kanssa keskustella läpi yön asiasta kuin asiasta. Ei ole enää ketään eikä varmasti tulekkaan koskaan ihmistä, joka ymmärtäisi mua niin täydellisesti kuin äiti. Ikävöin sitä ihmistä niin valtavasti joka päivä! Toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Toki elämä on jatkunut eteenpäin ja ilon aiheita löytyy arjesta, mutta kyllä sellanen jatkuva tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne on jotenkin jäänyt seuraamaan. Tukea olen onnekseni saanut ja osannut pyytää.

En jaksa, enkä halua uskoa, että ihminen vain katoaisi kokonaan kuoleman jälkeen.Uskon, että äiti elää minun ja pikkuveljeni kautta ja on kanssamme nyt vahvemmin kuin koskaan. Ehkä se on vain eräänlainen "selviytymiskeino" . Ehkä ei.

Hei!
Olen itse 15 vuotias! Äitini kuoli noin 4 kuukautta sitten ja tuntui että kaipuu helpottaisi hautajaisten jälkeen, mutta suren äitiäni yhä päivittäin ja jos joku puhuu äideistä, herkistyn täysin! Äitini kuolema oli minulle hyvin rankka vaikka meillä ei ollut tavallinen äiti lapsi suhde. Itse en henkilö kohtaisesti usko myöskään että en näe äitiä enään ikinä ! Jotenkin sellainen olo että äiti on yhä läsnä. Onko omia kokemuksia millon suru alkaa helpottaa? ymmärrän että se on persoona kohtaista, mutta haluaisin silti tietää. Kaikille osanottoni ja voimia :)

Hei!
Olen 24- vuotias. Minä menetin äitini noin puoli vuotta sitten. Hänen kuolemansa tapahtui niin äkkiä ja kukaan ei tietenkään voinut sitä aavistaa, koska hän kuoli pahassa liikenne onnettomuudessa. Muistan vieläkin sen päivän kuin eilisen, kun veljeni soitti ja kertoi äitimme menehtyneen. Jotenkin kaikki vaan sumeni ja enkä muista paljoakaan ajasta ennen hautajaisia. Saimme kuitenkin isäni ja veljieni kanssa järjestettyä asiat, ehkä se oli se jonkinlainen shokki tila jonka avulla pystyimme asiat hoitamaan. Olo oli koko ajan samanlainen hautajaisiin saakka. Hautajaisten jälkeen luulin olon helpottavan, mutta oikeastaan se vain paheni, koska silloin tajusi, että kaikki on nyt lopullista. Sain pahoja paniikki kohtauksia ja öisin en pystynyt nukkumaan. Onneksi sain hyvät lääkkeet auttamaan kohtauksiin ja unettomuuteen ja pikkuhiljaa oloni parani. Uskon kyllä, että näen äidin vielä joskus, mutta en tässä maailmassa. Oikeastaan alan vasta nyt ymmärtämään, että hän on poissa. Päivittäin on kova ikävä häntä ja lähes päivittäin tulee myös itku, kun häntä muistelen. Olimme todella läheisiä äitini kanssa. Mutta pikkuhiljaa asian alkaa hyväksymään ja ymmärtämään. Minäkin uskon, että äitini on läsnä, vaikka häntä en näekkään. Minua on auttanut kirjoittaa tuntemuksiani ylös eli tavallaan pitää päiväkirjaa. Kävin tämän puolen vuoden aikana myös psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla ja siitä oli minulle paljon apua. Sain puhua asioista ammatti ihmisen kanssa ja hän todellakin osasi auttaa. Nyt elämäni alkaa tasaantumaan ja pystyn elämään normaalia elämää.
Tyttö15, otan osaa sinun suruusi ja myös kaikkien muiden jotka ovat rakkaan ihmisen menettäneet. Luulen, että suru ei koskaan häviä, se vain muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Joillakin siihen menee vuosia, joillakin aikaa menee vähemmän. Se riippuu todellakin ihmisestä.

Ei siitä surusta kai koskaan pääse yli. Isoäidin menettäminen oli tarpeeksi kamalaa. Ikävöin molempia päivittäin. Se lohduttaa, että jonain päivänä minäkin pääsen pois täältä. Tällä hetkellä on pakko porskuttaa ja toivottavasti pystyn elämään mielenrauhassa sen ajan kuin elän.

Osanotot. :( Mun isä kuoli syksyllä autokolarissa. Oon nyt 15 ja onhan tää vaikeeta mutta eteenpäin jatketaan..

Äitini kuoli toissapäivänä 25.5. klo 5.55. Hän oli jo iäkäs, ehti täyttää 85 ja olen onnellinen siitä, että sain pitää hänet luonani näin pitkään. Suru ei kuitenkaan ole sen helpompi kestää, on kova ikävä. Olimme niin tiiviisti yhdessä viimeiset vuodet, hoidimme häntä kotona minä ja siskoni vuoroviikoin, ettei äidin tarvinnut mennä hoitokotiin, kun jalat meni alta. Samoin poikani hoiti mummuaan rakkaudella. Vaihtoi vaipat ja pesi jos oli suuri hätä housuissa, kun tuli muummun luokse töistä päästyään. Nostan hattua ja annan kaiken kunnioitukseni hänelle siitä, moni 30 nuori mies ei niin tekisi.
Vaikeaa ja tyhjää on elämä ilman äitiäni ja mummua tästä eteen päin meillä kaikilla. Vain aika parantaa haavat. ja hän elää meissä niinkauan kuin meistä joku on elossa.

ooks varma ettei demonit vieny?!

Oma Äitini kuoli eilen (9.8.2011) Hänen poismenonsa oli yllättävä ja nopea. Niin hän oli aina toivonutkin, että lähtö olisi kertaheitolla eikä joutuisi virumaan letkuissa ja putkissa. Tavallaan se ei ollut yllätys, koska sairasti sydäntautia jo monta vuotta. Hän eli kuitenkin täysillä ja matkusteli isän kanssa. Heillä oli (toivottavasti isällä on edelleen) ystäviä ja viettivät paljon heidän kanssaan aikaa. Ymmärrän äidin pois menon, hän oli 74 vuotias ja sydän oli heikko Olen siltin hyvin surullinen, tässä kohtaa on ihanaa kun on sisaruksia. Kaipaan häntä suunnattomasti, hän oli meidän kaikkien elämässä tärkein henkilö. Nyt suren vähintään yhtä paljon isäni puolesta, he elivät yhdessä yli 50 vuotta, isän tuskaa ja ikävää on todella kamalaa katsoa. Hän vaeltaa "tyhjässä" kodissa, äidin kädenjälki näkyy jokaisessa esineessä, tavarassa ja toimissa. Isä on onneton, surullinen ja hyvin tuskainen. Hän huokailee syvään ja yrittää ymmärtää mitä on tapahtunut. En milloinkaan voisi tuomita häntä uudesta kumppanista, sillä kenenkään ei ole hyvä olla yksin. Mikään muu ei auta kuin aika, nyt tuntuu, että sekään ei tule auttamaan, mutta isänkin elämään tulee uudet tavat ja tottumukset. Vaikeaa, hyvin vaikeaa. Mitä sitten on tuolla jossakin, vai onko mitään?? Kun voisikin olla varma, että siellä jossain kerran tavataan, mutta kun en ole, miksi ihmeessä emme voi tietää mitään varmaksi.

VAI NIN

maailmani mureni 3 kk sitten. menetin elämäni toisiksi tärkeimmän ihmisen. menetin äidin. muistan sen päivän hyvin, sen jälkeisiä päiviä tai hautajaisia en juurikaan. olin aamuvuorossa töissä, tarkoituksena mennä käymään kotona iltapäivällä hakemassa poikani eskarinkevätjuhla vaatteita joita äiti oli ostanut. olin edellisenä päivänä laittanut äidille viimeisen viestin: ok. kiitos. päässäni tosin oli ajatus: taasko se niitä vaatteita ostaa!
äiti oli aamulla käyny normaalisti lenkillä (urheiluhullu) ja jatkoi sen jälkeen autolla omien vanhempiensa haudalle. no, ikinä ei päässyt sinne asti vaan sai sairaskohtauksen, ajoi auton nätisti vasemman tienlaidan puolelta pientareelle. ensivasteen tullessa mitään ei ollut tehtävissä. sinne oli nuupahtanut ratin taakse.
mieheni tuli työpaikalle kertomaan. se oli hänelle hyvin vaikea tehtävä. tuntui kun jalat olisivat hävinneet alta. en saanu sitä tuskaa edes huudettua tai riehuttua pois. höpisin vain, ei miun äiti, ei miun äiti voi kuolla. ja pitkään ajattelinkin niin, eihän se voi. miun äiti. menimme iskän luokse. siellä se istui ulkorappusilla, kaiken menettäneenä. soitti puheluita, ei itkenyt, ei riehunut. niinkuin minä. muistan kun juoksin pellon reunaan ja yritin huutaa, niin kovaa kuin vain saan suustani tulemaan. minulla on 3 veljeä ja kaikkien heidän kohtaaminen oli kamalaa. yksi tuli mökiltä perheineen, toinen tuli armeijasta, vanhin veli joutui sanansaattajaksi, hänet poliisi oli tavoittanut.
olen 26 vuotias ja äitini kuoli 50-vuotiaana. en tiedä kuinka tästä pääsen ikinä yli. minulle on sanottu myös jo, että pitäisihän se kohta ruveta pääsemään. kyllä minä töissä käyn ja koulussa loput aikani, sekä hoidan perheeni, mummon silmäterän, 7-vuotiaan poikani. mutta loput ajat menee miettiessä, itkiessä ja pohtiessa.
kaipaisin kovasti ihmistä jonka kanssa puhua asiasta.

Äitini kuoli syöpään ollessaan 50v.se ei ollut yllätys,sillä sairautta oli jatkunut jo vuoden.näkökyvyn heikkeneminen oli ensimmäinen oire ja sen jälkeen oksentelu ja kaatuilu...aluksi äitini oli sairaalassa,mutta kun mitään toivoa ei ollut,äiti siirrettin hoitokotiin ,jossa oli viimeiset kuukaudet...

Sanokaapas, mikä on tää juttu. ¨Työkavereilta kuolee äidit, niin ne vaan jaksaa sitä duunia ja zumpaa ja nauramista? Itse menetin äitini muutama kuukausi sitten, ja tuntuu, että mitä merkitystä millään enää on.Työpaikalla ei anneta minun surulle tilaa, pomo on ollut vittumainen jo äidin sairastumisesta alkaen - ei mitään tukea, vaan päin vaston syyllistämistä.Työsuojelupiirinkö?

Sinulla on äiti ollut hyvin läheinen ja teillä on ollut kiinteät ja lämpimät suhteet. Menetyksen kokema suru on tavallisesti verrannollinen suhteesen kiintymyksestä mentettyyn henkilöön. Suremme iahn eri avalla jos kuolee kaukainen tuttava, tai läheinen perheenjäsen. Monella on suhde vanhempiin jo niin tullut etäiseksi ja on eletty jopa vuoikymmneniä täysin erillään ja pois lapsuuden kodista. Ja voihan olla että sitä kiintymystä ei ole koskaan päässyt edes syntymäänkään. Sinulle on äiti ollut erittäin läheinen, kenties se rakkain henkilö.
Ennen sanottiin kivessä kipeä kuin toisessa.
Ymmärrän surusi. Toivon että saat ymmärrystä ja vierellesi henkilöitä, jotka ymmärtävät ihmisen eläämää syvällisemmin.

Olen nyt 15-vuotias ja äitini kuoli 1v 7kk sitten. Pahimmasta tuskast olen kai jo päässyt yli, mutta vieläkin suru ja tuska on todella valtava. Kun kuulin äidin pois menosta jäin pariksi päiväksi pois koulusta, koska halusin vain olla yksin. Muut sisarukset ovat päässeet eteenpäin, mutta miksi minusta tuntuu etten koskaan pääse eteenpäin? Isä on löytänyt jo toisen naisen ja tuntuu pitkästä aikaa onnelliselta. Tämä nainen on hyvä isälle ja on oikein mukava mitä nyt vähän olen jutellut. Mutta silti tuntuu kuin kaikki haluaisi vain unohtaa äitini.

kiitos neuvoista! yritän ottaa opiksi, mutta se on hirveän vaikeaa

Oman äidin kuolema. Niin paha olo! Äitini kuolemasta on nyt puolitoista kuukautta. Ja koko ajan paha ahdistus! On mun elämässä ollut surua, murhetta paljon. Mutta oman äidin lähtö! Sattuu paljon!

Osanotto sinulle. Oliko äitisi jo iäkäs, osasitko odottaa tulevaa? Toivottavasti sinulla on läheisiä ympärilläsi. Tiedän tuon ahdistuksen tunteen...

saatanat lääkärit ! KUOLKAA POIS !

Tappajat, kuolkaa pois lääkärit !

Ompa isäsi toiminut nopeasti.
Onko kerennyt edes itse vielä toipua menetyksestä vai onko tuo eukko ollut jo äidin eläessä. Pakko vain sanoa, että tulee heti mieleen. En ainakaan arvosta moista ukkoa kun toimii noin nopeasti. Kyllä aito rakkaus ei noin nopeasti lähde vakavissaan hakeutumaan uuden tykö ihan kuin seurustellessa.
Taitaa olla isäsi vielä nuori mies, kun on niin teinimäisen kuuloinen valinta.

Äidin kuolemasta on kuukausi. Meillä oli vaikea suhde, ja viimeisinä kolmena vuotena en nähnyt äitiä enkä ollut yhteydessä muutenkaan.

Sitten tuli kuolema yllättäen, kuten se aina tulee, vaikk olisi mukamas varautunutkin siihen.

Nyt minusta tuntuu että menetin parhaimman ystävän ja ainoan joka minua ymmärsi ja rakasti. Vaikka ei se noin ihan todellisuudessa ollut. Äiti joi hirveästi ja oli sekaisin ja sairas.
Miksi olin niin itsekäs enkä ruvennut auttamaan hätä tosissani? Olisin hankkinut hänen kanssaan yhteisen asunnon. Järjestänyt hänen elämänsä hyvin. Olisin pitänyt putelit ja ryyppykaverit poissa.
Mutten tehnyt. Sen sijaan katkaisin välit viimeisen kerran kun hän riehu luonani.

Mitä tärkeämpää minulla oli muka? Ei mitään. Näinä kolmena vuonna en ole saavuttanut mitään. Äitini kanssa asuessani olisin saavuttanut jotain konkreettista, hänen rahojaankin olisi säästynyt iso summa.

En halunnut olla enää riippuvainen äidistä ja hänen rahoistaan.

Tein sitli väärän ratkaisun. Omatunto soimaa. Haluan jutella äidille, puhua kaikista asioista, käydä leffassa, saaressa, metsässä marjassa. Emme juuri tehneet sellaista aikuisiällä.
Miksi.

Sitli minun ratkaisuni kanssa on elettävä ja kärsittävä sen tuomat huonot puolet ja ajatukset.

Tiedän että äiti rakasti minua pohjattomasti omalla tavallaan, kuten minä häntä, vaikka tajusin sen liian myöhään.

Jos vastaavia kokeva haluaa kirjoitella näistä asioista, ilahtuisin.

Äiti kuoli syöpään 5 vuoden taistelun jälkeen 8 vuotta sitten. Isä löysi noi. 3kk kuoleman jälkeen uuden naisen joka muutti kotitaloomme ja ja menivät naimisiin.

Pari kk eteenpäin isä siirsi lasten (minun ja sisareni) tavarat jätesäkkeihin ja käski hakea pois pikapuolin. Vuosia kulunut ja kun vanhaan kotiimme menemme käymään puolison kanssa olemme vain ventovieraita. Tämä siis tarkoittaa sitä että esim juhlapyhinä on tuotava omat eväät mukaan ja käyttäytyminen meitä kohtaan on parhaiten kuvailtuna kiusallista . Nykyään tulee nähtyä isää noin kerran vuodessa. Jos jotain toivoisin maailmassa eniten olisi se että äiti ei olisi kuollut, koska tämä sai isämme rikkomaan perheemme lopullisesti. Vertaistukea kaikille tässä keskustelussa.