Kun miettii ihmisen roolia maailmankaikkeudessa, nousee mieleen ajatus pisarasta valtameressä. Jokainen pisara (ihminen) haluaa aiheuttaa ison aallon, mutta kovin harvassa ovat ne, jotka saavat aikaan edes pieneen liikahduksen vedenpinnassa. Olemme kaikki turhia, mitättömän pieniä ja ainoa, joka meidät tuntuu tekevän itsessämme suureksi, on jokin ulkopuolinen asia, jota voidaan mitata: usko, raha, mitalit jne. Asiat, jotka ovat maailmankaikkeuden, sen toiminnan, ihmisen hyvinvoinnin ja elossasäilymisen kannalta aivan turhia. Jokin meissä saa kamppailemaan tuota turhuutta vastaan ja sulkemaan siltä silmämme, kukin tavallaan, koska tuon ymmärtäminen on sama kuin yrittäisi oivaltaa vain ajattelemalla, miten pitkä matka on maailmankaikkeuden toisesta laidasta toiseen laitaan. Yritämme mieltää tuonkin ajatuksen peilaamalla johonkin todelliseen etäisyyteen (miten pitkä matka on Helsingistä Utsjoelle, montako kertaa tuo matka on Maasta Kuuhun tai Aurinkoon, montako aurinkokuntaa on ja ovatko ne yhtä suuria), kun lopulta tuo koko välimatka on tasan kaksi nanosenttiä jossain kohtaa aivojamme - se matka, joka vaaditaan tämän koko turhan ajatuksen pyörittämiseen.
Mikä on elämäntarkoitus? Usein kysytty ja paljon parjattu puheenaihe. Onko sillä lopulta merkitystä? Sanoisin, että on, mutta vain yksilölle itselleen. Toisen ihmisen elämäntarkoitus ei paljoa paina minun päässäni, voisi sanoa. Siten myöskään minun elämäntarkoitukseni (tai turhuuteni) ei ole muille merkityksellinen. Pikemmin juuri minun tarkoituksiani (eli turhuuksiani) toiset ihmiset voivat kritisoida ajasta ikuisuuteen. Jos olisin yhtään turhempi, enkä tietäisi missä jalkani sijaitsevat, saattaisin ottaa siitä pahasti nokkiin ja antaa tulla samalla mitalla - koska kuitenkin VAIN MINÄ OLEN OIKEASSA. Jos en jaksaisi yhtään pidemmälle ajatella, näin olisi. Mutta lopulta taitaa olla niin, että olen itselleni oikeassa, koska en voi itseäni juuri tällä hetkellä saada kiinni valheesta - siten kaikki muut ihmiset ovat myös oikeassa, koska tuskin hekään itselleen tietoisesti jatkuvasti valehtelevat.
Siten voidaan ajatella, että koska niin minun elämäni kuin sinun elämäsi on turha, se kuitenkin täyttyy meillä itsellämme ja kaikilla meidän arvostamillamme turhuuksilla, lopulta juuri noissa turhuuksissa on helposti meidän elämämme tarkoitus. Niin kauan, kunnes todella oivallamme, että vaikka me olemme tässä itsellemme tärkeimpiä (oman, henkilökohtaisen aurinkokuntamme keskipisteessä), niin me vaikutamme muiden ihmisten elämään ja he vaikuttavat meidän elämäämme. Meidän tarkoituksemme ei ole siis meissä, vaan meidän suhteessamme siihen, mikä on meidän ulkopuolellamme - muut ihmiset. Niin kauan kuin emme oivalla olevamme aurinkoja tai jumalia, oman elämämme ja napamme keskipisteessä, teemme itsestämme huomaamattamme ja haluamattamme jumalia. Siksi onkin helppo hyökätä tuomitsevina jumalina sellaista ihmistä vastaan, jossa näemme itsemme. Kukaan muu ei saa tulla meidän reviirillemme, kukaan muu ei saa olla meille merkityksellisempi kuin me itse, kukaan muu ei saa kertoa meille, miten turhia me olemme. Me olemme jumalia! Tähän ajatukseen tai ajatuksettomuuteen, automaattiseen silmien ummistukseen on tietysti helpompi langeta ihmisten, jotka eivät tunne itseään. Ihmiset, jotka on lapsina lannistettu, joiden vanhemmat ovat iskeneet kokoturhuutensa vasten lapsensa kasvoja: olet ei-toivottu lapsi! vihattu! mene pois!
Turha elämä, turha maailma, turhat ajatuksemme ja turhat ihmiset. Miksi niin turhia? Koska emme toimi oman luontomme mukaan, vaan parhaamme mukaan yritämme eksyttää jopa oman itsemme siltä, mitä meidän todella pitäisi tehdä. Täytämme kaikella turhuudella sen ajan, joka meillä on elämässämme. On löydettävä joku syy täyttää tuo hukka-aukko elämässämme, koska muuten Albert Camus'n sanoin ainoa ihmisen olemassaolon ja elämän kannalta merkittävä kysymys on: miksemme kaikki tee itsemurhaa. On jopa eri uskonnollisten ajatusmallien kannalta helppo huomata, että ihminen on mitätön. Eikä ole laisinkaan mahdotonta nähdä syitä, miksi myös uskovaiset voivat päätyä itsemurhaan. Tuo syy ei ole missään muualla kuin ihmisten suhteessa itseensä ja muihin. Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäisi - rakasta lähimmäistä kuin itseäsi. Se voi olla vaikeaa, varsinkin jos itsellä ei ole minkäänlaista itseisarvoa tai mitään arvoa ylipäätään.
Miten ratkaista olemassaolon ongelma ja syy. Miksi me olemme, emmekä tee itsemurhaa? Jos jälleen miettii eri filosofioita ja uskontoja, vastaus on: olemme itsekkäitä. Elossapysyminen ja elämästä taisteleminen on itsekkyyttä. Jos löisimme vain hanskat tiskiin pääsisimme kärsimyksestä, eikä kukaan kärsisi meidän jälkeemme. Jos on joku läheinen tehnyt itsemurhan tai rakas on kuollut, jokainen tietää, ettei kuolema ole merkityksetön - se voi muuttaa kaiken. Ja vaikka me yksilöinä päättäisimme säilyä hengissä, emme ole ratkaisseet sillä paljon meitä suurempaa ongelmaa. Sen lisäksi, että meidän pitäisi oivaltaa oma jumaluutemme, meidän tulisi oivaltaa myös saatanuutemme, tuhokykymme ja -voimamme. Me emme ole ikuisia ja ainoa todellinen meidän elämämme vaikutus näkyy tulevaisuudessa, meidän lapsissamme ja heille jättämässämme maailmassa/ympäristössä. Mikään Saatana tai Jumala ei meitä pakota heittämään roskia luontoon, käyttämään öljyä, rakentamaan ydinvoimaa lisää, hakkamaan lapsiamme, juomaan lisää viinaa, käyttämään koko elämämme turhuuteen - se on kaikki meistä itsestämme kiinni, meidän turhuudestamme ja siitä, miten sen käytämme.
Ihminen on kovin pieni, mutta yksilönä ihminen on itselleen mittaamattoman tärkeä. Tätä tärkeyttä kaikki ihmiset eivät omalla kohdallaan ymmärrä koskaan (pitkälti kasvatuksensa, opittujen ajattelutapojensa yms. vuoksi), vaan juovat itsensä hengiltä, heittäytyvät polvilleen "suurten ihmeiden" edessä tai hajottavat itsensä muulla tavoin henkisesti. Syntymästä alkaa kuolema, koska emme osaa elää.
Mikä on elämäntarkoitus? Usein kysytty ja paljon parjattu puheenaihe. Onko sillä lopulta merkitystä? Sanoisin, että on, mutta vain yksilölle itselleen. Toisen ihmisen elämäntarkoitus ei paljoa paina minun päässäni, voisi sanoa. Siten myöskään minun elämäntarkoitukseni (tai turhuuteni) ei ole muille merkityksellinen. Pikemmin juuri minun tarkoituksiani (eli turhuuksiani) toiset ihmiset voivat kritisoida ajasta ikuisuuteen. Jos olisin yhtään turhempi, enkä tietäisi missä jalkani sijaitsevat, saattaisin ottaa siitä pahasti nokkiin ja antaa tulla samalla mitalla - koska kuitenkin VAIN MINÄ OLEN OIKEASSA. Jos en jaksaisi yhtään pidemmälle ajatella, näin olisi. Mutta lopulta taitaa olla niin, että olen itselleni oikeassa, koska en voi itseäni juuri tällä hetkellä saada kiinni valheesta - siten kaikki muut ihmiset ovat myös oikeassa, koska tuskin hekään itselleen tietoisesti jatkuvasti valehtelevat.
Siten voidaan ajatella, että koska niin minun elämäni kuin sinun elämäsi on turha, se kuitenkin täyttyy meillä itsellämme ja kaikilla meidän arvostamillamme turhuuksilla, lopulta juuri noissa turhuuksissa on helposti meidän elämämme tarkoitus. Niin kauan, kunnes todella oivallamme, että vaikka me olemme tässä itsellemme tärkeimpiä (oman, henkilökohtaisen aurinkokuntamme keskipisteessä), niin me vaikutamme muiden ihmisten elämään ja he vaikuttavat meidän elämäämme. Meidän tarkoituksemme ei ole siis meissä, vaan meidän suhteessamme siihen, mikä on meidän ulkopuolellamme - muut ihmiset. Niin kauan kuin emme oivalla olevamme aurinkoja tai jumalia, oman elämämme ja napamme keskipisteessä, teemme itsestämme huomaamattamme ja haluamattamme jumalia. Siksi onkin helppo hyökätä tuomitsevina jumalina sellaista ihmistä vastaan, jossa näemme itsemme. Kukaan muu ei saa tulla meidän reviirillemme, kukaan muu ei saa olla meille merkityksellisempi kuin me itse, kukaan muu ei saa kertoa meille, miten turhia me olemme. Me olemme jumalia! Tähän ajatukseen tai ajatuksettomuuteen, automaattiseen silmien ummistukseen on tietysti helpompi langeta ihmisten, jotka eivät tunne itseään. Ihmiset, jotka on lapsina lannistettu, joiden vanhemmat ovat iskeneet kokoturhuutensa vasten lapsensa kasvoja: olet ei-toivottu lapsi! vihattu! mene pois!
Turha elämä, turha maailma, turhat ajatuksemme ja turhat ihmiset. Miksi niin turhia? Koska emme toimi oman luontomme mukaan, vaan parhaamme mukaan yritämme eksyttää jopa oman itsemme siltä, mitä meidän todella pitäisi tehdä. Täytämme kaikella turhuudella sen ajan, joka meillä on elämässämme. On löydettävä joku syy täyttää tuo hukka-aukko elämässämme, koska muuten Albert Camus'n sanoin ainoa ihmisen olemassaolon ja elämän kannalta merkittävä kysymys on: miksemme kaikki tee itsemurhaa. On jopa eri uskonnollisten ajatusmallien kannalta helppo huomata, että ihminen on mitätön. Eikä ole laisinkaan mahdotonta nähdä syitä, miksi myös uskovaiset voivat päätyä itsemurhaan. Tuo syy ei ole missään muualla kuin ihmisten suhteessa itseensä ja muihin. Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäisi - rakasta lähimmäistä kuin itseäsi. Se voi olla vaikeaa, varsinkin jos itsellä ei ole minkäänlaista itseisarvoa tai mitään arvoa ylipäätään.
Miten ratkaista olemassaolon ongelma ja syy. Miksi me olemme, emmekä tee itsemurhaa? Jos jälleen miettii eri filosofioita ja uskontoja, vastaus on: olemme itsekkäitä. Elossapysyminen ja elämästä taisteleminen on itsekkyyttä. Jos löisimme vain hanskat tiskiin pääsisimme kärsimyksestä, eikä kukaan kärsisi meidän jälkeemme. Jos on joku läheinen tehnyt itsemurhan tai rakas on kuollut, jokainen tietää, ettei kuolema ole merkityksetön - se voi muuttaa kaiken. Ja vaikka me yksilöinä päättäisimme säilyä hengissä, emme ole ratkaisseet sillä paljon meitä suurempaa ongelmaa. Sen lisäksi, että meidän pitäisi oivaltaa oma jumaluutemme, meidän tulisi oivaltaa myös saatanuutemme, tuhokykymme ja -voimamme. Me emme ole ikuisia ja ainoa todellinen meidän elämämme vaikutus näkyy tulevaisuudessa, meidän lapsissamme ja heille jättämässämme maailmassa/ympäristössä. Mikään Saatana tai Jumala ei meitä pakota heittämään roskia luontoon, käyttämään öljyä, rakentamaan ydinvoimaa lisää, hakkamaan lapsiamme, juomaan lisää viinaa, käyttämään koko elämämme turhuuteen - se on kaikki meistä itsestämme kiinni, meidän turhuudestamme ja siitä, miten sen käytämme.
Ihminen on kovin pieni, mutta yksilönä ihminen on itselleen mittaamattoman tärkeä. Tätä tärkeyttä kaikki ihmiset eivät omalla kohdallaan ymmärrä koskaan (pitkälti kasvatuksensa, opittujen ajattelutapojensa yms. vuoksi), vaan juovat itsensä hengiltä, heittäytyvät polvilleen "suurten ihmeiden" edessä tai hajottavat itsensä muulla tavoin henkisesti. Syntymästä alkaa kuolema, koska emme osaa elää.
Vastaukset 13
Vanhimmat
???????? !!:)
Ole hyvä. Mukava tehdä ihmiset iloisiksi, vaikkei aihe varmasti niin iloinen ole. Suuret elämykset ovat silti pikemmin onnellisuuden kuin suuren surun avaimia...
Talvimasennusta pukkaa, niin aina ?!
Elämä on yhdynnässä tarttuva kuolemaan johtava tauti, joku näsä sanoi aikoinaan. Kuitenkin tärkeimpänä tehtävänämme näin yksilöinä lienee geenien siirtäminen "seuraavaan pakettiin" ihmettelemään, me kun olemme geenien kannalta parasta a-ryhmää. Toki myös mielekkäiden "meemilapsien" viljely oolisi ilmeisen suotavaa puuhastelua ja suotavaa niin.
http://www.a-kirjat.com/kirjat/page290.htm
Voihan olla, että joku joskus jossain "viimeisellä rannalla" selvittää tämän kammottavan avaruudessa koikkelehtimisen ja ihmisreppanan pohjattoman yksinäisyyden problematiikan ja kuittaa.
Valloitetaan nyt vaikka ensi alkuun tämä galaksimme (mennee miljoonia vuosia, entäs sitten, niitä kyllä riittää) ja aletaan sitten vasta rypemään isommin itsesäälissä. Jos vaikka joltain planeetalta löydämme vielä jopa henkistä vastusta, tuskinpa kuitenkaan niin, mehän kun olemme kuitenkin aina oikeassa jumalinemme!
Ps. Pitääkö ihmisen, kun se tänne planeetalle uutena ihmisenä tulee, pitääkö sen alkaa heti apinoimaan vanhentuneita ja tärähtäneitä toimintamelleja, ilmeisesti pitää, poljetaan me vaan, paikallaan kovin poljetaan, etenee hommat, jeah !
PsPs. Pian on kevät ja aurinko lämmittää, se on aika paljon sekin, yksilölle niin on !
"Talvimasennusta pukkaa, niin aina ?!"
Liekö se masennusta, että tänään on näin ja huomenna toisin, jotkut asiat ovat muuttumattomia ja ihmisillä on paljon tehtävää. Mielestäni se joissain tilanteissa on melkoista optimismia. Joillekin asia on tietysti toisin, mutta eihän tässä kukaan ole toistemme kanssa kaikesta samaa mieltä... onko mitään syytä kuvitella, että näin olisi?
"Elämä on yhdynnässä tarttuva kuolemaan johtava tauti, joku näsä sanoi aikoinaan."
Tai ehkä se tarttuva asia onkin tyhmyys, kunnes siihen löytyy lääkkeet ja siitä voidaan parantua. Luulen, että tuon lääkityksen lopputuloksena emme enää ole tyhmiä tai viisaita, vain ihmisiä.
"Jos vaikka joltain planeetalta löydämme vielä jopa henkistä vastusta, tuskinpa kuitenkaan niin, mehän kun olemme kuitenkin aina oikeassa jumalinemme!"
Sepä se on ongelma, että ihmiset tuhlaavat aikaansa aivan jonninjoutaviin riitaisuuksiin, ongelmiin, päässävatkailuihin. Ei asiat muutu miksikään sillä, että mietin päässäni menninkäisten vastuuta ihmisen elämästä. Kyllä se täytyy olla ihminen, joka muuttuu ja oivaltaa asiat, ottavat itseään niskalenkillä ja heittävät kaikkine totuuksineen päistikkaa kanveesiin. Siinä jokainen joutuisi sitten keräämään kamppeensa ja myöntämään (toiveajattelua) itselleen, miten typeriä tässä ollaan. Ehkä niin todella, että pitää ensin tuhota tämä pallo, sitten muuttaa seuraavalle, tuhota se ja jatkaa siitä vielä eteenpäin, pitää kiinni näistä mukavista päänpinttymistä ja ehkä joskus kuolla sukupuuttoon, ennenkuin mitään perustavanlaatuista oivallusta on tehty.
"Ps. Pitääkö ihmisen, kun se tänne planeetalle uutena ihmisenä tulee, pitääkö sen alkaa heti apinoimaan vanhentuneita ja tärähtäneitä toimintamelleja, ilmeisesti pitää, poljetaan me vaan, paikallaan kovin poljetaan, etenee hommat, jeah !"
Vastaus löytynee evoluutiosta. Ihminenhän on lopulta vain hieman pidemmälle kehittynyt apina. Apinathan apinoivat, eivätkä voi luonnolleen mitään. Toisaalta olisi ihan mukava nähdä joskus ihminen, joka toimii ihmisenluonnon mukaan, eikä apinan...
"PsPs. Pian on kevät ja aurinko lämmittää, se on aika paljon sekin, yksilölle niin on !"
Niille, jotka aurinkoa ja lämmintä kaipaavat, varmasti. Toki on niitä, jotka viihtyvät talvella paremmin ja löytyy niitä, joille vuodenajatkin ovat samantekeviä. Mutta yksilöt, kaikki tavallaan.
"Kyllä se täytyy olla ihminen, joka muuttuu ja oivaltaa asia... Siinä jokainen joutuisi sitten keräämään kamppeensa ja myöntämään (toiveajattelua) itselleen, miten typeriä tässä ollaan."
Noinhan asian laita juuri on, mutta tuo toteamus on vasta pienen pieni lähtökohta, ei edes ensi askel isompaan muutokseen. Ihminen oppii ainoastaan matkimalla muita kaltaisiaan ja jälki on sen mukaista.
Niin että että ihmisen lisäksi universumissa on vain tyhmiä eläimiä ja yksi kaikkitietävä jumala, just joo, uskonnot opettaa hassuja ajatuksia, meemejä. Kyllähän se pientä apinaa ..tuttaa havainto, kun tajuaa että avaruudessa ei ole järjellistä elämää, ei maapallolla ainakaan.
Mutta elettävä vain on, siitä ei nyt päästä yli eikä ympäri, kaamoksessa tai ilman. Geenit kuljettavat meitä lihapullia, mihin lie, aivan sama nyt sinänsä, koska pahimmat virheet tapahtuivat jo ilmeisen kauan sitten, siitäkö siis kärsimme me. Mene ja siedä ?!
Persoona - ei ketään kotona: http://www.tsv.fi/ttapaht/tieteess.html
Saarnaajan kirjan filosofia. Saarnaajahan julisti samoin kaiken turhuutta ja piti ainoana mahdollisena ratkaisuna jonkilaista keskitietä, jossa ei turhaan pyrittäisi mihinkään ja nautittaisiin siitä mikä mahdollista. Sellaista vanhan miehen narisevan kuivaa filosofiaa, jolla ei maailmaa uudeksi rakenneta.
"...vaan juovat itsensä hengiltä, heittäytyvät polvilleen "suurten ihmeiden" edessä tai hajottavat itsensä muulla tavoin henkisesti. Syntymästä alkaa kuolema, koska emme osaa elää."
Elämän tragedian voinee synkemminkin ilmaista, mutta pahalta tuokin kuullostaa. Annat kuitenkin vaihtoehdon, oppia elämään ja ymmärtämään oma arvonsa. Kaippa se on sitten oikea tapa?
"Saarnaajahan julisti samoin kaiken turhuutta ja piti ainoana mahdollisena ratkaisuna jonkilaista keskitietä, jossa ei turhaan pyrittäisi mihinkään ja nautittaisiin siitä mikä mahdollista."
Siinä, missä sinä näet Saarnaajan, minä näen aivan muuta. Toiseksi siinä, missä on kaiken turhuus on myös kaiken tarkoitus. Meille ei henkilökohtaisesti mikään ole niin tärkeää kuin täyttää kammottava aukko elämässämme turhuudella, ettei elämämme olisi aivan turhaa tai merkityksetöntä. Kaikella turhuudella siis ei juuri muuta olekaan kuin merkitystä. Esimerkkinä tämä palsta, siinä missä tämä on kaikki turhaa näpyttelyä, niin kyllä tänne naputtelulla kummasti on tarkoitus meidän jokaisen tänne kirjoittavan elämässä. Olkoon se tarkoitus sitten vaikka hauskanpito, niin siinä se.
Mitä tulee tuohon Saarnaajaan, niin en kuulu niihin, jotka Raamatusta enää jaksaisivat jakeita hirveästi ottaa ja koettaa nähdä kaiken Raamatun läpi. Itse näen ajatuksen muinaiseen itämaiseen filosofiaan kuuluvana. Tosin olen huomannut, että monet taolaisuuden, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden viisaudet ovat kulkeutuneet Raamattuun lähes täysin suodattamattomina ja muuttumattomina. Sitä voi kai kutsua adaptaatioksi, yksi ajatus muuntuu toisessa kulttuuriksi sen alueen ihmisten ymmärrettäväksi. Mutta siitä huolimatta juuri tuo edellinen tarkoitus ja tarkoituksettomuus-dilemma tulee ihan suoraan vastakohtineen taolaisuudesta. Vielä sillä erotuksella, että kun ne ovat molemmat toisistaan erottamattomia, niin ne ovat olemassa samanaikaisesti ja kaikki on niiden välimaastossa - kultaisella keskitiellä.
"Sellaista vanhan miehen narisevan kuivaa filosofiaa, jolla ei maailmaa uudeksi rakenneta."
Mutta ilmeisesti vanhalla, narisevalla herralla myös on ollut jotain sanottavaa ja sille, aikanaan painavalle sanalle annetaan edelleen arvoa. Vaikka siitä 95% olisi puhdasta soopaa, niin 5% on täyttä asiaa. Pitää vaan erottaa soopa asiasta, turha tarkoituksellisesta.
"Elämän tragedian voinee synkemminkin ilmaista, mutta pahalta tuokin kuullostaa."
Vaikka täällä epäillään jo minun masentuneen, niin voin sanoa, ettei tämä ole minulle synkkää, tragediaa tai masennusta, sen enempää kuin se, että joudun joka helvetin päivä tekemään hyvää sapuskaa... :-P~ No, ei vaan. Mielestäni elämä on elämää tragedioineen ja komedioineen, kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta ei se muuta elämää yhtään koomisemmaksi, että kielletään tragedia tai toisinpäin. Eikä siksi myöskään elämä muutu tarkoitukselliseksi vain meidän vänkäämisemme ansioista, vaan siksi, että me itse annemme OMALLE elämällemme arvon. Ketään muuta minun tarkoitukseni ei hyödytä niin paljoa kuin itseäni. Tosin jotkut ihmiset pääsevät siitä osalliseksi, että koen elämäni merkityksekkääksi (ja samalla pienuuttani niin turhaksi, ja joitain tekemäni asiat turhanpäiväisiksi).
"Annat kuitenkin vaihtoehdon, oppia elämään ja ymmärtämään oma arvonsa."
Vaihtoehto on olemassa, vaikken siihen antaisi mahdollisuutta. Enhän minä ole maailmankaikkeuden keskus, korkeintaan tämän oman pienen maailmankaikkeuden keskipiste, jossa olen vain minä itse. Luullakseni olen oivaltanut oman arvoni ja oppinut elämästä jotain kirjoittamatonta, eikä se ymmärrys muuttuisi, vaikka sen kirjoittaisi. Jokainen ymmärtää asian omalla kohdallaan tai on ymmärtämättä. Ymmärryskään kun ei taida muuttua siitä suuntaan, eikä toiseen, vaikka kuinka hokisimme ymmärtävämme. Pikemmin hoemme tietämättämme, että 'turpa kii, kyllä mä jo tän tiedän'. Siten meillä ei ole velvollisuutta, emmekä koe tarvetta kuunnella. Sitä kautta emme koskaan ymmärrä, emmekä välttämättä haluakaan.
”Siinä, missä sinä näet Saarnaajan, minä näen aivan muuta.”
Esittämäsi ajatukset ovat joka tapauksessa kovin samanlaisia kuin Saarnaajaan filosofia.
”Toiseksi siinä, missä on kaiken turhuus on myös kaiken tarkoitus. Meille ei henkilökohtaisesti mikään ole niin tärkeää kuin täyttää kammottava aukko elämässämme turhuudella, ettei elämämme olisi aivan turhaa tai merkityksetöntä. Kaikella turhuudella siis ei juuri muuta olekaan kuin merkitystä. Esimerkkinä tämä palsta, siinä missä tämä on kaikki turhaa näpyttelyä, niin kyllä tänne naputtelulla kummasti on tarkoitus meidän jokaisen tänne kirjoittavan elämässä. Olkoon se tarkoitus sitten vaikka hauskanpito, niin siinä se.”
Jos elämällemme on jotain tarkoitusta, niin silloin toki turhuudellakin on tarkoitus. Mutta miksi sitten puhua kaiken turhuudesta ja mikä on se kammottava aukko, joka turhuudella täytetään? Ajatuksesi jää tältä osin avoimeksi. Ymmärrän sinun tarkoittavan, että elämä pitää vain mieltää merkitykselliseksi ja silloin yhtäkkiä kaikella turhuudella, vaikkapa nettipalstalle kirjoittelulla, on jokin merkitys. Mutta mikä on se taikasana, jolla mieletön maailma noin vain tehdään miekkääksi?
”Mitä tulee tuohon Saarnaajaan, niin en kuulu niihin, jotka Raamatusta enää jaksaisivat jakeita hirveästi ottaa ja koettaa nähdä kaiken Raamatun läpi. Itse näen ajatuksen muinaiseen itämaiseen filosofiaan kuuluvana. Tosin olen huomannut, että monet taolaisuuden, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden viisaudet ovat kulkeutuneet Raamattuun lähes täysin suodattamattomina ja muuttumattomina. Sitä voi kai kutsua adaptaatioksi, yksi ajatus muuntuu toisessa kulttuuriksi sen alueen ihmisten ymmärrettäväksi. Mutta siitä huolimatta juuri tuo edellinen tarkoitus ja tarkoituksettomuus-dilemma tulee ihan suoraan vastakohtineen taolaisuudesta. Vielä sillä erotuksella, että kun ne ovat molemmat toisistaan erottamattomia, niin ne ovat olemassa samanaikaisesti ja kaikki on niiden välimaastossa - kultaisella keskitiellä.”
En itsekään näe Raamattua sinänsä muiden uskontojen kirjoituksia arvokkaammaksi. Toisaalta en tunne juurikaan itämäistä filosofiaa. Sen perusteella mitä tunnen, en osaa sitäkään asettaa Raamatun yläpuolelle enkä ole vähästä lukemastani idän filosofiasta muutenkaan jaksanut innostua. Olen päätynyt siihen, että puutteistaan huolimatta kristinusko on minulle sopivin ja tutuin viitekehys uskonnolliseen pohdintaan. Saarnaajan osalta muistelen lukeneeni, lähdettä en tähän hätään löydä, että sen perusteksti olisi alunperin egyptiläisen isän oppeja pojalleen ja sieltä siirtynyt Raamattuun. Sinänsä nämä turhuusfilosofiat ovat varmaankin yleismaailmallisia, adaptaation lisäksi niitä on syntynyt eri kulttuureissa itsenäisesti.
”"Sellaista vanhan miehen narisevan kuivaa filosofiaa, jolla ei maailmaa uudeksi rakenneta."
Mutta ilmeisesti vanhalla, narisevalla herralla myös on ollut jotain sanottavaa ja sille, aikanaan painavalle sanalle annetaan edelleen arvoa. Vaikka siitä 95% olisi puhdasta soopaa, niin 5% on täyttä asiaa. Pitää vaan erottaa soopa asiasta, turha tarkoituksellisesta.”
En väitä Saarnaajan oppia soopaksi ja itsekin annan sille arvoa. Saarnaaja kuitenkin edustaa eräänlaista muuttumattomuuden ja kaiken pysyvyyden oppia. On turhaa yrittää muuttaa tai kehittää maailmaa. Voi yrittää, mutta maailma ei siitä muuksi muutu. Viisainta on olla hiljaa kuin kusi sukassa, sopeutua maailman turhuuteen ja päätyä aikanaan rauhallisesti hautaan. En tiedä onko moderni kehitysfilosofia sen viisaampaa, mutta ainakin siihen sisältyy jonkinlainen toivon elementti.
”Vaikka täällä epäillään jo minun masentuneen, niin voin sanoa, ettei tämä ole minulle synkkää, tragediaa tai masennusta, sen enempää kuin se, että joudun joka helvetin päivä tekemään hyvää sapuskaa... :-P~ ”
Tätä kohtaa en ymmärrä. Elämässä on hyvin vähän muita suuria nautintoja kuin itse tehty hyvä ruoka, juoma ja iloinen seura.
”No, ei vaan. Mielestäni elämä on elämää tragedioineen ja komedioineen, kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta ei se muuta elämää yhtään koomisemmaksi, että kielletään tragedia tai toisinpäin. Eikä siksi myöskään elämä muutu tarkoitukselliseksi vain meidän vänkäämisemme ansioista, vaan siksi, että me itse annemme OMALLE elämällemme arvon. Ketään muuta minun tarkoitukseni ei hyödytä niin paljoa kuin itseäni. Tosin jotkut ihmiset pääsevät siitä osalliseksi, että koen elämäni merkityksekkääksi (ja samalla pienuuttani niin turhaksi, ja joitain tekemäni asiat turhanpäiväisiksi).”
Tuo kaikella on aikansa ja paikkansa on myös Saarnaajasta.
Voiko koko elämänfilosofiaansa rakentaa sen varaan, että vakuuttaa omalla itsellään olevan jotain arvoa ja kaiken muun turhuutta. Ajatus kaiken muun kuin itsensä hyväksymisen turhuudesta jättää turhaksi kaikenlaisen aktiivisen toiminnan maailmassa. Määrittelyistä maailma ei muutu muuksi, koomisemmaksi tai traagisemmaksi, eikä meidän vänkäämisemme ei ehkä maailmaa paranna, mutta on kuitenkin jonkinlaista merkityksen hakemista muualta kuin omasta itsestä.
”Vaihtoehto on olemassa, vaikken siihen antaisi mahdollisuutta. Enhän minä ole maailmankaikkeuden keskus, korkeintaan tämän oman pienen maailmankaikkeuden keskipiste, jossa olen vain minä itse.”
Filosofiasi antaa mahdollisuuden ainakin itsellesi ja jos filosofiasi on pätevä, on toki muillakin sama mahdollisuus.
”Luullakseni olen oivaltanut oman arvoni ja oppinut elämästä jotain kirjoittamatonta, eikä se ymmärrys muuttuisi, vaikka sen kirjoittaisi. Jokainen ymmärtää asian omalla kohdallaan tai on ymmärtämättä. Ymmärryskään kun ei taida muuttua siitä suuntaan, eikä toiseen, vaikka kuinka hokisimme ymmärtävämme. Pikemmin hoemme tietämättämme, että 'turpa kii, kyllä mä jo tän tiedän'. Siten meillä ei ole velvollisuutta, emmekä koe tarvetta kuunnella. Sitä kautta emme koskaan ymmärrä, emmekä välttämättä haluakaan.”
Kuuntelemista ja ymmärtämistä tässä yritetään.
”Siinä, missä sinä näet Saarnaajan, minä näen aivan muuta.”
Esittämäsi ajatukset ovat joka tapauksessa kovin samanlaisia kuin Saarnaajaan filosofia.
”Toiseksi siinä, missä on kaiken turhuus on myös kaiken tarkoitus. Meille ei henkilökohtaisesti mikään ole niin tärkeää kuin täyttää kammottava aukko elämässämme turhuudella, ettei elämämme olisi aivan turhaa tai merkityksetöntä. Kaikella turhuudella siis ei juuri muuta olekaan kuin merkitystä. Esimerkkinä tämä palsta, siinä missä tämä on kaikki turhaa näpyttelyä, niin kyllä tänne naputtelulla kummasti on tarkoitus meidän jokaisen tänne kirjoittavan elämässä. Olkoon se tarkoitus sitten vaikka hauskanpito, niin siinä se.”
Jos elämällemme on jotain tarkoitusta, niin silloin toki turhuudellakin on tarkoitus. Mutta miksi sitten puhua kaiken turhuudesta ja mikä on se kammottava aukko, joka turhuudella täytetään? Ajatuksesi jää tältä osin avoimeksi. Ymmärrän sinun tarkoittavan, että elämä pitää vain mieltää merkitykselliseksi ja silloin yhtäkkiä kaikella turhuudella, vaikkapa nettipalstalle kirjoittelulla, on jokin merkitys. Mutta mikä on se taikasana, jolla mieletön maailma noin vain tehdään miekkääksi?
”Mitä tulee tuohon Saarnaajaan, niin en kuulu niihin, jotka Raamatusta enää jaksaisivat jakeita hirveästi ottaa ja koettaa nähdä kaiken Raamatun läpi. Itse näen ajatuksen muinaiseen itämaiseen filosofiaan kuuluvana. Tosin olen huomannut, että monet taolaisuuden, buddhalaisuuden ja hindulaisuuden viisaudet ovat kulkeutuneet Raamattuun lähes täysin suodattamattomina ja muuttumattomina. Sitä voi kai kutsua adaptaatioksi, yksi ajatus muuntuu toisessa kulttuuriksi sen alueen ihmisten ymmärrettäväksi. Mutta siitä huolimatta juuri tuo edellinen tarkoitus ja tarkoituksettomuus-dilemma tulee ihan suoraan vastakohtineen taolaisuudesta. Vielä sillä erotuksella, että kun ne ovat molemmat toisistaan erottamattomia, niin ne ovat olemassa samanaikaisesti ja kaikki on niiden välimaastossa - kultaisella keskitiellä.”
En itsekään näe Raamattua sinänsä muiden uskontojen kirjoituksia arvokkaammaksi. Toisaalta en tunne juurikaan itämäistä filosofiaa. Sen perusteella mitä tunnen, en osaa sitäkään asettaa Raamatun yläpuolelle enkä ole vähästä lukemastani idän filosofiasta muutenkaan jaksanut innostua. Olen päätynyt siihen, että puutteistaan huolimatta kristinusko on minulle sopivin ja tutuin viitekehys uskonnolliseen pohdintaan. Saarnaajan osalta muistelen lukeneeni, lähdettä en tähän hätään löydä, että sen perusteksti olisi alunperin egyptiläisen isän oppeja pojalleen ja sieltä siirtynyt Raamattuun. Sinänsä nämä turhuusfilosofiat ovat varmaankin yleismaailmallisia, adaptaation lisäksi niitä on syntynyt eri kulttuureissa itsenäisesti.
”"Sellaista vanhan miehen narisevan kuivaa filosofiaa, jolla ei maailmaa uudeksi rakenneta."
Mutta ilmeisesti vanhalla, narisevalla herralla myös on ollut jotain sanottavaa ja sille, aikanaan painavalle sanalle annetaan edelleen arvoa. Vaikka siitä 95% olisi puhdasta soopaa, niin 5% on täyttä asiaa. Pitää vaan erottaa soopa asiasta, turha tarkoituksellisesta.”
En väitä Saarnaajan oppia soopaksi ja itsekin annan sille arvoa. Saarnaaja kuitenkin edustaa eräänlaista muuttumattomuuden ja kaiken pysyvyyden oppia. On turhaa yrittää muuttaa tai kehittää maailmaa. Voi yrittää, mutta maailma ei siitä muuksi muutu. Viisainta on olla hiljaa kuin kusi sukassa, sopeutua maailman turhuuteen ja päätyä aikanaan rauhallisesti hautaan. En tiedä onko moderni kehitysfilosofia sen viisaampaa, mutta ainakin siihen sisältyy jonkinlainen toivon elementti.
”Vaikka täällä epäillään jo minun masentuneen, niin voin sanoa, ettei tämä ole minulle synkkää, tragediaa tai masennusta, sen enempää kuin se, että joudun joka helvetin päivä tekemään hyvää sapuskaa... :-P~ ”
Tätä kohtaa en ymmärrä. Elämässä on hyvin vähän muita suuria nautintoja kuin itse tehty hyvä ruoka, juoma ja iloinen seura.
”No, ei vaan. Mielestäni elämä on elämää tragedioineen ja komedioineen, kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta ei se muuta elämää yhtään koomisemmaksi, että kielletään tragedia tai toisinpäin. Eikä siksi myöskään elämä muutu tarkoitukselliseksi vain meidän vänkäämisemme ansioista, vaan siksi, että me itse annemme OMALLE elämällemme arvon. Ketään muuta minun tarkoitukseni ei hyödytä niin paljoa kuin itseäni. Tosin jotkut ihmiset pääsevät siitä osalliseksi, että koen elämäni merkityksekkääksi (ja samalla pienuuttani niin turhaksi, ja joitain tekemäni asiat turhanpäiväisiksi).”
Tuo kaikella on aikansa ja paikkansa on myös Saarnaajasta.
Voiko koko elämänfilosofiaansa rakentaa sen varaan, että vakuuttaa omalla itsellään olevan jotain arvoa ja kaiken muun turhuutta. Ajatus kaiken muun kuin itsensä hyväksymisen turhuudesta jättää turhaksi kaikenlaisen aktiivisen toiminnan maailmassa. Määrittelyistä maailma ei muutu muuksi, koomisemmaksi tai traagisemmaksi, eikä meidän vänkäämisemme ei ehkä maailmaa paranna, mutta on kuitenkin jonkinlaista merkityksen hakemista muualta kuin omasta itsestä.
”Vaihtoehto on olemassa, vaikken siihen antaisi mahdollisuutta. Enhän minä ole maailmankaikkeuden keskus, korkeintaan tämän oman pienen maailmankaikkeuden keskipiste, jossa olen vain minä itse.”
Filosofiasi antaa mahdollisuuden ainakin itsellesi ja jos filosofiasi on pätevä, on toki muillakin sama mahdollisuus.
”Luullakseni olen oivaltanut oman arvoni ja oppinut elämästä jotain kirjoittamatonta, eikä se ymmärrys muuttuisi, vaikka sen kirjoittaisi. Jokainen ymmärtää asian omalla kohdallaan tai on ymmärtämättä. Ymmärryskään kun ei taida muuttua siitä suuntaan, eikä toiseen, vaikka kuinka hokisimme ymmärtävämme. Pikemmin hoemme tietämättämme, että 'turpa kii, kyllä mä jo tän tiedän'. Siten meillä ei ole velvollisuutta, emmekä koe tarvetta kuunnella. Sitä kautta emme koskaan ymmärrä, emmekä välttämättä haluakaan.”
Kuuntelemista ja ymmärtämistä tässä yritetään.
"Esittämäsi ajatukset ovat joka tapauksessa kovin samanlaisia kuin Saarnaajaan filosofia."
Hyvä tietää. Saarnaajaa olen lukenut viimeksi kai joskus peruskoulun ala-asteella. Siitä on kolmattakymmenettä vuotta aikaa todennäköisesti.
"Jos elämällemme on jotain tarkoitusta, niin silloin toki turhuudellakin on tarkoitus. Mutta miksi sitten puhua kaiken turhuudesta ja mikä on se kammottava aukko, joka turhuudella täytetään?"
Kammottava aukko? Eikö se ole jo selvää, jos vastapuolella on tarkoitus, tässä tapauksessa elämäntarkoitus. Jos meillä ei ole edes itsellämme tarkoitus, merkitystä, arvoa tai kenelläkään meidän läheisistämme ole arvoa jne. niin, kuten tuossa alkuperäisessä tekstissä mainitsin, ainoa merkittävä kysymys on: miksi emme kaikki tee itsemurhaa. Jos mietitään pidemmälle, niin mikähän se voisi olla syy, että me täytämme tuon tarkoituksettomuuden, tyhjyyden (tai turhuuden turhilla) asioilla, joilla on vain meille itsellemme näennäisesti merkitystä? Viittaan tuolla merkityksellä asioihin, jotka eivät lopulta muuttaisi välttämättä meidän elämäämme puoleen tai toiseen. Meidän on esimerkiksi liikuttava, jotta elimistö pystyy kunnossa ja jaksamme käydä metsästämässä perheellemme ruokaa, mutta on turhuutta täyttää koko elämänsä urheilulla - ehkä sivussa sairastua anorexiaan tai luukatoon myöhemmin. Mutta onko meidän aivan välttämätöntä esimerkiksi ravata Stockmannin hulluilla päivillä? Eli on turhuutta ja turhuutta, lopulta kuitenkaan kukaan ei meille tärkeitä asioita muuta turhiksi, koska todellinen arvo kaikessa on vain meille itsellemme. Sen tiedän kuitenkin psykologiaa hieman opiskelleena ja aika useiden ihmisten kanssa keskustelleena, että tuo tarkoitus ja asioiden tärkeysjärjestykseen asettaminen ovat todellisia ongelmia. Ja jälleen kerran, ihmiset ratkaisevat tuon ongelman mitä moninaisimmin tavoin. Vaikeinta lienee katsoa näitä asioita rehellisesti silmästä silmään. Se, kun mitä todennäköisimmin todistaisi meille itsellemme, miten hölmöjä me olemme. Enkä usko, että kovinkaan moni olisi lopulta moiseen valmis.
"Mutta mikä on se taikasana, jolla mieletön maailma noin vain tehdään miekkääksi?"
Jos ei ole tullut vielä selväksi, jokainen ratkaisee ongelman omalla tavallaan. Ei ole taikasanoja, eikö ole patentoituja toimintaohjeita, vaikka ihmiset ilmeisesti kaipaisivat sellaisia. Toki onhan noita kirjoitettuna, mutta suurin osa niistä on aikansa eläneitä - taitaa nuorin olla reilu 1400 vuotta vanha sekin ja Arabian oloihin...
"Toisaalta en tunne juurikaan itämäistä filosofiaa. Sen perusteella mitä tunnen, en osaa sitäkään asettaa Raamatun yläpuolelle enkä ole vähästä lukemastani idän filosofiasta muutenkaan jaksanut innostua."
Omalla kohdallani asia on niin, etten ole itämaisesta filosofiasta innostunut. Ajattelin itämaisell tavalla jo ennenkuin siihen tutustuin. Länsimaissa kasvaneelle sen sisäistäminen tuosta vain on pirun vaikeaa, koska tavallaan se on täysin päinvastainen verrattuna esimerkiksi Raamatun filosofiaan, mutta toisaalta itämainen filosofia pystyy sisällyttämään itseensä myös Raamatun filosofian. Toisinpäin se ei onnistu.
"Sinänsä nämä turhuusfilosofiat ovat varmaankin yleismaailmallisia, adaptaation lisäksi niitä on syntynyt eri kulttuureissa itsenäisesti."
Todennäköisesti näin, mutta kuten taisin jo aiemmassa viitata, minä en suhtaudu asiaan välttämättä niinkään filosofian kannalta, vaan psykologian. Olemassaolo itsessään ei minua kiinnosta niin paljon kuin ihmisen mielen toiminta, miten ihminen motivoi itsensä ajattelemaan ja toimimaan, mikä ajaa ihmistä eteenpäin. Kun tuolta kannalta lähtee ajattelemaan, kohtaa huomattavasti konkreettisemmin turhuuden tai merkityksettömyyden ongelman. Sairauksina näihin voidaan liittää useita, mutta masennus ja insomnia ovat minua omakohtaisesti koetelleet sairaudet.
"Saarnaaja kuitenkin edustaa eräänlaista muuttumattomuuden ja kaiken pysyvyyden oppia."
Tässä kohtaa taidan erota sitten Saarnaajan filosofiasta lopullisesti. :-)
"On turhaa yrittää muuttaa tai kehittää maailmaa. Voi yrittää, mutta maailma ei siitä muuksi muutu."
Ihmiset ovat onnistuneet muuttamaan jo maailmaa. Ei tarvitse kuin nähdä valokuva 2000 vuoden takaa Pohjolan metsistä ja nähdä sitten hiljattain otettu kuva. Maailma on muuttunut. Se, mikä kuitenkin ihmisten kautta maailmaa muuttaa on ihmisten tiedot, asenteet, uskomukset jne. Siksi, jos haluaa muuttaa maailmaa, on muutettava ihmisten mieltä. Se ei ole helppoa, se voi olla mahdotonta ja melkolailla iso savotta siinä on.
Jos tarkoitat maailman perimmäistä luonnetta, josta itämainen filosofia puhuu lähes 100%, niin se on muuttumaton. Luonnonlait ja tapahtumienkulku ovat ihmisen käsien ulkopuolella. Ihminen voi koettaa niihin vaikuttaa, mutta lopulta asiat vaikuttavat toisiinsa ja ihminen voi saada vaan hyvää yrittäessään paljon pahempia asioita aikaan.
"En tiedä onko moderni kehitysfilosofia sen viisaampaa, mutta ainakin siihen sisältyy jonkinlainen toivon elementti."
En ole kehitysfilosofiaan tutustunut ja minusta jotenkin tuntuu, ettei sellaista edes ole...?
"Elämässä on hyvin vähän muita suuria nautintoja kuin itse tehty hyvä ruoka, juoma ja iloinen seura."
Itse kyllä nautin elämästäni silloin, kun siltä tuntuu, riippumatta seurasta, ruoasta, juomasta tai ylipäätään mistään. Joissain tilanteissa en niin paljon nauti kuin kirjoittaessani jotain tarinaa. Naureskelen itsekseni ja itselleni. Mikä vie kaikki nuo 'maalliset' asiat taka-alalle on omaan elämään liittyvien asioiden oivaltaminen ja tunteiden tunteminen, kun ne aidosti purkautuvat. Tällaisia hetkiä ihmisillä on uskoakseni hyvin vähän elämänsä aikana, itselläni niitä on ollut kaksi. Jotkut pitäisivät niitä uskonnollisina kokemuksina, itse pidän niitä hengellisinä. Kukin tulkitsee asioita tavallaan, enkä itse pysty parempaan omalla kohdallani. Mutta elämä itsessään on suuri nautinto, sen oivaltaminen riippuu paljolti siitä, mitä elämässä on aiemmin tapahtunut, onko niitä pystynyt käsittelemään, pystyykö käsittelemään elämää (joka on paljon suurempi asia kuin pelkkä sana) jne. Itse olen oivaltanut elämästä paljon asioita sillä hetkellä, kun olen kohdannut kuolemaa. Jotenkin omat kokemukseni mahtuvat samoihin raameihin tuon "turhuudessa on kaiken tarkoitus" kanssa.
"Voiko koko elämänfilosofiaansa rakentaa sen varaan, että vakuuttaa omalla itsellään olevan jotain arvoa ja kaiken muun turhuutta."
Ei, ja mikäli et ole vielä huomannut, en ole hokenut kaiken olevan turhuutta :-) Enkä ole myöskään hokenut sitä, että vain itsellä on arvoa. Mikä karmeinta, omaa arvoa ei todella voi tuntea, jos ei tunne itseään. Mikä vielä karmaisevinta, jos ei tunne itseään, ei osaa antaa millekään muulle niiden ansaitsemaa arvoa.
"Ajatus kaiken muun kuin itsensä hyväksymisen turhuudesta jättää turhaksi kaikenlaisen aktiivisen toiminnan maailmassa."
Ei, vaan se kyseenalaistaa meidän aktiivisen toimintamme. Se pakottaa ihmiset ajattelemaan. Varmasti ilkeää, mutta miksi ihmisellä on aivot? Senkö takia, että ihminen osaisi paremmin nauttia hyvästä ruoasta, pelata hyvä kössimatsi tai opiskella lääkäriksi, että saa hyvää liksaa?
"Määrittelyistä maailma ei muutu muuksi, koomisemmaksi tai traagisemmaksi, eikä meidän vänkäämisemme ei ehkä maailmaa paranna, mutta on kuitenkin jonkinlaista merkityksen hakemista muualta kuin omasta itsestä."
Ongelma vain on siinä, että nuo määrittelytkin ovat juuri meissä itsessämme. Eivät meidän määrittelymme ja arvostuksemme ole meistä erillään... Lisää ajateltavaa: kun me parannumme, maailma parantuu.
"Filosofiasi antaa mahdollisuuden ainakin itsellesi ja jos filosofiasi on pätevä, on toki muillakin sama mahdollisuus."
Uskoakseni olen sen mahdollisuuden jo käyttänyt. Toki elämä on jatkuva prosessi aina siihen pisteeseen asti, kunnes kuolen. Mutta tähän turhuuden teemaan liittyen eräs ajatus, joka tuli mieleen samalla bussimatkalla:
Kun olen kertaalleen kokenut kaiken tämän, ajatellut näin, vain yksi suonen katkeaminen päässä voi johtaa siihen, että tämä kaikki oivaltaminen ja eläminen on ollut turhaa. Saatan joutua opettelemaan kielen uudelleen, palauden sille asteelle, millä olin 5-vuotiaana niin tiedollisesti kuin taidollisesti. Ihmiset muuttuvat ja olisi aika pirullista, jos noin kävisi ja olisin tällä hetkellä kristitty, koska menettäisin mahdollisesti koko jumalakäsitteen tuon sairauden vuoksi, enkä ymmärtäisi koko asiaa loppuikänäni. Jos olisin aiemmin uskonut, että tuollaiset ihmiset joutuvat ehdottomasti helvettiin, se pieni suonenkatkeaminen passittaisi minut itseni sinne.
"Kuuntelemista ja ymmärtämistä tässä yritetään."
Hmmm, kiinalaisittain: älä yritä kuunnella, vaan kuuntele. Kun kuuntelet, kuulet. Varmasti tämä ajattelutapa on periytynyt myös tänne länteen. Yrittäminen kannattaa tietysti aina, mutta aina parempi, jos sen vain tekee.
Saarnaajan kirjan filosofia. Saarnaajahan julisti samoin kaiken turhuutta ja piti ainoana mahdollisena ratkaisuna jonkilaista keskitietä, jossa ei turhaan pyrittäisi mihinkään ja nautittaisiin siitä mikä mahdollista. Sellaista vanhan miehen narisevan kuivaa filosofiaa, jolla ei maailmaa uudeksi rakenneta.
"...vaan juovat itsensä hengiltä, heittäytyvät polvilleen "suurten ihmeiden" edessä tai hajottavat itsensä muulla tavoin henkisesti. Syntymästä alkaa kuolema, koska emme osaa elää."
Elämän tragedian voinee synkemminkin ilmaista, mutta pahalta tuokin kuullostaa. Annat kuitenkin vaihtoehdon, oppia elämään ja ymmärtämään oma arvonsa. Kaippa se on sitten oikea tapa?
Sen jälkeen kun pisara on tipahtanut valtamereen, on siitä tullut itsestään valtameri.
Olemme jokainen Sielu "Jumalan" osia ja ylläolevalla periaatteella olemme myös "Jumala".
Siis olemme valtavia.
"Sen jälkeen kun pisara on tipahtanut valtamereen, on siitä tullut itsestään valtameri."
Tavallaan kyllä. Mutta sanoisin, että valtameri kuitenkin koostuu kaikista niistä pienistä pisaroista ja siinä, missä yksi pisara voi toki aiheuttaa pienen aallon, niin yhdessä ne pisarat saavat aikaan hyökyaallon.
"Olemme jokainen Sielu "Jumalan" osia ja ylläolevalla periaatteella olemme myös "Jumala".
Siis olemme valtavia."
Miten haluaa sitten ajatella. Itse en usko sieluun, enkä jumalan olemassaoloon. Mutta sikäli tuo väite on ymmärrettävä, ja kuten itsekin sanoin, ettei ole ketään niin tärkeää ihmistä tai mitään niin tärkeää asiaa yksittäisen ihmisen elämässä kuin ihminen itse. Meistä itsestämme riippuu meidän elämämme. Olemme siis tavallaan noina pisaroina omassa elämässämme hyökyaaltoja, joita tuo valtameri ympäröi. Saamme paljon aikaan läheistemme elämässä, mutta paikalliseksi se hyökyaalto taitaa parhaimmillaankin jäädä. Niin pieniä olemme, mutta silti käsittämättömän suuria - suurempia kuin osaamme kuvitella ja silti kykenemme kuvittelemaan jotain itseämmekin suurempaa.