PARISUHTEEN REKISTERÖIMISEN SEURAUKSET
Aloitteemme edustaa sitä käytäntöä, mikä on aina vallinnut kaikissa kirkoissa.
Koskaan ei ole mikään kirkko ottanut papeikseen ihmisiä, jotka elävät julkisessa ja tunnetussa homoseksuaalisessa suhteessa. Tästä aloitteesta poikkeavat käytännöt, sekä radikaalimmat että lievemmät, ovat uusia ja ennen kuulumattomia kirkossa. Ne ovat Raamatun vastaisia ja edustavat sitä käytäntöä, mikä vallitsi roomalaisessa pakanuudessa ennen kristinuskon tuloa.
Lähtisin liikkeelle aloitteen raamatullisesta perustelusta. 1 Mooseksen kirjasta löytyvät seuraavat tunnetut raamatunkohdat: ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Sitten Jumala sanoi: ”Mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” (Gen.1:27 ja 2:24)
Tämän jälkimmäisen kohdan Jeesus lainaa Matteuksen evankeliumin 19. luvussa ja Paavali lainaa sen Efesolaiskirjeen 5. luvussa. Näin ollen Raamatun kokonaissanoma tässä asiassa on niin yksiselitteinen ja selvä, että tarvitaan pitkiä ja perusteellisia eksegetiikan tutkimuksia saadakseen sen sekoitetuksi. Raamatun lähtökohta on myönteinen. Se löytyy sekä Vanhasta testamentista että Jeesuksen sanoista että Paavalin opetuksista. Miehen tulee luopua isästä ja äidistä ja liittyä vaimoonsa ja heistä tulee sitten yksi liha. Miehen ei siis tule liittyä mieheensä.
Tästä opetuksesta poikkeavat käytännöt Paavali julistaa selvästi synniksi Roomalaiskirjeessä ja 1 Korinttolaiskirjeessä. Roomalaiskirjeessä Paavali osoittaa, että homoseksuaalisuus on vastoin luontoa. Se on merkkinä kulttuurin rappeutumisesta ja osoitus siitä, että Jumala on hylännyt ihmiset tekemään sopimattomia. 1 Korinttolaiskirjeessä Paavali sanoo, että ”ne jotka sellaista harjoittavat eivät peri Jumalan valtakuntaa.”
Kuulee väitettävän, että parisuhteen rekisteröimisen hyväksymisessä on kyse rakkaudesta. Sanotaan että, minkä sille mahtaa, kun on tällainen taipumus, se on vain hyväksyttävä.
Tähän elämän syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa sisältyy monenlaista ja hyvin traagista kärsimystä. Sitä ei ole syytä vähätellä. Jeesus toteaa tämän ihmiselämän tragiikan sanoessaan, että ”on sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden.” Hän ei tee kuitenkaan tästä sellaisia johtopäätöksiä kuin mitä nyt kehotetaan tekemään.
Syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa on monenlaista poikkea-vuutta, sairautta ja kärsimystä. Osa siitä on itse aiheuttamaamme, osa on toisten aiheuttamaa ja osa sellaista, joka kuuluu syntiinlankeemuksen seurauksiin sellaisella tavalla, että emme pysty sanomaan mistä se tulee ja miksi näin on. Joudumme vain nöyrtymään elämän kohtaloiden edessä.
Jos hyväksytään sellainen logiikka, että kun on tällainen taipumus, niin sitä on saatava toteuttaa, niin joudutaan hyllyvälle pohjalle. Augsburgin tunnustus opettaa, että ”kaikki ihmiset, jotka luonnollisella tavalla syntyvät… he kaikki äidinkohdusta asti ovat täynnä pahaa himoa ja taipumusta…”
Näin meissä kaikissa on taipumuksia moneen muuhunkin suuntaan. Huorin tekemiseen, varastamiseen, juoppouteen, jopa moniavioisuuteen. Jos taipumusten toteuttamisen hyväksyminen on rakkautta, niin esitelläänkö kirkolliskokoukselle kymmenen vuoden päästä moniavioisen vihkimisen kaava ja pitäisikö se rakkaudesta hyväksyä?
Jeesus sanoo: ”Jos noudatatte minun käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani (Joh. 15:10).” Jumalan sanasta irrotettu rakkauden uskonto on olemukseltaan ihmisen oman ajatuksen tuote. Eikä se ole mitään kristinuskoa.
Nykykulttuurille on ominaista, että poikkeavuudesta tehdään normi, jota kaikkien pitäisi seurata. Media, televisio ja iltapäivälehdet toistelevat kulttuuriuutisina näitä ilmiöitä, kunnes ne saadaan yleistymään ja terve synnintunto ja Jumalan pelko katoaa.
Sen sijaan oikea menettely näiden taipumusten suhteen on, että tunnustamme ne Jumalan edessä synneiksi, käytämme tarvittaessa rippiä, saamme ne Kristuksen tähden anteeksi ja pyydämme voimaa luopua niistä. On olemassa sellainen järjestökin, Suomen valtion syrjimä Aslan-järjestö, joka lääketieteellisen asiantuntemuksen ja kristillisen uskon pohjalta pyrkii toiminnassaan nimenomaan homoseksuaalien auttamiseen. Se ei saa sen vuoksi valtion apua, kun se tähtää siihen, että he vapautuisivat tästä elämäntavasta.
Aloitettamme on pyritty julkisissa tiedotusvälineissä kompromettoimaan levittämällä siitä sellaista versiota, jonka mukaan me kieltäisimme noudattamasta Suomen lakia. Aloitteessa ei ole kysymys Suomen lakien rikkomisesta. Siinähän todetaan, että jos joku on rekisteröinyt parisuhteensa, hän ei voi toimia kirkon virassa.
Aloitteen sisältö on täysin verrannollinen siihen tilanteeseen, mikä vallitsee roomalais-katolisen kirkon selibaatti-käytännön ja avioliittolain välillä. Kukaan ei syytä roomalais-katolista kirkkoa avioliittolain rikkomisesta eikä uhkaile heitä oikeuskanslerilla, vaikka he eivät hyväksykään papeiksi sellaisia, jotka ovat solmineen avioliiton.
Ensimmäisiä tunnettuja saman sukupuolen parisuhteen solmineita oli Rooman keisari Nero. Oltuaan neljä kertaa naimisissa hän solmi viidennen avioliittonsa miespuolisen orjansa kanssa. Kuten tiedämme Nero vainosi kristittyjä. Hän mestautti apostoli Paavalin ja Pietarin ja ristiinnaulitutti kristittyjä muka syyllisinä Rooman paloon.
Entäpä jos seurauksena siitä että kirkko ei pysy Raamatun mukaisella kannalla tässä asiassa, vaan alkaa hyväksyä homoseksuaalisuuden harjoittamisen, onkin ennen pitkää, ei vain kaikinpuolisen turmeluksen lisääntyminen, vaan kristinuskon kriminalisoiminen ja vainot.
Ruotsissa on parastaikaa tekeillä sellainen syrjintälainsäädäntö, jonka mukaan niihin kansanryhmiin, joita vastaan suunnattu kiihotus on kriminalisoitu, luettaisiin myös homoseksuaalit. Tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi tämän puheen pitämisestä saisi korkeintaan kaksi vuotta vankeutta. Siinä voi kuitenkin käydä niin, että sellainen valtio, jossa Jumalan sanan opettaminen kriminalisoidaan, lakkaa olemasta ns. sivistysvaltio ja muuttuu diktatuurivaltioksi.
Seuraavaksi voisimme tarkastella sitä, missä suhteessa toisiinsa ovat kristityn kuuliaisuus Jumalan sanalle ja hänen kuuliaisuutensa valtion laeille. Aloitettamme on vastustettu sillä perusteella, että kristityn tulee olla esivallalle kuuliainen. Niinpä niin: jos kannatat aloitetta, et ole keisarin ystävä.
Historiasta tunnetaan kaksi mallia, joissa kirkon suhde valtioon on määritelty väärin. Tunnetaan keskiaikaisen kirkon valtapyrkimykset, jolloin se pyrki hallitsemaan Euroopan valtaistuimia. Tunnetaan myös sellainen luterilainen valtionkuuliaisuuden malli, jossa kirkko itse asiassa muodostuu maallisen hallitusvallan marionetiksi.
Aloitteessa lähdetään siitä, että kirkolla on oma, valtiosta riippumaton tehtävänsä, jota sen tulee hoitaa Jumalan sanan mukaisesti ja ollen hänelle kuuliainen. Kirkko ei ole valtion alainen laitos, sen uskonnollinen alaosasto. Ei siis valtion vankeinhoito-osasto. Jos eduskunnassa säädetään jokin laki, joka on ristiriidassa Jumalan ilmoituksen kanssa, niin siitä ei synny jumalallista ohjetta, jonka mukaan kirkon pitäisi muuttaa omaa opetustaan ja toimintaansa.
Kirkko ei myöskään asetu maallisen vallan yläpuolelle eikä sanele sen lainsäädäntöä. Se opettaa jäseniään Jumalan sanalla ja odottaa, että he käyttävät demokraattista päätäntävaltaansa Jumalan sanan mukaisesti. Jos jäämme häviölle, noudatamme maan lakeja pysyen kuitenkin ensisijaisesti Jumalan sanalle kuuliaisina.
Tämänhetkistä tilannetta voisi kuvata näin: Jos puuttuu rohkeutta opettaa ja järjestää toiminta Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaan, silloin kirkossa on jotain vikaa. Jos taas puuttuu vapautta tehdä näin, silloin valtiossa on jotakin vikaa.
Me olemme toisesta maailmansodasta lähtien saaneet kantaa häpeää siitä, miten luterilainen kirkko suhtautui Saksassa 30-luvulla toteutettuun kirkon yhdenmukaistamiseen valtion kanssa, mikä lienee tavoitteena nytkin. Kirkko sai epäilyttäviä lisänimiä. Siitä tehtiin Reichskirche - valtakunnankirkko. Ja sille valittiin Reichsbischof - valtakunnanpiispa. Kirkko suostui muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta valtion kristinuskolle vihamielisen ideologian komentoon ja marionetin rooliin.
Luterilaiselle kirkolle oli suureksi häpeäksi, kun se natsiaikana mukautui kansallissosialismin sanelemiin lakeihin ja asetuksiin, kuten esimerkiksi ns. arjalaispykälään, jolla juutalaista syntyperää olevat suljettiin valtion viroista ja kirkon tehtävistä.
Meidän yhteiskuntamme kärsii nyt jo syvästi kristinuskosta luopumisen seurauksista. Niitä ovat avioerojen valtava paljous, isättömien ja äidittömien lasten lukuisuus, perheväkivalta ja huumeet. Kristinuskosta luopuminen johtaa perhe- ja ihmissuhteiden vääristymisen kulttuuriin. Sille ovat ominaisia sellaiset seikat kuin sinkkulaitos ja syntyvyyden aleneminen. Kruunataanko se sillä, että kirkkokin alkaa myötäilemään täysin raamatunvastaista käytäntöä eikä rohkene nykyajassa vastustaa sitä, mitä se aina menneisyydessä on vastustanut.
Voidaanko kirkossa elää aloitteen mukaisesti? Jos näin on voitu tehdä kaikissa kirkoissa kirkon kaksituhatvuotisen historian aikana, niin miksi se ei olisi mahdollista jatkossakin. Kysymys pitäisi asettaa niin päin, että voidaanko kirkossa elää, ellei aloitetta hyväksytä. Amerikan katolisen kirkon viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että kirkkoa uhkaa aina Jumalan sanasta poikkeaminen eikä siinä pysyminen.
Tässä asiassa ei voida lymyillä valtion lainsäädännön takana. Meidän tehtävämme on tunnustaa uskoa siihen Herraan, joka on valtojen, voimien ja herruuksien yläpuolella ja asetettu kaiken yläpuolelle seurakunnan pääksi. Aikoinaan Barmeniin kokoontuneet Saksan evankelisen kirkon tunnustukselliset johtajat toivat julki kristillisen kirkon uskontunnustuksen kaikkina aikoina. He vetosivat tähän Raamatun sanaan: ”Herran sana pysyy iankaikkisesti.”
Aloitteemme edustaa sitä käytäntöä, mikä on aina vallinnut kaikissa kirkoissa.
Koskaan ei ole mikään kirkko ottanut papeikseen ihmisiä, jotka elävät julkisessa ja tunnetussa homoseksuaalisessa suhteessa. Tästä aloitteesta poikkeavat käytännöt, sekä radikaalimmat että lievemmät, ovat uusia ja ennen kuulumattomia kirkossa. Ne ovat Raamatun vastaisia ja edustavat sitä käytäntöä, mikä vallitsi roomalaisessa pakanuudessa ennen kristinuskon tuloa.
Lähtisin liikkeelle aloitteen raamatullisesta perustelusta. 1 Mooseksen kirjasta löytyvät seuraavat tunnetut raamatunkohdat: ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Sitten Jumala sanoi: ”Mies luopukoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” (Gen.1:27 ja 2:24)
Tämän jälkimmäisen kohdan Jeesus lainaa Matteuksen evankeliumin 19. luvussa ja Paavali lainaa sen Efesolaiskirjeen 5. luvussa. Näin ollen Raamatun kokonaissanoma tässä asiassa on niin yksiselitteinen ja selvä, että tarvitaan pitkiä ja perusteellisia eksegetiikan tutkimuksia saadakseen sen sekoitetuksi. Raamatun lähtökohta on myönteinen. Se löytyy sekä Vanhasta testamentista että Jeesuksen sanoista että Paavalin opetuksista. Miehen tulee luopua isästä ja äidistä ja liittyä vaimoonsa ja heistä tulee sitten yksi liha. Miehen ei siis tule liittyä mieheensä.
Tästä opetuksesta poikkeavat käytännöt Paavali julistaa selvästi synniksi Roomalaiskirjeessä ja 1 Korinttolaiskirjeessä. Roomalaiskirjeessä Paavali osoittaa, että homoseksuaalisuus on vastoin luontoa. Se on merkkinä kulttuurin rappeutumisesta ja osoitus siitä, että Jumala on hylännyt ihmiset tekemään sopimattomia. 1 Korinttolaiskirjeessä Paavali sanoo, että ”ne jotka sellaista harjoittavat eivät peri Jumalan valtakuntaa.”
Kuulee väitettävän, että parisuhteen rekisteröimisen hyväksymisessä on kyse rakkaudesta. Sanotaan että, minkä sille mahtaa, kun on tällainen taipumus, se on vain hyväksyttävä.
Tähän elämän syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa sisältyy monenlaista ja hyvin traagista kärsimystä. Sitä ei ole syytä vähätellä. Jeesus toteaa tämän ihmiselämän tragiikan sanoessaan, että ”on sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat tehneet sellaisia, ja on niitä jotka itse, taivasten valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden.” Hän ei tee kuitenkaan tästä sellaisia johtopäätöksiä kuin mitä nyt kehotetaan tekemään.
Syntiinlankeemuksen jälkeisessä maailmassa on monenlaista poikkea-vuutta, sairautta ja kärsimystä. Osa siitä on itse aiheuttamaamme, osa on toisten aiheuttamaa ja osa sellaista, joka kuuluu syntiinlankeemuksen seurauksiin sellaisella tavalla, että emme pysty sanomaan mistä se tulee ja miksi näin on. Joudumme vain nöyrtymään elämän kohtaloiden edessä.
Jos hyväksytään sellainen logiikka, että kun on tällainen taipumus, niin sitä on saatava toteuttaa, niin joudutaan hyllyvälle pohjalle. Augsburgin tunnustus opettaa, että ”kaikki ihmiset, jotka luonnollisella tavalla syntyvät… he kaikki äidinkohdusta asti ovat täynnä pahaa himoa ja taipumusta…”
Näin meissä kaikissa on taipumuksia moneen muuhunkin suuntaan. Huorin tekemiseen, varastamiseen, juoppouteen, jopa moniavioisuuteen. Jos taipumusten toteuttamisen hyväksyminen on rakkautta, niin esitelläänkö kirkolliskokoukselle kymmenen vuoden päästä moniavioisen vihkimisen kaava ja pitäisikö se rakkaudesta hyväksyä?
Jeesus sanoo: ”Jos noudatatte minun käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani (Joh. 15:10).” Jumalan sanasta irrotettu rakkauden uskonto on olemukseltaan ihmisen oman ajatuksen tuote. Eikä se ole mitään kristinuskoa.
Nykykulttuurille on ominaista, että poikkeavuudesta tehdään normi, jota kaikkien pitäisi seurata. Media, televisio ja iltapäivälehdet toistelevat kulttuuriuutisina näitä ilmiöitä, kunnes ne saadaan yleistymään ja terve synnintunto ja Jumalan pelko katoaa.
Sen sijaan oikea menettely näiden taipumusten suhteen on, että tunnustamme ne Jumalan edessä synneiksi, käytämme tarvittaessa rippiä, saamme ne Kristuksen tähden anteeksi ja pyydämme voimaa luopua niistä. On olemassa sellainen järjestökin, Suomen valtion syrjimä Aslan-järjestö, joka lääketieteellisen asiantuntemuksen ja kristillisen uskon pohjalta pyrkii toiminnassaan nimenomaan homoseksuaalien auttamiseen. Se ei saa sen vuoksi valtion apua, kun se tähtää siihen, että he vapautuisivat tästä elämäntavasta.
Aloitettamme on pyritty julkisissa tiedotusvälineissä kompromettoimaan levittämällä siitä sellaista versiota, jonka mukaan me kieltäisimme noudattamasta Suomen lakia. Aloitteessa ei ole kysymys Suomen lakien rikkomisesta. Siinähän todetaan, että jos joku on rekisteröinyt parisuhteensa, hän ei voi toimia kirkon virassa.
Aloitteen sisältö on täysin verrannollinen siihen tilanteeseen, mikä vallitsee roomalais-katolisen kirkon selibaatti-käytännön ja avioliittolain välillä. Kukaan ei syytä roomalais-katolista kirkkoa avioliittolain rikkomisesta eikä uhkaile heitä oikeuskanslerilla, vaikka he eivät hyväksykään papeiksi sellaisia, jotka ovat solmineen avioliiton.
Ensimmäisiä tunnettuja saman sukupuolen parisuhteen solmineita oli Rooman keisari Nero. Oltuaan neljä kertaa naimisissa hän solmi viidennen avioliittonsa miespuolisen orjansa kanssa. Kuten tiedämme Nero vainosi kristittyjä. Hän mestautti apostoli Paavalin ja Pietarin ja ristiinnaulitutti kristittyjä muka syyllisinä Rooman paloon.
Entäpä jos seurauksena siitä että kirkko ei pysy Raamatun mukaisella kannalla tässä asiassa, vaan alkaa hyväksyä homoseksuaalisuuden harjoittamisen, onkin ennen pitkää, ei vain kaikinpuolisen turmeluksen lisääntyminen, vaan kristinuskon kriminalisoiminen ja vainot.
Ruotsissa on parastaikaa tekeillä sellainen syrjintälainsäädäntö, jonka mukaan niihin kansanryhmiin, joita vastaan suunnattu kiihotus on kriminalisoitu, luettaisiin myös homoseksuaalit. Tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi tämän puheen pitämisestä saisi korkeintaan kaksi vuotta vankeutta. Siinä voi kuitenkin käydä niin, että sellainen valtio, jossa Jumalan sanan opettaminen kriminalisoidaan, lakkaa olemasta ns. sivistysvaltio ja muuttuu diktatuurivaltioksi.
Seuraavaksi voisimme tarkastella sitä, missä suhteessa toisiinsa ovat kristityn kuuliaisuus Jumalan sanalle ja hänen kuuliaisuutensa valtion laeille. Aloitettamme on vastustettu sillä perusteella, että kristityn tulee olla esivallalle kuuliainen. Niinpä niin: jos kannatat aloitetta, et ole keisarin ystävä.
Historiasta tunnetaan kaksi mallia, joissa kirkon suhde valtioon on määritelty väärin. Tunnetaan keskiaikaisen kirkon valtapyrkimykset, jolloin se pyrki hallitsemaan Euroopan valtaistuimia. Tunnetaan myös sellainen luterilainen valtionkuuliaisuuden malli, jossa kirkko itse asiassa muodostuu maallisen hallitusvallan marionetiksi.
Aloitteessa lähdetään siitä, että kirkolla on oma, valtiosta riippumaton tehtävänsä, jota sen tulee hoitaa Jumalan sanan mukaisesti ja ollen hänelle kuuliainen. Kirkko ei ole valtion alainen laitos, sen uskonnollinen alaosasto. Ei siis valtion vankeinhoito-osasto. Jos eduskunnassa säädetään jokin laki, joka on ristiriidassa Jumalan ilmoituksen kanssa, niin siitä ei synny jumalallista ohjetta, jonka mukaan kirkon pitäisi muuttaa omaa opetustaan ja toimintaansa.
Kirkko ei myöskään asetu maallisen vallan yläpuolelle eikä sanele sen lainsäädäntöä. Se opettaa jäseniään Jumalan sanalla ja odottaa, että he käyttävät demokraattista päätäntävaltaansa Jumalan sanan mukaisesti. Jos jäämme häviölle, noudatamme maan lakeja pysyen kuitenkin ensisijaisesti Jumalan sanalle kuuliaisina.
Tämänhetkistä tilannetta voisi kuvata näin: Jos puuttuu rohkeutta opettaa ja järjestää toiminta Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaan, silloin kirkossa on jotain vikaa. Jos taas puuttuu vapautta tehdä näin, silloin valtiossa on jotakin vikaa.
Me olemme toisesta maailmansodasta lähtien saaneet kantaa häpeää siitä, miten luterilainen kirkko suhtautui Saksassa 30-luvulla toteutettuun kirkon yhdenmukaistamiseen valtion kanssa, mikä lienee tavoitteena nytkin. Kirkko sai epäilyttäviä lisänimiä. Siitä tehtiin Reichskirche - valtakunnankirkko. Ja sille valittiin Reichsbischof - valtakunnanpiispa. Kirkko suostui muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta valtion kristinuskolle vihamielisen ideologian komentoon ja marionetin rooliin.
Luterilaiselle kirkolle oli suureksi häpeäksi, kun se natsiaikana mukautui kansallissosialismin sanelemiin lakeihin ja asetuksiin, kuten esimerkiksi ns. arjalaispykälään, jolla juutalaista syntyperää olevat suljettiin valtion viroista ja kirkon tehtävistä.
Meidän yhteiskuntamme kärsii nyt jo syvästi kristinuskosta luopumisen seurauksista. Niitä ovat avioerojen valtava paljous, isättömien ja äidittömien lasten lukuisuus, perheväkivalta ja huumeet. Kristinuskosta luopuminen johtaa perhe- ja ihmissuhteiden vääristymisen kulttuuriin. Sille ovat ominaisia sellaiset seikat kuin sinkkulaitos ja syntyvyyden aleneminen. Kruunataanko se sillä, että kirkkokin alkaa myötäilemään täysin raamatunvastaista käytäntöä eikä rohkene nykyajassa vastustaa sitä, mitä se aina menneisyydessä on vastustanut.
Voidaanko kirkossa elää aloitteen mukaisesti? Jos näin on voitu tehdä kaikissa kirkoissa kirkon kaksituhatvuotisen historian aikana, niin miksi se ei olisi mahdollista jatkossakin. Kysymys pitäisi asettaa niin päin, että voidaanko kirkossa elää, ellei aloitetta hyväksytä. Amerikan katolisen kirkon viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että kirkkoa uhkaa aina Jumalan sanasta poikkeaminen eikä siinä pysyminen.
Tässä asiassa ei voida lymyillä valtion lainsäädännön takana. Meidän tehtävämme on tunnustaa uskoa siihen Herraan, joka on valtojen, voimien ja herruuksien yläpuolella ja asetettu kaiken yläpuolelle seurakunnan pääksi. Aikoinaan Barmeniin kokoontuneet Saksan evankelisen kirkon tunnustukselliset johtajat toivat julki kristillisen kirkon uskontunnustuksen kaikkina aikoina. He vetosivat tähän Raamatun sanaan: ”Herran sana pysyy iankaikkisesti.”
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kristinusko on täysin turmeltunut aikojen kuluessa, eikä todellakaan enää vastaa Jeesuksen opetuksia ja on nykyään hallitusten maallisen vallankäytön välineenä.
Mutta raamatusta viellä löytyy puhdasta Jumalansanaa, jonka mukaan on mahdollista pelastua.
G. Marxia kääntäen mukaillen: miksi ihmeessä homot haluavat änkeä joukkoon johon kuuluvien elämän peruspilareihin kuuluu homoviha? (alkup. " En haluaisi kuulua sellaiseen kerhoon, johon minunkaltaiseni hyväksytään jäseneksi") Sitä en millään käsitä. Onneksi en ole homo enkä kristitty, joten pääsen taas tästäkin ongelmasta kuin koira veräjästä. Mutta kerro ihmeessä missä se sinkkulaitos sijaitsee?????
> Jumalan sanasta irrotettu rakkauden uskonto on olemukseltaan ihmisen oman ajatuksen tuote, eikä se ole mitään kristinuskoa.<
Luterilaista kirkkoa ei juuri paremmin voisi määritellä!
Luterilaisuus on tuhoisin harhaoppi, mitä kristikunta historiansa aikana on kokenut.
Se on demoninen perversio, jonka avulla antikristuksen palvojat tuhoavat kristillistä kirkko sisältä päin.
Raamattu varoittaa antikristuksesta. Sillä on aikaa, vuosisatojakin, hävitystyönsä toteuttamiseen.
Sääli niitä, jotka tietoisesti tai harhaan johdettuina ovat antikristuksen orjia!
Romalaiskirjeen ensimmäinen luku vastaa siihen sopivasti.Koska he eivät ottaneet huomioon taivaan lakeja niin juuri sen kautta on Jumala hyljännyt heidät häpeällisten himojen valtaan.Sillä ensinnäkin avioliiton on oltava ikuinen,(1Kor11:11),aivan kuten tähdet taivaallakin ja toiseksi ei saa eri luonteiset,(nousevanmerkkiset),aurinkomerkkiset,tunteiset,(kuumerkkiset),mennä yhteen,sillä se on sodomiaa!Uskokoon vain maailma esim siihen että vastakohdat täydentäisivät toisiaan,vaikkapa kala ja neitsyt.Mutta totisesti Jumala kiroaa sellaisen ja ei ihmekään että seuraukset ovat olleet niin kauheita tässä maailmassa.