Yksilö syntyy ikuisesta pimeydestä virtaavaan maailmaan, jolloin ensimmäiset kokemukset alkavat hiljalleen virrata, uuteen, vastasyntyneeseen sieluun, ennakoiden jotain näiden kahden substanssin tulevasta yhteisestä elämästä, symbioosista, joka tulee kestämään tämän uuden yksilön koko elämän ja joka tulee lopulta päättymään yksilön hyvästeihin ikuiselle ja armottomalle maailmalle ja toivoon että ehkä edes jotain pientä jäi jäljelle, joka ehkä antaisi muille elämän tulokkaille jotain toivoa, kenties ikuista?
Kun uusi yksilö ottaa ensiaskeleensa tässä tuntemattomassa maailmassa ja kokee ensimmäiset tunteensa, kohtaa hän negatiivisia tunteita ja positiivisia tunteita, jolloin tahdon on helppo tehdä selkeä valinta; negatiivisia tunteita pitää välttää ja positiivisia tunteita pitää taas saada lisää. Näin uusi yksilö saa ensikokemuksensa vuorovaikutussuhteestansa, eli symbioosista, maailman kanssa.
Kun uusi yksilö on oppinut mitkä asiat tuottavat negatiivisia ja mitkä taas positiivisia tunteita, alkaa uusi yksilö hahmottaa ensimmäisiä tavoitteitaan. Positiivisiin tunteisiin johtavat teot ovat mielekkäitä, kun taas negatiivisiin tunteisiin johtavat teot ovat ikäviä. Maailman asetettua ensimmäiset ristiriitaiset tilanteet uudelle yksilölle, joissa negatiivisen tunteen seurauksena on positiivinen tunne, jolloin valinta ei olekaan enää selkeä; tulisiko siis kärsiä tästä negatiivisesta tunteesta, jotta kokisi tämän vertaansa vailla olevan positiivisen tunteen? Uusi yksilö kohtaa ensimmäisen älyllisen ongelman, kaikki ei siis ratkeakaan vain tunteilla, vaan ongelmien ratkaisuun tarvitaan myös järkeä.
Kun uusi yksilö alkaa hahmottaa ajatusmaailmaansa, silloin syntyy yksilölle tietoisuus omasta olemassaolosta ja mahdollisuuksista. Yksilö kokee ensimmäisen oivalluksen, minä olen siis olemassa, minä olen siis osa ikuista maailmaa.
Kun uusi yksilö saavuttaa tietoisuuden omasta subjektiivisuudestaan alkaa yksilölle hahmottua missä menee maailman ja oman sielun raja. Jokainen yksilön teko saa alkuvoimansa maailmasta ja siten jokaisella teolla on myös vastavoimansa maailmassa. Enää maailma ei heittele yksilöä, sillä yksilö on tehnyt selkeän eron minän ja maailman välille.
Yksilö näkee maailman negatiivisena ja pahana, sieltähän kaikki negatiivisuus on saanut aina alkunsa ja hyvä on tullut sisältäni, ajattelee yksilö. Yksilö aloittaa siis taistelun, kapinan, maailmaa vastaan.
Yksilö on eronnut maailmasta palatakseen taas yhteyteen eli symbioosiin maailman kanssa. Yksilö kuitenkin huomaa että kapinointi ei tuotakaan muuta kuin negatiivisia tunteita ja siten luovuttaa, maailma on voittanut, maailma ei ole paha paikka, vaan sen kanssa on elettävä tai kuoltava.
Paha siis kehittyy yksilön omassa sielussa, kuten myös hyvä. Yksilö alkaa hahmottaa vuorovaikutussuhdettaan maailman kanssa, eli symbioosiaan. Yksilö on siis itse velvollinen tässä vuorovaikutussuhteessa toimimaan niin että hyvä ja paha saavuttavat tasapainon yksilön sielussa.
Menestys, joka seuraa tasapainoa hämmentää yksilöä aluksi, miten asiat voivat olla näin hyvin? Pieni epäilyksen siemen saa alkunsa. Ehkä jotain onkin vialla?
Kun ensimmäiset ristiriidat alkavat hahmottua, yksilö kokee suurta inhoa maailmaa kohtaan. Minne tämä elämänvirta oikein johtaakaan, elämällä on siis suunta, jonka päättää maailma.
Kapina on alkanut. Yksilö ei enää luota maailmaan, "enhän minä halua heittäytyä elämänvirran vietäväksi, olenhan minä sentään yksilö?", ajattelee yksilö.
Kun yksilö hahmottaa maailman horisontin, kokee yksilö elämyksen, ehkäpä tuolla horisontin takana oleileekin jotain merkityksellistä tavoiteltavaa? Yksilö siis asettaa itsellensä ensimmäiset selkeät päämäärät, "tuonne minä haluan ja sinne minä matkustan", sanoo yksilö.
Opittuaan taistelemaan vastavirtoja vastaan yksilö huomaa että horisonttia ei voikaan saavuttaa, vaan se pysyy aina vain tavoittamattomissa, jossain tuolla ikuisuudessa. Voimattomuuden tunne valtaa yksilön, "ehkäpä minä hukunkin elämänvirtaan?", murehtii yksilö.
Pitkän ja piinallisen pohdiskelun jälkeen yksilö saa suuren oivalluksen, minä olen osa maailmaa ja toimin vuorovaikutussuhteessa maailman kanssa ja voin vaikuttaa elämänvirran suuntaan, olen kapteeni omassa laivassani. Olen siis velvollinen toteuttamaan tahtoani kuten kohtaloni määrää.
Kun vihollisen laivat lähestyivät kapteeni komensi tulta, "tämä kapteeni uppoaa laivansa kanssa", sanoi kapteeni, kapteeni ei antaudu ilman taistelua, tämä on suunta ja kohtalo, jota ei voida välttää.
Ja niin kapteeni ylväästi hukkui laivansa kanssa, hävittyään taistelun voittamatonta vihollistaan vastaan. Näin kapteeni hyvästeli maailman ja haihtui ikuiseen olemattomuuteen, toivoen että ehkä jotain jäi maailmaan, jotain ikuista kenties?
http://koti.mbnet.fi/aleksi1/filosofia/artikkelit/symbioottinen_moraaliteoria.html
Kun uusi yksilö ottaa ensiaskeleensa tässä tuntemattomassa maailmassa ja kokee ensimmäiset tunteensa, kohtaa hän negatiivisia tunteita ja positiivisia tunteita, jolloin tahdon on helppo tehdä selkeä valinta; negatiivisia tunteita pitää välttää ja positiivisia tunteita pitää taas saada lisää. Näin uusi yksilö saa ensikokemuksensa vuorovaikutussuhteestansa, eli symbioosista, maailman kanssa.
Kun uusi yksilö on oppinut mitkä asiat tuottavat negatiivisia ja mitkä taas positiivisia tunteita, alkaa uusi yksilö hahmottaa ensimmäisiä tavoitteitaan. Positiivisiin tunteisiin johtavat teot ovat mielekkäitä, kun taas negatiivisiin tunteisiin johtavat teot ovat ikäviä. Maailman asetettua ensimmäiset ristiriitaiset tilanteet uudelle yksilölle, joissa negatiivisen tunteen seurauksena on positiivinen tunne, jolloin valinta ei olekaan enää selkeä; tulisiko siis kärsiä tästä negatiivisesta tunteesta, jotta kokisi tämän vertaansa vailla olevan positiivisen tunteen? Uusi yksilö kohtaa ensimmäisen älyllisen ongelman, kaikki ei siis ratkeakaan vain tunteilla, vaan ongelmien ratkaisuun tarvitaan myös järkeä.
Kun uusi yksilö alkaa hahmottaa ajatusmaailmaansa, silloin syntyy yksilölle tietoisuus omasta olemassaolosta ja mahdollisuuksista. Yksilö kokee ensimmäisen oivalluksen, minä olen siis olemassa, minä olen siis osa ikuista maailmaa.
Kun uusi yksilö saavuttaa tietoisuuden omasta subjektiivisuudestaan alkaa yksilölle hahmottua missä menee maailman ja oman sielun raja. Jokainen yksilön teko saa alkuvoimansa maailmasta ja siten jokaisella teolla on myös vastavoimansa maailmassa. Enää maailma ei heittele yksilöä, sillä yksilö on tehnyt selkeän eron minän ja maailman välille.
Yksilö näkee maailman negatiivisena ja pahana, sieltähän kaikki negatiivisuus on saanut aina alkunsa ja hyvä on tullut sisältäni, ajattelee yksilö. Yksilö aloittaa siis taistelun, kapinan, maailmaa vastaan.
Yksilö on eronnut maailmasta palatakseen taas yhteyteen eli symbioosiin maailman kanssa. Yksilö kuitenkin huomaa että kapinointi ei tuotakaan muuta kuin negatiivisia tunteita ja siten luovuttaa, maailma on voittanut, maailma ei ole paha paikka, vaan sen kanssa on elettävä tai kuoltava.
Paha siis kehittyy yksilön omassa sielussa, kuten myös hyvä. Yksilö alkaa hahmottaa vuorovaikutussuhdettaan maailman kanssa, eli symbioosiaan. Yksilö on siis itse velvollinen tässä vuorovaikutussuhteessa toimimaan niin että hyvä ja paha saavuttavat tasapainon yksilön sielussa.
Menestys, joka seuraa tasapainoa hämmentää yksilöä aluksi, miten asiat voivat olla näin hyvin? Pieni epäilyksen siemen saa alkunsa. Ehkä jotain onkin vialla?
Kun ensimmäiset ristiriidat alkavat hahmottua, yksilö kokee suurta inhoa maailmaa kohtaan. Minne tämä elämänvirta oikein johtaakaan, elämällä on siis suunta, jonka päättää maailma.
Kapina on alkanut. Yksilö ei enää luota maailmaan, "enhän minä halua heittäytyä elämänvirran vietäväksi, olenhan minä sentään yksilö?", ajattelee yksilö.
Kun yksilö hahmottaa maailman horisontin, kokee yksilö elämyksen, ehkäpä tuolla horisontin takana oleileekin jotain merkityksellistä tavoiteltavaa? Yksilö siis asettaa itsellensä ensimmäiset selkeät päämäärät, "tuonne minä haluan ja sinne minä matkustan", sanoo yksilö.
Opittuaan taistelemaan vastavirtoja vastaan yksilö huomaa että horisonttia ei voikaan saavuttaa, vaan se pysyy aina vain tavoittamattomissa, jossain tuolla ikuisuudessa. Voimattomuuden tunne valtaa yksilön, "ehkäpä minä hukunkin elämänvirtaan?", murehtii yksilö.
Pitkän ja piinallisen pohdiskelun jälkeen yksilö saa suuren oivalluksen, minä olen osa maailmaa ja toimin vuorovaikutussuhteessa maailman kanssa ja voin vaikuttaa elämänvirran suuntaan, olen kapteeni omassa laivassani. Olen siis velvollinen toteuttamaan tahtoani kuten kohtaloni määrää.
Kun vihollisen laivat lähestyivät kapteeni komensi tulta, "tämä kapteeni uppoaa laivansa kanssa", sanoi kapteeni, kapteeni ei antaudu ilman taistelua, tämä on suunta ja kohtalo, jota ei voida välttää.
Ja niin kapteeni ylväästi hukkui laivansa kanssa, hävittyään taistelun voittamatonta vihollistaan vastaan. Näin kapteeni hyvästeli maailman ja haihtui ikuiseen olemattomuuteen, toivoen että ehkä jotain jäi maailmaan, jotain ikuista kenties?
http://koti.mbnet.fi/aleksi1/filosofia/artikkelit/symbioottinen_moraaliteoria.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
Uah. Eihän tota jaksa erkkikään lukea. Pelkästään aloitusvirkkeeseen, joka samalla toimi niin johdantona kuin ensimmäisenä kokonaisena kappaleena, survoit ylettömästi ylimääräisillä pilkuilla pilkottuja asioita.
Ei ihmekään, että kapteeni hukkui, kun laiva oli lastattu noin täyteen.