(Olen teknisten ongelmien vuoksi ollut pakoitettu olemaan täältä poissa, mutta nyt kun olen suorittanut 2. tulemisen, tekee mieleni pohdiskella asiaa joka liittyy pitkälti aiempaan keskusteluun kohdassa http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=1000000000000003&conference=680&posting=21500000000150360 )
Panteismi minulle on sitä että JUMALA on kaikki mitä on, ja mitään ei ole hänen/sen ulkopuolella. Tämä ei tee JUMALAA olemattomaksi, sillä JUMALA ei voi laimentua olemattomiin vain sillä perusteella että hän/se on jakautunut lukemattomiksi olennoiksi. Uskon että JUMALAN voi kohdata niin suurena kuin oma vastaanottokyky antaa myöten. Ihminen voi kokea JUMALAN ihmismäisenä persoonana, mutta minua henk.koht. ei kiinnosta sellaisen osa-jumaluuden etsiminen, seuraaminen, saati varsinkaan palvominen. Sen vuoksi olen keskittynyt pohdiskelemaan JUMALAA abstraktimpana ja laajempana kokonaisuutena.
Miksi on olemassa erilaisia teitä jumaluuden kokemiseen? Miksei olisi? Me ihmisenä olemme kaikki erilaisia, ja mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. On suuren ilon ja riemun aihe tiedostaa miten monia erilaisia mahdollisuuksia ihmisille tarjoutuu jokaisen täällä vietetyn elämän mukana. Voi olla milloin mitäkin heimoa, kokea henkisyyttä ja JUMALAA monin erilaisin tavoin jne. Se että maailmassa on moninaisuutta johtuu mielestäni siitä että JUMALA haluaa kokea itsensä perinpohjaisesti, kaikin mahdollisin tavoin kaikissa mahdollisissa muodoissa. Olemme siis kaikki JUMALAN suuri kokeilu. Jotkut idässä puhuvat myös tanssista tai unesta. Kaikki termit käyvät. Ainoastaan negatiiviset näkemykset siitä että olisimme täällä jonkin suuren kosmisen pilan vuoksi tai sadistisen "jumalan" rääkättävinä eivät mielestäni ole erityisen varteenotettavia vaihtoehtoja. Koemme tuskaa, mutta se ei ikinä ole ikuista, vaan vain ohikiitävä hetki...
Jos ajattelee että ollessaan fyysisen tason tuollapuolen henki pystyy luonnostaan "ihmeisiin" ja on vapaa kaikista kahleista mitä ruumiissa oleminen aiheuttaa, eikö voisi ajatella että sellainen "superihmisenä" oleminen käy pidemmän päälle rasittavaksi? Ehkäpä henget haluavat tietentahtoen tänne fyysiselle tasolle (joka on JUMALA-alkupisteestä katsoen JUMALAN kauimmaisella äärirajalla) jotta voivat "kärsiä" ja kokea kaikenlaista - alistuen fyysisten rajoitteiden alle jotta erilaisten roolien vetäminen tulee mahdolliseksi.
Panteismin a ja o on se, että kaikki on loppujen lopuksi yhtä. Kaikki olennot ovat arvokkaita (vaikka useiden elämiensä kierrossa ovatkin eri vaiheissa). Kaikki tulevat kokemaan kaiken. Kaikki on hyvää. Kärsimys ja paha on ohimenevää; asioita, joita ei tule pelätä ELI joille ei tule tehdä vastarintaa (pelko ja viha = vastarinta).
Kokisin, että koko "luomakunta" on Luojansa kuva, sillä JUMALA on "luonut" kaiken jakamalla itsensä kahtia henkeen ja materiaan. Henki jakautuu yksittäisiin sieluihin, jotka ottavat asuntonsa materiasta. Nämä henget pohtivat alkuperäänsä ja keksivät "jumalia" - eli luovat omia kuviaan. Ihmisen tehtävä mielestäni on nimenomaan luoda (mitä hyvänsä, mutta tietysti mieluiten sellaista mistä tulee suurinta mahdollista hyvää mahdollisimman monelle), koska se on perimmäinen luonto kaikessa olemassaolevassa, joka yhdessä on YKSI ja JUMALA.
(Toivottavasti ei ollut liian monimutkainen teksti.)
Panteismi minulle on sitä että JUMALA on kaikki mitä on, ja mitään ei ole hänen/sen ulkopuolella. Tämä ei tee JUMALAA olemattomaksi, sillä JUMALA ei voi laimentua olemattomiin vain sillä perusteella että hän/se on jakautunut lukemattomiksi olennoiksi. Uskon että JUMALAN voi kohdata niin suurena kuin oma vastaanottokyky antaa myöten. Ihminen voi kokea JUMALAN ihmismäisenä persoonana, mutta minua henk.koht. ei kiinnosta sellaisen osa-jumaluuden etsiminen, seuraaminen, saati varsinkaan palvominen. Sen vuoksi olen keskittynyt pohdiskelemaan JUMALAA abstraktimpana ja laajempana kokonaisuutena.
Miksi on olemassa erilaisia teitä jumaluuden kokemiseen? Miksei olisi? Me ihmisenä olemme kaikki erilaisia, ja mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. On suuren ilon ja riemun aihe tiedostaa miten monia erilaisia mahdollisuuksia ihmisille tarjoutuu jokaisen täällä vietetyn elämän mukana. Voi olla milloin mitäkin heimoa, kokea henkisyyttä ja JUMALAA monin erilaisin tavoin jne. Se että maailmassa on moninaisuutta johtuu mielestäni siitä että JUMALA haluaa kokea itsensä perinpohjaisesti, kaikin mahdollisin tavoin kaikissa mahdollisissa muodoissa. Olemme siis kaikki JUMALAN suuri kokeilu. Jotkut idässä puhuvat myös tanssista tai unesta. Kaikki termit käyvät. Ainoastaan negatiiviset näkemykset siitä että olisimme täällä jonkin suuren kosmisen pilan vuoksi tai sadistisen "jumalan" rääkättävinä eivät mielestäni ole erityisen varteenotettavia vaihtoehtoja. Koemme tuskaa, mutta se ei ikinä ole ikuista, vaan vain ohikiitävä hetki...
Jos ajattelee että ollessaan fyysisen tason tuollapuolen henki pystyy luonnostaan "ihmeisiin" ja on vapaa kaikista kahleista mitä ruumiissa oleminen aiheuttaa, eikö voisi ajatella että sellainen "superihmisenä" oleminen käy pidemmän päälle rasittavaksi? Ehkäpä henget haluavat tietentahtoen tänne fyysiselle tasolle (joka on JUMALA-alkupisteestä katsoen JUMALAN kauimmaisella äärirajalla) jotta voivat "kärsiä" ja kokea kaikenlaista - alistuen fyysisten rajoitteiden alle jotta erilaisten roolien vetäminen tulee mahdolliseksi.
Panteismin a ja o on se, että kaikki on loppujen lopuksi yhtä. Kaikki olennot ovat arvokkaita (vaikka useiden elämiensä kierrossa ovatkin eri vaiheissa). Kaikki tulevat kokemaan kaiken. Kaikki on hyvää. Kärsimys ja paha on ohimenevää; asioita, joita ei tule pelätä ELI joille ei tule tehdä vastarintaa (pelko ja viha = vastarinta).
Kokisin, että koko "luomakunta" on Luojansa kuva, sillä JUMALA on "luonut" kaiken jakamalla itsensä kahtia henkeen ja materiaan. Henki jakautuu yksittäisiin sieluihin, jotka ottavat asuntonsa materiasta. Nämä henget pohtivat alkuperäänsä ja keksivät "jumalia" - eli luovat omia kuviaan. Ihmisen tehtävä mielestäni on nimenomaan luoda (mitä hyvänsä, mutta tietysti mieluiten sellaista mistä tulee suurinta mahdollista hyvää mahdollisimman monelle), koska se on perimmäinen luonto kaikessa olemassaolevassa, joka yhdessä on YKSI ja JUMALA.
(Toivottavasti ei ollut liian monimutkainen teksti.)
Vastaukset 25
Vanhimmat
Vaihtoehtoinen käsitys Jumalasta löytyy esim. tästä:
http://www.greatcom.org/laws/finnish/
Vaihtoehtoinen käsitys Jumalasta löytyy esim. tästä:
http://www.greatcom.org/laws/finnish/
Tarkoitit käsittääkseni sitä, että kaikki mitä universumista löytyy on yhtä ja samaa jumaluutta, joka on vain jakaantunut lukemattomiksi eri ilmenemismuodoiksi. Vaikkapa sellaisiksi kuin sinä ja minä.
Toteat myös, että "Tämä ei tee JUMALAA olemattomaksi, sillä JUMALA ei voi laimentua olemattomiin vain sillä perusteella että hän/se on jakautunut lukemattomiksi olennoiksi."
Tästä olemattomuudesta voisi kyllä olla toistakin mieltä. Jos minä olen samaa jumaluutta kuin kaikki muukin, mihin sitä jumaluuskäsitettä tarvitaan. Voidaan samanarvoisesti puhua maailmankaikkeudesta. Ei tätä ongelmaa voi sulkea pois pelkästään väittämällä, ettei JUMALA voi laimentua. Jos minä, samalla kuin kaikki muukin, olen yhtä kuin Jumala, voin yhtä hyvin väittää, ettei ole mitään enempää kuin minä itse. Minusta logiikkasi tökkii tässä kohtaan. Tai sitten olen ymmärtänyt ajatuksesi väärin.
Toinen näkökulma, joka mielessäni sotii ajatuksiasi vastaan, on tällainen perusinhimillinen. Esittämässäsi panteismissa ei ole mitään lohduttavaa, tukevaa tai toivoa antavaa. Ei ole omiin murheisiin ja ongelmiin nähden ylivertaista, jonka puoleen voisi hädän hetkellä kääntyä. Voi tietysti pohtia, onko mitään järkisyytä sille, että uskonnossa pitäisi näitä piirteitä olla. Mutta maailmaan yksin heitetyllä ihmisellä ei perimmäisessä avuttomuudessaan lopulta ole muita todellisia syitä Jumalan puoleen kääntymiseen tai ylipäänsä uskonnolliseen uskoon.
Panteismisi on siis kovin toisesta maailmasta. Vähän kuin teoreettista fysiikkaa kirvesmiehelle, jota teoreettinen fysiikka ei kiinnosta. Täytyy sanoa, että sama abstraktiuden ongelma tuntuu vaivaavan myös monia kristinuskon raamatullisia suuntauksia. Itse pitäydyn tapakristillisyydessä ja kansankirkon palveluksissa silloin kun läheisen kuolema, naimisiinmeno, lapsen syntymä tai oman kuoleman uhka vie niin lähelle inhimillisen käsityskyvyn rajaa, että jumalakysymykset vakavammin alkavat painaa mieltä.
Vaikka olenkin eri mieltä, kunnioitettavaa että olet noin perusteellisesti asiaa miettinyt. Itse en olisi jaksanut.
Tarkoitit käsittääkseni sitä, että kaikki mitä universumista löytyy on yhtä ja samaa jumaluutta, joka on vain jakaantunut lukemattomiksi eri ilmenemismuodoiksi. Vaikkapa sellaisiksi kuin sinä ja minä.
Toteat myös, että "Tämä ei tee JUMALAA olemattomaksi, sillä JUMALA ei voi laimentua olemattomiin vain sillä perusteella että hän/se on jakautunut lukemattomiksi olennoiksi."
Tästä olemattomuudesta voisi kyllä olla toistakin mieltä. Jos minä olen samaa jumaluutta kuin kaikki muukin, mihin sitä jumaluuskäsitettä tarvitaan. Voidaan samanarvoisesti puhua maailmankaikkeudesta. Ei tätä ongelmaa voi sulkea pois pelkästään väittämällä, ettei JUMALA voi laimentua. Jos minä, samalla kuin kaikki muukin, olen yhtä kuin Jumala, voin yhtä hyvin väittää, ettei ole mitään enempää kuin minä itse. Minusta logiikkasi tökkii tässä kohtaan. Tai sitten olen ymmärtänyt ajatuksesi väärin.
Toinen näkökulma, joka mielessäni sotii ajatuksiasi vastaan, on tällainen perusinhimillinen. Esittämässäsi panteismissa ei ole mitään lohduttavaa, tukevaa tai toivoa antavaa. Ei ole omiin murheisiin ja ongelmiin nähden ylivertaista, jonka puoleen voisi hädän hetkellä kääntyä. Voi tietysti pohtia, onko mitään järkisyytä sille, että uskonnossa pitäisi näitä piirteitä olla. Mutta maailmaan yksin heitetyllä ihmisellä ei perimmäisessä avuttomuudessaan lopulta ole muita todellisia syitä Jumalan puoleen kääntymiseen tai ylipäänsä uskonnolliseen uskoon.
Panteismisi on siis kovin toisesta maailmasta. Vähän kuin teoreettista fysiikkaa kirvesmiehelle, jota teoreettinen fysiikka ei kiinnosta. Täytyy sanoa, että sama abstraktiuden ongelma tuntuu vaivaavan myös monia kristinuskon raamatullisia suuntauksia. Itse pitäydyn tapakristillisyydessä ja kansankirkon palveluksissa silloin kun läheisen kuolema, naimisiinmeno, lapsen syntymä tai oman kuoleman uhka vie niin lähelle inhimillisen käsityskyvyn rajaa, että jumalakysymykset vakavammin alkavat painaa mieltä.
Vaikka olenkin eri mieltä, kunnioitettavaa että olet noin perusteellisesti asiaa miettinyt. Itse en olisi jaksanut.
>Jos minä olen samaa jumaluutta kuin kaikki muukin, mihin sitä jumaluuskäsitettä tarvitaan. Voidaan samanarvoisesti puhua maailmankaikkeudesta. Ei tätä ongelmaa voi sulkea pois pelkästään väittämällä, ettei JUMALA voi laimentua. Jos minä, samalla kuin kaikki muukin, olen yhtä kuin Jumala, voin yhtä hyvin väittää, ettei ole mitään enempää kuin minä itse. Minusta logiikkasi tökkii tässä kohtaan. Tai sitten olen ymmärtänyt ajatuksesi väärin.
En pidä ihmistä kehityksen huippuna, vaan oletan että kaikkeudessa on olemassa olentoja jotka ovat vieneet jumaltietoisuutensa pidemmälle. Sikäli voinee olla olemassa "suurempia" olentoja kuin ihminen. Ja onhan tietysti koko kaikki-mitä-on takuulla suurempi kuin ihminen, ja siitä en osaa sanoa onko tällä koko hela hoidolla jonkinlainen oma tietoisuus jossa olemme osasina. Itämaillahan sanotaan että kaikki olennot elävät Krishnassa, tai Shivan tanssissa, tai kenessä nyt milloinkin. Nimet ovat toisarvoisia.
>Toinen näkökulma, joka mielessäni sotii ajatuksiasi vastaan, on tällainen perusinhimillinen. Esittämässäsi panteismissa ei ole mitään lohduttavaa, tukevaa tai toivoa antavaa. Ei ole omiin murheisiin ja ongelmiin nähden ylivertaista, jonka puoleen voisi hädän hetkellä kääntyä. Voi tietysti pohtia, onko mitään järkisyytä sille, että uskonnossa pitäisi näitä piirteitä olla. Mutta maailmaan yksin heitetyllä ihmisellä ei perimmäisessä avuttomuudessaan lopulta ole muita todellisia syitä Jumalan puoleen kääntymiseen tai ylipäänsä uskonnolliseen uskoon.
Tässä on juuri tämä minun oman henk.koht. näkemykseni se pointti mitä muut ihmiset eivät yleensä hyväksy: minun mielestäni "jumalan" ei tarvitse olla mikään isi- tai mami-hahmo ihmiselle, jonka helmojen alle juostaan turvaan kun vähän alkaa itkettää tämä eläminen. Ns. lohdun tunteita koen itse siitä että käyskentelen luonnossa ja koen olemassaolon kauneuden ja harmonisuuden, sekä siitä että tiedän kärsimykseni olevan omaa syytäni (>uskon reinkarnaatioon ja karmaan) - ja minusta on armoa että saan maksaa pois omat velkani. Tämä ei tunnu oikein monille ihmisille aukenevan edes ajatuksen tasolla, sillä he haluavat mieluummin että kun he tekevät pahaa, heidän ei tarvitse maksaa siitä ja he voivat mennä uikuttamaan "jumalalle". Sori jos kuulostan häijyltä, mutta minun on niin kauhean vaikea ymmärtää sellaista lapsellisuutta ihmisissä.
>läheisen kuolema, naimisiinmeno, lapsen syntymä tai oman kuoleman uhka vie niin lähelle inhimillisen käsityskyvyn rajaa, että jumalakysymykset vakavammin alkavat painaa mieltä.
Olen pohtinut "jumalakysymyksiä" pikkulapsesta asti, joten minua ei tarvitse ns. koetella että alkaisin ajatella niitä. En mene vannomaan että oikein pahan paikan hetkellä en kiroaisi koko olemassaoloani, mutta tottakai tuska aina vaikuttaa ihmiseen oli hänen maailmankatsomuksensa mikä hyvänsä. Harva meistä katselee tyynin mielin kun lähimmäisiä kidutetaan ja murhataan! Ja kuitenkin se on kaikki vain ohimenevää. Minänä olemassaoleminen on paradoksi. Jatkuvaa tuskaa ja kärsimystä, johon takertuu kiinni, eikä halua enää nähdä sinne syvemmälle, ajan ja paikan tuollepuolen. Miksi niin pitää/pitäisi olla...?
>Vaikka olenkin eri mieltä, kunnioitettavaa että olet noin perusteellisesti asiaa miettinyt. Itse en olisi jaksanut.
Tänks.
"Tässä on juuri tämä minun oman henk.koht. näkemykseni se pointti mitä muut ihmiset eivät yleensä hyväksy: minun mielestäni "jumalan" ei tarvitse olla mikään isi- tai mami-hahmo ihmiselle, jonka helmojen alle juostaan turvaan kun vähän alkaa itkettää tämä eläminen."
Yritän olla provosoitumatta. Jos oikein ymmärrän, uskonnollisuus, Jumalan olemuksen miettiminen on sinulle pelkästään tiedollinen asia. Yrität rakentaa tai tavoittaa sellaisen kuvan Jumalasta, joka tyydyttää sinun älyllisiä päämääriäsi, vastaa sitä minkä järkesi pystyy hyväksymään.
Itse olen vastaavissa älyllisissä pohdinnoissa aina päätynyt siihen, että koko Jumala-käsite on tarpeeton ja oikeastaan mieletön. Ja vaikka olettaisin Jumalan olevan olemassa, mitään oikeaa ja varmistettavaa tietoa hänestä ei ole saatavissa. Monien minua viisaampien ajattelijoiden kanssa olen ymmärtääkseni tullut samaan lopputulokseen. Itse asiassa pidän siis sinunkin teoretisointiasi lähtökohtaisesti mielettömänä.
En pysty näkemään oikeaksi mitään Jumalan teoreettisia tai edes johonkin pyhään kirjaan perustuvia määritelmiä. Kuitenkin omana sisäisenä kokemuksenani olen välillä vakuuttunut Jumalan olemassaolosta ja näissä tilanteissa on keskeistä ollut oman tyhjyyden, voimattomuuden kokemus. Ei mistään mamin ja isin kaipuusta elämän vähän potkiessa, tai edes mielenhäiriöstä, vaan totaalisesta elämän tyhjyydestä, johon johtaneita syitä en tässä ala selittämään.
Minusta Jumalan teoria, joka ei ainakin ota huomioon inhimillisen elän traagisuutta, sitä mihin ihminen oikeastaan Jumalaa tarvitsee, ja miksi niin usein ihmisten vankkumaton usko Jumalaan syntyy juuri kärsimyksessä, ei ole kovin paljon arvoinen.
Taisin kuitenkin vähän prosoitua.
Ymmärrän olevani eri linjoilla kuin koko kristikunta siinä etten pidä "jumalaa" olentona jonka on tultava lohduttamaan aina tarvittaessa. Minullehan kaikki mitä on olemassa on JUMALA, jonka ikäänkuin soluja kaikki olennot ovat. Ei tällainen mihin me kaikki kuulumme voi muuttua olemattomaksi vain siksi ettei se aina käyttäytyisikään kuten ihminen haluaa?
Jos ihmistä sattuu vaikkapa pikkurilliin, lohduttaako koko keho tätä pikkurilliä joka on vain osanen siitä?
Itse koen tietysti että persoonajumala joka rientää lohduttamaan hädän hetkellä on varmasti psykologisesti monille ihmisille tärkeä, mutta ei se sillä perusteella tule todelliseksi, eli minulle sellainen "jumala" jää täysin tunteilla järkeillyksi olemattomaksi olennoksi tyyliin "koska minulla on hätä, on pakko olla olemassa joku joka lohduttaa". Tai koska kun oli hätä, tuli tuntemus siitä että jokin jossakin kuitenkin varjelee. Sellainen luottavainen olo siis.
Se että joku päätyy tunteidensa perusteella johonkin johtopäätökseen voi mennä yhtälailla metsään kuin älyllinen päättely. Ajatellaan vain monia ihmisiä jotka vakuuttuvat olevansa rakastuneita, tai että heitä rakastetaan, ja kuitenkin hetken päästä he ovat taas yksin.
Mutta nämä asiat tässä kertovat ehkä vain meidän kummankin ajattelutavasta, eli ei tästä tarvitse sen kummemmin kenenkään provosoitua.
Jokaisella meillä kuitenkin on oma tiemme, väistämättä. Minun polullani en ole juurikaan ollut järin sosiaalinen, ja siksipä koenkin vieraaksi useimmat asiat mitä yleisesti pidetään normaalina tai joihin luotetaan tavan mukaan (jottei loukattaisi lähimmäisiä). Esim. ihmisten kyhäämä temppeli tai kirkko on minulle arkkitehtonisesti hieno, mutta en koe siellä olevani yhtään sen lähempänä "jumalaa" kuin luonnossa. Luonnossa sensijaan tunnen herkästi "elämän" läsnäolon, ja tuntuu vaikealta kuvitella että EI olisi olemassa mitään tarkoitusta tässä kaikessa, eikä olisi olemassa JUMALAA. Minulle itselleni pelkkä tämä kykenemättömyys ottaa vakavasti ajatusta että materialismi olisi totuus on kaiketi se jokin joka saa minut olemaan toiveikas ja luottavainen tässä elämässä. Vaikka tietysti minullakin on epäilyksen hetkeni. Kun ne hetket menevät ohitse, minusta tuntuu että olin itsekeskeinen ja itsesääliä täynnä, kun niihin annoin itseni vaipua...
"Jos ihmistä sattuu vaikkapa pikkurilliin, lohduttaako koko keho tätä pikkurilliä joka on vain osanen siitä?"
Minusta tämä vertauksesi voi osoittaa muuta kuin tarkoitit: Jos pikkurilliin sattuu, siitä kärsii koko keho. Aivot yrittävät keksiä konstin pikkurillin parantamiseksi. Ne jopa panevat käden toimimaan siten, ettei kärsivä pikkurilli joudu tarpeettomasti lisärasitukseen. Aina se ei tietenkään onnistu. Ja jos pikkurilli osaisi, se todennäköisesti yrittäisi kiinnittää muun kropan huomiota omaan surkeaan tilaansa muutenkin kuin särkemällä.
"Jos ihmistä sattuu vaikkapa pikkurilliin, lohduttaako koko keho tätä pikkurilliä joka on vain osanen siitä?"
Minusta tämä vertauksesi voi osoittaa muuta kuin tarkoitit: Jos pikkurilliin sattuu, siitä kärsii koko keho. Aivot yrittävät keksiä konstin pikkurillin parantamiseksi. Ne jopa panevat käden toimimaan siten, ettei kärsivä pikkurilli joudu tarpeettomasti lisärasitukseen. Aina se ei tietenkään onnistu. Ja jos pikkurilli osaisi, se todennäköisesti yrittäisi kiinnittää muun kropan huomiota omaan surkeaan tilaansa muutenkin kuin särkemällä.
"Jos ihmistä sattuu vaikkapa pikkurilliin, lohduttaako koko keho tätä pikkurilliä joka on vain osanen siitä?"
Minusta tämä vertauksesi voi osoittaa muuta kuin tarkoitit: Jos pikkurilliin sattuu, siitä kärsii koko keho. Aivot yrittävät keksiä konstin pikkurillin parantamiseksi. Ne jopa panevat käden toimimaan siten, ettei kärsivä pikkurilli joudu tarpeettomasti lisärasitukseen. Aina se ei tietenkään onnistu. Ja jos pikkurilli osaisi, se todennäköisesti yrittäisi kiinnittää muun kropan huomiota omaan surkeaan tilaansa muutenkin kuin särkemällä.
werwerwe
Tästä tuleekin mieleeni, että ehkäpä tässä erilaisten kokemusten keräämisen varrella kuitenkin pyritään myös koko ajan parempiin ja hienostuneempiin muotoihin ja kokemuksiin. Jotkut ovat ihmetelleet miksi oppimisen tulisi tapahtua kärsimyksen kautta (tehdään paljon pahaa ja kerätään sen sato), miksei oppiminen voisi tapahtua positiivisemmalla tavalla.
Mutta enemmän mainitsemassasi asiassa pysyen, ehkäpä koko kaikki-mitä-on todella tuntee sen mitä tapahtuu pienimmilläkin osaselle siinä itsessään. Ja eihän mitään järkeä tietenkään olisi ehdointahdoin jäädä kärsimykseen, varmastikin voisi olettaa että kaikessa-mitä-on toimii myös eräänlaisia valkosoluja jotka pyrkivät parantamaan kokonaisuuden kudosta...
Tutkijoiden mukaan toisistaan erilleen sinkoutuneet hiukkaset ikäänkuin "tietävät" mitä toiselle tapahtuu, ja tämä on innoittanut sellaiseen teoriaan kuin hologrammi-teoria, jonka mukaan ei ole olemassa kuin YKSI AINOA jokin (olento?) jonka osia kaikki on, ilman oikeaa omaa erillistä olemassaoloaan - kaikki heijastavat vain tätä YHTÄ.
voisin itsekin ajatella.
Olen myös lukenut jostain tuosta hiukkasiin liittyvästä ominaisuudesta, että ne tuntuvat joskus tietävän toisistaan melko etäältäkin. Pitää muistella missä.
Eli päädymmekö siihen, että kaikkeus on yhtä, eri osat tietoisia toisistaan ja se mitä yhdelle tapahtuu vaikuttaa toisiin. Lisäksi jos aika ei ole todellinen suure, kuten modernin fysiikan perusteella minulle on viisaan tuntuisesti väitetty, vaan vain ihmisen luoma käsite kuvaamaan erästä vain inhimillisen todellisuuden piirrettä, kaikki tapahtuu lisäksi yhtä aikaa.
Mielenkiintoinen ajatusrakennelma, mutta kuten jo alussa totesin, aika etäällä inhimillisestä todellisuudesta. Ja mitä se lopulta merkitsee Jumala -käsitteen kannalta?
Neljäs kappale alusta jäi minulle vähän epäselväksi. Voisitko vähän selventää, mitä tämä tarkoittaa.?
Muuten kirjoituksesi meni jakeluun. Itse ajattelen vielä niinkin, että Jumala voi olla kaikessa, mutta että Jumalaa riittää vielä omaksi itsekseenkin..
Eli ajattelen, ettei Jumala voi laimentua. Ja että Jumala on rakkaus. Loputon.
>> Jos ajattelee että ollessaan fyysisen tason tuollapuolen henki pystyy luonnostaan "ihmeisiin" ja on vapaa kaikista kahleista mitä ruumiissa oleminen aiheuttaa, eikö voisi ajatella että sellainen "superihmisenä" oleminen käy pidemmän päälle rasittavaksi? Ehkäpä henget haluavat tietentahtoen tänne fyysiselle tasolle (joka on JUMALA-alkupisteestä katsoen JUMALAN kauimmaisella äärirajalla) jotta voivat "kärsiä" ja kokea kaikenlaista - alistuen fyysisten rajoitteiden alle jotta erilaisten roolien vetäminen tulee mahdolliseksi.
Koen että JUMALA kun on kaikki mitä on, on "siinä" 2 ääripäätä, hienojakoisin Henki ja karkein ja kovin materia. Henki on se mikä asuu elävissä olennoissa, ja materiasta muodostuu olentojen kehot. - On muuten tota että "jumalaa" voi varmasti riittää vielä "omaksi itsekseenkin", mutta itse en ole kauheasti sitä puolta pohtinut koska se liippaa jo niin läheltä kristinuskoa ja ei oikein ole minun alaani... :) Ehkä joku kaunis päivä edes jonkinlainen lahkolais-kristinusko voi kuitenkin yhtyä siihen valtavirtaukseen johon kuuluvat panteismi(ni), buddhismi, teosofia yms. missä persoonajumala ei ole kovin keskeinen ajatus.
No niin... Ajattelin että jos ja kun meidän sielujen eli henkien todellinen olemus on se joka on olemassa vaikka sillä ei olisikaan fyysistä kehoa, niin eihän sitä olemusta paljon ajan tai paikan lait paina, saati materian taakka. Sitä kun sitten liehuu ympäriinsä henkenä, niin ehkä se alkaa tympiä ja mielellään jo ottaa (taas) sen fyysisen kehonkin jotta voi uppoutua tähän elämäksi kutsuttuun näytelmään/elokuvaan yhtä roolia siinä esittäen.
Suuremmassa mittakaavassa mielestäni koko JUMALA kyllästyi pelkään "olemiseen" (tästähän on tarujakin aika liuta kaiketi) ja päätti että rysäytetään maailma aikaiseksi. Jotta tämä fyysinen olemassaolo tuntuisi todelliselta ja vakavasti otettavalta, täytyy Hengen/henkien unohtaa oma todellinen olemuksensa ja alkaa kuvitella olevansa se tai tämä olento, sitä ja tätä rotua ja sukupuolta jne. Tämä on sitten sitä harhaa (maya) tai leikkiä (lila) tai what ever. Itämaiset käsitteet tulevat helposti mieleen, kun siellä itämailla näitä asioita lienee funtsittu kuitenkin enemmän kuin lännessä. (?)
Olen kanssasi samaa mieltä monesta asiasta. Erittelen niitä hieman seuraavassa.
Olen samaa mieltä, että Jumala on suuri ja käsittämätön. Kristinusko tosin opettaa, että Hän on persoona, ok, mutta minulle hän on "kuvaannollisesti" persoona, enkä usko, että kukaan kristitty tajuaa tätä "persoonaa" jonakin olentona tai hahmona.
Olen myös siinä samaa mieltä, että kaikki ihmiset kokevat Jumalan eri tavalla, ja on hyvin mahdollista, että kaikki jumalat ovat se yksi ja sama Jumala, tosin vannomaan en tätä menisi :)
Olen myös samaa mieltä, että kärsimys ja paha ovat myös hyväksi, tai ainakin hyväksyttävä asiantila. Miksi taistella niitä vastaan, ja harva tuska on oikeasti niin suuri, ettei siinä ole myös mielihyvää tai ainakin myöhemmin tapahtuvaa helpotusta. Aivan kuin onnessa on häivähdys siitä tuskasta, että se on joskus ohi.
Hengen ja materian eroavaisuudesta en ole kanssasi välttämättä samaa mieltä, tai henkien monista elämistä. Kysyisinkin sinulta, mikä on sinusta se matriisi, jolle "hengen" muistot on säilytetty?
Siinäpä kysymys, että missä ne muistot ovat jemmassa - ja minulla ei ole kovin hyviä vastauksia... Kuitenkin omien "ed. elämistä" saamieni vaikutelmieni pohjalta (ja muidenkin ihmisten kokemusten vuoksi) uskon että jotakin informaatiota aina säilyy siitä huolimatta että henki jättää kehon joka oli sen kotina. (Olen muuten ajatellut että henki varmasti osallistuu jotenkin kehonsa luomiseen, joten pidän fyysistä kehoa varsinaisen kuolemattoman hengen/sielun "ulokkeena", en välttämättä vastakohtana tai täysin erillisenä kappaleena. Lienen ehkä sitä jo täällä pohtinutkin...)
Jotkut puhuvat jonkinlaisesta tasosta mikä säilyttää kaiken informaation, minä en oikein innostu mistään tasoista tai ulottuvuuksista yms. Toiset taas ovat sitä mieltä että mitään ei edes olekaan fyysisen kehon kuoltua, vaan informaatiomöykyt jotka vaikuttavat ed. elämiltä ovatkin vapaasti siellä täällä leijuvia energiakimpaleita joita kuka tahansa voi saada riesakseen. (Morfologiset kentät ja näin päin pois.)
Tämä menee siis täysin uskon asiaksi, kun sanon että pidän omia ed. elämiäni informaationa omasta menneisyydestäni joka on säilynyt minun kuolemattomassa osassani, siinä osassa joka on olemassa huolimatta ajasta ja paikasta.
Paradoksi on tietysti taas siinä että kun Itse (se kuolematon osa) on luonteeltaan ajaton ja paikaton, niin sille ei ole olemassa "menneitä" elämiä, vaan kaikki on tässä ja nyt. Ehkä se mahdollistaa juuri muiden "inkarnaatioiden" tarkastelun, kun kykenee saamaan yhteyden Itseen? (Persoonaa pidän Itsen ulokkeena, joka suurimman osan aikaa kuvittelee olevansa olemassa itsekseen, eikä tunnista Itseä.)
"Kärsimys ja paha ovat myös hyväksi, tai ainakin hyväksyttävä asiantila.Miksi taistella niitä vastaan..."
Kommentti:Onneksi kaikki eivät ajattele noin ja pakene vastuutaan.
Kädet ristissä istuminen ja maailman epäkohtien siunailu ei auta ketään. Jos haluaa muutosta vaikkapa omaan henkilökohtaiseen elämäänsä, ON TOIMITTAVA(mikäli siihen vain on mahdollisuus).
Se että ei korviensa välissä tee pahalle vastarintaa eli ei anna itsensä masentua ja lannistua kärsimyksestä ei ole sama asia kuin että antaisi kaiken vain tapahtua. Tokihan ihmisen pitää pyrkiä mahdollisimman suureen hyvää mahdollisimman monelle (ainakin minun mielestäni). Mutta se on NIIN loputon savotta, että siinä voi monta kertaa ahdistua todella syvästi, jolloin alkaa ajatella että koko olemassaolo on pelkkää helvettiä. Luulisinkin että on parempi jättää se korvien välinen taistelu eli jatkuvassa tuskassa eläminen. Mutta ei aktiivista pyrkimystä muutokseen.
Moniko sitten pystyy toimimaan siten että pysyy sisäisesti rauhallisena ja kokee elämän myönteisenä? Tjaa-a.
En tarkoittanut sillä lailla taistella, anteeksi epätarkkuuteni. Tuossa on juuri yksi syy miksi en pidä sellaisista näkemyksistä, että kärsimys on vain harhaa. Koska kärsimys on totta, ja jokaisen pitäisi taistella sitä vastaan niin paljon kuin voi.
Mutta, vaikka kärsimystä vastaan taistelisi kuinka, sitä silti on, suurta ja pientä. Siitä ei tulisi lannistua, sillä se kärsimys kuuluu elämään ja siinä on myös osa hyvää. Useimmat esim. meistä kärsivät aika vähäpätöisistä asioista, kuten jos vaikkapa joutuu odottelemaan minuutin kassajonossa. Tällaisessa vähäpätöisessä kärsimyksessä pitäisi nähdä juuri kaikki se hyvä mitä on saanut.
Ja luonnollisissa asioissa on myös hyvää. Esim. kuolemaa monet pitävät pahana, mutta se on vaan luonnollista (tietysti jälkeenjäävät surevat, ja siinä voi olla kärsimystä). Tai jotkut pelkäävät yötä, vaikka yökin on vain luonnollista.
Kun taas todellinen kärsimys ja paha on se, mitä vastaan pitäisi taistella. Kidutukset, raiskaukset ja sen sellainen.
Siis, toisaalta ja toisaalta. Tyydyttääkö :)
...sanoa asia mahdollisimman yksinkertaisesti.
Siis:Toimimalla itse oikein ja tekemällä havaitsemiensa vääryyksien suhteen SEN MINKÄ VOI.
Välinpitämättömyys ympärillään tapahtuvia vääryyksiä kohtaan on vääryyttä sekä itseä ,että kanssaihmisiä kohtaan.
Tämä ei tietenkään tarkoita mitään "loputonta savottaa" ja ahdistusta maailman kaiken vääryyden ja pahuuden suhteen.
Henkilökohtaisten kehostairtautumis-kokemusteni myötä olen havainnut, että kun henkinen energia irtoaa, se myös tiivistyy aivan olemattoman pieneksi energiapisteeksi, jossa säilyy kaikki elämieni aikana hankittu tieto. Vasta sitten kun tuo pistekin hajoaa, eli sulautuu Jumalaan, myös kaikki kokemukset siirtyvät "häneen". Tämä siis vasta kaikkien elämien jälkeen. Olemme toki Jumalassa koko ajan, mutta tiivistyneinä erillisiksi, kuten jääkide meressä.
"Panteismin a ja o on se, että kaikki on loppujen lopuksi yhtä. Kaikki olennot ovat arvokkaita (vaikka useiden elämiensä kierrossa ovatkin eri vaiheissa). Kaikki tulevat kokemaan kaiken. Kaikki on hyvää. Kärsimys ja paha on ohimenevää; asioita, joita ei tule pelätä ELI joille ei tule tehdä vastarintaa (pelko ja viha = vastarinta)."
Sieltähän se tuli kuin kassan hyllyltä. Teit vaikutuksen teksteilläsi. Panteistina olen samaa mieltä kanssasi
Ja koska sieluni on osa Jumalaa, voin milloin vain halutessani kysyä neuvoa tai hakea lohtua itseltäni (=Jumalalta). Teoria olisi varmaan suosittu, mutta kun se tuhoaa uskonnon merkityksen...
"Panteismin a ja o on se, että kaikki on loppujen lopuksi yhtä. Kaikki olennot ovat arvokkaita (vaikka useiden elämiensä kierrossa ovatkin eri vaiheissa). Kaikki tulevat kokemaan kaiken. Kaikki on hyvää. Kärsimys ja paha on ohimenevää; asioita, joita ei tule pelätä ELI joille ei tule tehdä vastarintaa (pelko ja viha = vastarinta)."
Sieltähän se tuli kuin kassan hyllyltä. Teit vaikutuksen teksteilläsi. Panteistina olen samaa mieltä kanssasi
Ja koska sieluni on osa Jumalaa, voin milloin vain halutessani kysyä neuvoa tai hakea lohtua itseltäni (=Jumalalta). Teoria olisi varmaan suosittu, mutta kun se tuhoaa uskonnon merkityksen...
Pannaanko palana vai siivuna...
Varsinaista olevaisuuden mysteeriähän ei kyllä ikinä saa täysin selvitettyä, mutta ainakin voi selvittää itselleen sen mitä itse ajattelee asioista. Kovin moni ei siihen puuhan hirveä lähteä, vaan menee massojen mukana sieltä missä aita on matalin.
Siedän kyllä sen että ihmiset tarvitsevat uskontoja turvakseen, mutta toivottavasti niistä sodan tekosyinä päästään pikkuhiljaa eroon.