aamuyöllä kirjoitettu. PIENI HETKI ITÄMAAN YÖSSÄ...
( 29 11 06 )
Pysähtyikö aika todella
vai tuntuiko vain meistä
siltä?
Takanamme levottomia, raskaita päiviä
vaikeine päätöksineen,
valintoja, joita tehdessämme jouduimme ylen ahtaalle,
tapahtumia, jotka valloilleen riistäytyessään
tempasivat meidät kaikki mukaansa kuohuvaan virtaan ja
lopulta heittivät rannalle.
Seison ikkunan äärellä tänä unettomana yönä
käsiäni katsellen.
Sinä liikahtelet vuoteessa hiljaa enkä tiedä nukutko.
Sellaista se on.
Olemme kuin rannalle viskatut, odotamme vain
ja katsomme mitä tapahtuu.
Käsissäni on paljon valtaa, mutta mitä hyötyä siitä kaikesta on
kun omaa sydäntäni en voi määrätä -
ajatukseni kulkevat outoja polkuja, vartaloani puistattaa
ja menneet päivät liikkuvat yhä näkyinä silmieni editse.
Katson ikkunasta pihaan.
Tuossa pihassa, Claudia, tuomitsin hänet.
Tuosta pihasta häntä lähdettiin kuljettamaan kahleissa.
Tuon pihan reunalla, Claudia, minä pesin käteni hopeavadissa.
Hulluutta, tämä kaikki on hulluutta.
Sinun sylisi ei tunnu enää samalta kuin ennen.
Viettelevään tuoksuusi sekoittuu kuoleman löyhkä,
se leijailee sieraimissani
alati.
Jollain oudolla tavalla kaikki on muuttunut, minun sydämeni
on muuttunut rinnassani, sen jokaisessa lyönnissä on epäsointuinen
sivuääni, kuin rumpupalikan kolahtaessa
turmeltuneeseen vaskirumpuun.
Turhaa, aivan turhaa paeta oman sydämensä
hakkaavaa rytmiä.
Kosketanpa huuliasi, rintojasi, olkapäätäsi kuinka tahansa
en pääse pakoon itseäni -
Pelkään että olen menettämässä järkeni.
Auta minua, Claudia, tartu käteeni
ja saa minut hetkeksi unohtamaan
tämän mielettömän, takapajuisen maailmankolkan
arvoitukselliset tapahtumat.
Nukutko Claudia?
Taidatpa nukkua.
Minä en saa unta, kaikki minussa on
pysähtynyt hänen hahmonsa äärelle, jokainen soluni
kiertää hänen tuomitun ruumiinsa ympärillä
kuin yrittäen päästä selvyyteen
olemassaolon arvoituksesta.
Hänen arvoituksensa on minun arvoitukseni.
Kunpa vain voisin nöyrtyä, polvistua
ja - polvistua kenen edessä, pyytää mitä?
Pyytää häntä ilmaisemaan totuus itsestään, polvistua hänen
eteensä odottamaan vastausta -
Minä, minä jolla oli valta hänet tuomita!
Ja nyt tuntuu kuin juuri minä olisin tuomittavana.
Päätäni, voi päätäni: se on tulessa.
Kaksi voimaa minussa taistelee lakkaamatta.
Olen uuvuksissa mutta en pysty lepäämään.
Ruumiini on halkeamaisillaan.
Nukutko Claudia, mieletöntä, kuinka voit nukkua
tällaisena yönä?
Onko koko maailma pysähtynyt?
Vai onko se vain minun maailmani, yksityinen
maailmani, joka pysähtyi
äkkiarvaamatta, räsähtäen - pysähtyi sinä päivänä,
jona sotilaat arkaillen toivat hämmentävän viestin:
tuomittu mies on kadonnut, hänen ruumiinsa
hävisi haudasta, kaiketi hänen opetuslapsensa
ovat varastaneet sen!
Sinä päivänä hänen kirkas hahmonsa käveli
aurinkokellon ja auringon väliin -
maahan hakatussa asteikossa varjo lakkasi näkymästä,
aika katosi.
Siltä minusta tuntuu, Claudia.
Tuntuu kuin olisin ikuisesti tuomittu kiduttavaan neuvottomuuteeni -
Synkkämielisten ajatusten rannalle -
Toki, toki vanhenemme päivä päivältä
ja kauhistuttava kuolema
lähestyy meitä
kuin ammottava kita, nielaistakseen ihmisen joko olemattomuuteen
tai sitten johonkin, vielä pahempaan?
Sitä odottellessani olen
kuin pysähdyksissä: en osaa enää elää - ajatukseni
pyörivät lakkaamatta Nasaretilaisen arvoituksen ympärillä.
Voisinpa saada selvyyden.
( 29 11 06 )
Pysähtyikö aika todella
vai tuntuiko vain meistä
siltä?
Takanamme levottomia, raskaita päiviä
vaikeine päätöksineen,
valintoja, joita tehdessämme jouduimme ylen ahtaalle,
tapahtumia, jotka valloilleen riistäytyessään
tempasivat meidät kaikki mukaansa kuohuvaan virtaan ja
lopulta heittivät rannalle.
Seison ikkunan äärellä tänä unettomana yönä
käsiäni katsellen.
Sinä liikahtelet vuoteessa hiljaa enkä tiedä nukutko.
Sellaista se on.
Olemme kuin rannalle viskatut, odotamme vain
ja katsomme mitä tapahtuu.
Käsissäni on paljon valtaa, mutta mitä hyötyä siitä kaikesta on
kun omaa sydäntäni en voi määrätä -
ajatukseni kulkevat outoja polkuja, vartaloani puistattaa
ja menneet päivät liikkuvat yhä näkyinä silmieni editse.
Katson ikkunasta pihaan.
Tuossa pihassa, Claudia, tuomitsin hänet.
Tuosta pihasta häntä lähdettiin kuljettamaan kahleissa.
Tuon pihan reunalla, Claudia, minä pesin käteni hopeavadissa.
Hulluutta, tämä kaikki on hulluutta.
Sinun sylisi ei tunnu enää samalta kuin ennen.
Viettelevään tuoksuusi sekoittuu kuoleman löyhkä,
se leijailee sieraimissani
alati.
Jollain oudolla tavalla kaikki on muuttunut, minun sydämeni
on muuttunut rinnassani, sen jokaisessa lyönnissä on epäsointuinen
sivuääni, kuin rumpupalikan kolahtaessa
turmeltuneeseen vaskirumpuun.
Turhaa, aivan turhaa paeta oman sydämensä
hakkaavaa rytmiä.
Kosketanpa huuliasi, rintojasi, olkapäätäsi kuinka tahansa
en pääse pakoon itseäni -
Pelkään että olen menettämässä järkeni.
Auta minua, Claudia, tartu käteeni
ja saa minut hetkeksi unohtamaan
tämän mielettömän, takapajuisen maailmankolkan
arvoitukselliset tapahtumat.
Nukutko Claudia?
Taidatpa nukkua.
Minä en saa unta, kaikki minussa on
pysähtynyt hänen hahmonsa äärelle, jokainen soluni
kiertää hänen tuomitun ruumiinsa ympärillä
kuin yrittäen päästä selvyyteen
olemassaolon arvoituksesta.
Hänen arvoituksensa on minun arvoitukseni.
Kunpa vain voisin nöyrtyä, polvistua
ja - polvistua kenen edessä, pyytää mitä?
Pyytää häntä ilmaisemaan totuus itsestään, polvistua hänen
eteensä odottamaan vastausta -
Minä, minä jolla oli valta hänet tuomita!
Ja nyt tuntuu kuin juuri minä olisin tuomittavana.
Päätäni, voi päätäni: se on tulessa.
Kaksi voimaa minussa taistelee lakkaamatta.
Olen uuvuksissa mutta en pysty lepäämään.
Ruumiini on halkeamaisillaan.
Nukutko Claudia, mieletöntä, kuinka voit nukkua
tällaisena yönä?
Onko koko maailma pysähtynyt?
Vai onko se vain minun maailmani, yksityinen
maailmani, joka pysähtyi
äkkiarvaamatta, räsähtäen - pysähtyi sinä päivänä,
jona sotilaat arkaillen toivat hämmentävän viestin:
tuomittu mies on kadonnut, hänen ruumiinsa
hävisi haudasta, kaiketi hänen opetuslapsensa
ovat varastaneet sen!
Sinä päivänä hänen kirkas hahmonsa käveli
aurinkokellon ja auringon väliin -
maahan hakatussa asteikossa varjo lakkasi näkymästä,
aika katosi.
Siltä minusta tuntuu, Claudia.
Tuntuu kuin olisin ikuisesti tuomittu kiduttavaan neuvottomuuteeni -
Synkkämielisten ajatusten rannalle -
Toki, toki vanhenemme päivä päivältä
ja kauhistuttava kuolema
lähestyy meitä
kuin ammottava kita, nielaistakseen ihmisen joko olemattomuuteen
tai sitten johonkin, vielä pahempaan?
Sitä odottellessani olen
kuin pysähdyksissä: en osaa enää elää - ajatukseni
pyörivät lakkaamatta Nasaretilaisen arvoituksen ympärillä.
Voisinpa saada selvyyden.
Vastaukset 5
Vanhimmat
" Tuuli toi raikkaan tuoksun, .. huomisesta
.. on se hienon hieno jäänne, .. luomisesta "
hieno runo. osaat kirjoittaa.
lisääkin lukisi mielellään.
Kiitos. Tässä toinen. Kirjoitettu 25.11.06
SILTA
Monen rakkauden repimä
on ihmisen rinta, kun kuilun partaalla
hän jo hoippuu, hetkittäin toivoenkin
että heittäytyä uskaltaisi syvyyteen
ja kaikesta pääsisi pois
Vaan kuitenkin, maksettiin hänestä
kallis hinta!
Syvyyksiin kun katsot ihminen, ja sieltä
kuiskii ääni kiusaajan -
kuoleman maalaa eteesi
kuin pakopaikan, tarjoaa jo kättään luisevaa
ja tahtoo sinut sinne vetää pimeyteensä
Muista kallis hinta
Yli syvyyden ja kuilun, joka voisi
sinut muuten niellä, on nyt rakennettu silta!
Tie on avoin jokaiselle joka tahtoo käydä
kuolon voimat voittamaan
Kivutonta tietä sinulle ei tarjota -
miksi sitä etsisitkään?
Kun voit Hänet löytää avuksesi
kaikkeen kipuun, voiman jolla valheen valta
paljastuu ja takaa käden luisevan
voit nähdä kiusaajasi kasvot, kuinka monin tavoin
meitä pettääkään tuo varas
Vaan onko rehellistä paeta
sen otteen alta?
On! Niin, on Golgatalla kerran
sinun puolestasi kuollut - ja syvyyden voimat
kaikki päälleen ottanut vain Jeesus
Hänen ristinsä on pakopaikka
jonka luona kohtaat
kysymykset kaikki, mitä ihmissielu kantaa,
et niitä väistä
Jeesuksen armosyliin heittäytyessäni sain
hoidon haavoihini minäkin,
nyt heikkona
voin kanssaan käydä ilman että näännyn
Ja kun kuilu joskus katsettani houkuttaa, ja vetää
halpaa ratkaisua etsimään, että tarttuisin
käteen pettäjäni
Silloin muistan kalliin hinnan -
ja riemuiten kasvoni saan kohottaa, vaikka
elämäni taakka ehkä sattuu, lausun yhä
riemullisesti, vain kirkkaammin:
On silta, jota käydä tahdon!
Kysytkö kuinka yhä jaksan, kuinka viitsin?
Siis kuule se
On rakkaus
joka sydäntäni parantaa, ja rakkauksien muiden
tuomat haavat pehmittää
armollisin sanoin
Niin ihmisiin en katkeroidu, en toisiin
enkä itseeni, kun virheistämme huolimatta
saan rakastaen tietä käydä
Silta kestää
30.11.06
Painan pääni pimeään kainaloosi,
yö joka peität minut
hyväksyvin suudelmin
Ja jokainen soluni kiittää
Katsellessani ruumistasi ristinpuulla,
tiedän sinun ottaneen kantaaksesi
taakan jonka suuruutta en voi ymmärtää
Aavistan tuntiessani syntisyyteni painon
Sinun ristisi varjossa
taivas peittää minut hyväksyvin suudelmin
Ja ahdistetun kyyneleet vaihtuvat iloon
Tämä yö on valoa
- -
Jeesus, sinä kätket minut armosi syvyyteen
Ja ylösnousemuksen kirkkaudessa
kestän katsoa kärsimyksesi kauhuja pakenematta
tekosyiden viidakkoon
Jokaisen soluni julistaessa voittoasi
kuoleman yli
Laulu kiirii halki yön
kuin väkevä mutta suloinen huuto
Olen sovitettu ja vapaa – Sinussa!
Painan pääni kainaloosi,
mitä merkitsisi vapaus ilman sinua,
kuinka voisin iloita jos Sinä et olisi kanssani ilossa?
- -
En muuta tahdo, kauneuteesi jään
Askel askeleelta
tunteakseni Sinut paremmin
tässä luotujen maailmassa jossa elän:
Sytytä minut
koko olemukseltani
yhä vain syvemmin laulamaan
voittosi runsaudesta
( 19 04 07 )
Kävelin puun ohi, minä nälkäinen.
Katselin oksia.
Tympeitä koristeita siihen oli ripustettu.
Nälkä lisäsi kiukkuani, polkaisin jalkaa ja huudahdin:
- Antakaa puun olla puu, lakatkaa typerä koristelunne!
*
Johtaja kulki ohitseni
hyllyvän vatsansa kanssa, kuinka huvittavaa,
rahakirstu oli hänellä pyllyn alla
ja kottikärryissä hänen paksua ruhoaan työnnettiin.
Ei pysähtynyt puun luokse, mutta mutisi
mennessään, sen kuulin:
- Hedelmiltä näyttävät, mutta hmmm... lienevätkö syötäviä?
Ja aivan kuulosti minusta
kuin olisi sanojensa pohjalta soinut
syvä ja lohduton nälkä...
Hedelmiä?
Katselin tarkemmin, ehei, ei hedelmiä -
tyhmiä koristuksia vain!
*
Tuli luokseni
liperikaulainen, saarnanuotti äänessään
osoitti oksistoon:
- SYÖ TUOLTA SINÄKIN, KURJA JA PETETTY,
NIIN RAVINNON SAAT SIELUUSI ONNETTOMAAN, ETKÖ HUOMAA PÖLVÄSTI,
KAIKKI SULLE ILMAISEKSI TARJOTAAN!
Onneton - minäkö?
Vielä mitä, nälkäinen kyllä mutta en onneton. Huusin:
- Minä teidän koristeillanne en ryhdy vatsaani täyttämään,
joutavalla rihkamalla, sepitelmillä!
Otin vauhtia, potkaisin, kas,
siellä menee liperilintu:
kuuhun lentää kengenkuva takamuksissaan...
Mutta kuinka onkaan nälkä...
Kuinka tuntuu kuin jotain puuttuisi...
Hetkittäin tuntuu... Niin,
mitä se on se onni?
Onni on hyväksyä kaikki sellaisena kuin on.
Niin, kaikki on.
Mutta kuinka kaikki on?
*
Mitä kaikki on katseeni tuolla puolen?
Mitä kaikki on kun en katsele enkä tulkitse?
Istuin puun alle.
Tyhjennyin.
Puuta ei ollut olemassa.
Ei minuakaan.
Oli ainoastaan tyhjyys.
Kosminen Kaikkeus.
Virtaava olevaisuus vailla nimilappuja.
Heräsin nälkääni ja häpesin...
Joutavaa!
*
Olisiko ehkä niin, että totuus
on mielipiteistäni riippumaton, olisiko ehkä niin,
että löytääkseni täytyy
minun asettua
rajattoman eteen rajallisena, nöyrtyä selvyyttä pyytämään?
Olen onneton ja nälissäni.
*
Silloin luokseni tulee köyhä.
Ei katso minua ylhäältäpäin kaukaa.
Katsoo suoraan ja kohti, rehellisin silmin.
- Minäkin olin nälissäni, hän sanoo.
- Niinkö?
- Niin, ja näetkö nuo ällöttävät koristukset,
jotka puun oksissa sädehtivät
kuin mitkäkin koreat muovitähdet?
- Kyllä, vastaan. Ja nauran hänen kanssaan,
vaikka vatsaani koskee.
...Puun oksissa killuu seimen kuva, ristin kuva...
Hän vakavoituu.
- Sellaisena minäkin niitä pidin, rihkamana,
mutta sitten, kerran...
Ja hän ryhtyy kertomaan, vertaiseni.
Se oli hyvin pitkä kertomus.
Jokin siinä kosketti minua, vaikka kaikki tuntui
uskomattomalta, käsittämättömältä...
Kuuntelin loppuun asti ja yritin ymmärtää!
Monenlaiset tuntemukset risteilivät mielessäni.
Suuttumus ja kaipaus.
*
Kertomuksensa kerrottuaan hän meni jälleen puun luo,
puhutteli sitä kuin tuttavaa.
Äkkiä huomasin jotain ällistyttävää:
puu ojentamalla ojensi hedelmiään häntä kohti,
hedelmiä.
Ei koristuksia vaan hedelmiä.
Kuin verho olisi avautunut silmieni edestä...
Vatsani huusi:
Minäkin tahdon syödä.
Hän viittoi minua tulemaan, uusi ystäväni.
Mutta... kuinka minä...
joka olen herjannut puuta sen hedelmistä, väittänyt niitä muovikoristeiksi,
olen sylkenyt oksia kohti, hakannut jalkaa maahan ja kiroillut
vasten sen haavoitettua mutta vahvaa runkoa -
kuinka minä, kuuluuko se minullekin?
Minulle...
Ja puu ojensi oksiaan nälkääni kohti.
Onko se totta, voiko se olla totta, ovatko nämä
hedelmiä?
Otin haparoivan askeleen, lähestyin, halusin saada selvyyden...
*
Ihanan selvyyden. :-)
Niin. Kaikki on niin kuin se on. Selittelemättä.
Joskus vain tarvitaan
joku kertomaan se meille.
Hah, typeriä koristuksia ja sepitelmiä! Vai sittenkin
ruokaa?
Sen jokainen selvittää omakohtaisesti
ja toisiin katsomatta,
kohdallaan.
Eikö niin...
Kuljen maailman teitä ja hymyilen,
puu kulkee mukanani -
*
Se ravitsee nälkäni joka hetki, ojentaa oksansa
suojakseni, ja kun tuuli kulkee lehvien läpi
sydämeni laulaa.
Se laulaa rinnassani syvää laulua.
Olevaisuuden laulua,
universumin laulua, kaikkeuden laulua -
armon laulua, laulua Jeshuasta,
rakkaastani.