"Sitten niihin Suomen luurankoihin. Vallitsevan tulkinnan mukaan Suomi kävi erillissotaa Saksan myötäsotijana, ei sen liittolaisena. Liittolainen Saksan kanssa se ei ollutkaan, mutta se oli riippuvainen Saksasta. Kolmannes viljasta, kivihiili ja nestemäiset polttoaineet sekä aseet saatiin sieltä. Saksa tietysti pyrki sitomaan apunsa poliittisiin myönnytyksiin. Näihin poliittisiin myönnytyksiin kuului yhtenä vähäisimpiin luettuna osana juutalaisten luovutus.
Myönnytyksiin eivät kuitenkaan kuuluneet Muurmannin radan katkaiseminen ja tehokas osallistuminen Leningradin piiritykseen, koska Suomen sodanpäämääränä oli Suur-Suomi, ei Neuvostoliiton täydellinen tuhoaminen niin kuin oli karkeasti määritellen tavoitteena Saksalla. Suomi valloitti takaisin talvisodassa menetetyn Karjalan ja "vapautti" suomenkielisen väestön asuttamat Vienan ja Aunuksen Neuvostoliittoon kuuluneessa Itä-Karjalassa.
Sen pidemmälle ei oltu halukkaita menemään. Suur-Suomi-idea siis myös rajoitti Suomen sodanpäämääriä eikä vain laajentanut niitä, mutta tätäkään ei haluttu sodan jälkeen myöntää, koska tulkinta rakennettiin sen varaan, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomen kimppuun eikä päin vastoin ja että Suomi sen vuoksi taisteli itsenäisyydestään alusta saakka.
Se tulkinta nähtiin soveliaaksi niin sodan vaatimiin uhreihin kuin kuin päättäjien vastuukysymyksiinkin nähden.
Charles Lundin kiisti tämän tulkinnan pätevyyden jo vuonna 1957 ja osoitti, että Suomi oli hyökkääjä Saksan rinnalla. Kesti kuitenkin tasan 30 vuotta, ennen kuin asia Suomessa myönnettiin. Se tehtiin Mauno Jokipiin teoksessa "Jatkosodan synty", julkaistu vuonna 1987.
Siitäkin karsittiin pois kaikki viittaukset siihen, että Suomi olisi jo talvisodan aikana omaksunut käsityksen, jonka mukaan Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon ja Suomi saisi sen sodan yhteydessä menetyksensä takaisin. Talvisota haluttiin säilyttää puhtaana pyhänä sotana. Sillä ei saanut olla mitään yhteyttä Saksaan eli siihen pahan akseliin, joka paljastui kaikessa alastomuudessaan heti Saksan tappion jälkeen. Näin jäi tulkinnaksi se, että Suomi teki talvisodassa rauhan sotilaallisesti katsoen yhdennellätoista hetkellä ja sen vuoksi hyväksyi sen kummemmin tinkimättä Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot.
Että ehtoihin olisi suostuttu armeijan säästämiseksi Karjalan takaisinvaltaamiseksi Saksan hyökkäystä silmällä pitäen, torjuttiin jyrkästi ja torjutaan yhä, vaikka asiasta on vankkoja lähdetietoja valtioneuvoston pöytäkirjoja myöten.
Vallitsevan tulkinnan mukaan Suomi säästyi miehitykseltä tai ainakin laajemmilta alueluovutuksilta Talin-Ihantalan menestyksellisen puolustustaistelun vuoksi.
Taistelu oli kyllä sekä sankarillinen että menestyksellinen, mutta sen merkitystä korostettaessa jää helposti huomiotta se, että varsinainen ratkaisu tapahtui Valkeasaaressa kesäkuussa 1944 ja Viipurin menetyksessä sen ja niin sanotun Kannaksen halkijuoksun seurauksena. Tarkkaa tutkimuksellista tietoa ei ole siitä, missä vaiheessa Neuvostoliitto lopetti Suomessa taistelevan armeijansa miehistö- ja materiaalitäydennykset eli milloin tavara- ja miehistöjunat alkoivat kulkea lastatuina Viipurista Leningradiin eikä päinvastoin.
Se tiedetään, että täällä olevilla venäläisjoukoilla oli kaukaisia tavoitteita Kymijokea myöten, mutta se ei todista, että Stalinin tarkoituksena oli valloittaa Suomi. Sen hän olisi voinut halutessaan tehdä esimerkiksi pitkittämällä sotaa ohi Saksan romahtamisen ja aloittamalla sen jälkeen uuden suurhyökkäyksen Suomessa".
Myönnytyksiin eivät kuitenkaan kuuluneet Muurmannin radan katkaiseminen ja tehokas osallistuminen Leningradin piiritykseen, koska Suomen sodanpäämääränä oli Suur-Suomi, ei Neuvostoliiton täydellinen tuhoaminen niin kuin oli karkeasti määritellen tavoitteena Saksalla. Suomi valloitti takaisin talvisodassa menetetyn Karjalan ja "vapautti" suomenkielisen väestön asuttamat Vienan ja Aunuksen Neuvostoliittoon kuuluneessa Itä-Karjalassa.
Sen pidemmälle ei oltu halukkaita menemään. Suur-Suomi-idea siis myös rajoitti Suomen sodanpäämääriä eikä vain laajentanut niitä, mutta tätäkään ei haluttu sodan jälkeen myöntää, koska tulkinta rakennettiin sen varaan, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomen kimppuun eikä päin vastoin ja että Suomi sen vuoksi taisteli itsenäisyydestään alusta saakka.
Se tulkinta nähtiin soveliaaksi niin sodan vaatimiin uhreihin kuin kuin päättäjien vastuukysymyksiinkin nähden.
Charles Lundin kiisti tämän tulkinnan pätevyyden jo vuonna 1957 ja osoitti, että Suomi oli hyökkääjä Saksan rinnalla. Kesti kuitenkin tasan 30 vuotta, ennen kuin asia Suomessa myönnettiin. Se tehtiin Mauno Jokipiin teoksessa "Jatkosodan synty", julkaistu vuonna 1987.
Siitäkin karsittiin pois kaikki viittaukset siihen, että Suomi olisi jo talvisodan aikana omaksunut käsityksen, jonka mukaan Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon ja Suomi saisi sen sodan yhteydessä menetyksensä takaisin. Talvisota haluttiin säilyttää puhtaana pyhänä sotana. Sillä ei saanut olla mitään yhteyttä Saksaan eli siihen pahan akseliin, joka paljastui kaikessa alastomuudessaan heti Saksan tappion jälkeen. Näin jäi tulkinnaksi se, että Suomi teki talvisodassa rauhan sotilaallisesti katsoen yhdennellätoista hetkellä ja sen vuoksi hyväksyi sen kummemmin tinkimättä Neuvostoliiton ankarat rauhanehdot.
Että ehtoihin olisi suostuttu armeijan säästämiseksi Karjalan takaisinvaltaamiseksi Saksan hyökkäystä silmällä pitäen, torjuttiin jyrkästi ja torjutaan yhä, vaikka asiasta on vankkoja lähdetietoja valtioneuvoston pöytäkirjoja myöten.
Vallitsevan tulkinnan mukaan Suomi säästyi miehitykseltä tai ainakin laajemmilta alueluovutuksilta Talin-Ihantalan menestyksellisen puolustustaistelun vuoksi.
Taistelu oli kyllä sekä sankarillinen että menestyksellinen, mutta sen merkitystä korostettaessa jää helposti huomiotta se, että varsinainen ratkaisu tapahtui Valkeasaaressa kesäkuussa 1944 ja Viipurin menetyksessä sen ja niin sanotun Kannaksen halkijuoksun seurauksena. Tarkkaa tutkimuksellista tietoa ei ole siitä, missä vaiheessa Neuvostoliitto lopetti Suomessa taistelevan armeijansa miehistö- ja materiaalitäydennykset eli milloin tavara- ja miehistöjunat alkoivat kulkea lastatuina Viipurista Leningradiin eikä päinvastoin.
Se tiedetään, että täällä olevilla venäläisjoukoilla oli kaukaisia tavoitteita Kymijokea myöten, mutta se ei todista, että Stalinin tarkoituksena oli valloittaa Suomi. Sen hän olisi voinut halutessaan tehdä esimerkiksi pitkittämällä sotaa ohi Saksan romahtamisen ja aloittamalla sen jälkeen uuden suurhyökkäyksen Suomessa".
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sitä ei ole sitten mitään opittu eikä mitään unohdettu?
Vai silleen.Eikö tosiaan mitään ole jäänyt muistiin.