itsemurhani

Hyvää huomenta kaikille.
voisittekos kertoa miten voisin tehdä itsemurhan että sitä luultaisiin esim.tapaturmaksi.
olisiko jokin myrkky joka häviää pian elimistöstä
kuoleman jälkeen? minä en katsos tahdo että vanhempani kärsivät itsemurhastani. olen nähnyt 21vuotta tätä maailmaa ihmisenä. en jaksa enää.
olen ollut vuosia masennuslääke kuurilla mutta turhaan, ei auta. masennukseni johtuu ihmisistä.
juuri ja juuri humalassa pidän ihmisenä olosta.
minulle riittää tämä ihmisenä olo.
kiitos neuvoista.
203734
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 20

Vanhimmat

hirmu ikävä sinua :(

Olen myös ollut samassa jamassa monta vuotta, mutta jos silloin luovuttaa, en olisi nähnyt elämäni onnellisimpia päiviä. Toivon sinulle voimia. Elämä ei todellakaan ole helppoa. Enkä usko että vanhemmille ja läheisille olisi yhtään helpompaa olisitko poissa tapaturmaisesti vai itsemurhan tehneenä. Yhtä kauheaa se olisi silti :( Rakastan sinua ja toivon koko sydämestäni, rukoilen ettet vielä luovuta. Sinun ei tarvitse olla vahva, ei nyt.

yksi nainen 22

Äänestä

usein se mitä eniten toivot myös toteutuu. Ehkä sinun ei tarvitse tehdä itsemurhaa..saat jo kuolemantoiveillasi jotain tapahtuman. Ihminen joka toivoo kuolemaa, myös usein saa toiveensa toteen. Toivottavasti kuitenkin osaisit ajatella valoisammin...elämässä on paljon hyvääkin vaikka ihmiset tuottavatkin ongelmia. Ja ehkä jossain on joku joshon sinäkin rakastut:-) Rakastuneena ei nimittäin ehdi murehtimaan mitään turhia asioita.

Äänestä

Ota yhteyttä kriisipuhelimeen, puhu jollekin ihmiselle ajatuksistasi. Katso maailmaa "uusin silmin". Ennenkaikkea pidä yllä edes yhtä sosiaalista suhdetta johonkin ihmiseen.

Halauksia täältä sinne!

Elämä on aina parempi vaihtoehto! Et voi tietää, mitä hyvää sulle tapahtuu vaikka jo huomenna!
Itsekin olen välillä masentunut ja toivotonkin.
Mutta tiedän miten paljon surua ja vahinkoa läheisilleen aiheuttaa ihminen, joka tekee itsemurhan. Ex-puolisoni ja lasteni isä teki niin.
Et tiedä,miten vaikeaa on ollut sen jälkeen...

Äänestä

Vanhempasi kärsivät joka tapauksessa...paljon. Oli kuoleman syy mikä hyvänsä. Jos näin ikävästi sanoo,tietyllä tavalla tapat heidätkin. Usein kuulee, että "osa minustakin kuoli" kun hyvin läheinen ihminen on kuollut. Oman lapsen poismeno on mitä kauhein menetys. Lasta en ole menettänyt, mutta äitinä pelkään asiaa jatkuvasti. Se varmaan käy jokaisen äidin mielessä silloin tällöin.

Koska siis haluat ajatella vanhempiasi, älä tee sitä, aiheutat heille Valtavaa tuskaa.
En tunne sinua, enkä tiedä ongelmiesi laatua. ymmärsin kuitenkin, että sinulla on vanhemmat (kaikilla ei ole), jotka rakastavat sinua. Se on jo yksi suuri rikkaus elämässä.
Oletko hakenut muuta apua masennukseen, kuin lääkityksen? Olet niin nuorikin vielä, että elämäsihän on vielä ihan alussa. Ei kannata piehtaroida masennuksessa. Kuten sanoin, en tiedä miksi olet masentunut (Vihaat ihmisiä? Miksi? Onko sinua kiusattu koulussa tai muualla?) joillakin se on periytyvä alttius ja toisinaan taas elämäntilanne/ elämässä sattuneet traumaattiset asiat ajavat masennukseen. Apua on kuitenkin saatavilla. Luovuttaa ei saa!! Vaikka edes vanhempiesi takia.

Äänestä

Itsellänikin on ollut masennusta, joten ymmärrän sinua. Käytkö psykoterapiassa? Jos et niin hae psykoterapiaan, se auttaa kun saa puhua jonkun kanssa. Pidä yhteyttä läheisiisi, voit vaikka puhua heillekin ja pyytää että järkkäisivät sinut psykoterapiaan, jos et itse jaksa masennuksesi takia. Asioilla on tapana kääntyä parhain päin, ensin joutuu kärsimään ja sitten paistaa se aurinko risukasaankin. Niin on minunkin elämässäni käynyt monesti. Olen luullut etten ikinä pääsisi eroon jostakin vaikeasta ongelmasta tai masennuksesta, mutta kyllä sieltä on aina kivuttu ylös jotenkin. En usko että olen sitä yksin tehnyt, Herra on aina ollut mukanani ja kantanut silloin kun en ole jaksanut itse kävellä. Rukoilen puolestasi. Papinkin kanssa voit käydä juttelemassa, se on ihan ilmaista (sielunhoito).

Nyt taitaa muuten olla vuoden pimein aika, mutta sitten kun saamme lunta ympäristö valaistuu. Päivätkin rupeavat tammikuussa pitenemään ja linnut laulamaan. Keväällä ainakin minun masennukseni häipyi. Lievään masennukseenhan käytetään kirkasvalolamppua (pyydä vaikka joululahjaksi jos sinulla ei ole) ja liikuntaa. Kävelylenkki valoisaan aikaan voisi olla hyvä juttu sinulle.

Jumalan siunausta Sinulle ja muista ettet ole yksin! Kyllä sinäkin vielä parannut, niin ovat monet muutkin parantuneet masennuksesta.

Äänestä

Edelliset kirjoittajat kertoivat minkälaisen surun kuollut ihminen jättää jälkeensä. Totta sanailivat.
Minä pyytäisin sinua miettimään tulevaisuutta, olet vasta 21 vuotias. Tuossa iässä on vielä niin paljon epävarmuustekijöitä, oma persoona kehittyy vielä paljon ja mitä enemmän aikuistuu sitä rennommin asioihin suhtautuu, itsevarmuus kehittyy ja elämästä nauttii enemmän. Luulin itseäni aikuiseksi kun tulin täysi-ikäiseksi, luulin tietäväni mitä elämältä haluan. Ne ajatukset ovat muuttuneet kovasti viimeisen 15 vuoden aikana. Minä olen muuttunut, toivottavasti, ja tulen varmaan muuttumaan seuraavankin 15 vuoden aikana.
Olen itsekin pohtinut aikoinaan elämäni lopettamista mutta jälkeen päin olen todennut olleeni onnellisimmillani ja tyytyväisin juuri 30-35 vuoden ikäisenä. Harmittavaa olisi ollut jos olisin päättänyt toisin parikymppisenä. Nyt on taas menossa huono kausi joka johtuu yksinäisyydestä ja pettymyksistä joita muut ihmiset ovat aiheuttaneet. Mutta kun ajattelen isoäitiäni joka on 86 vuotias ja jolla on uusi poikaystävä (taas) niin en voi olla hymyilemättä ja ajattelematta, että ei elämä voi olla vielä eletty minun kohdallani.
Täytyy yrittää jaksaa puskea eteenpäin ja odottaa että parempia aikoja tulee. Muistele omia hyviä päiviäsi, niitä on ollut, niitä takuuvarmasti tulee lisää!!!

Voimia sinulle

Nainen 36v

Äänestä

Haluatko viimeisenä tekonasi valehdella vanhemmillesi? Kuolemasi sattuu heihin joka tapauksessa.

Ihmisenä olo ei ole helppoa, eikä sen pidäkään olla. 21 vuotta ei kuitenkaan ole kovinkaan pitkä aika, olethan ollut virallisesti aikuinen vasta 3 vuotta. Itselläni oli kurja lapsuus ja nuoruus. Kesti hyvin pitkään, että pystyin aloittamaan alusta. Koko ajan tuntui siltä, että elämä on pilalla ja parhaat vuodet elämästä menetetty. Meinasin tehdä itsemurhan (menetelmä oli huolellisesti mietitty ja kaikki sanottava sanottu läheisille ihmisille), mutta tapasinkin viime hetkellä ihmisen, joka sai minut minut muuttamaan mieleni. Elämä on nyt 26-vuotiaana ihan mukavaa ja ihanaakin ajoittain, varsinkin viikonloppuisin alkoholia nauttineena ;). Vihaan edelleen ihmisiä, mutta en sentään kaikkia...

Voihan olla, ettei tilanne koskaan parane, mutta hyvin todennäköisesti se paranee. Odottaisit nyt vaikka siihen, kunnes olet 35 ja mieti asiaa sitten uudelleen. Vaikka oleminen olisikin pelkkää tuskaa, on se kuitenkin parempaa kuin kuolleena oleminen (sitäkin ehtii jokainen kokeilla). Etsi vaikka itsellesi elämänkumppani, niin saattaa tuo ihmisvihakin helpottaa. Suurin osa ihmisistä on ns. kusipäitä, mutta ihmisiä on niin paljon ja niin erilaisia, että varmasti löydät jonkun, josta pidät ja joka pitää sinusta. Yritä vaikka Internetistä, jos et ulos jaksa lähteä.

Ja vielä yksi asia. Masennuslääkkeitä syöneenä et välttämättä ajattele selkeästi, vaikka siltä tuntuisikin.

Äänestä

Ennen kuin päädyt minkäänlaiseen ratkaisuun, käy katsomassa sivusto: http://www.itsemurhantehneidenlaheiset.net/ ja sieltä Keskustelualue (vaatii kirjautumisen). Haluan, että luet, millaista läheisilläsi tulee olemaan mahdollisen lähtösi jälkeen. Minkälaisia kysymyksiä heille jää. Isäni teki itsemurhan -89 ja minulta eivät ole kysymykset loppuneet vielä tänäkään päivänä.

Äänestä

21 vuotta on pieni aika.
Elämässä on vielä varmasti joku asia
jota haluat kokeilla?
Mieti miten TODELLA haluat elää ja toteuta
se rohkeasti.
Minullakin oli samoja ajatuksia n. 27 ikävuoteen
asti. Nyt olen 39v. ja elämä paranee vuosi
vuodelta.
Kannattaa odottaa ainakin vielä toinen mokoma
vuosia ennenkuin teet itsaria.
Eikä sellaista varm

Äänestä

Moro!
Onhan se selvä, ihmiset on idiootteja! Tuhoaa tämän upean planeetan ahneudellaan, jos luonto ei tuhoa ihmistä ennen sitä ;) Mulla olisi sulle hyvä vinkki! painu hemmettiin tästä synkästä suomesta, lähde opiskeleen ulkomaille, töihin tms.. taikka säästät vaan rahaa ja matkustelet paljon! En suosittele itsaria, kuolema korjaa kummiskin ennenpitkään. Matkustelu, ja sen suunnittelu antaa meikäläiselle paljon voimia vaikken käy kun 2-3 kertaa matkoilla!
Suosittelen! Voimia prinsessa/prinssi!

Äänestä

Juot viinaa useita päiviä kunnolla. Kaadut ulkona ja lyöt pääsi johonkin kovaan. Kalloon tulee sisäinen verenvuoto.Menet tajuttomaksi ja yöllä kuolet.
Tämä ei ole vitsi. Minut löydettiin näin tajuttomana ja melkein kuolleena illalla. Jos olisi löydetty hiukka myöhemmin olisin mullan alla.

Äänestä

sanonpa vain, että niin vihaan minäkin ihmisiä ja tätä naurettavaa maailmaa. Mutta tuska on liian kova useimmiten, että pystyisin vain kyynisesti suhtautumaan tähän maailmaan ja ihmiskuntaan isona vitsinä, mitä se on. Minä en voi tehdä itsemurhaa, koska pelkään kipua ja kuolemaa, sairauden tunnetta sekä omien että muiden sairauksissa. Joten on vain katsettava tämä paska loppuun.

Äänestä

Pekka Ervast

"Itsemurha

Itsemurhaa ja itsemurhaajia olemme tottuneet tässä meidän kirkollisessa kristikunnassamme sangen ankarasti tuomitsemaan. Voimmehan ymmärtää, että itsemurhaa sellaisenaan voidaan tuomita. Onhan kirkko siinä ollut oikeassa, kun se on sanonut: ihminen ei ole antanut itselleen henkeä ja elämää, ihminen ei myöskään ole oikeutettu sitä itseltään riistämään; niin kuin hän elämän sai Jumalalta lahjaksi, niin hän myöskin ottakoon kuoleman vastaan Jumalalta.

Näin pitkälle tietysti kaikki voimme hyväksyä, mitä kirkollinen kristinusko on opettanut, mutta kun olemme huomanneet, että sama usko on käytännössä tuominnut itsemurhaajiakin niin ankarasti, ettei se heille suonut sijaa siunatussa kirkkomaassa, pitäen heitä erikoisesti rikollisina olentoina, silloin meidän täytyy tunnustaa, että ajattelevina ihmisinä olemme viime aikoina asettuneet toiselle kannalle, olemme koettaneet ymmärtää itsemurhaajia psykologisesti. Lääkärimme sanovat useimmissa tapauksissa: "itsemurha tapahtui äkillisessä mielenhäiriössä. ltsemurhaajaa ei ole pidettävä täysin vastuunalaisena teostaan. Häntä ei ole tuomittava liian ankarasti." Ja tällaista veljellistä ja suvaitsevaista katsantokantaa täytyy meidän nykyajan ihmisinä enemmän ihailla. Se, että ihmisiä, rikoksellisiakin, tuomitaan armotta, ei ole ihmisyyden korkeinta saavutusta; päinvastoin meidän pitää ihmisinä oppia ihmisiä ymmärtämään, pyrkien siihen mielentilaan, jota ranskalainen lausetapa kuvaa sanoillaan: "ymmärtää kaikki on antaa kaikki anteeksi". Kun ymmärrämme ihmisiä, silloin emme heitä enää tuomitse.

Jos tahdomme ihmisinä pysyä tunteen kannalla toisia ihmisiä kohtaan, silloin on itsemurhaajistakin puhuttaessa parempi pysyä veljellisissä, anteeksi antavissa tunteissa kuin tuomitsevissa. Minkä tähden ihminen koskaan mitään tuomitsisi? Onko hän niin varma itsestään, ettei hän koskaan voi joutua sellaiseen kiusaukseen kuin toinen? Epäviisasta on ihmisen arvostella toisia, pöyhistäen rintaansa ja ylpeästi ajatellen, ettei hän niin tekisi; epäviisasta silloinkin, kun hän on varma sisässään siitä, ettei lankea samaan kiusaukseen kuin toinen. Jos hän todella on jonkun asian voittanut, niin ettei se enää ole hänelle kiusauksena, silloin hän kaikista vähimmin tuomitsee, silloin hän ymmärtää parhaiten niitä, jotka vielä voivat kiusaukseen langeta.

Muuten kysymys itsemurhasta ei tunteenkaan kannalta ole äkkiä ratkaistavissa. Onhan ollut kansoja ja heimoja, jotka eivät ole pitäneet itsemurhaa erinäisissä olosuhteissa vääränä tekona. Jos ihmisyksilö oli tullut sairaaksi tai liian vanhaksi, oli noiden kansojen mielestä luonnollista, että hän joudutti kuoleman tuloa ja vapautti toiset hänen heille tuottamastaan vaivasta ja vastuksesta. Kun vanhat viikingit olivat mielestään eläneet kylliksi kauan, laskivat he veneessään kauas ulapalle ja sytyttivät sen auringon laskiessa tuleen itse liekkiin kuollakseen. He pitivät ihmisystävällistä itsemurhaa täysin moraalisena tekona.

Mutta kun tahdomme pätevästi arvostella itsemurhaa ja itsemurhaajia, ei meidän sovi asettua ainoastaan tunteelliselle, so. ymmärtämyksen ja rakkauden kannalle, vaan meidän olisi harkittava kysymystä järjen ja tieteen kannalta. Kuinka tämä taas on mahdollista, kun kysymys on yhteydessä kuoleman kanssa? Kuolema on useimmille arvoitus, — kuinka siis pystyisimme arvostelemaan asiaa, joka on sen kanssa yhteydessä, tieteelliseltä kannalta? Siihen pystymmekin ainoastaan, jos turvaudumme tietoihin, jotka eivät ole saavutettavissa tavallisilla aisteilla. Meidän on turvauduttava tietoihin, jotka saavutetaan tutkimalla ihmisten elämää haudan tuolla puolen, tutkimalla siis tässä tapauksessa itsemurhaajien kohtaloa tuonelassa. Jos voimme saada tietoa niistä salaperäisistä asioista, jotka ovat yhteydessä kuoleman kanssa, silloin luonnollisesti osaamme ratkaista kysymyksen itsemurhasta tieteellisellä tavalla.

Kun järjen kannalta puolueettomasti pohdimme itse murhakysymystä, jakautuu tutkimuksemme luonnollisesti kahtia; osaksi se kysyy itsemurhan syitä, osaksi sen seurauksia, ja se kysyy niitä näkymättömän maailman kannalta.

Kun meidän lääkärimme sanovat itsemurhasta, että se johtui äkillisestä mielenhäiriöstä, on tämä parhaasta päästä olettamus. Jos todella sattui äkillinen mielenhäiriö, silloin itsemurhaaja ei ollut vastuunalainen, silloin hän ei enää ollut täysin inhimillinen olento. Mutta samalla tavalla voimme sanoa, että joku murhatessaan toisen tai tehdessään minkä tahansa vakavan rikoksen, oli mielenhäiriössä. Tämä on kyllä totta tavallaan, sillä jos tiedustelemme asiaa pahantekijöiltä itseltään — murhaajilta, siveysrikoksentekijöiltä, varkailta, — niin monet heistä selittävät tähän suuntaan: "En tiennyt, mitä tein. Minut valtasi merkillinen kiusaus, hirmuinen sisäinen pakotus, en saanut rauhaa, ennen kuin suoritin rikokseni." (Tietysti on rikoksentekijöitä, jotka itsetietoisesti ja harkiten kulkevat pahaa tekoaan kohti, — etenkin varkaiden joukossa on sellaisia, ja he ovat silloin täysin vastuunalaisia teoistaan.) Vaikka nyt useimpia itsemurhaajia voitaisiinkin rinnastaa niiden rikoksentekijöiden kanssa, jotka joutuvat äkillisen, mielenhäiriötä aiheuttavan kiusauksen uhreiksi, on kuitenkin merkille pantava tärkeä sielullinen seikka. Minkälainen on näet tuon mielenhäiriön psykologinen synty? Kukaan ihminen ei voi tulla murhaajaksi tai varkaaksi, ellei hän ole ennen ajatellut sellaisia asioita. Ellei hän ole mielessään kuvitellut varkautta ja murhaa, ei kiusaus voi tulla hänen ylitsensä, eikä hän saata joutua äkilliseen mielenhäiriöön. Samalla tavalla ei itsemurhakiusaus äkkiä ja syyttä saata ihmistä vallata, ellei hän ole ennen ajatellut sellaista ratkaisua, tuntiessaan, että elämä on liian raskas ja että hän tahtoisi siitä päästä.

Nyt on huomattava, että useimmat ihmiset, parhaimmat ihmiset, ajattelevat juuri tällaisia ajatuksia elämän kovuudesta ja raskaudesta, sen kärsimyksien ja tuskien toivottomuudesta. Kuinka monta kertaa kysyvätkään itseltään, eikö kuolema olisi paras ratkaisu, ja kuinka monta kertaa rukoilevatkaan Jumalaltaan, että hän päästäisi heidät pahasta! Mutta kun he rukouksessa kääntyvät elämän puoleen pyytäen, että se ottaisi heidät pois täältä, niin elämä ei ota, vaan kylmästi vastaa: "jatka, jatka yhä vain huolimatta vaikeuksista". Ja useimmat ihmiset ovat onneksi siksi järkeviä, siksi velvollisuudentuntoisia, etteivät lähde ennen aikojaan pois tästä elämästä. Mutta juuri sen tähden, että tällainen ajatus elämän raskaudesta, sen ylivoimaisesta vaikeudesta on luonnollinen miltei kaikille ihmisille, juuri sen tähden myöskin ymmärrämme, että jotkut ihmiset eivät kestä.

Nuoretkin turmeltumattomat ihmiset voivat tuntea olevansa siksi vieraita tässä maailmassa, että heissä herää suuri halu itsemurhaan. Maailma, koko olemassaolo on heistä niin kummallinen, etteivät ymmärrä, minkä tähden pitää elää ja olla olemassa. He näkevät kärsimystä ja vain kärsimystä ympärillään, kaikilla on huolensa, kaikilla on taakkansa kannettavana, ja silloin he, nuoret ihmiset, jotka eivät sydämellään ole kiinni tämän maailman viehätyksissä, vaan jotka vapaina intohimoista ja siteistä osaavat katsella objektiivisesti, ihmetellen elämää ja ihmiskuntaa, he ajattelevat: "miksikä ihmiset yhä tässä viihtyvät? Tästähän voisi päästä lähtemällä vapaaehtoisesti pois." Että useimmat ihmiset eivät kuitenkaan nuorina tee itsemurhaa, riippuu siitä, että heidän velvollisuudentuntonsa omaisia kohtaan on elävä ja voimakas, ja myös siitä, että heillä on sisäinen, vaistomainen vakaumus jostain siveellisesti tärkeästä syystä, minkä tähden elämä eli toisin sanoen Jumala on lähettänyt heidät tänne. Tämä vaistomainen aavistus eli tieto saa heidät voittamaan itsemurha-ajatukset, ennen kuin ne kiteytyvät varsinaisiksi kiusauksiksi, ja lopulta elämä nielee heidät pyörteeseensä, he innostuvat jostakin elämäntehtävästä, he löytävät jonkun viehätyksen, joka kiinnittää heidän mielensä, heille muodostuu käytännöllinen syy olemassaoloon ja he huomaavat kuuluvansa siihen samaan ihmiskuntaan, jonka otsassa Kainin merkki puhuu: "katso, sinun sydämesi on kiinni jossakin aatteessa, jossakin ihmisessä, jossakin vähäpätöisessä viehätyksessä, ja sen tähden sinun on oltava olemassa." Tällä tavalla useimmat ihmiset selviävät itsemurha-ajatuksesta.

Tutkiessamme itsemurhaajia huomaamme kuitenkin, että kaiken itsemurha-ajatuksen takana on aina ollut tuollainen puolueeton ja puhdas tunne olemassaolon raskaudesta, josta äsken mainitsimme. Siihen tietysti sekaantuu persoonallinenkin momentti, koska itsemurhaaja samalla on ajatellut: "tämä elämä on minulle liian raskas". Mutta mainitun ajatuksen ohella liikkuu itsemurhaajan sielussa toinenkin ajatus: "kuolemalla pääsee kärsimästä, kuolema vapauttaa". Jos hän on materialisti, hän ajattelee: "kuolema on kaiken loppu", ja kiusaus sanoo hänelle: "kun murhaat itsesi, loppuu kaikki ja olet kaikesta päässyt". Jos hän ei uskalla olla kuoleman edessä materialisti, sanoo hän itselleen: "kun kuolet pois täältä, pääset lepoon". Vielä hän voi salaisimmassa itsessään ajatella näin: "kuolemanjälkeinen elämä ei saata missään tapauksessa olla näin raskasta, — tästä ainakin pääsen". Ja tähän ajatukseen liittyy läheisesti toivo, että kuolemaa seuraa parempi elämä. Sellainen on itsemurhaajan sieluelämän niin sanoaksemme psykologinen tausta.

Meidän ei tarvitse lainkaan, kun tutkimme itsemurhan syitä psykologisesti, kiinnittää huomiota kaikenlaisiin fyysisen elämän yhteydessä oleviin seikkoihin, jotka ovat meille ilman muuta tuttuja: toinen pelkää uhkaavaa vararikkoa, toinen maineensa menettämistä, toinen on epätoivossa onnettomasta rakkaudesta, toinen ei jaksa kantaa seurauksia jostain tekemästään vääryydestä jne. On monenlaisia persoonallisia, hieman alempia, motiiveja, joihin emme nyt koske, sillä jos rupeamme arvostelemaan itsemurhaajia näiden ulkonaisten syiden nojalla, täytyisi meidän myös ottaa huomioon, että on yleviä ja kauniitakin persoonallisia motiiveja. Joku voi tehdä itsemurhan siksi, että hän sillä teollaan pelastaa toisia ihmisiä vaaroista tai vaikeuksista. Mad. Blavatsky mainitsee sellaisesta historiallisesta tapauksesta, jolloin itsemurha oli mitä jaloin teko. Hän kertoo Venäjän keisarista, Nikolai I:stä, joka kuoli Krimin sodan aikana, että tämä murhasi itsensä, — ja minkä tähden? Sen tähden, että Venäjä kulki perikatoaan kohti Krimin sodassa. Keisari tiesi, että Venäjän kansa kunnioituksesta ja rakkaudesta tsaariin oli valmis uhraamaan mitä tahansa ja jatkamaan onnetonta sotaa kuinka kauan tahansa. Mutta keisari ajatteli: "minkä tähden minä pakottaisin ihmisiä niin tekemään. Jos elän, en voi estää sitä, en myöskään voi tehdä häpeällistä rauhaa, koska Venäjän kansa ei sitä salli. Mutta jos lähden pois näyttämöltä, silloin seuraajalleni on mahdollista tehdä rauha." Ja rauha tehtiin myös heti, kun keisari oli kuollut. Hän siis rakkaudesta uhrasi itsensä. Mad. Blavatsky sanookin: "Se oli niin kaunis teko, ettei sitä millään tavalla laskettu Nikolaille viaksi."

Itsemurhan syiden tutkijoina, jotka tutkimme juuri näkymättömän maailman, kuolemantakaisen maailman, ilmiöitä, emme kuitenkaan saata rajoittua ainoastaan siihen fyysisesti elävään ihmiseen, joka tappaa itsensä, ja hänen psykologisiin motiiveihinsa, jotka ovat tekemisissä ulkonaisten olosuhteiden kanssa, vaan meidän täytyy katsoa, onko olemassa ihmisen ulkopuolella, mutta samalla näkymättömässä maailmassa joitakin itsemurhaa aiheuttavia asianhaaroja. Ja silloin meidän täytyy todeta ja tunnustaa, että on olemassa kahdenlaisiakin houkutuksia henkimaailman puolelta. Ensimmäinen on kiusaus, joka sanoo: tapa itsesi. Se tulee niiden vainajien taholta, jotka ovat murhanneet itsensä. Sen lisäksi on olemassa toinen kiusaus, ja se on aivan kuin taivas, joka vaikuttaa inspiroivasti eläviin ihmisiin. Siinä asustaa ei-inhimillisiä olentoja, jumalia, luonnonhenkiä, haltioita, merkillisiä älyolentoja, jotka eivät ollenkaan synny tähän fyysiseen maailmaan, vaan joiden ruumiillinen ja alin aineellinen olemistaso on näkymättömässä. Nämä haltiat viettävät siellä elämäänsä läheisessä kosketuksessa ihmisten maailman kanssa, kuuluen meidän planeettamme näkymättömään olotilaan. He elävät erittäin harmonisissa olosuhteissa, ja heitä voisi verrata keijukaisiin, jotka tanssivat auringon paisteessa ja kuun valossa, ja mitä sulavimmin liikkein pyörivät ja hyppivät, milloin läheten, milloin häviten näkyvistä. He tulevat ihmisen luo ja kuiskaavat hänelle — ja heidän kuiskauksensa kuuluu aina säännönmukaisesti sellaiselle ihmiselle, joka on henkisesti enemmän kehittynyt — : "oi, sinä ihminen, joka olet niin paljon voittanut, joka olet suuri ja ihana persoonallisuutena, mitä teet sinä enää maan päällä, jossa kaikki on kurjuutta ja turhaa tuskaa? Jätä tuo maailma, tule tänne meidän luoksemme, me sinua ymmärrämme, me osaamme sinua kunnioittaa ja rakastaa, me teemme koko sinun elämäsi kuin vaellukseksi tuoksuvien ruusujen lehdillä. Tule tänne!"

Tämän oudonlaisen taivaan inspiraatio kaikuu erikoisesti kehittyneiden ihmisten korviin, mutta silti se taivas ei ole ihmisiä varten. Henkisesti kehittyneet ihmiset tekevät virheen, jos lähtevät siihen. Mutta sama taivas vaikuttaa houkuttelevasti ihmiskuntaan yleensä, sen inspiraatio kuuluu koko ihmiskunnan sielussa: "mitä te teette maan päällä, lähtekää pois sieltä!" Nuoret ihmiset saattavat tuntea, kuinka maallinen elämä ei ole kyllin kaunis, kuinka he itse oikeastaan kuuluvat toiseen maailmaan. Suuret ajattelijat ja filosofit saattavat pysähtyä perin pessimistiselle kannalle, he hokevat itselleen ja toistavat toisille, että elämä tällä planeetalla on tuiki tarpeetonta. Schopenhauerin filosofia opettaa meille, että koko olemassaolo on turhan turhaa. Mutta Schopenhauer ei kuitenkaan tappanut itseänsä, ja juuri se, ettei hän omassa elämässään noudattanut oppinsa viimeisiä konsekvenssejä, kumosi hänen teoriansa, se näytti, että vaikka toiselta puolen olemassaolo on turha, on se toiselta puolen erinomaisen hyväkin. Sen tähden emme ollenkaan pelästy, jos joku ihminen on filosofina pessimisti. Toinen on pessimisti, toinen optimisti. Harvat ne surmaavat itsensä, ja heidän syynsä ovat silloin syvemmällä, he ovat joko paljon syvätunteisempia ihmisiä tai paljon pintapuolisempia.

Nyt meidän pitää luoda silmäys itsemurhan seurauksiin. Kun tutkimme ilmiöitä, jotka seuraavat itsemurhan tekoa kuolemanjälkeisessä elämässä, silloin vasta kykenemme paremmin arvostelemaan itsemurhaa. Teemme näet sen huomion, että puolueettomasti katsoen itsemurha on hullu teko. Ja miksi? Sen tähden että kaikista silmiinpistävin ilmiö, kun tutkimme itsemurhaajien kohtaloa kuoleman jälkeen, on useimmissa tapauksissa se, että kuolema tuli heille suurena yllätyksenä, he eivät ollenkaan osanneet aavistaa, mitä kuolema olisi, sillä he luulivat: kuoleman perästä tulee lepoa tai kaikki on lopussa tai joka tapauksessa elämä silloin on helpompaa. Näin he luulivat ja siinä he pettyivät, sillä 1) kuolema ei lopettanut, he jäivät olemaan, 2) kuolema ei ollut lepoa, vaan se tuli heille suureksi vaivaksi, 3) kuolema ei ollut helpompaa, vaan tuskallisempaa kuin elämä maan päällä. Mikä näet useimmissa itsemurhaajissa on vallitsevana tunteena kuoleman jälkeen? Mikä se on niin perin toisenlaista, kuin mitä olivat aavistaneet? Se että he ovat aivan yksin!

Kuinka usein esim. kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, tekevät itsemurhan yhdessä ja ajattelevat, että koska maan päällä heitä on estetty olemasta yhdessä, he tahtovat edes käsikädessä kulkea kuoleman portin läpi. Ja mikä on heidän kamala heräymyksensä? Kuoleman tuolla puolen he ovat auttamattomasti yksin ja erillään toisistaan! Siinä on itsemurhaajan kauhea kohtalo: hän ei saa eikä voi olla toisten kanssa yhdessä.

Monelle itsemurhaajalle on kuoleman hetkellä tai vähän ennen tullut mieleen pieni kuoleman pelko, joten itsemurha tavallaan on ollut rohkea teko. Surmatessaan itsensä monen on täytynyt rohkaista mieltään. Mutta mitä tuo hetken epäröinti ja pelko on aiheuttanut kuolemantakaisen tilan suhteen? Se on merkillinen psykologinen voima. Se aiheuttaa, että itsemurhaaja kalman tilassa elää uudestaan ja uudestaan kaikki syyt ja kaikki hetket, jotka houkuttelivat itsemurhaan, kaikki tunteet, jotka kävivät itsemurhan edellä, ja sitten itsemurhan teon ja heräämisen toisella puolella. Tämä luonnottomasti ärtyneen muistin esiin loihtima kuvasarja toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Onneton vainaja on kuin orava pyörivässä häkissään, jota ei saa pysähtymään. Tämä on vaikea ja tuskallinen kokemus monelle itsemurhaajalle. Kuolemanjälkeisestä elämästä puhuttaessa meidän täytyy muistaa, että kaikkia itsemurhaajia ei saata punnita saman mitan mukaan, he eroavat toisistaan, sekä vaikuttimiensa, että sieluntilansa puolesta. Sen tähden täytyy jakaa itsemurhaajat kolmeen luokkaan.

Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat ne, jotka epäitsekkäistä syistä murhasivat itsensä, heittäytyivät esim. hengenvaaraan pelastaakseen toisia. He ovat hyviä ihmisiä ja heistä luonto pitää huolta kummallisella tavalla, se antaa heidän nukkua unettomassa unessa. Ja kuinka kauan? Niin kauan kuin heillä fyysistä elämänvoimaa riittää. On huomattava, että meillä ihmisillä on syntyessämme kohtalon puolelta aivan kuin mitattu elämänvoiman määrä. Tietysti tämä on karkeaa puheita, mutta elämän pituus, elämänvoiman määrä, jota emme, kuten Jeesus sanoo, kykene mietiskelyllämme lisäämään, on karman mittaama. Me elämme niin kauan, kuin meillä riittää elämänvoimaa, ja meillä on elämänvoimaa useimmiten paljon enemmän kuin mitä me kulutamme ruumiillisen elämämme aikana. Tarvitaan tauteja ainakin loppuiällä, jotta kunnialla pääsisimme pois.

Tunsin erään elinvoimaisen ihmisen, joka oli elänyt yli 80 vuotta, eikä ollut koskaan ollut sairaana; hänellä ei ollut pientäkään kipua ollut, ei hammassärkyä, ei mitään. Hän oli erittäin jalo mies ja maailmankatsomukseltaan teosofi. Kun hänen elämänsä hetki löi, seisoi kuolema arkaillen hänen huoneensa kynnyksellä: Mitä tehdä tuon ruumiin kanssa, joka on aivan terve? Millä tavalla kuluttaa loppuun sen elämänvoima, jotta saisi sielun siirtymään tälle puolen? Kuolema ei tahtonut käyttää väkivaltaa, sillä sellaista ei ollut tuon ihmisen karmassa, ja sen tähden kuolema päätti: minä otan häneltä unen. Ja tämä ihminen, joka oli täysin terve, kadotti äkkiä unen lahjan: 30 vuorokautena hän ei ollenkaan ummistanut silmiään. Mutta kuolema saavutti tarkoituksensa: mies väsyi lopulta niin, että itse toivoi ainoastaan yhtä asiaa, kuten hän minulle sanoi. "Jospa nyt pääsisin tästä ruumiista! Ah, kuinka ikävöin Isän luo. Ja minä uskon, että Isä ottaa minut. Hän myös tietää hetken, ja minä odotan. Sen tähden en valita, en, olen niin onnellinen kuin olla voin, mutta olen niin kovasti väsynyt." Ja hän sai kuolla.

Jokaisella ihmisellä on karman määräämä elinikä eli elinvoiman paljous. Kun ihminen tappaa itsensä, on hän heittänyt fyysisen ruumiin syrjään, mutta ei ole voinut lyhentää omaa ikäänsä. Hän jää sen tähden olemaan tänne maan piiriin, kunnes hänen elinvoimansa muuten olisi kulunut loppuun. Itsemurhaajat "leijailevat ilmassa" ja hyvät saavat silloin nukkua, olla kuin tajuttomassa tilassa, kunnes heräävät tuonelassa. Mutta kaikki keskinkertaiset itsemurhaajat, jotka eivät ole hyviä eivätkä pahoja, kuuluvat jaotuksemme toiseen luokkaan. He jäävät yksinäisyydessä oleskelemaan maan ilmapiirissä, ja joko he yhä uudestaan ja uudestaan elävät läpi kamalan tekonsa, tai sitten he harhailevat kuin yksinäisessä erämaassa ja tuntevat sanomatonta ikävää. Nämä vainajat mielellään tunkeutuvat ns. mediumin luo tai sitten sellaisen ihmisen luo, joka itse hautoo itsemurhan ajatuksia. Joutuessaan kosketukseen maan päällä elävän ihmisen kanssa, he aivan kuin imeytyvät häneen, ja heidän sielussaan soi haikea tunne: "voi, kun olen yksin, etkö sinä voisi tulla minulle toveriksi?" Ja heidän sanomaton ikävänsä heijastuu maan päällä elävän sieluun, tukien ja vahvistaen tämän omia ajatuksia ja tunnelmia. Siten itsemurhaajat melkein tahtomattaan joutuvat elävien kiusaajiksi. Ja jos he joutuvat mediumin yhteyteen, niin että voivat ilmaista ajatuksiaan eläville, silloin he niin riemastuvat sellaisesta tilaisuudesta, että useimmiten kertovat omasta katumuksestaan ja miten vaikea heidän on olla. Mutta mediumin yhteyteen joutuminen on sangen epäedullinen itsemurhaajalle, ellei istunnon johtaja valaise, varoita ja opeta häntä, sillä se pitkittää hänen oloaan kalman tilassa ja vaikeuttaa nousua tuonelaan.

Lopuksi otamme huomioon itsemurhaajien kolmannen luokan, sellaiset itsemurhaajat, jotka sydämestään ovat ylpeitä ja kylmiä, jotka itsetietoisesti, selvällä päällä, tappoivat itsensä, ja joiden motiivi oli epäjalo. Kun katselemme heidän kuolemanjälkeistä tilaansa, täytyy meidän sanoa, että se on ankara ja kova. He tietävät sydämessään, että heitä tulee kohtaamaan erikoinen kosto eli rangaistus elämän puolelta. He ovat huonoista vaikuttimista tappaneet itsensä, ja he tuntevat kuoleman jälkeen, että elämä vaatii heiltä hyvitystä, sovitusta. Tämä hyvitys eli kosto on siinä, että he kadottavat yhteytensä oman korkeamman itsensä kanssa, toisin sanoen kulkevat todellista kuolemaa kohti, ja sen tähden heidän on aivan kuin pakko tulla vampyyreiksi eläviin nähden. Sillä kuoltuaan he eivät tahdo enää kuolla! He ovat niitä vainajia, jotka käyvät elävien kimppuun ja kiihottavat heitä tappamaan itsensä. He tulevat kiusaajina niiden luo, jotka vähänkään ajattelevat itsemurhaa maan päällä; he imeytyvät niihin, ja nauttivat siitä, että toinen ihminen on heikko, ja lisäävät heikkouden voimaa kuiskaamalla: "sinun pitää tappaa itsesi". Jos joku mediumi joutuu tuollaisen vampyyrin käsiin, voi hänen käydä huonosti. Ja ne, jotka ovat mukana sellaisessa spiritistisessä istunnossa, saattavat kaikki tulla kuin mielisairaiksi, niin että vaikka he eivät ennen olisi uneksineetkaan itsemurhasta, he nyt alkavat sitä ajatella. Jos heidän astraaliseen auraansa on päässyt tarttumaan vainajavampyyri, voi tämä kuljettaa heidät hulluuden partaalle. Eivätkä nuo vampyyrit tyydy ainoastaan ihmisiä riivaamaan, he käyvät eläintenkin kimppuun. Kaikin keinoin koettavat he päästä pakoon sitä kohtaloa, joka heitä salaisesti uhkaa. Jeesus Kristus oli kerran tilaisuudessa pelastamaan muutamia ihmisiä ja eläimiä. Pahat henget paimenissa huusivat, ja Jeesus käski niiden poistua ja salli heidän mennä sikalaumaan, niin kuin pyysivät. Sitten Jeesus luultavasti antoi pienen viittauksen sikalaumalle: "syöskää te nyt mereen". Eläimet, jotka eivät tavallisesti tapa itseään, saattoivat ainoastaan hukuttamalla itsensä vapautua riivaajista. Vampyyrit olivat arvatenkin niin voimakkaat, etteivät olisi lähteneet ulos ihmisistä, elleivät olisi päässeet eläimiin. (Matt. VIII: 28–34.)

Se kohtalo, mikä odottaa näitä ihmissieluja, jotka ylväässä pahuudessa murhaavat itsensä, johtuu, kuten sanottu, siitä, että ovat katkaisseet yhteyden oman jumalallisen henkensä kanssa. Heidän koko persoonallinen minuutensa on vajonnut uhmaan ja vihaan. Jumalallisin heissä ikään kuin peittyy, vaipuu sisäiseen itseensä, ja persoonallisina olentoina he jäävät kuin ulkopuolelle Jumalan. Heidän pitää alkaa uudestaan elämän koulussa, sillä he epäonnistuivat. Elämä on täten aina täynnä armoa, sillä heidän henkensä saa synnyttää uuden persoonallisuuksien sarjan, jotka vähitellen oppivat pyrkimään yhteyteen Jumalan kanssa.

Olemme tähän saakka puhuneet itsemurhan seurauksista ainoastaan kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta täytyy ottaa huomioon, että itsemurhalla on seurauksensa tulevassa maallisessakin elämässä. Ihminen on jälleensyntyvä olento, sen tähden hänet lähetetään elämän kouluun uudestaan ja uudestaan, jotta vähitellen oppisi läksynsä. Jos ihminen siis jostakin syystä murhaa itsensä, joutuu hän seuraavassa elämässä uudestaan samanlaisiin tilanteisiin, uudestaan tulevat hänen eteensä samat vaikeudet. Taas ne kysyvät häneltä: jaksatko nyt voittaa itsesi?

Meidän täytyy juuri oppia voittamaan itsemme, voittamaan karmamme, niin kuin sanotaan. Jos olemme "orjia talossa", emme ole vielä saavuttaneet elämän päämäärää. Meidän täytyy tulla "pojiksi taloon", kuten Jeesus sanoo, ja se merkitsee, että emme saa mitään kärsimyksiä paeta, emme koskaan olla raukkamaisia, meidän täytyy oppia kantamaan ristimme iloisin mielin, voittamaan itsemme ja olosuhteemme. Se on asetettu meidän kaikkien tehtäväksi.

Ja eräs asia on pidettävä mielessä. Se koskee yleensä kuolemanjälkeistä elämää. Merkillinen muutos on näet tapahtunut kuolemanjälkeisissä oloissa Buddhan ja Kristuksen, ennen kaikkea Kristuksen jälkeen. Jeesuksen kautta yhtyi, kuten tiedämme, kosminen Kristus maapallomme elämään, ja Kristuksen välitön läsnäolo henkimaailmassa on muuttanut kuolemanjälkeisen elämän passiivisesta olotilasta aktiiviseksi työkentäksi. Alati laajenevassa mittakaavassa on tuonelan tuvilla järjestetty jonkinlaista lähetystyötä. Siihen työhön kutsutaan sekä eläviä ihmisiä että vainajia. Ei ole niin kuin ennen aikaan, että ihmissielut ovat heitetyt oman onnensa nojaan, vaan heitä koetetaan järjestelmällisesti auttaa. Sen tähden yritetään itsemurhaajiakin kuolemanjälkeisessä elämässä ohjata ja opastaa, joskin on vaikea päästä heidän puheilleen ilmapiirissä, etenkin niiden, jotka elävät ennen kuvatussa oravanpyörässä. Mutta niin pian kuin saa heidän mielensä hereille, ovat hekin vaikutuksille alttiita. Heille selitetään mikä elämä on ja missä he ovat erehtyneet. Kauneimpia näkyjä kuolemanjälkeisessä elämässä tarjoaakin itsemurhaaja, joka auttajansa kautta on päässyt selvyyteen erehdyksessään ja tuntee olevansa täynnä katumusta. Auttajansa taluttamana hän saapuu elämän ja kuoleman Herran luo, Kristuksen luo, ja langeten Hänen jalkojensa juureen polvilleen, hän nostaa kyyneleisen katseensa kohti sitä loistavaa olentoa, joka seisoo hänen edessään, ja tunnustaa: "Oi, kuinka olen pieni ja huono, kuinka olen erehtynyt elämän suuresta tehtävästä. Mitenkä minulle nyt käy? Voinko ollenkaan sovittaa tekoni? Onko minulle, Herra, mitään armahdusta?" Ja silloin tuon kirkkaan ja loistavan olennon silmistä säteilee iankaikkinen rakkaus, ääretön laupeus ja armo, ja hänen äänensä sävy on kuin taivainen soitto, kun hän lempeästi vastaa: "Minä ymmärrän sinua, lapseni, ja annan sinulle anteeksi. Nouse ja käy työhön, mutta älä enää syntiä tee."

Ja miksi emme lopuksi sanoisi jotain itsellemme? Me, jotka elämme tässä näkyvässä maailmassa, me voimme varmasti olla avuksi monelle sairaalle sielulle, voimme varmasti estää itsemurhiakin tapahtumasta, jos sydämellämme ja sielullamme tahdomme olla mukana maailman suruja lieventämässä, jos yksityisessä elämässämme kukin tahollaan ojennamme auttavan käden, lausumme rohkaisevan sanan, luomme ymmärtäväisen katseen ja aina muistamme Mestarin neuvon: "mitä tahdotte, että toiset teille tekevät, se heille tehkää!"

Lainaus: www.teosofia.net

Äänestä

tiedätkö mulla on vähän sama ongelma, mä vihaan ihmisiä mä vihaan elämää.. porukat ovat riidelleet niin kauan kuin muistan milloin uhanneet toisiaan puukoilla ja kuolemalla, ja milloin olen itse tarttunut puukkoon ja uhannut tappaa heidät ja itseni.. ihan vain sen takia että he ovat pilanneet meidän lapsien elämän ainaisilla valheilla jne. olen monet kerrat koittanut tappaa itseni aina onnistumatta. olen vakavasti masentunut ja mulla on vakava käytöshäiriö, räjähdän pienestäkin riidasta ja olo pahenee hetkessä. olen sua pari vuotta nuorempi nuori nainen, ja tuntuu että elämä on helvettiä mut täällä sitä vielä ollaan..vielä..



voimia

Äänestä

Mitä väliä? Kun olet kuollut, on ihan yks hailea mitä vanhempasi ajattelevat. Tekopyhää paskanjauhantaa tollanen, vakavalla asialla. Kyllä hengestään pääsee todella helposti. Ei siinä tarvitse alkaa feikkaamaan. Junan alle jättäytyminen on aika yleistä, mutta myös sotkuista touhua. Lääkkeet ja alkoholi on ehkä se sisstein tapa...

Pullo Smirnofia ja purkki jotain vahvaa unilääkettä...kivutonta ja vaivatonta.

Ikävä tulee.

Äänestä

Älä anna kuolemalle periksi, pysy elämässä kiinni viimeisinkin voimin! Tarraudu jossain sisälläsi pikkuriikkisenä kipinänä, ehkä melkein sammuneenakin lymyävään elämäntahtoon. Ota soihtu käteen ja lähde matkalle sisimpääsi, sieltä löytyy aarre. Usko minua. Usko elämään. Usko Luojaan.

Äänestä

Eräs sukulaiseni ajoi autolla päin rekkaa. Mahdotonta todistaa että oli itsemurha. Varma tapa. Vauhtia tosin oli aika paljon.

Äänestä

Mua on kiidätty teho-osastoon valvottavana. Muistan viel tää päivän mites huolissani mie olin ja tartuin rukoilemaan enkä tienny mites rukoilla. Pyysin Herraa et mie jäis eloon jos vain Herra tahtoo ja jäin oottamaan kuoleman. Lekurin mukaan mul on ollu tuuri selvittää ja jäädä eloon. Kuulemma 1% mahista jäädä eloon... Se ei ollu paljon ku esim 50%..
vain yks %..
Itsaria en oo tehy vaan tapaturmaa.

Sen jälkeen kaikki mulle täysin uutta siis "uusin silmin" ja oon yhä kiitollinen et mä oon saanu jäädä eloon.
Oon nyt onnellinen vaik rikasta elämän sisältöä puuttuu paits on mul omia harrastuksia ja kamuja.
On mul vammanen veli joka on mulle aina rakkaampi. En aio jättää kaikki väliin.
Kyl ihmettä et aloin eri tavoin arvostella kaikkea ihmisiä positiivisesti jotka ovat kai kummallisia ja epämukavia mut mie nään heitä syvimmin silmin ja huomasin mites pohjimmiltaan he ovat paljon kokeneet tunnontuskia... He ovat vain ihmisiä ja inhimillisiä kuten me kaikki.

En osaa vain selittää mites tavalla mut tää on uskomatonta! Oon joka minuutista kiitollinen ja kaikista. Nyt oon tämän koneen ääressä ja vielä kiitollisena.

Mun rakas lapsuudenkamu kuoli yli kuukausi sitten ja mie syytin Herraa minkä takia mulle on suonu 1% selvittää ja jäädä eloon paits tää paras kamu joka ois pitäny ansaita tää mahiksen %...
Aika liian nuori kuolemaan siis pahalaatuiseen kasvaimeen...
Herran tie on tutkimatonta enkä tajunnu mittää mut myöhemmin tajusin et Herra näki tää kamun hyväks ottamalla hänet pois maapallon päältä.
Se oli kai hänen parasta.

Unessani näin hänet muutama kerta ja hän unessani kävi lohduttamassa mua. Uskomatonta unta! Mie jäin kaipaamaan häntä. Kipeintä on se et tein just joulukortteja kamuille ja meinasin tehä tolle kamulle mut tajusin et tää kamu on nyt poissa et se muhun sattu kovasti...

Hyvä kamu, oon mie aika huono selittämään sulle kertoakseni mut itsaria ei kantsi tehä.

Mie haluis antaa sulle yhen koskeltavan ja lohduttavan kotisivun mut en tiiä auttaisko se sun asiaa..
Oot itte ainutlaatunen kamu ja sun esimerkillisiä kaikki ihmiset tarvii ja he tulis näkemään et maksamalla pahaa takas ei miteskään auta asiaa mittää.

No ennen mun tapaturmaa yks mun ex.työkamu on kaunansa kantanu mua kohtaan ilman syytä ja yks päivä me oomme jouduttu johtajan eespäin omassa toimistohuoneessa. Työkamu on ensin esittäny asiansa sitä mitä oon mie muka tehy väärää ja sit mun vuoro... En oo viel alottanu esittämään mun asiaa ennen ku johtaja on sanonu luottaa mun asiaan. Se työkamu on livahtanu huoneeseen itkemään ja oon huomannu hänen itkuja enkä oo kestäny joten oon menny ottaan hänet syliin sanomatta sanaakaan. Arvaas mitäs meistä on tullu!
Ny ollaan parhaita kamuja. Mie oon maksanu hyvällä pahaa. Pahaa maksamalla pahalla asia pahenis kokoajan vissiin eikä miteskään auttais asiaa...

Jos joku tekis pahaa nii antais sen olla ja kyl automaattisesti se itte katuis joten on turha oottaa häneltä anteeksipyytävää ja hymyilis hänelle nii sais nähä mitäs siitä tulis eikä tarvis muistella pahaa ollenkaan...
Se tuhlais omaa energiaa muistelemalla pahaa ja kantais kaunaa koko elämän.


Ainutlaatunen kamu, tässä ois mun lempikotisivu:

http://fathersloveletter.com/fllpreviewfinnish.htm

Jos negatiivisten ihmisten kaa ei jaksa elää nii yritä välttää heitä ja etsiä hyviä ja ymmärtäväisiä heppuja jotka arvostais asioita aina positiivisesti. Lykkyä tykö ja iloista joulua sulle, kamu! :) -muija-

Äänestä

Vaikka haluaisitkin kuolla nyt niin muista mitä menetät ja mitä läheisesi menettävät. Vaikka haluaisit kostaa tai luulet että olet ainoa joka kärsii niin otapa järki käteen. Kanavoi tuo itsetuhoisuus energia johonkin jonka eteen haluat taistella. Kanavoi se esim. niiden henkilöiden auttamiseksi jotka ovat kuten sinä. Minä olen menettänyt nuoren sairauden kautta ja antaisin mitä vain saadakseni parannuskeinon saadakseni hänet takaisin. Jokainen kuolema on turha, elämässä on niin paljon tekemistä ja monet tarvitsevat apua. Mene hakemaan apua ja ole hyödyksi niille joilla ei ole valinnan mahdollisuutta. Sinäkin voit sairastua ja diagnoosisi on "kuolema", joten elä ennen sitä. Olen pahoillani etten voi vastata paremmin, mutta ehkä menetyksen tuska sumentaa ajatukseni. ELÄ JA LÖYDÄ elämäsi, mikään "lopetus" ei ole ratkaisu. Ei kukaan vihaa sinua, vähiten vanhempasi, ja ikävä kyllä et voi lavastaa mitään nyky tekniikoilla, joita on olemassa. Ja voihan olla että kuitenkin parin vuoden sisään muutenkin saisit syövän, kärsisit hoidot ja et kuitenkaan parantuisi ja kohtalosi olisi kuolla. Odota siis rauhassa. Terveisin katkera äiti

Äänestä

Olen kolmen lapsen isä, eronnut, mutta hyvissä väleissä lasteni ja heidän äitinsä kanssa.
Olen nähnyt jokaisen lapseni syntyvän ja sen tuskan mikä naisella synnytyksessä on.
Se onni, mikä lapsen saanti on, korvaa kaiken kivun ja vaivan minkä raskaus ja synnytys tuottaa.
Näin sanoi entinen vaimoni.
Voin kuvitella, minkä tuskan se tuottaisi, jos joku heistä tekisi itsemurhan tai kuolisi tapaturmaisesti. Silloin kun lapsi kuolee, kuolee varmasti hänen vanhemmissaankin jotakin. Se olisi kuin henkinen amputointi. Sillä ei ole merkitystä, miten kuolee.
Jos tapat itsesi, tapat myös vanhempasi henkisesti. Syyllistyt äärimmäiseen itsekeskeisyyteen. Odota ja anna elämän tulla.
Kaikki järjestyy, aina. Se vain ottaa aikansa. Tiedän sen kokemuksesta.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


vihaan ihmisiä kirjoitti:

Hyvää huomenta kaikille.
voisittekos kertoa miten voisin tehdä itsemurhan että sitä luultaisiin esim.tapaturmaksi.
olisiko jokin myrkky joka häviää pian elimistöstä
kuoleman jälkeen? minä en katsos tahdo että vanhempani kärsivät itsemurhastani. olen nähnyt 21vuotta tätä maailmaa ihmisenä. en jaksa enää.
olen ollut vuosia masennuslääke kuurilla mutta turhaan, ei auta. masennukseni johtuu ihmisistä.
juuri ja juuri humalassa pidän ihmisenä olosta.
minulle riittää tämä ihmisenä olo.
kiitos neuvoista.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu