"Juicen musiikki ei kuole koskaan"

Pitäis kuitenki muistaa, ennenkuin tuon tyylisiä kliseisiä heittoja latelee, että me ja meidän kaikkien tekomme ovat katoavaista sorttia ennemmin tai myöhemmin. Realistisempi olis vaikka "Juicen musiikki muistetaan vielä kauan".

Eihän meilläkään ole paljoa tietoa esimerkiksi 1500-luvulla kansaa viihdyttäneistä trubaduurien balladeista. Nekin soinnut ovat äänen värähtelynä ilmassa jo vaimenneet unohduksiin. Todennäköisesti Juicen biisitkin ovat parin sadan vuoden kuluttua unohdettu kansan keskuudessa miltei tyystin. Ehkä jostain vanhoista arkistoista enää löydettävisä.

Juice itsekin ajatteli itsestään ja ihmisenä olemisesta tavalla, että eipä tässä kannata paljoa alkaa yhden ihmisen tekemisiä hehkuttamaan; niin katoavaista tää kaikki on. Tärkeintä ihmiselle itselleen lieneekin vain hänen itsensä kokemukset omasta elämästään. Mitään itsestään kun ei pysty ikuistamaan, ainakaan havaitsemiemme realiteettien puitteissa. Sitä en sitten tiedä, onko kuoleman takana jotain jatkuvuutta tiedostavuutellemme. Nähtäväksi jää tai sitten emme näe yhtään mitään, mikäli kaikki päättyy tähän.


Jotenkin aina mietityttää nämä kaikki itsemme ja tekemisiemme arkistoinnit sekä taltioinnit. Ehkä se on alitajuista menettämisen pelkoa; ei haluta hyväksyä kaiken katoavaisuutta ja siksi itseään yritetään ikuistaa. Toisaalta sanoohan moni siitä saavan iloa katsellessaan esim. valokuvia myöhemmällä iällä. Itseäni sellainen vain ahdistaa. Olen tullut siihen päätökseen, että ainoat muistot itsestäni olkoon itseni ja minut tuntevien ihmisten mielissä kunnes dementia ja kuolema ne pyyhkii pois. En ole enää muutamaan vuoteen otattanut tai antanut ottaa itsestäni valokuvia. Se oli jotenkin helpottava päätös.