Taas jälleen kerran pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos en ole ihan "samalla aaltopituudella" kaikkien kanssa asiasta, mutta yhtä hyvin tämä palstan nimi voisi olla "Kuolema ja Ilo".
Kuolema ei ole mikään "iso lopetus", vaan pikemminkin siiryminen takaisin sinne, jonne todella kuulumme.
Toisin sanoen olisi ihan yhtä loogista, jos ihmiset iloitsisivat tätä "kotiinpaluuta" hautajaisissa, eivätkä surisi sitä.
Kuolema ei ole mikään "iso lopetus", vaan pikemminkin siiryminen takaisin sinne, jonne todella kuulumme.
Toisin sanoen olisi ihan yhtä loogista, jos ihmiset iloitsisivat tätä "kotiinpaluuta" hautajaisissa, eivätkä surisi sitä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
... kerrot viesteilläsi. Hyvää huomenta, Jenny. Olet oikeassa, mutta se on vain silloin, kun surun tunne on raskaimmillaan, vaikea ajatella niin. Kai sitä hautajaisissakin tulee muut tunteet ( ehkä sanomattomat sanat ) pintaan ennen hyviä muistoja ja iloa. Kuolema on ollut tabu jo vuosikymmeniä. Se on laitostunut; ei enää lähdetä kotona läheisten läsnäollessa.
Kun eräs henkilö sairastui mahasyöpään, hän muutaman elinkuukauden aikana ehti järjestää hautajaisensa ja puhua asiat läheistensä kanssa etukäteen. Luulen, että sekin helpottaa surutyötä joka tuntuu olevan joskus loputon...
Ja se pitää myös muuten muistaa, että tunteita ei auttaisi kätkeä sisimpään; ei estää surua, eikä hyviä muistoja ja iloa.
Ja luulenkin, että ihmiset eivät sure kotiin paluuta, vain henkilön poistumista, tai kuten tuolla jo aikaisemmin sanoin.
Ja toisten lähtö, hetkellinen tyhjyys pelottaa enemmän ( = syyllisyys siitä, että ei ole sanonut niitä kauneimpia sanoja - joskaan kauneimpia sanoja ei tarvitse aina sanoa, ne tietää sydämessään! - ja on kenties laiminlyönyt läheisen eli kenties suruun liittyy tuokin... ). Eikä oma lähtö pelota, milloin se tulee. Frendit odottaa, mutta mulla taitaa olla vielä tehtävää ja he ovat vierellä... Kumpa ihmiset ( muutkin kuin me 2 ) sen tajuaisivat...
No mutta... vastaa tähän viestiin, Jenny. Hyvää joulunodotusta Sinulle! Halauksin Kuun Lilja.
Niin. Olet oikeassa sen suhteen, että jos itkettää, niin pitää saada itkeä. Eli olivat tunteet mitä tahansa, niitä ei saisi eikä pitäisi tukahduttaa.
Kirjoitinkin tuo viestini oikeastaan siksi, että jotkut ihmiset vieläkin pelkäävät jotakin "kuoleman jälkeistä tyhjyyttä", josta ei ole kyse, kun kuollaan.
Tottakai sitä, että "joku ei ole keskuudessamme", saa ja pitää saada surra, mutta toisaalta itse kyllä uskon, että nämä edesmenneet ovat kyllä vielä keskuudessamme ja saamme halutessamme heihinkin (telepaattisen) yhteyden.
Hyvä kirjoitus. Samaa ollut mielessä.
en vain pysty iloitsemaan siitä että menetin mieheni ja lapseni menettivät isän
siitä, että menetin poikani(= lapseni).Suurin murhe onkin suunnaton kaipaus ja ikävä häntä..Ehkä myöhemmin voin iloita niistä kahdestakymmenestä yhdestä vuodesta, jotka sain pitää hänet.Muistella myös iloisia asioita, jotka liittyivät häneen.
Ymmärrän sinua oikein hyvin. Ja tunteille pitää ja saa antaa tilaa ja oikeus.
Mutta toivoisin, että kun suurin surusi hellittää, voisit katsoa asioita hieman eri näkökulmasta.
Näkisit myös, että hän (= edesmennyt henkilö) on nyt kirjaimellisesti "paremmassa paikassa" ja hänen elinpäivänsä olivat (Raamatun jo monien muiden lähteiden mukaan) jo ennalta määrätyt, eli kuolemalla hän toisin sanoen "saattoi oman suunnitelmansa päätökseen".
asiaa myös mainitsemastasi näkökulmasta ja se auttaa hyväksymään lapseni pois menon. Hiuskarvakaan ei päästämme putoa Luojan
tietämättä.Silti on välillä niin raastava ikävä..
Niin. Ymmärrän hyvin tuskasi.
Voit kyllä lohduttautua myös sillä, että olen aivan varma, että edesmenneet lähimmäisesi ovat tietoisia siitä, mitä SINÄ tänä päivänä teet.
Eli he elävät "hengessä mukana", kuten sanonta sanoo.