HA HA HA

Sot-uri.

Sinua ei pelätä, sinua vihataan.
Olen tavattoman lapsellinen ja kirjoitat asioista, joista et tiedä mitään, mutta silti mielipiteesi ovat niin päätähuimaavan jyrkät.
Tyhmyytesi ovat loukkaavia, siksi siis kai viestisi poistettiin.

Sinä olet kuitenkin erinomainen, varmasti olet. :)
Jokainen ihminen on!

Jotakin tästä aiheesta yritytin.


Mielestäni aihe ei ollut huono.

ADHD? Uskon, että hyvin suurissa tapauksissa vanhempien laiminlyönnit lasta kohtaan ovat suurimpia syitä lapsen pahoinvoinnille.

Kun perhearvot unohdetaan ja tehdään joutavia töitä päivät pitkät, niin sitten kun unohdettu lapsi vähän "riehuu", niin ei osatakaan auttaa lasta oikein. Ei välitetä. Ei anneta aikaa lapselle. Ei nähdä.
-------------------------------


0. Systeemi on sikäli hyvä, että apua on tarjolla. Eli ihminen, voi tuntea itsensä ”potilaaksi”, jos siltä tuntuu. Ihminen voi tuntea itsensä ”mielisairaaksi”. On olemassa systeemissä ”paikka” johon mennä, eli esimerkiksi sairaalan vastaanotto. Se, että on olemassa ”jokin paikka”, on hyvin tärkeää. (toisaalta kaikista parhain tilanne olisi se, että emme tarvitsisi näitä ”paikkoja”, eli että olisimme kaikki onnellisia ja kaikki olisi hyvin. mutta eikös maailma ole paha, näin sanotaan …) Mutta on siis olemassa ”paikka” josta apua haetaan.

1. Sikäli ”psykologisesti” on erikoista, että he, ketkä määräävät mielellään lääkkeitä, pitävät noita ihmisiä, ”potilaita”, oikeasti mielisairaina. Ja "potilas" hyväksyy tuon, ja asian hyväksyminen, että itse on mielisairas, ruokkii mielisairautta, mielestäni. Mielestäni voi olla vaara, että ”potilas” hyväksyy oman ”mielisairautensa” helpommin, ja tekee vähemmän ”sen” saamiseksi pois. Voi käydä niin, että ”potilas tuudittautuu mielisairauden tunteeseen”, ”antaa lääkkeiden parantaa minut” –ajatteluun. ”On sama mitä minä teen, olenhan sairas mieleltäni”.
Ja ”hoitajat” sitten vain katsoo ja myötäilee, ”on se sairas, on se sairas”.

2. Mutta ne ihmiset, ketkä eivät anna lääkkeitä ja niihin luota, tarjoavat muunlaista apua, mutta eivät käy tuomitsemaan ihmistä mielisairaaksi. Apu, mitä he tarjoavat, on erilaista. Pyrkimys syiden selvittämiseen ja asian ratkaisemiseen on lujempaa. Lisäksi henkilökohtainen panostus on uhrautuvampaa.


- Ja sitten tämä "potilas" tekee ratkaisun näiden kahden erilaisen ihmisen välillä.

Olen ehkä vahvasti sitä mieltä, että molempia ihmisiä tarvitaan. Tarvitaan niitä, ketkä "syöttävät lääkkeitä", eivätkä näe mitään muuta vaihtoehtoa. Takana tuolla on kuitenkin auttamisen halu, tämän asian tähden vain olen sitä mieltä, että jossakin määrin näitä ”lääkkeensyöttäjiä” tarvitaan, koska jollakin asteella he tahtovat auttaa.

Ja olen sitä mieltä, että tarvitaan myös heitä, ketkä tuomitsevat lääkkeenkäytön, mutta kuuntelevat muuten. Ja antavat eväitä.

Antaa "potilaan" valita näiden kahden ihmistyypin väliltä.

-- Koska kun "potilas" valitsee, niin hän on katsonut itselleen parhaan mahdollisen vaihtoehdon. Ylipäänsä, ”potilaalle on olemassa enemmän vaihtoehtoja”. Ja eikö vaihtoehtojen tarjonta ole hyvä, niin mielestäni on.

”Potilas”han sen päättää sitten.




Mielestäni myös on kyseenalainen väite, että masennus aina johtuisi jostakin "hämärästä asiasta". Siellä on taustalla monet muut asiat. Toki nämä ”sairastuneet” usein väittävät muuta. Ehkä jotkin tunteet ovat jääneet lapsuudessa vähemmälle koska välittäviä vanhempia ei ollut, ja niiden puute on aiheuttanut sitten erilaisia ”oireita”. Ehkä, ehkä ei. Mutta koska/jos ”potilas” sanoo, että syy on ”hämärä”. Niin silloin syy todellakin on ”hämärä”.

- Kuten alkuperäinen avaus olikin, ja muutkin samanlaiset avaukset, niin aina tulee ihmisiä sanomaan ja puoltamaan sitä, että ”on olemassa hämäriä syitä mielisairaudelle”.

-- Eli on siis olemassa hämäriä syitä. Niitä syitä, joihin ei ole nk. selitystä.

Selityksiä voidaan hakea siis, melkeimpä mistä tahansa.

Lääketieteellistä selitystä haetaan kaikenlaisista ”välittäjä aineista” tms. Kuitenkin voimme kysyä …

Kumpiko on ensin? Ajatus, vai kemialliset aivotoiminnan välittäjäaineiden liikkeet?

--- Jos minä otan hyvin vahvan ajatuksen. Niin kumpiko tapahtui ensin? – Se, että minä ajattelin ja välittäjäaineet läksivät liikkumaan. Vai se, että ensin välittäjäaineet läksivät liikkumaan aivoissa ja vasta sitten minä ajattelin … ?

---- Jos välittäjäaineet vaikuttavat ihmisen ajatteluun, emmekö olisi täysin lääkkeiden manipuloitavissa. Eli lääkkeillä ”aktivoisimme” tietyn aivolohkon, ja alkaisimme ”yhtä-äkkiä tuntea suuria tunteita”.

----- Entä jos tuollainen lääke keksittäisiin, onnellisuuspilleri, oikeasti. Eikö kumminkin olisi mahdollista tuntea täysin samaa, ilman pillereitä?


(Huumeet esimerkiksi aiheuttavat aivoissa mielihyvän tunnetta. Tai jotakin. En tiedä. Sivuvaikutukset ovat vain dramaattisia. Minä oikeastaan pelkään, että vielä joskus keksitään huumeiden tapainen aine, joka kääntää aivoissa jotakin, ilman sivuvaikutuksia.

Olen varma, että ihminen kykenee olemaan oikeasti onnellinen ilman lääkkeitä.

Mutta se, että ihmiset sitten tarrautuisivat ”lääkkeeseen”, ja ”pystyisivät onnellisena, huumautuneena säilyttämään toimintakykynsä”, niin tuollainen ”lääke” lopultakin turruttaisi ihmiset mitä hirvittävimmällä tavalla. Ihmiset olisivat täysin halujensa vietävissä, hirvittävimmät teotkaan eivät ”tuntuisi missään”, koska keinotekoisesti ihmisen sisällä olisi koko ajan päällä ”onnellisuuden tunne”.

- Ehkä kuulostaa hieman ”skifiltä”. Mutta katsotaampa mitä ”kehitys” tuo tullessaan. Muistakaa sitten M135:n varoitus.



En ole koskaan käyttänyt huumeita. Mutta olen kokenut kovan onnellisuuden ja hyvänolon tunteen ilman huumeita. Mutta millä tavalla se on rakentunut, niin kovalla työllä, etsinnällä, pohdiskelulla, uhrauksilla … Mutta lopultakin kaikki on ollut aivan lähellä …)



Minä en osaa näitä ihmisiä auttaa lääkkeillä, ketkä ovat masentuneita.

Kuuntelisin kyllä, mitä sanomista heillä on. Materiaalisesti voin ehkä auttaa. Moniko ymmärtää, että jos ylipäänsä materiaalisestikin auttaa, niin eikö se vaadi henkisiä kykyjä.

Monet taas sanovat auttavansa henkisesti toivotellen ”voimahaleja”.

Entäs fyysisesti auttaminen. Sanoisin että jos on ihmisellä parisuhde, niin puoliso auttaa fyysisesti. Jos ei auta, niin ikävä asia on. Eniten oikeastaan juuri puoliso. Puoliso auttaa niin materiaalisesti, henkisesti, kuin fyysisestikin. Eikö jo tämän takia pitäisi parisuhteisiin kiinnittää eniten huomiota …

… Ja jos tuohon ei kiinnitetä huomiota, niin eikö juuri tällöin mene asiat juuri päin seiniä.


"Tasa-arvon" lisääntyessä myös ikävät käyrät ovat nousseet. Miestä ei arvosteta. Naista ei arvosteta. Ketään ei arvosteta. Lapsia ei arvosteta. Vanhuksia ei arvosteta. Perhettä ei arvosteta.

- Onko ihme, että ihmiset sitten voivat huonosti, kuuluvat mihin ryhmään tahansa.


”Perhetutkijat” ovat jopa sanoneet, että koko ydinperhe ajattelu pitäisi unohtaa. Miksi, niin kuulemma siksi, koska perheet hajoavat. Eli ikään kuin alkaa olla automaattinen käytäntö, että perheppä se vaan kohta hajoaa.

- Joutavaa. Miksi hajottaa peruspilarit. Eihän sen jälkeen jää mitään, mille rakentaa.


Kun perhearvot hajotetaan, miksi ei nähdä sitä, mitä kaikkea ikävää se saa aikaan.

- Toki sitten, kun perhe on hajonnut, niin tämä on ikävää. Mutta tuskin hajonnut perhe toivoo sitä, että perhe olisi hajonnut. Hölmö ajatuskin. Ei kai nyt mies ja nainen perustanut perhettä siksi, että voisi luopua ja hylätä perheen joskus myöhemmin. Miksi perhe kuitenkin hajosi, niin miksi tuota ei tiedosteta. Pinnallisuus ja itsekkyys on taustalla, jomman kumman osapuolen.

P.S. Sikäli aihe liittyy mielestäni myös feminismiin, koska feminismissä nainen tekee itselleensä asiat, mutta ei perheelleen. Poika ei ole äidille enää tärkeä. Eikä isoäitikään. Molemmat työntää feministi laitoksiin, että itse voisi ”toteuttaa itseään”. Oma mieskään ei ole tärkeä feministille. Tämä siis minun mielipiteenä.


Vielä. Moni masentunut kokee olevansa yksin. Hyvä parisuhde auttaa asiaan, missä molemmat ovat pyyteettömiä ja tekevät asioita toistensa puolesta. Ja tällöin jos toinen on masentunut ja sulkeutunut, niin silloin toinen vierellä jaksaa. On mahdollista, että joku päivä toinen näkee, että elämässä onkin aika kivoja asioita. Ja se, että sitten vastaa toiselle, ja alkaa tekemään myös pyyteettömästi, koska siitä tulee hyvä mieli, niin lopulta kaikki ongelmat ovatkin hävinneet.


Mutta tuo ”tasa-arvo” ei auta asiaan, se vaatii toiselta ”terveyttä”, vähänkään ”omituinen” tai ”sulkeutunut” saa toisen vain häviämään paikalta. ”En saanut itse, en siis minäkään anna”.
Olen tuota mieltä, että tuo ”tasa-arvo”, ei ole hyvä asia..

LOL!

ihmiset vielä jaksavat huomioida sinua, mutta pian he kyllästyvät kakaramaiseen syyttelyysi/mahtailuusi ja jättävät sinun viestisi täysin omaan arvoonsa.

Haet täältä huomiota ja vielä sitä saat, mutta et kauaa.

Minusta on kuitenkin piristävää lukea viestejäsi. Lukiessani ihmettelen sitä, kuinka tyhmä sitä ihminen voi lapsellisuuksissaan olla!