Jutikkala kuollut

se Klinge. Äijä on niin itseään täynnä ja esiintyy mediapellenä ja jokatieteen asiantuntijana. Paljon ansioituneempia historioitsijoita on tusinan verran. Haloska asian päättää ja se on päivästä ja hormooneista kiinni se päätös!

Matti Klingestä ei tule akateemikkoa koskaan; meillä on jo akateemikko
- professori Heikki Ylikangas!

Mutta lopuksi minunkin KUNNIOITUKSENI edesmenneelle akateemikko Eino
Jutikkalalle:

- Me tarvitsemme tällaisia tiedemiehiä kuin Jutikkala ja Ylikangas, jotka
ovat työllään historitieteen parissa saavuttaneet kansalaisten
jakamattoman kunnioituksen!

Virtasen Matti kuoli. Oli hyvä kirvesmies. Rakensi monille taloja jo 1940-luvulla.

"mies, joka ei osannut kuollakkaan ajallaan", kuten Jutikkalasta eräs historian apulaisprofessori jo aikoinaan sarkastisesti totesi. Se mitä hän totesi Klingestä ei enää olekaan painokelpoista tavaraa ;=)

Mutta tätä palstaa ei Jutikkala kuten nimeltä mainitsematon apulaisprofessorikaan, olisi koskaan voinneet ymmärtään - sivystys ja historia on nimittäin todella kaukana tämän palstan kirjoituksista, valitettavasti!

http://www.antikka.net/naytatuote.asp?haku=251660


Suomen kartanot ja suurtilat III

Suomen kartanot ja suurtilat III
Tekijä: Jutikkala Eino, Nikander Gabriel (toim)
Tuoteryhmä: Paikallishistoria
Kustantaja: Kivi
Kieli: suomi
Painovuosi: 1945
Painos: P1
Sivumäärä: 525
Sidonta: Sidottu, nahkaselkä
Hinta: 200 EUR

KOSKIVENE teorian toinen kehittäjä tämä Jutikkala.

Ajopuuteoria oli jo muuttunut uppotukiksi kunnes Jutikkala ja eversti K. J. Mikola lanseerasivat Koskiveveen sodan virran kuohuihin...

http://yliopistolehti.helsinki.fi/1995_19/ylart.htm#a5

Ajopuuteorian kaksi käytäntöä
ILKKA HERLIN
Suomalaisille myytiin jatkosota samassa puolustustaistelupaketissa talvisodan kanssa, ja ajopuuteoria oli pitkään virallinen totuus. Yhden opinkappaleen piirteet ovat olleet esillä myös EU-politiikasta keskusteltaessa.

Ratkaisu on välttämätön. Eduskunnan ja kansalaisten on tämä ymmärrettävä. Muita mielekkäitä vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole näköpiirissä. Kuulostaako tutulta? Valtaeliitin ajamilla hankkeilla on taipumus tukkia vaihtoehtoiset tiet. Ajopuuteoria on ääriesimerkki, mutta siksi opettavainen.

Ajopuuteorialla on kaksi päämerkitystä. Toinen kertoo Suomen tiestä jatkosotaan, toinen kuvaa teorian käyttäjien ja kulloisenkin käyttötilanteen olemusta. Ajopuuteorian käsittely on historianfilosofinen kysymys ja toisaalta se kuvaa kansakunnan ja yksilöiden kohtaloa sodan lihamyllyssä ja vastuuta kohtalostaan. Historiantutkijaa kiinnostaa miten nämä teemat kohtaavat toisensa. Asialla on merkityksensä myös nykyaikana.

Tutkimus on osoittanut, että johtavat poliitikot ja sotilaat olivat jo ennen jatkosodan puhkeamista valmistautuneet selittämään demokraattiselle päätöksentekojärjestelmälle ja kansalaisille, että sotaan ryhtyminen oli välttämätöntä. Muita mielekkäitä vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä.

Niinkuin politiikassa yleensä on tapana, jätettiin kuitenkin kertomatta miten ja kuinka huolellisesti sotavaihtoehtoon oli yhteistyössä Saksan kanssa valmistauduttu. Puhumattakaan siitä mitä hyötynäkökohtia sodalla saatettiin ajatella olevan ylitse sen mitä maanpuolustus esimerkiksi talvisodassa oli merkinnyt.

Samaan tapaan kuin kylmän sodan päätyttyä kansalaisille oli yllätys, miten läheistä yhteistyötä neuvostoliittolaisten kanssa oli harrastettu, jouduttiin historiantutkimuksessa yhä uudelleen yllättymään läheisestä ja hyvissä ajoin alkaneesta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Ajopuuteorian ensi vaihe eli se, että Suomi tempautui äkillisesti ja yllättäen mukaan suursodan pyörteisiin kuten vuolas virta tempaa ajopuun, tuli tutkimuksessa hylätyksi jo 1960-luvun puolivälissä. Se korvautui ns. koskiveneteorialla, jossa pyrittiin todistamaan kuinka viisaasti ja taitavasti kansakunnan johtomiehet soutivat, huopasivat ja käyttelivät peräsintä reitillä, jolla ei juurikaan vaihtoehtoja ollut.

Näillä vaiheilla kansalaismielipide - sikäli kun sellaisesta voidaan puhua - erkani tutkijoiden kannasta vaan ei asenteesta. Lopulta ei olekaan merkitystä sillä puhutaanko ajopuusta vai koskiveneestä. Termien taustalla piilevä asenne on ratkaiseva.


Mihin ajopuuteoriaa tarvittiin?
Kesäkuun lopulla 1941 oli ilmeistä, että sodan alkaminen oli selitettävissä vaihtoehdottomuudella Neuvostoliiton perusteettoman aggression seurauksena. Ja mikäli olisi järjestetty exit poll -kyselytutkimus liikekannallepanokäskyn postista noutaneille, olisi maan johdon politiikka voinut saada hyvinkin suuren tuen ainakin mitä tuli talvisodan vääryyksien korjaamiseen.
Asia muuttui toiseksi kun hyökkäysaikataulu venyi, tavoitteet hämärtyivät ja sota alkoi käydä veriseksi. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksesta lähteneille exit poll ei edes teoriassa ollut mahdollinen.

Kun kävi niin, että sodassa hävittiin ja liittoutuneet alkoivat voittajan oikeudella jakaa tuomioita, suomalaiset joutuivat monimutkaisen ongelman eteen. Ei voitu hyväksyä itseä syylliseksi, vaikka liittoutuneet - lähinnä Neuvostoliitto - niin väittivät. Oltiin jääty yksin. Saksan tuki oli ollut pettävää, eivätkä länsimaat tuntuneet piittaavan Suomen kohtalosta.

Neuvostoliittolaisten vaatimalla vaadittua sotaan syyllisiä tuomittaviksi, oikeudenkäynti myös järjestettiin. Prosessi ei mennyt oppikirjan mukaan, koska oikeuden vaa'assa painoi voittajan miekka. Pienen maan, joka oli perustanut olemassaolonsa itsenäisenä valtiona oikeusprinsiippiin, oli pakko sietää se, että oikeus on aina jonkun kannalta väärää.

Syytettyjen puolustus rakentui sille, että sotaan ei ryhdytty tahallisesti, vaan siihen jouduttiin tuottamuksellisesti. Tämä ajatus on lähellä ajopuuteoriaa, - sikäli kun sillä tarkoitetaan puhtaasti vaihtoehdottomuutta - mutta tarkkaan ottaen se ei ole sama. Tuottamuksellinen toiminta ei kokonaan vapauta vastuusta, minkä taas ajopuuteoria tiukasti ymmärrettynä tekee.

Mutta koska tahallisuuden ja tuottamuksellisuuden välistä ongelmallista rajanvetoa ei vieläkään ole oikeustieteessä tyydyttävästi ratkaistu, ei ratkaisu tuolloinkaan voinut olla onnistunut. Ei vaikka pääministeri Paasikivi tilasi erillisen komiteanmietinnön sotaan joutumisesta. Tämän ns. Hornborgin komitean kanta oli, että maan johto ei tehnyt kaikkea voitavaansa sotaan joutumisen estämiseksi, mikä kanta lienee otettu syytettyjen tukemiseksi. Komitean arviosta voi tulkita, että sotaan luisuminenkin on valinta.

Komitean vasemmalle kallellaan olevat jäsenet jättivät eriävän mielipiteen. Kärjistetysti ilmaistuna heidän kantansa oli, että häviäminen sodassa oli tuomittavaa ja rangaistus siten oikeutettu. Tämä kanta yleistyi vasemmiston käytössä mm. vaaliteemaksi. Näin olivatkin ajopuuteoriaan tarvittavat ainekset syntyneet jo ennen kuin lopullista rauhansopimusta oli edes solmittu.


Tutkimus ja ajopuuteoria
Yleisen historian professori Arvi Korhonen kirjoitti verekseltään sodan jälkeen kirjan syytettyjen puolustamiseksi. Se ilmestyi vasta 1947 Yhdysvalloissa professori John H. Wuorisen toimittamana ilman Korhosen nimeä. Ajankohdasta johtuen pamfletin luonteinen kirja sai ikäänkuin itsenäisen Suomen nekrologin leiman. Korhosella on selvästi ollut hyvät lähteet ja tiedot käytettävissään, mutta mitään suomalaisia leimaavaa materiaalia hän ei halunnut käyttää. Hän sanoi suomalaisten ainoaksi virheeksi sen, että nämä uskoivat suurten (länsi)valtojen olevan tosissaan näiden väittäessä puolustavansa demokratiaa.
Korhosen puolustuspuhe kirvoitti yhdysvaltalaisen C. Leonard Lundinin julkaisemaan suppeahkon tutkimuksen Suomesta toisessa maailmansodassa. Siinä Suomen vaiheet heijastettiin Lundinin mielestä vuosisadan merkittävimpään trendiin, demokratian taisteluun totalitarismia vastaan. Lundin syytti Suomea fasismin rengiksi hakeutumisesta, mistä oli tullut ansaittu rangaistus.

Korhonen ärsyyntyi tästä tavattomasti. Hänen katsannossaan Suomi oli palvellut nimenomaan länsimaisen kulttuurin etuvartioasemassa ja tehnyt työnsä pyyteettömästi ja moitteettomasti. Suurvallan edustajan tuomitseva asenne osoitti, että pienen valtion vaikeaa asemaa ei lainkaan ymmärretty tai se ymmärrettiin väärin. Asiaa pahensi se, että Suomessakin vasemmistopiirit ja uuden paasikiveläisen ulkopolitiikan harjoittajat ottivat Lundinin kirjan innostuneesti vastaan.

Niinpä Korhosen oli ryhdyttävä hankkimaan Suomelle ymmärtämystä. Syntyi tutkimus Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Jatkosodan synty. Sitä on pidetty ajopuuteorian peruseepoksena, koska Korhonen siinä lainasi Saksan sodanaikaisen Suomen suurlähettilään sanoja Suomen tempautumisesta sotaan kuten vuolas virta tempaa ajopuun. Keskustelussa asia kuitenkin yksinkertaistui melkoisesti. Ruvettiin ajattelemaan, että Suomella ei ollut vaihtoehtoja, oli vain yksi tie. Historianfilosofiansa perusteella Korhonen ei kuitenkaan voinut ajatella näin. Se olisi tarkoittanut sitä, että Suomi ei olisi silloin eikä myöhemminkään ollut itsenäinen valtio, vaan jonkin suuremman yksikön kuihtuva osanen.

Vaihtoehdottomuus, ajopuuteoria vapautti vastuusta ja syyllisyydestä. Mutta se sulki pois itsenäisyyden, vapauden päättää omista asioista. Tästä syystä Korhonen ei suinkaan ollut vaihtoehdottomuuden kannattaja. Päinvastoin hän jo sota-aikana eräässä kirjassaan korosti, että vastuu kohtalostamme on lähimpänä Jumalaa, omissa käsissämme.

Historia ei koskaan voi olla selkeämpää kuin oma ristiriitainen elämämme on, Korhonen opetti. Se mitä historia opettaa, on ihmisen ymmärtämistä. Niinpä Barbarossa-suunnitelma ja Suomi tulkitsi tietä jatkosotaan vaikean tilanteen kautta: Suomen johtajilla ei voinut olla kuin hämärä aavistus suurvaltojen pelaamasta likaisesta pelistä. Tämän ymmärtäminen oli tärkeää suomalaisten itsekunnioituksen takia. Mikäli asia ulkomaalaisia kiinnosti, heidän tuli ymmärtää, ei tuomita.


Ajopuuteoriasta koskiveneajatteluun
Erikoisesti porvarillinen kansanosa kuitenkin helli ajopuuteoriaa. Yleensä ne jotka olivat ajaneet Suur-Suomen asiaa, olivat haluttomia näkemään vaihtoehtoa Suomen tielle jatkosotaan. Mikäli vaihtoehto olisi tunnustettu, olisi jouduttu kantamaan vastuu 80 000 kaatuneesta ja heidän omaistensa kärsimyksistä. Korkeintaan voitiin hyväksyä ajatus, että muut vaihtoehdot olisivat olleet vielä huonompia. Sekin vapautti vastuusta.
Niinpä ulkomaiset tutkijat, kuten Hans Petter Krosby Yhdysvalloista ja englantilainen Anthony Upton herättivät 1960-luvun puolivälissä närkästystä väitteillään, että Suomi olisi käyttänyt valinnanvapautensa Saksan vanaveteen hakeutumiseen. Suomi olisi siis ollut ajopuu omasta tahdostaan.

Erityisesti Krosbyn käyttämä lähdemateriaali ja tulkinta olivat siinä määrin kattavia, että ajopuuteoria romuttui tutkijoiden mielissä ainakin toistaiseksi. Yleinen mielipide eli edelleen omaa elämäänsä. Suomalaisten tutkijoiden oli kuitenkin reagoitava. Koska ei voitu johdonmukaisesti vedota syyntakeettomuuteen, ruvettiin tulkitsemaan, että Mannerheim ja Ryti olivat aktiivisesti ja taitavasti luotsanneet maan hankalien tilanteiden läpi parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Tätä alettiin kutsumaan koskiveneteoriaksi.

1970-luvulla ajopuukeskustelu ryöhähti julkisuuteen. Tutkimuserimielisyyksiä ei silloin juuri ollut, mutta teemalla oli muunlaista käyttöä. Eversti K. J. Mikola, joka 1950-luvulla oli vielä kieltänyt kaikenlaisen ennakkovalmistelun mahdollisuuden Saksan kanssa ja sittemmin tosiasioiden paineessa kehittänyt koskiveneteoriaa, esitti nyt, että käsitys Suomesta ajopuuna on kyllä kaunis vertaus, mutta suurvallan edustajan keksimä ja itse asiassa pienen valtion itsenäisyyttä halventava.

Tällä ajatuksella oli käyttöä tuon ajan sisä- ja ulkopolitiikan välisessä jatkuvassa ristivedossa. Tuolloin neuvostopainostus oli kovaa ja kaikkia keinoja Suomen puolustamiseksi piti käyttää. Niinpä maan ulkopoliittisen johdon kannalta oli miellyttävämpää keskustella siitä, ajautuiko Suomi sotaan vai hakeutuiko Suomi sotaan kuin siitä, kuka oli syyllinen ja tai mikä oli oikeusministerin (Urho Kekkonen) rooli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.

Historian tulkinta on politiikan kieltä ja kertoo siitä miten politiikkaa suunnataan tulevaisuuteen. Ajopuuteorian antiteesi poliittisessa kielessä oli (ja on edelleenkin) se, että Suomi hakeutui jatkosotaan itsenäisenä valtiona, koska Suomi tunsi olevansa Neuvostoliiton uhkaama. Maiden välillä vallitsi epäluottamus.

Parempi tie olisi ollut luottamuspolitiikka jo ennen talvisotaa, 1930-luvulla. (Korostan, että tällä ei ole mitään tekemistä jatkosodan tutkimuksen kanssa, vaan tulkitsen 1970-luvun politiikkaa.) Mikäli siis Neuvostoliitto uhkaa Suomea ja luottamus katoaa, on seurauksena talvisodan tie.

Luento on toimii kun painatte realplayer symbolia

http://video.helsinki.fi/Arkisto/index.php?event=0&search=jutikkala&nimi=on&esitys=on&tarkempi=on&esiintyja=on&paikka=on&laitos=on&id=on&w=like&dtype=%&sort=f_begin